heltehinen, ja heidän käytyänsä kappaleen matkaa sanoi koira: "olen
aivan väsyksissäni ja oikeinhan halusta hiukan nukahtaisin." "No
niin," varpunen vastasi, "laske sinä vain levolle, minä siksi aikaa
istahdan tuonne oksalle." Koira nyt pani maantielle maata ja nukkui
kohta sikeään unehen. Kun se siinä unen helmoissa loikoili, tuli
ajaen ajuri, valjahissa kolme hevosta ja vankkureissa viiniä kaksi
astiallista. Mutta huomattuaan, ett'ei hän ollenkaan väistää aikonut,
vaan että pyörät yhä pysyivät siinä raitiossa, missä koira makasi,
huudahti varpunen: "älä tee tuota tekoa, taikka minä sinut saatan
perin köyhäksi." Ajuri ei kuitenkaan tästä huolinut, vaan mutisi
itseksensä: "tuskinhan sinussa miestä lienee, minusta köyhää tekemään,"
huiskasi piiskallansa ja ajoi vankkurit koiran päälle, että pyörät
sen rutistivat mäsäksi. Siitä varpunen kirkasemaan: "sinä kuoliaksi
olet ajanut koiran, minun armahan veikkoseni, tuo työ sinulta on
vievä hevoses ja vankkuris." "Vai hevoset ja vankkurit," matki ajuri,
"mitä maar vahinkoa sinä minulle voit tehdä," sekä ajoi eteen-päin.
Varpunen silloin pujahti kuormanpeitteen alle ja nakutteli noukallaan
toisen tapin juurta niin kau'an, että tappi viimein lävestä läksi ja
astiasta kaikki viini maahan juoksi, ajurin sitä ollenkaan huomaamata.
Ja kun hän sitten taaksensa katsahti, huomasi hän vankkureista jotakin
tippuvan, rupesi sentähden astioitansa tarkastelemaan sekä havaitsi
nyt toisen olevan aivan tyhjänä. "Voi minua, köyhää miestä!" huudahti
ajuri. "Ethän vielä köyhä kylliksi," vastasi varpunen ja lensi hevosia
kohden sekä hakkasi yhdeltä silmät päästä. Tämän nähtyänsä ajuri
kuokkansa viskasi varpusta tavoittaaksensa, mutta lintu ylös ilmahan
lensi ja kuokka kävi hevosta päähän niin pahasti, että se kuollehena
maahan kaatui. "Voi minua onnetonta!" ajuri valitti. "Vielä sinua
kohdannee kovemmatkin," varpunen virkkoi, ja kun ajuri kahdella
hevosellansa edelleen ajoi, se kuorman-peittehen alle taas puikahti
ja nakutti toisestakin astiasta tapin irralleen, joten siitä kaikki
viini pulputti maantielle. Tämän huomattuansa ajuri taas valittamaan:
"voi minua, köyhää miestä!" mutta varpunen vastasi: "eipä köyhyyttä
vielä kylliksi," sekä nokki toiseltakin hevoiselta silmät päästä. Ajuri
istuimeltaan hypähti ja nosti kuokkaansa, lintua lyödäkseen, mutta se
korkealle lensi ja ukko hevosta päähän huimasi, ihan hengettömäksi.
"Voi minua, mies parkaa!" "Ethän kuitenkaan parka parahiksi," varpunen
viserteli, lensi istumaan kolmannen hevosen korvien väliin ja puhkasi
siltäkin silmät. Ajuri vihoissansa umpi-mähkään tokasi varpusta kohden,
mutta eipä hän osannutkaan, vaan tappoi kolmannenkin hevosensa, "Voion
voi kurjaa kurjuuttani!" mies huusi. "Sitä et vielä ole kylliksi
kokenut," sanoi varpunen, "vasta tuolla kotonas minä sinut ai'on tehdä
oikein köyhäksi," sekä lensi tiehensä.
Ajurin nyt täytyi jättää vankkurit maantielle, ja vihan vimmassa
hän läksi kotia-päin tallustamaan. "Minä maar olen senkin seitsemän
vastusta nähnyt!" huusi ukko vaimollensa, "viini on astioista juossut
maahan ja hevoseni ovat kuollehet, kaikki kolme." "Oi voi ukkoseni,"
vaimo puolestansa vaikeroitsi, "meille on vasta ilkeä lintu saapunut!
se kaiken mailman linnut tänne on koonnut ja nuot nisu-vainiohomme
ovat laskeuneet sekä syövät sen nyt putipuhtaaksi." Mies silloin
pihalle meni, ja näkyipä pellolla lintuja tuhansittain, jotka nisun
olivat suuhunsa syönet, ja varpunen siinä keskellä kökötti. Ajuri
silloin valittamahan: "voi, voi, minua köyhää, vaivaista!" "Vielä et
ole kylliksi onneton," pani varpunen vastaukseksi, "ajuri parka! sinä
piankin olet surman suuhun suistuva," sekä lensi matkoihinsa.
Ajurilta nyt oli mennyt kaikki hänen tavaransa, hän tupaan palasi
sekä istui kiukaan äärehen, ollen kovin suutuksissansa ja vihoissaan.
Mutta varpunen tuolla ulkona istui akkunan takana ja huusi: "ajuri
hoi! sinä työlläs olet henkesikin menettänyt." Mies silloin sieppasi
kuokan, varpusta tähdäten, mutta hän vain akkunan ruudut viskasi rikki
eikä lintuhun osannutkaan. Varpunen särkyneestä akkunasta huonehesen
hypähti, lentää lehahti kiukaalle istumaan sekä huusi sieltä: "ajuri
hoi! sinä ta'atustikkin olet henkes menettänyt." Tämä nyt hurjan
vihan sokaisemana ja vallan vimmattuna kiukahan hakkasi hajalle,
ja koska varpunen paikasta toiseen lensi, hän järjestänsä särki
kaikki huone-kalunsa, peilit, penkit sekä pöydät, hajoittipa viimein
huonehensa seinätkin, mutta eipä osannutkaan varpuseen. Vihdoin hän sen
kuitenkin sai käteensä kaapatuksi. Vaimo silloin kysyi: "kolahutanko
tuon ilkiön kuoliaksi?" "Äläppäs vainen!" änkytti ukko, "pääsisihän se
silloin liian helpolla, kauheampi kuolema sen on kourihinsa kiskova,
minä pahuksen syön suuhuni," ja hotkasi kitahansa linnun sekä nielasi
sen kerrassaan ihan eheältä. Mutta varpunen miehen vatsassa rupesi
pyrähtelemään ja pääsipä viimein sieltä ylös hänen suuhunsa, josta
se sitten päänsä pisti näkyviin, huutaen: "piti, piti, ajuri parka!
olethan kuitenkin kohta oleva kuoleman omana." Ajuri nyt vaimollensa
kuokan kurotti ja kiljasi: "huimaise tuo lintu riivattu suustani
kuoliaksi." Vaimo lyödä läjähytti, mutta eipä oikein osannutkaan, vaan
kolhasi ajuria vasten naamaa niin pahan-päiväisesti, että tuo heti
heitti henkensä. Mutta varpunen suusta lensi tipo tiehensä.
30.
Jussi ja Kaisa-Liisa.
Oli muinoin Jussi niminen mies ja Kaisa-Liisa niminen vaimo; he
naimisissa olivat, elellen keskinäisessä sovussa, kuten vasta-nainehet
ainakin. Eräänä päivänä Jussi sanoi: "minä nyt pellolle lähden,
Kaisa-Liisaseni; soisimpa halusta, että, kun työstäni palaan, pöydällä
olisi jotakin paistettua syötäväkseni sekä kaljaa raikasta janohoni."
"Mene sinä vain, Jussi kulta," vastasi Kaisa-Liisa, "mene vain,
kyllä minä sinulle mieliksi tuon toimitan." Kun sitten ruo'an aika
lähestyi, otti hän savu-torvesta makkaran, pisti sen paistin-pannuhun,
pani tuohon voita vähäsen sekä nosti tulelle pannun. Pihisten makkara
rupesi paistumaan, ja Kaisa-Liisa siinä vieressä seisoi, pitäen
pannun-varresta kiinni sekä ollen omissa ajatuksissansa; ja nyt hänen
mieleensä juolahti: "sillä välin, kuin makkara paistumassa on, sopii
minun käydä kellarissa kaljaa laskemassa." Hän sentähden pannun
asetti tasaisesti seisomaan, otti kannun, meni kellariin ja rupesi
kaljaa laskemaan. Siinä nyt kalja kannuhun juoksi ja Kaisa-Liisa
vieressä töllötteli, tuota tuijotellen, mutta silloin hänen päähänsä
pöllähti: "noh oi riivattua! koira tuonne tupahan jäi irroilleen,
se piankin saattaa makkaran kaapata pannusta; tuo vasta olisi
harmi!" ja hui hai! tuokiossa hän kellarin portahia kippasi tupahan,
mutta olipa jo rakki makkaran siepannut suuhunsa ja laahasi sitä
laattialla muassansa. Eipä Kaisa-Liisaa kuitenkaan liika laiskuus
vaivannut, hän koiraa hätyyttämään, tuo pihalle pujahtamaan, hän
perästä pötkimään, ja nyt maar kelpo kilpa-juoksu alkoi; pian oli
piha jäänyt, peltoa siis tallattihin eikä ojat estehenä, mutta koira
oli Kaisa-Liisaa vilppahampi eikä hellittänyt makkaraa hampaistansa.
Jopa kuitenkin Kaisa-Liisa väsymään rupesi, heitti koko koiran-ajon,
mutisten itseksensä: "mikä mennyttä on, se poissa pysyköön," sekä
kiersi kotia-päin, siivosti tallustellen hiljalleen, palavoistaan
päästäksensä. Tällä välin kalja juoksemistansa juoksi tynnyristä,
sillä eipä Kaisa-Liisa ollut tappia pistänyt hanaan, ja kun kannu oli
täytehen tullut eikä sinne enempää mahtunut, kalja kellarin laattialle
meni eikä ennen lakannut juoksemasta, kuin oli koko tynnyri tyhjänä. Jo
portahilta Kaisa-Liisa tämän kovan kohdan äkkäsi. "Noh kiusallista,"
hän huudahti, "mikä nyt neuvoksi, ett'ei Jussi mitään huomaisi." Hetken
hän siinä ajatteli, mutta muistuipa viimein hänen mieleensä, että
viimeisestä kirkonvihkiäis-juhlasta vielä oli aitan-parvella säästössä
säkillinen mitä parahimpia nisu-jauhoja; net hän päätti sieltä
noutaa sekä kellarin laattialle ripottaa, maahan juossutta kaljaa
peittääksensä. "Niimpä niinkin," hän höpisi, "joka säästää saatuansa,
sillä on tarpeessa tavara," kömpi aitan ylisille, toi sieltä säkin
sekä viskasi sen suoraa päätä kalja-kannun päälle, joten tuo kumohon
kolahti, ja Jussi paran kalja nyt laattialle lorisi. "Oikein osattu!
missä enin osa on, sinne loppukin joutukoon," jupisi Kaisa-Liisa,
piroitti sitten jauhot kaikki pitkin koko kellarin laattiaa sekä sanoi,
työnsä tehtyään, aivan ihastuksissansa: "nythän täällä vasta siistiltä
ja somalta näyttää!"
Puoli-päivän aikoihin tuli Jussi kotia. "Noh, vaimoseni, mitähän lienet
minulle valmistanut?" "Voi. Jussi kulta," tämä vastasi, "ai'oimpa
sinulle makkaraa paistaa, mutta sillä välin, jolloin olin kellarissa
kaljaa laskemassa, koira makkaran kaappasi pannasta, ja sillä aikaa,
kuin minä koiraa ajoin takaa, kalja tynnyristä juoksi laattialle,
ja kun minä nisu-jauhoilla koetin laattiaa kuivaksi, kaasimpa vielä
kalja-kannunkin kumohon, mutta ole huoleti, jo on kellari taas oikein
siivossa." Sanoipa tuohon Jussi: "Kaisa-Liisaseni, Kaisa-Liisaseni! tuo
sinun olisi pitänyt jättää tekemätä! kukapa käski koiran vietäväksi
heittää makkaran sekä antaa kaljan juosta tynnyristä, ja siinähän vasta
hullu olit, kun hukkahan kaasit meidän kelpo jauhomme!" "Noh niin,
Jussiseni, enhän minä tuota tietänyt, olisihan sinun sitä sopinut ennen
sanoa."
Ajattelipa silloin mies: "koska näin on vaimos laita, täytyyhän sinun
olla paremmin varuillas." Hänellä nyt oli takanansa joltinenkin summa
markkoja, net hän kullaksi vaihetti ja sanoi sitten Kaisa-Liisalle:
"katsoppas näitä kelta-kolikoita! nämät minä pataan panen ja sen
ma kätken navettahan hinkalon partten alle, mutta älä sinä sitä
käy koskemassa, muutoin paha sinun perii." "Empä suinkaan, Jussi
kulta," vakuutti vaimo. Kun sitten Jussi oli kotoa lähtenyt, tuli
talohon kaupustelioita, joilla oli myytäväksi maljoja sekä muita
savi-astioita, ja nuot nuorelta emännältä kysyivät, haluttaisiko häntä
mitään ostaa heiltä. "Voi ystävä kullat," vastasi Kaisa-Liisa, "eipä
minulla rahaa ole penniäkään enkä siis kykene mitään ostamaan, mutta
jos teille kelpaisi kelta-kolikot, minä halustakin ostaisin." "Vai
kelta-kolikoita! miks'ei maar, tuokaa niitä tänne näytteeksi." "Menkää
navettaan ja hakekaa hinkalon partten alta, sieltä te noita löydätte;
itse en minä sinne uskalla lähteä." Nämät veijarit menivätkin hakemaan
sekä löysivät pelkkää kultaa. Sen he sieltä omaksensa korjasivat
ja juoksivat sitten tiehensä, jättäen huonehesen maljansa ja muut
astiansa. Kaisa-Liisa mielestänsä arveli, että hänen myöskin tulisi
joksikin käyttää näitä uusia astioitaan, ja koska kyökissä tuollaisia
ennaltaan oli kylliksi, hän sentähden jokaisesta särki pohjan sekä
pisti net kaikki koristeeksi talon ympärillä olevan aidan seipäihin.
Illalla kotia tullessaan nämät koristeet nähtyänsä Jussi Kaisa-Liisalta
kysyi: "mitähän nyt olet tehnyt?" "Olen ostanut, Jussiseni, noilla
kelta-kolikoilla, jotka hinkalon partten alla kätkössä olivat; itse
en suinkaan tuolla käynyt, vaan kaupustelivat mitä kävivät sieltä
hakemassa." "Voi sinua, vaimo parka," valitti Jussi, "olethan nyt
hyvänkin työn tehnyt! nuot kelta-kolikot pelkkää kultaa olivat ja siinä
koko omaisuutemme; soisin maar hartahimmasti, että työ tuommoinen olisi
sinulta tekemätä jäänyt."
Kaisa-Liisa hetkisen seisoi miettien ja sanoi sitten: "kuuleppas Jussi
armahani! kullat kyllä saamme vielä kynsihimme, jos vain lähdemme
noita varkaita takaa ajamaan." "Noh, mennään kuin mennäänkin," vastasi
Jussi, "sopiihan meidän koettaa; mutta ota voita ja juustoa mukahas,
että meillä on matkalla syötävää tarpeeksi." "Otan kyllä, Jussiseni."
He sitten liikkeelle läksivät, ja koska Jussin oli koivet notkeammat,
hän edeltä tallustamaan. "Tämä minulle eduksi," ajatteli Kaisa-Liisa,
"jos kotia palaisimme, olisinhan minä hiukan voitolla." Nyt he ahteelle
tulivat, jossa oli tiessä molemmin puolin syvät pyörän-jäljet. "No
voi sentään, miten ovat tuota maa parkaa repineet, rutistaneet ja
nylkeneet! eipä tuommoiset vammat iki päivinä parane." Ja sääli hänen
sydämmensä valloitti, hän voinsa otti ja voiteli sillä, varhoja, sekä
oikealla että vasemmalla puolella olevaa, ett'eivät pyörät niitä
noin pahasti pääsisi lyöttämään; ja kun hän tätä armeliaisuuttaan
osoittaessansa kumarruksissaan kykytti, putosi juusto hänen taskustansa
ja kieri mäestä alas. Sanoi silloin Kaisa-Liisa: "jo olen kerran tämän
ahteen astunut, eikä minua haluta sitä toistamiseen kiivetä, menköhön
joku muu juustoani tuolta noutamaan." Hän sentähden otti toisen juuston
ja laski sen kierimään alas. Mutta eipä kumpaakaan kuulunut, ja vaimo
vielä kolmannenkin pani menemään samaa tietä, sillä arvelipa hän:
"ehkä siinä odottavat kumppania eivätkä halusta kahden kulje." Kun nyt
juustot kaikin kolmen sinne jäivät, hän ajatteli: "aivanhan ihmeellistä
mitä tämä tämmöinen tietää! ehkä lienee niin pahasti käynyt, ett'ei tuo
kolmas ole tietä oikein osannut, vaan mennyt eksyksiin, lähetämpä vielä
neljännenkin, toisia tänne huutamaan." Mutta eihän neljäskään asiaansa
ajanut sen paremmin, kuin kolmas. Silloin suuttui Kaisa-Liisa sekä
viskasi tuonne vielä viidennen ja kuudennenkin, ja nytpä juustot kaikki
olivat menojansa menneet. Kappaleen aikaa hän siinä vielä seisoskeli
kurkistellen, näkyisi niitä palaavan, mutta koska ei mitään näkynyt
eikä kuulunut, hän harmissansa huusi: "noh tepä kuolemaa kutsumaan
olisitte kelpo sanan-saattajia, jotka tuskin milloinkaan palaamista
teette; luuletteko minua haluttavan istua täällä kaiken päivää teitä
odottamassa? minä matkoihini menen ja teidän sopii nuoremmaksenne
juosta perästäni." Kaisa-Liisa nyt liikkeelle läksi ja saavutti piankin
Jussin, joka oli pysännyt vaimoansa odottamaan, sillä hänen jo rupesi
ruokaa tekemään mieli. "Annappas nyt tänne, mitäs olet evääksi ottanut
mukahas." Vaimo hänelle kuivaa leipää kurotti. "Missä voi ja juusto?"
kysyi mies. "Eipähän sitä olekkaan, Jussi kulta," vastasi Kaisa-Liisa,
"voilla olen maantien varhoja voidellut, ja juustot kyllä kohta tänne
tulevat; yksi minulta ensin karkasi, ja minä sitten muut lähetin tuota
käskemään takaisin." Virkkoipa Jussi: "tyhmän työnhän sinä siinä teit;
kuka tietä voilla voitelee ja juustojansa viskelee ahtehista alas!"
"Noh olkoon niinkin, Jussiseni, mutta olisipa sinun kuitenkin sitä
sopinut ennenkin sanoa minulle."
Siinä sitten yhdessä söivät kuivaa leipäänsä ja Jussi lausui:
"lukitsitko, Kaisa-Liisaseni, kotoa lähteissäs huoneemme oven?" "En
suinkaan, Jussi kulta, miksi et sitä minulle sanonut ennakolta!" "Noh
palaa sinä tästä kotiin ja pane huone lukkuun, ennen-kuin edemmäksi
astumme; tuo myöskin muassas jotakin muuta syötävää, minä tänne jään
sinua odottamaan." Kaisa-Liisa nyt kotia-päin luntustelemaan ajatellen:
"Jussi jotakin muuta tahtoo syötäväksensä, häntä ehk'ei maittane voi
eikä juusto, minä siis hänelle tuon kuivatuita omenia pussillisen sekä
juotavaksi potillisen etikkaa." Kotoa lähteissään hän sitten yli-oven
lukitsi, mutta ali-oven hän saranoilta nosti ja otti hartioillensa,
arvellen että, koska ovi oli turvissa, myöskin huone olisi suojassa.
Paluu-matkallansa ei Kaisa-Liisa kiirutta pitänyt, vaan ajatteli:
"saahan Jussi levätä enemmän aikaa." Sitten miehensä viimeinkin
saavutettuaan sanoi hän: "tästä saat tuvan oven, sopiihan sinun nyt
itse panna huone lukkuun." "Kas jopa nyt jotakin, minulla vasta viisas
vaimo on! ottaa ali-oven pois sijaltansa, joten kuka hyvänsä huonehesen
pääsee, ja salpaa yli-oven. Nyt jo kuitenkin on liian myöhäistä enään
palata toistamiseen kotia, mutta koska olet oven tänne tuonut, täytyy
sinun myöskin kantaa se edemmäksi." "Tuon minä kylläkin kannan, Jussi
kulta, mutta omenat ja etikka-potti minua liiaksi rasittaisivat; minä
net oven niskaan ripustan, sekin kantakoon puolestansa."
Nyt he metsään menivät ja hakivat noita veijareita, mutta eivätpä
heitä löytäneet. Kun viimein pimeä ennätti, kiipesivät puuhun,
yötä pitääksensä. Mutta tuskin olivat istahtamaan ehtineet, jopa
tuli tassutellen väkeä sellaista, joka kompeihinsa korjaa, mitä ei
korjattavaa olisikkaan, sekä löytää kaluja kalliitakin, ennen-kuin nuot
vielä ovat kadonneetkaan. He ihan sen puun juurelle pysähtivät, jonka
oksilla istui Jussi ja Kaisa-Liisa, tekivät nuotion ja oikoilivat sen
äärehen, saalistaan jakamahan. Jussi toiselta puolelta hiipi maahan,
kokosi kiviä taskuihinsa ja kapusi taas puuhun, aikoen kivittää
varkaat kuoliaksi. Mutta kivet eivät heihin osuneetkaan ja veijarit
virkkoivat: "jo pian koittanee aamu, koska tuuli käpyjä kuusista
varistelee." Kaisa-Liisalla yhä vain vielä oli ovi selässä, ja koska
tämmöinen taakka raskaaksi rupesi käymään, arveli hän omenien painavan
liiaksi sekä kuiskasi Jussille: "minä omenat maahan viskaan." "Älä nyt
suinkaan, Kaisa-Liisaseni!" vastasi mies, "tuo meidät ehkä saattaisi
ilmi." "Voi Jussi kulta, minun täytyy, net minua julmasti rasittavat."
"Noh heitä sitten hiitehen!" Omenat nyt oksien välistä maahan
karisemaan, ja miehet tuolla alhaalla sanoivat: "kah linnut sokasevat."
Hetkisen kuluttua, koska ovi yhtä raskahana pysyi, Kaisa-Liisa virkkoi:
"oi Jussiseni! täytyneehän minun kaataa pois potissa meidän etikkamme."
"Äläppäs kuitenkaan! jätä tuo teko tekemätä, sillä siitä saattaisivat
huomata meidät." "Voi, voi Jussi kulta, minun toki täytyy, se liian
pahasti painaa." "Noh kaada vaikka kissan konttiin!" Vaimo sitten
etikan laski potista pulppuamaan, että sitä miestenkin päälle pärskyi,
ja nämät nyt keskenänsä arvelivat: "johan kastetta rupee tihmuamaan."
Viimein Kaisa-Liisan juolahti mielehen: "entä jos ovi tuo olisi, joka
noin raskaalta tuntuu!" ja sanoipa hän sentähden: "Jussi omaiseni!
minä oven pudotan tuonne alas." "Älä Kaisa-Liisaseni, älä nyt millään
muotoa, tuosta miehet varmaankin meidät äkkäisivät." "Voi Jussiseni,
minun täytyy, se aivan ankarasti niska-luitani kosee!" "Älä Kaisa-Liisa
kultaseni! pidä vain lujasti kiinni." "Empä mitenkään tuota enään
jaksa, Jussi armahimpani, ovi jo kynsistäni kirpoaa." "Voi riivattua!"
Jussi ärjäsi vihoissansa, "noh menköhön sitten vaikka Tuonelan
tuville!" Silloin ovi kovasti kolahtaen lotkahti maahan ja miehet
pelästyksissänsä kirkasivat: "itse paha-henkikö nyt puusta kopsahti,"
sekä pötkivät pakohon, jättäen jälkeensä kaikki tavaransa. Seuraavana
aamuna, puusta alas kiivettyänsä, Jussi ja Kaisa-Liisa tuolta löysivät
kaiken kultansa ja kantoivat sitten rahat kotia.
Kun taas olivat tuvassaan, Jussi Kaisa-Liisalle sanoi: "mutta nyt
sinun myös tulee olla uskollisesti työssä." "Tahdon niinkin Jussiseni,
rupeenhan vaikka kohta, lähden pellolle eloa leikkaamaan." Sitten
sinne tultuansa Kaisa-Liisa itsekseen mutisi: "ennen-kuin tästä työhön
ryhdyn, kumpi nyt ensin paremmin sopinee, syöminen vai nukkuminenko?
Noh niin, olkoon syöminen ensimmäinen." Nytpä Kaisa-Liisa syödä
hotkimaan, ja kun hän syömästä oli päässyt, unesta silmät umpehen
pakkasivat, mutta hän kuitenkin rupesi leikkaamahan, vaan leikkeli
unen-horroksissa vaatteitaan, pannen vyö-liinansa, hameensa ja jopa
paitansakkin aivan rääpäleiksi. Viimein uni hänen peräti valtasi,
ja kun Kaisa-Liisa kau'an nukuttuansa vihdoinkin heräsi, hän siinä
puoli-alastonna seisoi ja rupesipa hämmästyksissänsä höpisemään:
"minäkö minä olen, vai enkö olekkaan minä? Voi, voi, minussa ei enään
minua ole!" Sillä välin oli yö jo tullut, ja Kaisa-Liisa nyt kylähän
juoksi, koputti miehensä tuvan akkunaa sekä huusi: "hoi Jussi!" "Kuka
siellä?" "Soisimpa halusta tietäväni, onko Kaisa-Liisa tuolla tuvassa."
"On kuin onkin," vastasi Jussi, "hän vuoteella kai makaa nukkumassa."
Tähän vaimo vastasi: "hyvä se! minä siis jo olen kotona," sekä juoksi
tiehensä. Ulkona Kaisa-Liisa tapasi rosvoja, jotka varastamisen
toimissa liikkuivat. Silloin hän noitten luoksi meni ja sanoi:
"minä halusta tahtoisin varkaihin teidän avuksenne." Luullen hänen
tarkoin tuntevan näitä seutuja rosvot oikein ihastuivat. Kaisa-Liisa
sitten huonehien edustalle juoksi huutaen: "kuulkaa ihmis- kullat!
onko teillä tavaraa mitään? me varastaa tahtoisimme." Nytpä rosvot
hämmästyen ajattelivat: "hiitehen tuommoinen auttaja," sekä rupesivat
tuumimaan, mitenkä Kaisa-Liisasta taas pääsisivät. He sentähden hänelle
sanoivat: "kylän edustalla on pastorilla nauris-maa, mene sieltä
meille nauriita noutamaan." Kaisa-Liisa kohta tuonne läksikin ja
ryhtyi hakemisen toimeen, mutta laiskuus häntä niin pahanpäiväisesti
riivasi, ett'ei hän tällä välin kertaakaan viitsinyt kyykysiltänsä
pystyyn nousta. Silloimpa sattui eräs mies sieltä ohitse astumaan,
huomasi tuon kummituksen ja pelästyi pahasti, arvellen pahan-hengen
siinä olevan nauris-maata myljäämässä. Hän nyt kiiruusti juoksi kylän
pastorin luoksi ja sanoi hänelle: "teidän nauris-maassanne paha-henki
köntii." "Voi senkin harmia," vastasi pastori, "minun on toinen
jalkani halvauksen viassa, enkä siis pääse tuota pahaa-polvea sieltä
manaamaan." Tähän mies vastasi: "kyllä minä teidät selässäni kannan,"
sekä raahasi hänet muassaan. Ja kun sitten pellon veräjälle saapuivat,
Kaisa-Liisa kaskotellen nousi pystyhyn ja rupesi lähtöä tekemään.
"Kas! kas! tuossa itse paha-henki!" kirkasi pastori, miehen selästä
maahan hypähtäen, ja molemmat nyt kiiruimman kautta koipensa sieltä
korjasivat, ja hengen-hädissänsä pastori, vaikka hänen toinen jalkansa
halvattuna oli, pääsi ketterämmin kippaamaan, kuin terveillä jaloillaan
tuo mies, joka hänen oli kantanut selässänsä.
31.
Kirjokarva.
Elelipä muinoin kuningas, jolla oli puoliso kulta-kutrinen sekä niin
ihana, ett'ei mailman maissa missään hänen vertaistansa. Tapahtuihan
sitten, että tämä kovasti sairastui, ja kun tunsi kohta kuolevansa,
hän kuninkahan kutsutti vuoteensa ääreen sekä lausui: "jos minun
kuoltuani toisen tahdot puolisokses, älä ota semmoista ketään, joka ei
ole yhtä kaunis ja kulta-kiharainen, kuin minä; lupaa se minulle." Ja
kun kuningas oli hänelle tämän luvannut, hän silmänsä ummisti kuoleman
uneen.
Kau'an aikaa kuningas suruissansa vain muisteli vainajata eikä
ollenkaan aikonut itselleen hakea toista puolisoa. Viimein hänen
neuvon-antajansa sanoivat: "ei tämä tämmöinen enään käy laatuhun,
kuninkaan pitää mennä naimisiin, jotta me kuninkaannan taas saisimme."
Nyt lähettiläitä lähetettiin maita mantereita kiertelemään ja hakemaan
morsianta mointa, joka ihan yhtä ihana olisi, kuin tuo kuningatar
vainaja. Mutta eihän koko mailmassa ollut semmoista löydettävissä, eipä
kumminkaan ketään, jolla oli yhtä kaunihit kelta-kiharat. Tyhjin toimin
lähettiläät sentähden kotia palasivat matkoiltansa.