semmoisessa pelon tuskassa, että hän puitten lehtiäkin katseli vavisten
eikä ymmärtänyt, mikä neuvoksi. Silloin hän juoksemaan rupesi, kiisi
teräväin kivien ylitse, pujahti orjantappurain välitse, ja metsän
petoja hänen ympärillänsä hyppieli, mutta nuot eivät hänelle mitään
pahaa tehneet. Näin hän juoksemistansa juoksi, miten vain pötkimään
pääsi, kunnes illan lähetessä huomasi pienen huoneen, jonne hän meni
levähtämään. Tässä tupasessa kaikki pientä oli, mutta somimman somaa
ja siistimmän siistiä. Siinä valkoisella vaatteella peitetty pieni
pöytä; pöydällä seitsemän pientä lautasta ja jokaisen lautasen vieressä
pikku lusikka, pikku veitsi ja pikku kahveli sekä pienoinen pikari.
Seinuksella oli vieretysten valmistettuna seitsemän pientä vuodetta,
niissä jokaisessa lumi-valkeat lakanat. Kovin nälissänsä ja janoissaan
kun oli, Lumikki joka lautaselta söi vähäisen kaaliksia ja leipää
sekä joi viini-pisaran jokaisesta pikarista, sillä hän ei yhdeltä
tahtonut ottaa koko hänen osaansa. Ollen aivan väsyksissänsä hän sitten
makuu-sijaksensa vuoteita koetti, mutta sopimattomia olivat: yksi liian
pitkä, toinen liiaksi lyhyt; vasta seitsemäs parahultainen oli, ja
sinne hän jäi makaamaan, heitti itsensä Jumalan haltuun sekä nukkui
sikeään unehen.
Pimeän tultua saapui kotihin tuon pikku tupasen isännät, seitsemän
kääpiöä, jotka vuorista hakkasivat ja kaivoivat malmia. He kukin
kynttilänsä sytyttivät ja, kun huone nyt valoisaksi tuli, huomasivat
kohta jonkun siellä käyneen, sillä eipä enään kaikki ollut siinä
järjestyksessä kuin heidän lähteissänsä. Yksi sanoi: "kuka minun
tuolillani on istunut?" toinen taas: "kuka minun lautaseltani
syönyt?" Kolmas lausui: "kuka on leivästäni haukannut?" neljäs: "kuka
minun kaaliksiani maistanut?" Viides virkkoi: "kuka kahveliani on
käyttänyt?" kuudes taas "kuka veitselläni leikannut?" ja seitsemäs
sanoi: "kuka pikaristani on juonut?" Silloin ensimmäinen taaksensa
katsahtaen huomasi vuoteessansa pienen kuopan sekä lausui: "kuka minun
makuu-sijaani on litistänyt?" Myöskin toiset huusivat: "onhan minunkin
vuoteellani joku ma'annut." Mutta kun seitsemäs vilkasi vuodettansa,
näki hän Lumikin, joka siellä makasi nukkumassa. Hän nyt kumppaneitansa
kutsui ja sinne riennettyään nämät hämmästyksestä huudahtaen rupesivat
kukin pikku kynttilänsä valossa Lumikkia katselemaan. "Ah kah! ah kah!"
he toisilleen virkkoivat, "tuo vasta kaunis lapsi!" sekä olivat niin
ihastuksissaan, ett'eivät malttaneet tyttöä herättää, vaan antoivatpa
hänen jäädä sinne nukkumaan. Mutta seitsemäs kääpiö kumppaneittensa
vieressä vuorotellen makasi, kunkin vuoteella yhden tunnin, ja sitten
tuo yö oli kulunut.
Aamulla herättyänsä Lumikki pahasti pelästyi, kun hän nuot seitsemän
kääpiöä näki. Mutta ystävällisesti nämät häneltä kysyivät: "mikä sinun
on nimesi?" "Minua Lumikiksi kutsutaan," tyttö vastasi. "Mitenkä sinä
meille olet tullut?" kääpiöt vielä kysäsivät. Silloin tyttö heille
kertoi, että äiti-puoli oli hänen määrännyt tapettavaksi, mutta
metsästäjä hänet kuitenkin heittänyt henkiin, ja että hän sitten koko
pitkän päivää oli metsää astellut, kunnes viimein oli heidän huoneensa
huomannut. Tähän kääpiöt sanoivat: "jos sinua haluttaa ruveta meidän
taloutemme hoitajaksi, vuoteet meille valmistamaan, meille keittämään,
pesemään, neulomaan sekä kutomaan, ja jos pidät kaikki siivossa ja
puhtaana, sopii sinun jäädä meille etkä täällä tule minkään-lajista
puutosta näkemään." "Aivanhan halusta minä teidän palvelukseenne
rupeen," vastasi Lumikki ja jäi sinne. Hän sitten heidän talouttansa
hoiti; aamuisin kääpiöt vuoriin menivät malmia ja kultaa hakemaan,
iltasin he kotia palasivat, ja silloin ruo'an tuli olla valmihina.
Päivät päätänsä tyttö oli ihan yksinään, ja siksipä nuot kääpiö kiltit
häntä varoittivat sanoen: "ole vain varuillas, sillä äiti-puoles
piankin on tietoonsa saava, että sinä täällä oleskelet; älä millään
muotoa laske ketään huonehesen."
Mutta kuningatar, joka luuli Lumikin keuhkon ja maksan syöneensä,
arveli nyt taas olevansa kaikisten kauniimpana, astui peilinsä eteen ja
lausui:
"sano, pieni kuvastin,
ken maalimassa on kaunihin."
Tähän vastasi peili:
"te, kuningatar, ootte kaunihin täällä,
vaan tuhat vertaa kauniimpi vielä
on vuorien takana Lumikki,
mi kääpiöin parissa asuupi."
Silloin kuningatar pelästyi, sillä hän tiesi, ett'ei peili valehia
laskenut, sekä huomasi, että metsästäjä oli hänen pettänyt ja siis
Lumikki vielä elossa. Nytpä hän uudestaan rupesi ajattelemistaan
ajattelemaan, mitenkä tytön saisi surmatuksi, sillä niin kau'an kun
hän tiesi, että mailmassa oli toinen kaunihimpi, ei kateus häntä
kalvaamasta hellittänyt. Ja viimeinkin keinon keksittyään hän kasvonsa
maalasi sekä puki itsensä vanhan kaupustelia-akan näköiseksi, täten
tullen ihan tuntemattomaksi. Tähän muotoon muuttuneena hän sitten
seitsemän vuoren ylitse samosi noitten seitsemän kääpiön kotihin ja
kolkutti ovea, huutaen: "kauniita tavaroita kaupaksi, oikeimpa kelpo
tavaroita!" Lumikki akkunasta tirkisteli ja vastasi: "hyvää päivää,
rouvaseni! mitä teillä on myytävänä?" "Hyvää tavaraa, kauniita kaluja,"
tuo pani vastaukseksi, "nyöräys-nauhoja kaiken-karvaisia," sekä esitti
nähtäväksi kirjavasta silkistä kudotun korsetin. "Totta maar minun
sopinee huonehesen laskea tuommoinen kunnon akka," ajatteli Lumikki,
aukaisi oven sekä osti nuot somat nyöräys-nauhat. "Oi lapsi kulta,"
akka lausui, "aivanhan sinä lönteröiseltä näytät! annappas, minä
kerrankin sinun oikein panen nyöri-liiviin." Mitään pahaa pelkäämätä
Lumikki akan etehen asettui uuteen liiviinsä nyörättäväksi, mutta
vilppahasti akka liivin pingotti niin piukkahan, ett'ei Lumikki
enään saanut hengitetyksi, vaan kuolleena lankesi laattialle. "Nytpä
kauniimmuutesi on ollutta ja mennyttä," mutisi vaimo ja riensi tiehensä.
Eihän aikaakaan, jopa ilta-puoleen palasi kotia nuot seitsemän kääpiöä,
mutta he vasta pelästyivät nähdessään rakkahan Lumikkinsa makaavan
laattialla; ja liikahtamata hän siinä lepäsi, ikään-kuin kuollehena. He
hänen nostivat pystyyn ja huomattuaan hänen kovin piukkahan nyörätyksi
leikkasivat heti nauhat poikki; silloin tyttö hiukan hengittämään
rupesi ja virkosi vähitellen taas entisellensä. Kuultuaan, miten käynyt
oli, kääpiöt lausuivat: "eihän tuo vanha kaupustelia-akka kukaan muu
ollut kuin kuningatar ilkiö; ole vast'edes paremmin varuillasi äläkä
ketään laske huonehesen meidän poissa ollessamme."
Mutta kotia tultuansa vaimo häijykäs peilin eteen astui sekä kysäsi:
"sano, pieni kuvastin,
ken maalimassa on kaunihin;"
ja se silloin, kuten viime-kerrallakin, vastasi:
"te, kuningatar ootte kaunihin täällä,
vaan tuhat vertaa kauniimpi vielä
on vuorien takana Lumikki,
mi kääpiöin parissa asuupi."
Tämän kuultuansa kuningatar niin pahasti pelästyi, että suonista kaikki
veri sydämmeen pakkasi, sillä hyvimpä hän ymmärsi, että Lumikki oli
taas elämään tointunut. "Nyt," huudahti hän, "minä jotakin koetan
keksiä, joka sinulle varman tuhon tuopi," ja valmisti noita-keinoilla,
joita hän kylläkin osasi, myrkyllisen kamman. Sitten hän itsensä puki
tuntemattomaksi, muuttaen muotonsa toisen vanhan akan näköiseksi.
Semmoisena hän taas astui noitten seitsemän vuoren tuolle puolen
kääpiö-seitsemikön kotiin ja kolkutti ovea, huutaen: "hyviä tavaroita
kaupaksi! ostakaa!" Lumikki akkunasta katsahti ja sanoi: "mene vain
menojas, minä en tohdi ketään laskea tänne sisälle." "Tottahan sinun
toki lienee lupa kalujani katsella," virkkoi akka, otti pussistansa
tuon myrkyllisen kamman ja näytti sen tytölle. Siihen nyt lapsi
parka niin mieltyi, että hän petetyksi tuli ja aukaisi oven. Kun
sitten kaupasta olivat sopineet, akka lausui: "tahtoisimpa nyt sinun
kerrankin kammata oikein kunnollisesti." Lumikki parka ei mitään pahaa
aavistanut, vaan suostui akan tuumahan, mutta tuskin tuo oli kamman
pistänyt hänen hiuksiinsa, jopa myrkky vaikutettavansa vaikutti ja
tyttö tainnuksiin meni. "Sinä ihmeen ihana," vaimo ilkeä lausui, "jo
nyt on ihanuutes loppunsa nähnyt," sekä läksi tuvasta pois. Mutta
onneksi pian ehti ilta, jolloinka kääpiöt kotia tulivat. Nähtyään
Lumikin makaavan kuollehen näköisenä laattialla he tämän kohta
arvasivat äiti-puolen toimeksi, rupesivat hakemaan sekä löysivätkin
tuon myrkyllisen kamman ja tuskimpa sen olivat saaneet tytön hiuksista,
jopa tointui Lumikki ja kertoi, kuinka oli ollut asian laita. He sitten
häntä taas varoittivat olemaan varuillansa sekä kielsivät avaamasta
ovea kellekkään.
Kun kuningatar oli kotiinsa päässyt, hän peilin eteen asettui lausuen:
"sano, pieni kuvastin,
ken maalimassa on kaunihin."
Se siihen vastasi, kuten ennenkin:
"te, kuningatar ootte kaunihin täällä,
vaan tuhat vertaa kauniimpi vielä
on vuorien takana Lumikki,
mi kääpiöin parissa asuupi."
Peilin sanat kuultuansa hän vihasta värisemään, vallampa vapisemaan.
"Lumikin täytyy kuolla," hän kiljasi, "vaikkapa oman henkeni kaupalla."
Sitten hän meni yksinäiseen sala-kammioon, jonne ei kukaan päässyt,
sekä valmisti siellä myrkyllisimmän myrkyllisen omenan. Punaisena
ja valkoisena se niin erin-omaisen kauniilta näytti, että kuka sen
vain näki, hänen sitä heti rupesi mieli tekemään, mutta joka siitä
edes pikku riikusenkin oli haukannut, hän kohta oli kuoleman omana.
Omenansa valmiiksi saatuaan kuningatar kasvonsa maalasi sekä puki
itsensä talonpoikais-vaimon vaatteihin ja läksi astumaan kääpiöjen
taloon tuonne seitsemän vuoren taakse. Kuultuaan ovea kolkuttavan
Lumikki päänsä pisti akkunasta ja sanoi: "minä en tänne tohdi laskea
ketään, minua on avaamasta kieltänyt nuot seitsemän kääpiöä." "Minulle
tuo yhden-tekevää," vastasi vaimo, "kyllähän minä omenistani pääsen.
Seh siinä sinulle yksi." "Älkää, muija kulta," sanoi Lumikki, "minä
en sitä uskalla ottaa." "Pelkäätkö myrkyttämistä?" akka lausui,
"katsoppas, minä omenan leikkaan kahtia; syö sinä punainen puolikas,
minä vaalean lappaan suuhuni." Mutta omena oli niin konstikkaasti
tehtynä, että ainoastaan punainen puoli oli myrkyllinen. Lumikkia
rupesi omenaa haluttamaan, eikä hän nähtyänsä vaimon siitä haukkaavan
enään saanut mieltänsä maltetuksi, vaan kurotti kätensä ulos akkunasta
ja sieppasi puoleensa tuon myrkyllisen puolikkaan. Mutta tuskin
tyttö siitä oli sipaleen saanut suuhunsa, jopa hän kuolleena suistui
pitkällensä. Julmasti hänehen katsahtaen ja ääneensä nauraen kuningatar
silloin virkkoi: "valkoinen kuin lumi, punainen kuin veri, musta
kuten ebenholtsi! nytpä eivät kääpiöt enään kykene sinua henkihin
herättämään." Ja kotona sitten peililtään kysyttyänsä:
"sano, pieni kuvastin,
ken maalimassa on kaunihin,"
tuo viimeinkin vastasi:
"te, kuningatar, ootte kaikkein kaunihin."
Silloin rauhan saavutti hänen kateellinen sydämmensä, rauhaa sen
verran, kuin on häijyn ja kadehtivaisen sydämmen saavutettavissa.
Illalla kotia palattuansa kääpiöt Lumikin näkivät laattialla
pitkällään, hän ei enään hengittänyt, vaan oli kuollehena. He hänen
nostivat istualle, hakivat tarkoin, löytyisikö myrkyllistä mitään,
päästivät häneltä nyöri-liivin, kampasivat hänen hiuksensa sekä pesivät
hänet vedellä ja viinillä, mutta eipä mistään apua; lapsi kulta
kuolleena pysyi eikä henkihin herännyt. Kääpiöt nyt hänen panivat
paarille, istuivat sen äärehen koko seitsemikkö ja itkivät tyttöä,
itkein siinä kolme pitkää päivää. Sitten nuot Lumikkinsa aikoivat
haudata, mutta hän aivan elävältä näytti, ja hänen suloiset poskensa
yhä pysyivät punaisina. He sentähden sanoivat: "häntä emme malta
mustaan multahan kätkeä," teettivät lasisen ruumiin-arkun, jonne sopi
nähdä joka taholta, laskivat Lumikin sinne sekä kirjoittivat kanteen
kulta-kirjaimilla hänen nimensä ja että hän oli kuninkaan-tytär.
Sitten kantoivat vuorelle arkun ja yksi heistä aina istui sitä
vartioitsemassa. Ja myöskin eläimiä siellä kävi Lumikkia itkemässä,
ensin tuli tarha-pöllö, sitten kaarne ja viimeiseksi kyyhkynen.
Kau'an, kovin kau'an siinä nyt Lumikki makasi muuttumata, laisinkaan
lakastumata ja näytti vain ikään-kuin nukkuneelta, sillä olipa hänen
ihonsa lumen valkoinen, veren punainen sekä hiukset mustat kuten
ebenholtsi. Mutta tapahtuipa, että siinä metsässä kerta kävi eräs
kuninkaan-poika, ja tuo kääpiöjen tupahan tuli, siellä pitääksensä
yötä. Hän vuorella olevan ruumiin-arkun näki sekä ihanan siinä makaavan
Lumikin ja luki myöskin, mitä kulta-kirjaimilla oli arkun kanteen
kirjoitettuna. Silloin hän sanoi kääpiöille: "antakaa minulle tuo
arkku! minä siitä teille maksan, mitä vain tahdotte." Mutta kääpiöt
vastasivat: "lemmikistämme emme luovu, vaikka saisimme kaikki mitä
mailmassa on kultaa." Nytpä prinssi pyytämään: "no lahjoittakaa
se minulle, sillä Lumikkia näkemätä en voi elää, minä häntä olen
rakkahimpanani kunnioittava." Prinssin näin rukoiltua noitten
hellä-sydämisten kääpiöjen tuli häntä surku, ja he hänelle arkun
antoivat. Kuninkaan-pojan palveliat sen nyt nostivat hartioillensa sekä
läksivät kotia-päin astumaan. Tapahtuipa silloin, että he pensahasen
kompastuivat, ja tärähdyksestä tuo Lumikin haukkaama myrkyllinen
omenan-pala hänen kurkustansa läksi. Ja eihän aikaakaan, jopa tyttö
aukaisi silmänsä, kohotti arkusta kannen irti, nousi istualle sekä oli
taas ihan elävänä. "Oi kummaa tämä!" hän huudahti, "missä maar minä
nyt lienen?" Ilosta ihastuneena vastasi kuninkaan-poika: "sinä minun
luonani olet," ja kertoi, mitä oli tapahtunut sekä lisäsi sitten:
"minä sinua rakastan enemmän, kuin mailmassa muuta mitään; tule
minun kanssani isäni linnaan ja rupee puolisokseni." Silloin häneen
Lumikki rakastui sekä seurasi häntä, ja häät heille valmistettiin mitä
komeimmat, loistavimmat.
Mutta pitoihin myöskin kutsuttiin Lumikin häijy äiti-puoli. Uhkeimmat
vaatteensa ylleen puettuaan hän nyt peilinsä eteen astui kysyen:
"sano, pieni kuvastin,
ken maalimassa on kaunihin,"
Peili vastasi:
"te kuningatar, ootte kaunihin täällä,
vaan morsian verrattoman kauniimpi vielä."
Silloin tuo vaimo ilkiö kamalan kirouksen laski, ja häntä ahdistamaan
rupesi tuska semmoinen, ett'ei hän ymmärtänyt, mikä tehtävänä.
Ensin hän päätti olla häihin menemätä, mutta eipä levottomuus häntä
halvaamasta lakannut, hänen täytyi lähteä nuorta kuningatarta
katsomaan. Ja kohta kuninkaalliseen salihin astuttuansa hän Lumikin
tunsi sekä joutui niin kovan tuskan ja hämmästyksen omaksi, ett'ei
päässyt paikaltansa liikahtamaan. Mutta jo oli häntä varten pantu
hiilille kuumenemahan rautaiset tohvelit; nuot rauta-pihdeillä saliin
tuotiin ja laskettiin hänen eteensä. Nämät tuli kuumat kengät hänen
sitten täytyi pistää jalkahansa sekä tanssia niissä, kunnes henkensä
heitti.
28.
Tonttu.
Oli muinoin köyhä mylläri, jolla oli tytär ihana. Hän kerta kuninkaan
puheille sattui ja sanoi silloin, arvollisemmalta muka näyttääksensä:
"onhan minulla tytär semmoinen, joka oljesta osaa kehrätä kultaa."
Kuningas myllärille vastasi: "noh sepä vasta konsti minun mielehiseni;
jos tyttäres on niin näppärä, kuten kehut, lähetä hänet huomenna minun
linnaani, minä hänen taitavuuttansa koetella tahdon." Sitten toisena
päivänä tytön tultua kuningas hänen vei kamariin, joka oli olkia
täynnänsä, sekä antoi hänelle rukin ja vyhdin-puun sanoen: "ryhdy
nyt heti työhön, ja jolleivät nämät oljet huomen-aamulla varahin ole
kullaksi kehrättynä, sinä kuoleman omaksi joudut." Sitten hän itse pani
lukkuhun kamarin oven, ja tyttö sinne jäi yksiksensä.
Siinä nyt istui myllärin tytär parka ihan ymmällänsä, mikä neuvoksi,
sillä hän ei ensinkään ymmärtänyt, mitenkä oljista kävisi kultaa
kehrääminen, ja hänen tuskansa vain kiihtyi kiihtymistänsä, kunnes
hän viimein itkemään hyrähti. Silloin äkkiä aukeni ovi ja huonehesen
astui mies pienoinen lausuen: "hyvää iltaa, myllärin-tytär neitsyeni!
miksi noin katkerasti itket?" "Voi, voi," vastasi tyttö, "minun
pitäisi näistä oljista kultaa kehräämän, enkä ollenkaan ymmärrä,
miten menetellä." Sanoipa silloin mies pieni: "mitä annat minulle,
jos nämät kehrään sinun puolestas?" "Minun kaulakoristeeni," tyttö
vastata tokasi. Pikku mies kaula-koristeen otti sekä istui rukin
äärehen, hyrr, yrr, yrr, kolmasti pyörä ympäri kieri, ja jo oli yksi
rulla täynnä. Sitten hän toisen pisti karahan, ja hyrr, yrr, yrr,
vain kolme pyöräystä, jopa sekin oli täytehen tullut, ja näin hän
työskenteli aamuun asti, jolloin oli oljet kaikki kehrättynä sekä
kaikki rullat täynnänsä kultaa. Jo auringon noustessa tuli kuningas
ja nähdessään noita kulta- kasoja sekä hämmästyi että ihastui; mutta
kullan-himon villitsemänä hän vain enempää himoitsi. Sentähden hän
myllärin tyttären lähetti toiseen vielä isompaan, oljilla täytettyyn
kamariin, pannen tytölle määräksi, että tuo yhtenä yönä nämätkin
kehräisi, jollei häntä tuonelan tuville haluttaisi. Siinä lapsi rukka
sitten neuvotonna istui itkemässä, mutta tulipa taas ovesta mies pieni
ja puhui hänelle: "mitäs minulle annat, jos sinun puolestas oljet
kehrään kullaksi?" "Sormestani sormuksen," tyttö vastasi. Pikku mies
tuon otti sekä rupesi taas kehräämisen toimeen, ja ennen-kuin aamu
koitti, oli jo kaikki oljet kiiltäväksi kullaksi kehrättynä. Nuot
kasat kuningasta kyllä ihastuttivat, mutta eipä hän vielä ollut kultaa
saanut kylliksensä, vaan pani myllärin tyttären vieläkin isompaan
huonehesen, joka oli olkia täpö täynnänsä, sekä sanoi: "vielä tänä
yönä sinun pitää saada nämät kehrätyksi, mutta jos sinulta tämä
onnistuu, olet minun puolisokseni pääsevä." "Vaikka hän onkin halpa
myllärin-tytär," kuningas ajatteli, "ei koko mailmassa ole rikkaampaa
vaimoa löydettävissäni." Kun sitten tyttönen oli yksiksensä jäänyt,
tuli kolmannen erän hänen tykönsä tuo pikku mies, sanoen: "mitä minulle
annat, jos vielä tämän kerran sinun puolestas kehrään nämät oljet?"
"Minulla ei enään ole mitään, jota sopisi antaa," vastasi tyttö. "Noh
lupaappas sitten, että, jos kuninkaan puolisoksi pääset, sinä minulle
annat ensimmäisen lapses." "Kuka maar tietää, mitenkä vasta käynee,"
ajatteli myllärin tytär eikä ymmärtänyt, mistä hän muualta saisi
apua hätähänsä: hän sentähden pikku miehelle lupasi, mitä tuo pyysi,
ja mies siitä vielä kerran kehräsi oljet kullaksi. Ja kun aamulla
huonehesen tullessansa kuningas näki kaiken käynehen hänen mieltänsä
mukaan, pidettiin häät, ja kauniista myllärin-tyttärestä nyt tuli
kuninkaan-puoliso.
Vuoden kuluttua tämä ihanan lapsen synnytti eikä pikku miestä enään
muistanutkaan. Tuo silloin äkki-arvaamata hänen kamariinsa astui ja
sanoi, "anna nyt minulle, mitä olet luvannut." Kuninkaanna pelästyi
ja tarjosi miehelle kuningaskunnan kaikki rikkaudet, jos tämä äidin
helmahan heittäisi lapsen, mutta mies pieni vastasi: "en vainenkaan
siihen suostu, elävä ihmis-lapsi on minulle kallis-arvoisempi, kuin
mailman kaikki aartehet." Silloin kuninkaanna rupesi valittamaan ja
niin katkerasti itkemään, että pikku miehen tuli vaimo parkaa sääli;
"kolme päivää sinulle annan aikaa," hän lausui, "jos ennen niitten
kuluttua pääset nimeni perille, jääköhön lapsi sinun haltuhus."
Kaiken yötä kuninkaan puoliso nyt koetti mieleensä muistutella, mitä
hän milloinkin oli nimiä kuullut, sekä pani liikkeelle lähettilään,
valtakuntaa ristin rastin kiertelemään tiedustellen, mitä muita nimiä
ehkä vielä löytyisi. Seuraavana päivänä pikku miehen palattua hän
järjestänsä luetteli kaikki nimet, mitä tiesi, Makariukset, Polykronit
ja Mamertukset, mutta aina vain väitti mies pieni: "eipä tuo minun
nimeni." Toisena päivänä hän naapuristosta tarkasti tiedusteli, mitä
käytettiin haukkuma-nimiä, sekä mainitsi sitten pikku miehelle jos
joitakin, kysyen: "ehkä sinun nimesi lienee Hoikkasääri, Lampaanlapa
taikka Kyrmyniska," mutta yhä vain tuli vastaukseksi: "eihän nimeni
semmoinen." Kolmantena päivänä lähettiläs kotia palattuansa kertoi:
"uutta nimeä en ainoatakaan ole saanut ongituksi, mutta kun metsän
perukassa ratsastin sen korkean vuoren ohitse, jonka rotkoissa jänis
ja kettu toisilleen hyvää yötä toivottavat, minä äkkäsin pienen
huoneen, jonka edustalla paloi nuotio, ja nuotion ympärillä naurettavan
kummallinen mies pikkarainen juoksenteli, hyppi yhdellä jalalla sekä
huusi:
"tänään ma leivon, huomenna olvet taidolla teen,
ylihuomenna ottaan kuninkaannalta lasta ma meen;
hyv', ett'ei tiedä ainoakaan,
että mua Tontuksi kutsutaan."
Hyvinhän ymmärtänette, miten nyt kuninkaanna nimen kuultuansa ihastui,
ja kun kohta sitten pikku mies huonehesen astui kysyen: "noh, rouva
kuninkaanna, mikä on nimeni?" tämä vastasi: "varmaankin sinua sanotaan
Jukaksi," "Eipä vainen." "Entä Matiksi." "Eihän suinkaan."
"Ehkä Tonttu on nimesi?"
"Sen on sinulle itse paha-henki ilmoittanut, ompa tosiaankin," kiljasi
pikku mies ja polki vihan vimmassa laattiaan oikeaa jalkaansa niin
ankarasti, että se haaroihin asti maahan vajosi alas, ja sitten hän
raivoissaan tarttui molemmin käsin vasempaan jalkahan, täten itse
revästen ruumihinsa ihan halki.
29.
Koira ja varpunen.
Erään paimen-koiran oli isäntä häijy semmoinen, joka sitä nälällä kovin
kiusasi. Kun ei se tätä kurjuutta kyennyt kau'emmin kestämään, se aivan
huolissansa juoksi matkoihinsa. Maantiellä tuli vastaan varpunen, joka
kysyi: "koira veljyeni, miksi noin olet surullinen." Tähän tuo vastasi:
"minun on nälkä, enkä ollenkaan tiedä, mistä syötävää saisin." Varpunen
silloin sanoi: "tule, veli kulta, kanssani kaupunkiin, kyllä minä
sinulle ravintoa toimitan tarpeeksi." Yhdessä sitten sinne läksivät,
ja kun liha-puodin edustalle ennättivät, varpunen koiralle sanoi: "jää
sinä tänne seisomaan, minä sinulle tuolta nakkaan lihan-kappaleen,"
lensi tiskille istumaan, tähysteli sinne tänne, huomaisiko hänet
kukaan, sekä nokki, nytki ja nykäsi reunimpana olevaa lihankappaletta
niin kauan, kunnes se maahan luiskahti. Sen silloin koira kaappasi,
juoksi nurkan taakse sekä söi lihan suuhunsa. Sanoi sitten varpunen:
"lähtekäämme nyt toiseen puotiin, sieltä ai'on sinulle toimittaa vielä
toisen kappaleen, että kyllikses saisit." Kun koira oli tuonkin syönyt,
varpunen kysäsi: "koira veljyeni, joko nyt olet ravittu?" "Lihaa
kyllä olen tarpeeksi syönyt," tämä vastasi, "mutta leipää en vielä
ole laisinkaan saanut." Siihen varpunen virkkoi: "kyllähän tuo pian
on saatavissa, tule vain mukahani." Se sitten kumppaninsa saatettuaan
leipä-puodin eteen, nokki pari pientä kyrsää, kunnes kadulle kierivät,
ja koska koira vielä lisää kaipasi, se hänen vei edemmäksi ja
sieppasi hänelle leivän myöskin toisesta puodista. Kun koira tämän
oli saanut syödyksi, varpunen kysyi: "koira veljyeni, jokohan nyt
lienet ravittuna?" "Olen kuin olenkin," tuo vastasi, "entähän jos nyt
kaupungista läksisimme hiukan kävelemään."