onnettomuudesta, julisti käskyn semmoisen, että poltettaisiin mitä
koko hänen valtakunnassansa oli kehrä-varsia. Mutta tytössä toteutui
kaikki, mitä nuot viisaat vaimot olivat lahjoillansa ennustaneet, sillä
olipa hän niin kaunis, siveä, lempeä ja älykäs, ett'ei kukaan, joka
hänen vain näki, saattanut olla hänehen mieltymätä. Tapahtuipa sitten,
että sinä päivänä, jona hän viisitoista vuotta juuri täytti, kuningas
puolisoinensa osasi olla kotoa poissa, ja että tyttö ihan yksikseen oli
linnaan jäänyt. Siinähän silloin kaikki paikat kävi, mielensä perästä
katsellen kamarit ja komerot, sekä tulipa viimein vanhaan torniin.
Siellä soukkia kiertoportaita kiivettyänsä hän pienen oven etehen
joutui. Suulla oli ruosteinen avain, ja kun hän avainta vähän väänsi,
ovi äkkiä aukeni, ja pikku tupasessa siinä istui vanha vaimo värttinää
ahkerasti vääntämässä. "Hyvää päivää, vanha mummo!" sanoi kuninkaan
tytär, "mitähän sinä siellä te'et." "Kehräänhän minä täällä", akka
vastasi, päätänsä nyykäyttäen. "Mikä kalu tuo, joka noin sukkelasti
kierii?" kysyi tyttö sekä kaappasi kehrä-varren, itsekin koettaaksensa
kehrätä. Mutta tuskin oli hän tuohon tarttunut, jopa toteutui noidan
loihto-sanat, ja kehrä-varsi tyttöä sormeen pisti.
Mutta pistoa tunteissaan hän samassa silmän-räpäyksessä siellä olevalle
vuoteelle vaipui sekä nukkui sikeään uneen. Ja samallaisen unen
valtahan koko linna joutui; kuningas ja kuningatar, jotka juuri olivat
kotia tulleet ja saliin astuneet, unen helmoihin vaipuivat, ja samoin
kävi koko hovikunnan. Silloin myöskin hevoset nukkuivat tallihin,
koirat pihalle, kyyhkyset katolle, kärpäset seinille, nukkuipa,
liehumasta lakaten, takassa palava valkea, paisti pihisemästä taukosi,
ja kokki, joka juuri sieppasi tukasta kyökki-poikaa, koska tuo jonkun
koiran-kurin oli tehnyt, hellitti hiuksista sekä nukkui hänkin. Ja
tuuli aivan tyveni eikä linnan edustalla kasvavissa puissa enään
lehtinenkään liikahtanut.
Mutta linnan ympärille rupesi kasvamaan orjantappura-pensahisto,
joka vuodesta vuoteen korkeammaksi kohosi ja viimein, koko linnaa
ympäröiten, kasvoi niin korkeaksi, ett'ei enään linnasta mitään ollut
näkyvissä, ei edes katon päälle pystytetty lippu. Laajalle kuitenkin
levisi taru ihanasta, nukkuvasta Ruusukukkasesta, sillä siksi tätä
kuninkaan-tytärtä nimitettiin, ja tulipa aika ajoin prinssejä, jotka
koettivat päästä tuon pensahikon läpitse linnahan. Mutta turhaan
siinä parastansa panivat, sillä orjantappurat, ikään-kuin käsillisinä
toisistaan kiinni pitäen, pysyivät lujasti yhdessä, ja nuorukaiset,
enään irti pääsemätä, niihin jäivät riippumaan, siinä saaden surkean
surman. Kului sitten edellehen vuosia monen monta, jopa kerta taas tuli
tuohon valtakuntaan kuninkaanpoika ja kuuli erään vanhuksen kertovan
orjantappura-pensaikosta, että sen takana oli linna, jossa jo sata
vuotta oli nukkunut ihmeen-ihana, Ruusukukaksi sanottu kuninkaan-tytär
sekä hänen kanssansa kuningas, kuningatar ja koko hovikunta. Myös
jutteli hän isänsä isältä kuulleensa, että jo monta kuninkaan-poikaa
oli käynyt koettamassa päästäkseen orjantappura-pensahiston läpitse,
mutta että nuot kaikki olivat sinne takertuneina surkean surman
omaksi joutuneet. Silloin sanoi nuorukainen: "minä en pelkää, vaan
tahdompa sinne, ihanaa Ruusukukkasta katsomaan." Tuo hyvän-tahtoinen
vanhus häntä kyllä varoitti menemästä, mutta eipä hän siitä ottanut
huoliaksensa.
Nyt umpehen oli nuot sata vuotta kulunut ja se päivä koittanut,
jona Ruusukukkanen taas oli heräävä unestansa. Kun kuninkaan-poika
pensahistoa läheni, olipa siinä ainoastaan isoja, kauniita kukkia,
jotka itsestään väistyivät hänen edestänsä, joten hän ensinkään
vahingoittumata pääsi edelleen astumaan; ja kun hän niitten läpitse
oli ennättänyt, net taas pensahistoksi toisihinsa takertuivat. Linnan
pihalla näki hän hevosia ja kirjavia koiria nukkumassa makaavan;
katolla istui kyyhkysiä, pää pieni siiven suojaan kätkettynä. Ja kun
hän huoneihin tuli, siellä nukkui kärpäset seinillä; kyökissä kokin
käsi vielä oli poikahan tarttumaisillaan ja piika istui nykittävä
musta kana sylissä. Sitten hän, edemmäksi mentyään, salissa näki
koko hovikunnan makaavan unen helmoissa, ja yli-päässä kuningas
puolisoinensa makasi valtaistuimen juurella. Tuosta hän vieläkin
edemmäksi meni, ja kaikkialla niin hiljaista oli, että hän saattoi
jopa oman hengityksensäkkin kuulla, ja viimein hän tuonne torniin tuli
sekä astui siihen pikku tupaseen, jossa nukkui Ruusukukkanen. Siinä
tuo nyt makasi niin ihanan kaunihina, ett'ei prinssi saanut silmiänsä
hänestä eikä itseään hillityksi, vaan kumartui hänen puoleensa ja
suuteli häntä. Tuskin prinssin huulet tytön huulia olivat koskeneet,
jo Ruusukukkanen heräten aukasi silmänsä ja loi prinssikin suloisen
silmäyksen. Sitten he yhdessä menivät alas, ja heräsipä kuningas,
kuningatar ja koko hovikunta sekä katselivat hämmästyneinä toisiansa.
Ja pihalla hevoset nousivat itseään pudistellen, jahti-koirat häntäänsä
lierutellen makuulta kavahtivat, katolla kyyhkyset päänsä nostivat
siiven alta, katselivat ympärillensä ja läksivät kedolle lentämään,
seinillä kärpäset liikkua alkoivat, kyökin takassa valkea palamaan
leimahti, ruveten ruokaa kiehuttamaan, paisti taas rupesi porisemaan,
kokki korvalle poikaa sivalsi, josta tuo pahasti parkumaan, ja piika
ryhtyi kanaa nykkimään. Sitten kuninkaan-pojalle ja Ruusukukkaselle
komeat häät pidettiin, ja he onnellisina yhdessä elivät aina
kuolin-hetkeensä saakka.
25.
Löytölintu.
Oli muinoin metsän-vartia, joka metsälle meni, ja metsään tultuansa hän
mielestänsä kuuli lapsen poraavan, hän tuota porun-ääntä kohden astui
ja näkipä viimein korkean puun, jonka latvassa pieni tyttönen istui.
Äitinensä tämä oli puun juurelle nukkunut ja peto-lintu havainnut
äitinsä sylissä makaavan lapsen; lintu silloin oli sinne lentänyt,
napannut noukkaansa lapsi paran sekä vienyt sen tuonne korkealle
latvahan.
Metsän-vartia puuhun kiipesi ja toi sieltä alas lapsen, ajatellen:
"tämän minä kotia vien ja tahdompa häntä Leenuni kumppanina kasvattaa."
Hän siis kotihinsa vei tytön ja molemmat lapset sitten yhdessä
kasvoivat. Mutta puusta löydetylle lapselle pantiin _Löytölintu_ nimeksi,
koska lintu sen oli äidin helmasta vienyt. Löytölinnusta ja Leenusta
oikein tuli ystävykset, ja jopa niin hellästi rakastivat toisiansa,
että toinen, milloinka ei toista nähnyt, aina oli suruissansa.
Mutta metsän-vartialla oli vanha kyökki-piika, joka eräänä iltana
rupesi kahdella ämpärillä vettä kantamaan, eikä hän ainoastaan yhtä
kertaa käynyt kaivolla, vaan raahasi sieltä monta ämpärillistä. Leenu
tämän näki ja kysyi: "kuuleppas vanha Sanna, miksi noin paljon vettä
tupaan kannat?" "Jollet sitä kenellekkään ilmoita, minä sinulle kyllä
syyn selitän." Leenu silloin vakuutti, ett'ei hän ainoallekkaan
ihmiselle tuota kertoisi, ja nytpä sanoi Sanna: "huomen-aamulla, kun
on isäntä metsästämään lähtenyt, minä veden panen kiehumaan ja, kun
se kattilassa kihisee kuumimmallansa, viskaan sinne keitettäväksi
Löytölinnun."
Seuraavana aamuna metsän-vartia varahin nousi sekä läksi metsälle, ja
hänen lähdettyänsä lapset vielä vuoteellaan makasivat. Silloin Leenu
Löytölinnulle kuiskasi: "jollet sinä minua hylkää, minä en sinusta
luovu." Löytölintu vastasi: "en nyt enkä koskaan." Tuohon lausui Leenu:
"tiedänhän sinulle ilmoittaa tärkeän asian; eilen illalla vanha Sanna
vettä tupahan kantoi monta ämpärillistä, ja kysyttyäni, mitä tuo tiesi,
sain vastaukseksi, että hän kyllä sen selittäisi, jos minä puolestani
lupaisin, ett'en tuota kellekkään kertoisi. Tähän minä vastasin,
ett'en sitä suinkaan ainoallekkaan ihmiselle ilmoittaisi, ja silloin
Sanna sanoi aikovansa aamulla varahin, isän mentyä metsästämään,
kuumaksi kiehuttaa vettä kattilallisen sekä sitten syöstä sinut sinne
keitettäväksi. Mutta nyt vilppaasti vuoteelta vaatteihin, ja sitten
yhdessä kiiruusti rientäkäämme täältä pois."
Molemmat lapset siis kohta nousivat, pukivat vaatteensa ylleen sekä
juoksivat tiehensä. Kun sittemmin kattilassa vesi oli kiehumaan
ruvennut, meni kyökki-piika makuu-kamariin, noutaaksensa Löytölintua
vesi-pataan viskattavaksi. Mutta kun hän huonehesen tultuansa vuoteen
äärehen astui, oli sieltä molemmat lapset poissa; hän silloin kamalaan
tuskaan joutui ja mutisi itseksensä: "mitähän nyt puolustuksekseni
keksin, kun isäntä kotia tulee ja näkee, että lapset ovat kadonneet?
Kiiruusti vain heitä hakemaan, ehkä vielä käypi löytäminen."
Silloin kyökki-piika kolme renkiä liikkeelle lähetti hakemaan lapsia.
Mutta nämät metsän rinteellä istuivat, ja kun kaukaa näkivät hakiain
heitä kohden juoksevan, sanoi Leenu Löytölinnulle: "jollet sinä
minua hylkää, minä en sinusta luovu." Löytölintu vastasi: "en nyt
enkä koskaan." Silloin lausui Leenu: "muuttuos sinä ruusu-pensaaksi
ja minusta tuohon pensahasen ruusu tulkoon." Kun sitten nuot kolme
renkiä metsiin rinteelle ennätti, ei siellä muuta ollut mitään kuin
ruusu-pensas ja siinä ruusu-kukkanen, mutta eipä lapsia missään
näkynyt. He silloin sanoivat: "eihän täällä hakemisesta kostu,"
sekä menivät kotia ja kertoivat kyökki-piialle, ett'eivät siellä
ensinkään ollehet muuta nähneet, kuin ainoastaan ruusu-pensahan ja
siinä ruususen. Tästä heitä vanha kyökki-piika torumaan: "te senkin
tolvanat! teidän olisi pitänyt hakata pensas poikki sekä taittaa siitä
tuo ruusu ja tuoda se tänne kotia; vilppaasti sinne takaisin tuota
tekemään!" Heidän siis täytyi toistamiseen lähteä hakuu-retkelle.
Mutta lapset jo kaukaa näkivät heidän tulevan, ja lausuipa silloin
Leenu: "Löytölintuseni! jollet sinä minua hylkää, en minäkään sinusta
luovu." Tähän Löytölintu vastasi: "en nyt enkä koskaan." Sanoi siihen
Leenu: "muuttuos sinä siis kirkoksi ja minusta tuonne kirkkohon kruunu
tulkoon." Kun sitten nuot kolme renkiä sinne saapui, eipä siellä muuta
kuin kirkko ja kirkossa kruunu. He sentähden keskenänsä puhuivat:
"mitähän meidän täällä tekemistä! palatkamme takaisin kotia." Kun
sitten olivat kotihin tulleet, kysyi kyökki-piika, löysivätkö mitään,
johonka rengit vastasivat, ett'eivät tuolla muuta nähneet, kuin kirkon,
jossa oli kruunu. "Te vasta pöllö-päiset!" kyökki-piika tähän tiuskasi,
"miksi ette kirkkoa hajoittaneet ja kruunua tänne tuoneet." Nyt vanha
Sanna itse läksi liikkeelle, ottaen mukahansa nuot kolme renkiä, sekä
meni lapsia hakemaan. Mutta nämät kaukaa näkivät renkien tulevan, sekä
kyökki-piian heidän perässänsä vaapustelevan. Leenu silloin lausui:
"Löytölintu kulta! jollet sinä minua hylkää, en minäkään sinusta
luovu." Vastasipa Löytölintu: "en nyt enkä koskaan." Virkkoi tuosta
Leenu: "muuttuos sinä lammikoksi ja minusta tulkoon suorsa lammikkoon."
Kun sitten kyökki-piika sinne tultuansa lammen näki, hän polvillensa
kyykistyi, aikoen juoda sen kuiville. Mutta suorsa vikkelästi tuli
uiden, tarttui noukallaan hänen hiuksiinsa sekä veti hänet vetehen;
ja sinne tuo akka ilkeä hukkui. Lapset sitten ihan iloissansa kotia
menivät yhdessä, ja siellä he vieläkin elävät, jolleivät jo ole
kuolleet.
26.
Rastasnoukka kuningas.
Eräällä kuninkaalla oli erin-omaisen ihana tytär, mutta tuo niin
pöyhkeän ylpeä oli, ett'ei mikään kosia hänelle kelvannut. Toinen
toisensa perästä häneltä sai rukkaset, ja päälliseksi hän heistä
vielä pilkkaa teki. Kerta kuningas suuret pidot piti ja kutsui niihin
sekä läheltä että kaukaa naima-haluisia miehiä. Arvonsa ja säätynsä
mukaan he kaikki järjestettiin rivihin: ensimmäisiksi asetettiin
kuninkaat, sitten herttuat, ruhtinaat, kreivit ja paronit sekä
ali-päähän muut aateliset. Kuninkaan tytär nyt pitkin riviä astui
kosioitansa katselemassa, mutta jokaisessa hänen mielestään oli jotakin
moitittavaa. Yksi muka oli liian lihava; "tuo viini-tynnyri!" sanoi
hän. Toinen liiaksi pitkä; "pitkä, hoikka hoipertelee, häälyvänä
käyskentelee." Kolmas liian lyhyt; "lyhyt, paksu! kömpelö on
taitamaton, hopero." Neljäs kovin kelmeä; "itse kalpea kuolema." Viides
liiaksi puna-poskinen; "tuo vihainen kukko." Kuudes ei ollut tarpeeksi
suora-vartaloinen; "uunin päällä vääräksi kuivunut kalikka." Ja näin
hän jokaisessa jotakin moitti, mutta pilkkaili erittäinkin erästä
kunnon kuningasta, joka rivissä seisoi ensimmäisenä, ja jonka leuka oli
kasvanut hiukan koukkuun. "No tuo nyt vasta jonkin-näköinen!" huudahti
hän nauraen, "ompa hänellä leuka semmoinen, kuin rastaalla noukka,"
ja siitä saakka tätä kuningasta ruvettiin _Rastasnoukaksi_ kutsumaan.
Mutta vanha kuningas nähtyään, että hänen tyttärensä vain pilkkasi
kaikkia sinne kokoontuneita kosioita eikä ainoastakaan huolinut,
suuttui kovasti sekä vannoi, että tytön täytyisi mennä vaimoksi
ensimmäiselle kerjäläiselle, joka linnaan sattuisi tulemaan.
Muutaman päivän kuluttua pelimanni linnan akkunan edustalle saapui
sekä rupesi laulamaan, pientä almua saadaksensa. Kun kuningas tämän
kuuli, sanoi hän: "käskekää miehen tulla sisälle." Silloin pelimanni
likaisissa vaatteissaan astui linnahan, lauloi kuninkaalle ja hänen
tyttärellensä sekä rukoili almua, laulamasta lakattuaan. Tuohon vastasi
kuningas: "sinun laulus on minua niin miellyttänyt, että annan sinulle
vaimoksi tyttäreni." Prinsessa pahasti pelästyi, mutta kuningas
sanoi: "olen valalla vannonut, että sinun antaisin ensimmäiselle
kerjäläiselle, mikä sattuisi tänne tulemaan, ja tämän valani minä
myöskin pidän." Siinä ei auttanut vastustelemiset, pappia käytiin
noutamassa ja prinsessan täytyi kohta mennä pelimannin kanssa vihille.
Kun sitten tuo toimitus oli toimitettu, sanoi kuningas: "kerjäläisen
vaimona sinun ei nyt enään sovi linnaani jäädä, vaan miehines sinun
pitää täältä menemän matkoihis."
Kerjäläinen nyt talutti ulos linnasta tytön ja tämän täytyi jalkaisin
lähteä hänen kanssansa edelleen. Kun he sitten isoon metsään tulivat,
kysyi prinsessa:
"Kenen tämä metsä kaunis?"
"Sen Rastasnoukka kuningas
on haltuhunsa voittanut;
nyt olis se sun omanas,
jos oisit hänen ottanut."
"Oi ylpeyden pettämä
nyt olen kurja tyttö mä,
kun sijasta tuon kuninkaan
sain kerjäläisen vaan."
Tuosta niitulle tulivat ja hän taas kysyi:
"Kenen tämä ihana niittu?"
"Sen Rastasnoukka Kuningas
on haltuhunsa voittanut;
nyt olis se sun omanas,
jos oisit hänen ottanut."
"Oi ylpeyden pettämä
nyt olen, kurja tyttö mä,
kun sijasta tuon kuninkaan
sain kerjäläisen vaan."
Sitten ison kaupungin läpitse kulkivat, ja taas kysäsi tyttö:
"Kenen on tämä komea kaupunki?"
"Sen Rastasnoukka kuningas
on haltuhunsa voittanut;
nyt sekin ois sun omanas,
jos hänen oisit ottanut."
"Oi ylpeyden pettämä
nyt olen, kurja tyttö mä,
kun sijasta tuon kuninkaan
sain kerjäläisen vaan."
"Enhän minä tuota kärsi, että sinä alin-omaa toista miestä ikävöitset",
sanoi pelimanni, "on maar minussa sinulle hyvä kylliksi." Viimein
pienen huoneen edustalle ennättivät, ja nytpä tyttö lausui:
"voi, voi noin pikkaisia tupoa!
Ken siellä saattanee asua?"
Pelimanni vastasi: "tämä minun huoneheni ja myöskin sinun; siinä
tulemme yhdessä asumaan." Tytön kumartua täytyi päästäkseen
tuosta matalasta ovesta sisälle. "Missä palveliat ovat?" kysyi
kuninkaan-tytär. "Mitä palvelioita!" vastasi kerjäläinen, "itse
sinun pitää tekemän, mitä tehdyksi tahdot. Toimita vain kohta valkea
takkaan, pane pataan vettä ja keitä minulle ruokaa; minä kovin
väsyksissäni olen." Mutta kuninkaan-tytär ei ollenkaan osannut valkeaa
sytyttää eikä keitosta keittää, vaan täytyipä kerjäläisen itse ruveta
apuun, jotenka välttävästi toimeen tultiin. Sitten kehnon ateriansa
syötyään he makuulle menivät, mutta aamulla ani varahin kerjäläinen
prinsessa paran herätti taloudesta huolta pitämään. Siten muutaman
päivän huonosti elelivät, kunnes heiltä loppui varat kaikki. Mies
silloin sanoi: "eipä, vaimoseni, tämä enään kelpaa, että täällä vain
kulutamme, mitään ansaitsemata. Sinun pitää ruveta koppia tekemään."
Hän sitten ulos meni, leikkasi sieltä pajuja ja toi net kotia;
prinsessa nyt noita vääntelemään, mutta kovat pajut verille pistelivät
hänen hempeät kätensä. "Kyllähän näkyy, ett ei tuosta mitään synny,"
sanoi mies, "rupea kehräämään, ehkä se työ sinulta paremmin sujuu."
Tyttö siis rukin äärehen istui ja koetti kehrätä, mutta karkea lanka
hänen hienot sormensa kohta leikkasi niin pahasti, että niistä veri
rupesi juoksemaan. "Kas vain," mies tiuskasi, "eihän sinusta mihinkään
työhön ole, sinä minun olet saattanut pahempaan kuin pulahan. Tahdompa
kuitenkin vielä koettaa sekä ruveta ruukku- ja savi-astia-kauppaa
pitämään; sinun tulee torilla istua tavaroitani myymässä." "Voi,"
ajatteli prinsessa, "jos isäni valtakunnasta torille tulee väkeä
ja näkee minun siellä istuvan kaupustelemassa, he vasta minua
pilkannevat." Mutta eipä auttanut, nöyrtyen hänen täytyi tehtävänsä
tehdä, kosk'ei häntä haluttanut nälkään kuoleminen. Ensi kerralla
kaikki hyvin kävi, sillä koska vaimo ihanan kaunis oli, ihmiset kilvan
ostelivat hänen tavaroitansa sekä maksoivat, mitä hän vain vaati,
jopa moni hänelle rahaa jätti, vaikk'ei ottanutkaan yhtään astiaa.
He nyt elivät voitostaan, niin kau'an kuin sitä kesti, sitten mies
taas osti uusia astioita joukon. Vaimo torin kulmaan meni istumaan
ja asetti ympärillensä astiat myytäviksi. Silloin juopunut husaari
äkkiä tuli ratsastaen ja ajoi suoraa päätä astiain keskelle, siten
särkein kaikki tuhanneksi murskaksi. Prinsessa itkemään rupesi eikä
tuskissansa ymmärtänyt, mitä tekeminen. "Voi, voi, kuinka minun
nyt käynee!" hän valitti, "mitä tästä mieheni sanonee?" Hän sitten
kotia juoksi ja kertoi, mikä vahinko oli tapahtunut. "Kuka käskikin
savi-astioita asettaa torin kulmahan!" torui mies, mutta sanoi sitten:
"heitä nyt vain itkemiset, sillä minä kylläkin huomaan, ett'ei sinusta
mihinkään laita työhön ole. Sempä tähden olen kuninkaan linnassa käynyt
kysymässä, tarvittaisiinko siellä kyökki-piikaa, ja luvattiimpa sinut
ottaa siihen virkaan; palkaksi olet ruokas saava."
Kuninkaan-tytär nyt kyökki-piiaksi rupesi, ja hänen täytyi kaikkia olla
auttamassa sekä tehdä mitä raskahimpia töitä. Kumpaankin sivu-taskuunsa
hän pikku ruukkusen pisti sekä kantoi niissä kotiansa, mitä hänelle
ruo'an-loppuja annettiin, ja näillä hän miehinensä itseään elätti.
Kerta kuninkaan vanhimman pojan häät oli vietettäviksi määrätty, ja
tuo vaimo parka silloin salin oven suuhun meni seisomaan, pitoja
katsellaksensa. Kun nyt siinä kynttilät valoansa levittelivät ja toinen
toistansa koreampia vieraita yhä kokoontui huonehesen sekä loistavinta
komeutta kaikkialla vallitsi, silloin hän suru-mielin ajatteli kovaa
onneansa, kiroten itsekseen ylpeyttänsä ja kopeuttaan, joka hänen
näin oli alentanut sekä kovaan kurjuuteen sysännyt. Niistä herkuista,
joita siinä vaimon ohitse kahtia-päin kannettiin, palveliat hänelle
toisinaan viskelivät muutamia muruja, ja hän net ruukkuseensa pisti,
kotia vietäviksi. Yht'äkkiä astui esiin kuninkaan poika, silkkiin ja
samettiin puettuna sekä kaulassa kulta-vitjat, ja huomattuaan oven
suussa seisovan ihanan vaimon tämä kohta hänen käteensä tarttui,
pyytäen häntä kanssansa tanssiin; mutta piika parka kielsi, pahasti
pelästyen, sillä tunsipa hän prinssin Rastasnoukka kuninkaaksi, joka
häntä oli käynyt kosimassa ja jonka hän oli pilkaten hylännyt. Eipä
kuitenkaan hänen vastustelemisestansa apua, vaan prinssi hänet veti
salihin; silloin katkesi nauha, josta taskut riippuivat, ruukut
laattialle kopsahtivat, ja soppa juoksemaan sekä leipä-palaset sinne
tänne poukahtamaan. Ja kun salissa oliat tämän näkivät, syntyi yleinen
nauru ja pilkkaileminen, josta vaimo raukka niin häpeämään, että hän
ennen olisi suonut olevansa sadan syllän syvälle maahan vajonneena.
Pyrkien pakohon hän ovesta ulos juoksi, mutta portailla hänet eräs
mies saavutti sekä vei hänen takaisin; ja mieheen katsahtaissaan hän
tuon heti tunsi Rastasnoukka kuninkaaksi. Tämä hänelle ystävällisesti
lausui: "älä pelkää! minä ja pelimanni, joka tuolla on huonossa
hökkelissä sinun kanssas asunut, olemme sama mies; rakkaudesta
sinuhun minä tuommoiseen muotoon itseni muutin, ja minähän olin tuo
husaarikin, joka sinulta savi-astiat särki. Tämän kaiken tein sinun
ylpeää mieltäs nöyryyttääkseni sekä rangaistakseni sinua tuosta
pöyhkeydestä, jolla olit minua pilkannut." Prinsessa silloin rupesi
katkerasti itkemään ja sanoi: "minä kovin väärin olen menetellyt
enkä siis ansaitse olla sinun vaimonas." Mutta Rastasnoukka lausui:
"lohduta mieltäs, kovan onnen päivät jo ovat menojansa menneet; nyt on
häitten viettämisen vuoro." Sitten kamari-rouvat tulivat ja pukivat
tytön mitä komeimpiin vaatteihin, hänen isänsä hovikuntineen myöskin
sinne saapui toivottamaan onnea tyttärelleen, tämä kun Rastasnoukka
kuninkaan puolisoksi pääsi, ja nytpä vasta oikea ilo alkoi. Se siitä
vain puuttui, ett'ei siellä sinua eikä minua ollut.
27.
Lumikki.
Kerta sydän-talvella, kun lumi-höytyvät höyhenen-pehmoisina pilvistä
maahan putoilivat, muuan kuningatar neulomassa istui akkunan ääressä,
jonka oli kehä mustaa ebenholtsia. Siinä lunta katsellen neuloissansa
hän neulalla pisti sormeensa, ja lumelle kolme veri-pisaraa tipahti.
Ja koska valkoisessa lumessa kovin kauniilta näytti luo puna, hän
itseksensä ajatteli: "oi jospa olisi minulla lapsi, valkoinen kuin
lumi, punainen kuin veri ja musta kuten tuossa akkunan-kehä." Sitten
ennen pitkää hän synnyttikin pienen tyttösen, joka oli valkoinen
kuin lumi sekä punainen kuin veri, ja jolla oli hiukset mustat kuten
ebenholtsi; sen tähden sitä Lumikiksi ruvettiin kutsumaan. Ja lapsen
synnyttyä kuoli kuningatar.
Kului sitten vuoden vaalo, jopa kuningas nai toisen puolison. Tämä oli
ihana vaimo, mutta ylpeä ja pöyhkeä eikä saanut kärsityksi, että kukaan
olisi häntä kauniimpi. Hänellä ihmeellinen peili oli; kun hän tuon
eteen astui ja siinä itseään katseli, hänen oli tapa sanella:
"sano pieni kuvastin,
ken maalimassa on kaunihin."
ja peili siihen vastasi:
"te, kuningatar, ootte kaikkein kaunihin."
Silloin hän tytyväinen oli, sillä tiesipä hän peilin puhuvan totta.
Mutta Lumikki kasvamistansa kauniimmaksi kasvoi ja seitsemän vuoden
vanhaksi tultuaan hän niin ihana oli, kuin kirkas päivä, ja itse
kuningatarta kauniimpi. Kun sitten tuo peililtään kerta kysyi:
"sano, pieni kuvastin,
ken maalimassa on kaunihin."
se vastasi:
"te, kuningatar ootte kaunihin täällä,
vaan Lumikki teitä on kauniimpi vielä."
Tuosta säikähti kuningatar, ja kateudesta hänen kasvonsa keltaisen
viheriöiksi kävivät. Tästä hetkestä alkain aina, milloinka vain
Lumikki hänen nähtäviinsä tuli, oikeimpa pahasti hänen sappeansa
paisutti, niin hän tuota tyttöä vihasi. Rikka-ruohon tavoin kateus
ja kopeus kasvamistansa hänen sydämmessään kasvoivat, yöt päivät
sitä yhä kalvaten. Silloin hän erään metsästäjän kutsui tykönsä ja
sanoi hänelle: "vie lapsi pois metsähän, minä en sitä enään kärsi
nähtävissäni. Sinun pitää se tappaa sekä tuoda minulle sen keuhko
ja maksa merkiksi." Totellen metsästäjä tytön vei mukaansa, mutta
kun hän jahti-veitsensä oli paljastanut Lumikin viatonta sydäntä
lävistääksensä, lapsi raukka itkemään rupesi, rukoillen: "oi metsästäjä
rakas, säästäkää henkeni, minä metsään juoksen enkä ikinä enään
kotia palaa." Tytön ihanuus metsästäjässä sääliä synnytti ja hän
vastasi: "noh mennös sitten menojas lapsi parka." Itseksensä hän
ajatteli: "kyllähän metsän pedot sinun piankin ahmaavat kitaansa,"
mutta tuntuipa hänestä kuitenkin, ikään-kuin olisi hänen sydäntänsä
rasittamasta raskas taakka haihtunut, kun hän pääsi tyttöä tappamasta.
Samassa sieltä ohitse sattui juoksemaan metsäsian porsas; sen hän
kuoliaksi pisti, otti siitä keuhkon ja maksan sekä vei net merkiksi
kuningattarelle. Kokin sitten täytyi nämät suolassa keittää, ja tuo
vaimo ilkiö net söi suuhunsa sekä luuli Lumikin keuhkon ja maksan
syöneensä.