tuli köyhänä ukkona äsken mainittuhun taloon kerjäämään. Silloin toinen
tytär hänelle leipä-palasen toi, ja hän paljaalla koskemisellaan tytön
kaappasi konttiinsa, sekä vei mennessänsä, kuten edellisenkin. Tämän ei
paremmin käynyt kuin sisarenkaan, sillä uteliaisuus hänetkin valtasi,
hän veri-kammiossa kävi ja täytyipä hänen, velhon palattua, heittää
henkensä. Tuo sitten kotihinsa toi kolmannenkin sisaren. Mutta hän
viekas ja viisas oli. Kun velho avaimen ja munan hänelle annettuaan
oli pois lähtenyt, hän ensin munan pani tarkkaan taltehen, kävi sitten
huoneita katsomassa ja meni viimein tuonne kiellettyyn kamariin. Ja
voi! siellä vasta kauhea näky häntä kohtasi! Hänen molemmat rakkahat
sisarensa kattilassa makasivat surkeasti surmattuina! Mutta hän kohta
toimeen rupesi, haki heidän jäsenensä kokohon ja pani net paikoillensa,
pään, ruumiin, käsi-varret ja sääret. Ja kun ei enään puuttunut mitään,
jäsenet liikkua alkoivat ja liittyivät toisiinsa yhtehen; ja nuot
molemmat tytöt silmänsä aukaisivat sekä muuttuivat taas eläviksi. Noh
siinä nyt vasta iloissansa olivat, suutelivat ja syleilivät toisiansa!
Sitten nuorin molemmat sisarensa vei kamarista ja pisti heidät
piilohon. Mies ilkeä palattuansa avaimen sekä munan vaati, ja koskei
niissä saattanut pienintäkään verenpilkkua selittää, sanoi hän: "sinä
koetuksen olet kestänyt ja sentähden morsiamekseni pääset." Mutta
nyt ei velho enään tytölle voinut mitään, vaan täytyipä hänen tehdä,
mitä tuo vain tahtoi. "Hyvä se!" vastasi siis tyttö, "sinun kuitenkin
ensin täytyy isälleni ja äidilleni toimittaa kultaa kopallisen sekä
itse kantaa selässäsi tuo koppa sinne; minä sillä välin täällä häitä
valmistelen." Tuosta hän omaan kamariinsa meni, jonne oli kätkenyt
sisarensa. "Jo nyt on," hän heille lausui, "tulemaisillansa se hetki,
jolloin teidät saan pelastetuksi, tuo ilkiö on itse kantava teitä taas
kotia; mutta lähettäkää, kohta perille päästyänne minulle tänne apua."
Sitten hän molemmat laski yhteen koppahan, ajoi heidän päällensä kultaa
niin kosolta, ettei heitä hiukkaakaan näkynyt, huusi huonehesen velhon
ja sanoi hänelle: "kanna nyt kotihini tämä koppanen, mutta älä matkalla
pysäy lepäämään sillä minä akkunasta katsoen sen kyllä heti huomaan."
Velho selkäänsä nosti kopan ja läksi menemään, mutta tuo niin raskas
oli, että hiki kasvoista tippui ja hän jo pelkäsi näännyksiin
uupuvansa. Silloin hän kivelle istahti hiukan huoahtaaksensa, mutta
kohta kopasta ääni huusi: "minä akkunasta katselen sekä näen, että
sinä lepäämään rupeet, lähde heti liikkeelle!" Velho morsiamensa luuli
huutavan ja nousipa kohta tietä taas tallustelemaan. Toisen kerran
hän vielä istumaan aikoi, mutta kuuluihan jälleen; "minä akkunastani
katselen ja näen sinun levähtävän: lähde ihan heti liikkeelle!" Ja
milloin hän vain hiukankin pysähtyi, kohta tuo ääni taas huutamaan,
kunnes hän hengästyneenä ja väsymyksestä, aivan uupumaisillaan viimein
sai kopan kultineen tyttöineen kannetuksi heidän vanheimpansa talohon.
Mutta tuolla kotona morsian häitä valmisteli. Hän irvi-hampaisen
pääkallon koristi koreaksi, kantoi sen ylis-kamariin sekä asetti
akkunasta katselemaan. Kävipä tuosta velhon ystäviä piloihin
käskemässä, ja tämän tehtyänsä hän hunaja-astiaan hyppäsi, ratkoi
sieltä noustuaan polstarin auki sekä kierieli höyhenissä ja näyttipä
nyt kumman-näköiseltä linnulta, jota ei kukaan ihminen saattanut
tytöksi tuntea. Sitten hän omaan kotihinsa läksi menemään, ja tiellä
häntä tuli vastaan joukko hää-vieraita, jotka kysyivät:
"Kiikkerin lintu! mistä tulet sä?"
"Kiikki Kiikkeristä nyt tulen mä."
"Mitäpä nyt tehnee morsian nuori?"
"La'assut on huonehet puhtaaksi
ja ullakon akkunasta katsoopi."
Sitten hän kohtasi kotia palaavan yljän, joka myöskin kysyi:
"Kiikkerin lintu! mistä tulet sä?"
"Kiikki Kiikkeristä nyt tulen mä."
"Mitäpä nyt tehnee morsiameni?"
"La'assut on huonehet puhtaaksi
ja ullakon akkunasta katsoopi."
Ylkä sinne kohden katsahti ja näkyipä tuolla tuo koristettu pää-kallo.
Tämän hän morsiameksensa luuli sekä tervehti sitä ystävällisesti
noikaten. Mutta kun hän vierainensa oli huonehesen ehtinyt, silloin
saapui sisarien lähettämä apu. Kaikki ovet nyt suljettiin, ettei
kukaan pääsisi pakohon, ja sytytettiimpä huone, jossa sitten velho
joukkoinensa paloi poroksi.
23.
Satu omena-puusta.
Jo nyt on aikoja, varmaankin kaksituhatta vuotta, kulunut siitä,
jolloinka muinoin eli mies äveriäs, jolla oli ihana ja hurskas vaimo;
nämät toisiansa hyvin rakastivat, mutta heillä ei lapsia ollut, vaikka
hartahimmasti halasivat saadaksensa, ja vaimo tuota rukoili yöt päivät,
vaan eipä vain heille lasta syntynytkään. Pihalla heidän huoneensa
edustalla kasvoi omenapuu; tuon juurella vaimo eräänä talvi-päivänä
seisoi omenaa kuoriellen, ja sitä siinä itsellensä kuoriessaan hän
sormeensa leikkasi, ja haavasta vertä lumelle tippui. "Voi," sanoi
silloin vaimo huo'aten sekä sangen suru-mielisenä, kun veren näki
edessänsä, "jospa minulla sentään olisi lapsi, valkoinen, kuten
tuossa lumi, ja punainen, kuin siinä veri!" Ja kun hän nämät sanat
oli saanut sanotuksi, hänen mielensä iloiseksi muuttui, ja hänestä
tuntui, ikään-kuin toivosta tosi tulisi. Sitten hän huonehesen astui
sisälle; ja kuluipa kuukausi, johan oli lumi maasta sulanut, kului
tuosta toinen ja ruoho viheriänä rehoitti, menihän kolmas, jopa kukat
maata koristamassa, ja vyöri ajan virtahan neljäs, jo metsikössä kaikki
puut leveälle haaroilivat ja viheriät oksat toisihinsa kietoutuivat,
silloin lintusten heleä laulu metsissä kajahteli ja kukat puista maahan
varisivat; sitten viidennen kuukauden viimeisenä päivänä hän suloisesti
lemuavan omena-puun suojassa seisoi, ilosta sykki hänen sydämmensä ja
hän polvilleen lankesi ihastuksissansa, kuudennen kuukauden kuluttua
omenat kyllä jo isoja olivat, vaan vaimo alallansa pysyi huoneessansa,
seitsemännen kuluessa hän omenan otti sekä söi sen aivan mieli-halulla,
mutta kävipä sitten sairaaksi ja surulliseksi, ja kun kahdeksas
kuukausi oli loppumaisillaan, hän miehensä kutsui tykönsä sekä sanoi
hänelle: "jos minä kuolen, hautaa minut tuonne omena-puun juureen."
Nytpä hänestä huoli haihtui ja hän iloisena oli, kunnes yhdeksännen
kuukauden kuluttua hänelle syntyi lapsi, lumen valkoinen, veren
punainen, ja lapsen nähtyänsä äiti niin iloiseksi ihastui, että hän
kuoleman unehen silmänsä ummisti.
Sitten mies vaimonsa hautasi omenapuun alle ja itki häntä haikeasti;
edellensä aika joutui, jo suru lieventymään rupesi, vyöri vielä
viikkokaudet, kyynelehet väliin vieri, tuosta suru haihtumahan, itku
aivan loppumahan, ja kun kesä taas oli ihanimmallansa, jopa mies nai
toisen vaimon.
Tämä hänelle tyttären synnytti, mutta tuon ensimmäisen vaimon lapsi
oli poika pienokainen, valkoinen kuten lumi, punainen kuin veri.
Tytärtänsä vaimo sydämmellisesti rakasti, mutta poikaa nähdessänsä hän
aina suutuksiin joutui; tuo oli muka kaikin tavoin hänelle harmiksi,
hän yhä ajatteli, mitenkä kävisi tyttärelle hankkiminen kaikki talon
tavarat, ja paholainen paha-henki häntä yllytteli poikaa vihaamaan;
nurkasta toiseen hän tuota raukkaa hoputteli, yhtä päätä töykäten ja
tuuppiellen, joten lapsi parka alin-omaisessa tuskassa oli. Koulusta
kotona ollessansa hän ei rauhan hetkistä nähnyt.
Kerta kun vaimo ylis-tuvassa oli, tuli sinne Marianna, hänen pikku
tyttärensä, ja sanoi: "äiti hyvä, anna minulle omena!" "Kyllä,
lapsukaiseni," vastasi vaimo sekä antoi arkusta kauniin omenan; mutta
arkussa oli iso, raskas kansi ja kannessa iso, terävä rauta-kara.
"Äitiseni," virkkoi tyttö pieni, "etkö myös veljelleni yhtään anna?"
Tästä vaimo suuttui, mutta vastasipa sentään: "veljes kyllä osansa
saapi, jahka hän koulusta palaa." Ja kun hän akkunasta katsahtaessaan
näki pojan tulevan pihalla, hän ikään-kuin pahan-hengen riivaamana
sieppasi tyttäreltänsä omenan, sanoen: "ethän sinä tuota saakkaan,
ennen-kuin veljes ensin on saanut." Sitten hän sen viskasi arkkuhun
sekä paiskasi kannen kiinni; ja kun poika oven suuhun ennätti, hän
ystävällisenä olevinaan lausui lapselle: "tahdotko, poikaseni, omenaa?"
ja loi vilahdukselta hänehen silmänsä. "Ui äiti kulta," vastasi poika,
"oikeinhan nyt näytätte hirveältä! halustakin minä omenan otan."
Silloin vaimo arkun avasi sanoen: "tule luokseni ja ota itse tästä
yksi." Ja kun pikku poju arkkuhun kumartui, paha-henki vaimon valtasi
ja ratsis! hän kannen paiskasi kiinni niin kovasti, että pojalta
katkesi kaula ja pää kieri punaisten omenain joukkohon. Mutta kohta
pelko vaimoa vavistuttamaan, ja hän itseksensä ajatteli: "mitenkä tästä
selkiäisin!" Nyt hän meni alas asuin-tupaan, otti vaate-arkustansa
valkoisen huivin, palasi ylisille, sovitti pojan pään paikalleen, sitoi
kaulahan huivin, ett'ei pahaa mitään käynyt huomaaminen, asetti pojun
istumaan tuolille porstuaan ja pani omenan hänen käteensä.
Sitten Marianna kyökkiin tuli äitinsä tykö; tämä takan ääressä seisoi
sekoittelemistaan sekoitellen kuumaa vettä, joka siellä kiehui padassa.
"Äiti kultaseni," sanoi Marianna, "veljeni kasvoiltaan kovin kalpeana
tuolla porstuassa istuu omena kädessä, minä häntä pyysin minulle omenaa
antamaan, mutta eipä hän mitään vastannut, ja tuo minusta peloittavan
kummalta veti." "Mene tuonne toistamiseen," vastasi äiti, "ja tokase
hänelle korva-puusti, jollei hän mitään vastaa." Marianna nyt
porstuaan meni ja sanoi: "anna, veliseni, minulle tuo omenas," mutta
eipä vastausta kuulunut. Tyttö silloin poikaa löi korvalle, että pää
laattialle poukahti, pelästyi tästä pahan-päiväisesti, rupesi itkemään
ja poraamaan, juoksi äitinsä tykö huutaen: "olenhan veljeltäni pään
lyönyt poikki," sekä itki itkemistänsä eikä ottanut rauhoittuaksensa.
"Voi Mariannani," sanoi äiti, "mitäkin nyt teit! mutta älä tuosta
sanaakaan hiisku, ett'ei siitä kukaan saisi tietoa, sillä eihän sitä
kuitenkaan nyt enään käy mitenkään auttaminen; viskatkaamme hänet
hapan-kaalihin kiehumaan." Sitten äiti pikku pojun hakkasi palasiksi
ja pani palat pataan hapan-kaalin sekahan. Mutta Marianna siinä
vieressä seisoi yhä itkemistänsä itkein, ja hänen silmistänsä pataan
vieri kyyneleitä niin viljavalta, ett'ei keitos muuta suolaa kaivannut
ollenkaan.
Sittemmin tuli isä kotia sekä rupesi ruo'alle, kysyen: "missä on minun
poikani?" Äiti pöydälle toi hapan-kaalia, oikein aimo vadillisen, ja
Marianna yhä itki, vaikeasti valittaen. Silloin isä taas kysyi: "missä
on minun poikani?" "Hän on vanhaa setääsi mennyt katsomaan," vastasi
äiti, "ja aikoo sinne jäädä joksikin aikaa." "Mitä? onko hän pois kotoa
lähtenyt minulle edes jää-hyväisiä sanomata." "On niinkin," sanoi
siihen äiti, "poikaa hartahasti tuonne halutti, ja hän minua rukoili,
että hänet kuudeksi viikoksi sinne laskisin; onhan hänen siellä kaikin
puolin hyvä ollaksensa." "Voi," lausui isä, "miten on murheellinen
mieleni! pahoinhan menetteli poikani, olisipa hänen kuitenkin tullut
isäänsä edes hyvästi jättää." Sitten hän syömään rupesi, puhuen
tyttärelleen; "mitäs itket, Mariannani? vielähän veljes kotia palaa."
sekä virkkoi vaimollensa: "tämä ruoka vasta hyvältä maistuu! tuo
minulle lisää!" Ja mitä enemmän hän söi, sitä enemmän hän tahtoi ja
sanoipa: "anna minulle vielä lisää, te ette tästä mitään saa, minä itse
tahdon kaikki." Heittäen luut pöydän alle hän sitten söi syömistänsä,
kunnes loppui kaikki tyyni. Mutta Marianna piironkinsa alimmaisesta
laatikosta otti parahimman silkki-huivinsa, kokosi pöydän alta tuohon
kaikki luut ja rustot sekä kantoi net pihalle, katkerimman katkeria
kyyneleitä vuodattaen. Tyttö sitten mytyn laski ruohoon omena-puun
juurelle, ja tämän tehtyänsä hän yht'äkkiä muuttui iloiseksi, peräti
lakaten itkemästä. Silloin omenapuu huojumaan sekä oksat heilumaan,
väliin toisistansa eriten, väliin taas toisiinsa yhtyen, ikään-kuin
ihminen iloissaan käsiänsä yhteen lyöpi. Samassa puusta sakea sumu
nousi, sumussa paloi kirkas tuli, ja liekistä lensi ihana lintunen,
joka suloisesti viserrellen ilmahan kohosi korkealle, ja kun se silmän
siintämättömiin oli kadonnut, omena-puu siinä ihan entisellänsä seisoi,
mutta huivi luinensa oli poissa. Ja Mariannan sydän nyt riemusta sykki,
ikään-kuin olisi hänen veljensä elänyt. Sitten hän iloisena taas palasi
tupaan ja istui pöydän äärehen syömään.
Mutta lintu kau'as lensi erään kulta-sepän huoneen katolle sekä rupesi
laulamaan:
"Äitini mun tappoi,
isäni mun söi,
Marianna siskoseni
kaappi kokoon luuni kaikki,
silkki-vaatteesen net kiersi,
he'elmä-puulle käärön viersi.
Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"
Kulta-seppä työ-huoneessansa istui kulta-vitjoja valmistellen; silloin
kuuli hän linnun laulavan katolla, ja ihanan ihanalta soi hänen
mielestään tuo viserrys. Hän kohta istualtaan kavahti sekä riensi ulos
tuvasta, ja hänen astuessansa kynnyksen ylitse, jäi jalasta toinen
kenkä. Mutta tuosta piittaamata hän keski-kadulle kiisi nahkaisessa
esi-liinassaan, toisessa jalassa kenkä, toisessa sukka, toisessa
kädessä kulta-vitjat, toisessa pitkät pihdit; ja aurinko kirkkahasti
kadulle paistoi. Näin hän lintua katselemaan tuli. "Lintuseni,"
hän sitten sanoi, "oikeinhan sinä ihanaa viserrystä osaat laskea!
laula minulle tuo laulusi vielä toinen kerta," "En vainen," vastasi
lintu, "en maar minä sitä ilmaiseksi laula toistamiseen. Anna minulle
nuot kulta-vitjat, kyllä sitten vielä kerran laulan." "Noh, olkoon
menneeksi," pani kulta-seppä vastaukseksi, "tuosta saat kulta-vitjat,
laula nyt, kuten lupasit." Silloin lintu hänen luoksensa lensi, otti
vitjat oikean jalkansa kynsiin ja istui kulta-sepän etehen sekä lauloi:
"Äitini mun tappoi,
isäni mun söi,
Marianna siskoseni
kaappi kokoon luuni kaikki,
silkki-vaatteesen net kiersi,
he'elmä-puulle käärön viersi.
Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"
Sitten lintu erään suutarin talon katolle lensi istumaan ja lauloi
siellä:
"Äitini mun tappoi.
isäni mun söi,
Marianna siskoseni
kaappi kokoon luuni kaikki,
silkki-vaatteesen net kiersi,
he'elmä-puulle käärön viersi.
Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"
Suutari tämän kuultuaan paita-hiasillansa ulos ovesta juoksi ja katseli
katolle, kädellänsä varjostaen silmiään, ett'ei niitä häikäisemähän
pääsisi kirkas päivän-paiste. "Lintu armahani," hän huudahti, "ihanan
ihanastihan sinä laulelet!" Sitten hän ovesta huusi huonehesen:
"vaimoni hoi! tule tänne! täällä vasta lintu ompi; katsoppas tuota,
siinä vasta laulajata!" ja kutsuipa vielä tytärtänsä, kisällejänsä,
oppi-poikiaan, renkiänsä sekä piikaansa, ja nämät kaikin kadulle
tulivat lintua katselemaan, mitenkä se oli kaunis. Höyhenet sen olivat
punaiset, ja viheriät, kaula kullan kirkkaalta hohti, ja silmät päässä
välkkyivät, ikään-kuin tähdet. "Lintu kulta!" sanoi suutari, "visertele
nyt kuultavakseni tuo laulus vielä toinen kerta." "En maaren," vastasi
lintu, "enhän tuota toistamiseen laula, jollet minulle jotakin
lahjoita." "Vaimoseni!" huusi silloin mies, "mene sinä tupahan, siellä
seisoo pöydällä pari punaisia kenkiä, tuo net tänne." Vaimo käskyn
kuultuani kohta menikin sekä toi kengät. "Tuosta saat lintuseni," mies
sanoi, "laula nyt laulusi vielä kerran." Silloin lintu suutarin luoksi
tuli, otti kengät vasemman jalkansa kynsiin, lensi sitten taas katolle
sekä lauloi siellä:
"Äitini mun tappoi,
isäni mun söi,
Marianna siskoseni
kaappi kokoon luuni kaikki,
silkki-vaatteesen net kiersi,
he'elmä-puulle käärön viersi.
Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"
Ja näin laulettuansa se tiehensä lensi, vitjat oikean sekä kengät
vasemman jalan kynsissä. Lentää lehahtelihan sitten kylän myllyn tykö,
ja mylly käymistänsä kävi: "surr, urr, surr urr, surr, urr;" siinä
myllärin kaksikymmentä renkiä istui myllyn-kiveä hakkaamassa, ja he
tuossa nakuttivat: "nik, nak, nik, nak, nik, nak," ja mylly kävi:
"surr, urr, surr, urr, surr, urr." Silloin lintu myllyn vieressä
kasvavaan niini-puuhun istahti ja lauloi:
"Äitini mun tappoi,"
nyt hakkaamistansa yksi keskeytti,
"isäni mun söi,"
tuosta kaksi kuuntelemaan,
"Marianna siskoseni,"
johan taas neljä nakuttamasta lakkasi,
"kaappi kokoon luuni kaikki,
silkki-vaatteesen net kiersi,"
vielä hakkasi kahdeksan,
"he'elmä-puulle"
viisi vielä,
"käärön viersi."
enään vain yksi nakutteli,
"Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"
Nyt lakkasi viimeinen, sillä olipa hänkin tuon kuullut. "Lintu hyvä!"
hän sanoi, "ihanastihan sinä laulelet, laula toki toinen kerta minunkin
kuultavakseni!" "Empä vainen," vastasi lintu, "kahdesti en ilmaiseksi
laula, mutta jos minulle myllyn-kiven annat, minä vielä kerran lauluani
lasken." "Antaisin kuin antaisinkin," vakuutti renki, "jos tuo
yksistään minun annettavissani olisi." "Aivan halusta me puolestamme,"
lisäsi toiset, "sen annamme, jos sinä meille vielä kerran laulat."
Silloin tuli lintu puusta alas, ja nuot kaksikymmentä renki-mylläriä
kaikin rupesi kangilla nostamaan ylös kiveä, hoilottaen ääneensä:
"holooi! holooi!" Lintu sitten kiven-silmästä päänsä pisti, joten
kivestä tuli kauluksentapainen, lensi taas puuhun sekä lauloi siellä:
"Äitini mun tappoi,
isäni mun söi,
Marianna siskoseni
kaappi kokoon luuni kaikki,
silkki-vaatteesen net kiersi,
he'elmä-puulle käärön viersi,
Pikii! pikii! mä ihana lintu, pikii!"
Ja näin laulettuansa se siipensä levitti, vitjat oikean, kengät
vasemman jalan kynsissä ja myllyn-kivi kaulassa, sekä läksi pois
lentämään ja lensipä kau'as, aina isänsä kotihin.
Tuvassa isä, äiti sekä Marianna syömässä istuivat, ja isä lausui:
"tiesi, mikä syynä, oikeinhan tänään olen iloisella tuulella." "Empä
suinkaan minä," vastasi äiti, "vaan minua perin-vastoin vaivaa kamala
ahdistus, ihan kuin olisi kova raju-ilma tulossa." Mutta Marianna
siinä istui ja itkemistänsä itki. Silloin tuli lintu lentäen, ja
juuri kun se katolle istahti, sanoi isä: "oi miten nyt olen iloinen!
ja aurinko tuolla ulkona vasta ihanasti paistaa! tuntuuhan minusta,
ikäänkuin tulisin vanhaa tuttavaa tapaamaan." "Mutta minun aivan toisin
on laitani," valitti vaimo, "olenhan niin tuskissani, että hampaat
suussani kalisevat ja veri suonissani tulikuumana kuohuu." Ja hän
vaatteensa auki riisti, mutta Marianna nurkassa istui itkein, vyö-liina
silmillä, ja kyyneleet sen kastoivat liko-märjäksi. Lintu silloin
omena-puuhun istui ja rupesi laulamaan:
"Äitini mun tappoi,"
Tuosta vaimo sormensa pisti korviinsa sekä ummisti silmänsä, jott'ei
kuulisi eikä näkisi mitään, mutta ikään-kuin rajuimman myrskyn
ääni hänen korvissaan kohisi, ja hänen silmiänsä poltti ja pisteli
juuri-kuin salaman leimauksesta.
"Isäni mun söi,"
"Oi vaimoseni!" huudahti mies, "tuo vasta ihana lintunen, joka noin
kaunihisti visertelee! aurinko lämpimästi paistaa ja suloinen tuoksu
tännekin tunkee."
"Marianna siskoseni"
Silloin Marianna päätään nojasi polveansa vastaan sekä itki katkerasti,
mutta mies sanoi: "minä pihalle lähden, lintua likemmältä nähdäkseni."
"Voi älä mene", rukoili vaimo, "onhan minusta, ikään-kuin koko tämä
huone tärisisi ja palaisi ilmi tulessa." Mutta mies kuitenkin meni ulos
lintua katselemaan.
"Kaappi kokoon luuni kaikki,
silkki-vaatteesen net kiersi,
he'elmä-puulle käärön viersi."
"Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"
Samassa lintu kulta-vitjat pudotti, ja nuot suoraa päätä miehen
kaulaan suikahtivat sopien siihen aivan mukavasti. Ukko nyt sisälle
palasi sanoen: "katsokaappa! tuo vasta kelpo lintu! tämmöiset kauniit
kulta-vitjat se minulle lahjoitti! ja olipa se itse oikein ihana!"
Mutta vaimo niin pahasti pelästyi, että hän pitkällensä loikahti
laattialle ja lakki päästä kau'as lensi. Silloin lintu taas kuului
laulavan:
"Äitini mun tappoi,"
"Voi jospa maan povessa sadan syllän syvällä makaisin, ettei tuo
korviini kuuluisi!"
"Isäni mun söi."
Nytpä vaimo tainnuksiin meni.
"Marianna siskoseni."
"Mitä!" virkahti Marianna, "menempä minäkin tuonne ulos katsomaan, ehkä
lintu minullekkin antaa jotakin." Ja läksipä tyttö kuin läksikin.
"Kaappi kokoon luuni kaikki,
silkki-vaatteesen net kiersi."
Siinä lintu tytölle kengät viskasi.
He'elmä-puulle käärön viersi.
"Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"
Silloin tyttö vasta ihastuksissansa! Hän jalkaan koetti nuot uudet,
punaiset kenkänsä ja juoksi tanssien tupahan. "Oi!" sanoi, "minä
pihalle lähteissäni olin kovin suru-mielisenä, mutta nyt oikein olen
iloissani. Tuo maar vasta ihana lintu! se minulle punaisen kenkä-parin
lahjoitti." "Hui! ui!" ähki vaimo, hypäten seisoalle, ja päässä hiukset
pystyssä pörröttivät, "minusta tuntuu, ihan-kuin olisi mailman loppu
lähenemäisillään, minäkin koetteeksi tuonne ulos lähden, ehkä tulisi
edes hiukan huokeampi ollakseni." Ja kohta hänen ehdittyänsä ovesta,
ratsis! mättäsipä lintu myllyn-kiven hänen päähänsä, että hän aivan
mäsäksi meni. Jyskeen kuultuansa isä ja Marianna pihalle riensivät;
silloin tuolta tulen-liekki leimahteli sekä sitten savua nousi, ja
tämän haihduttua, seisoipa tuossa pikku veli. Hän isäänsä ja Mariannaa
kädestä otti, ja kaikki kolme he siinä aivan ihastuksissansa olivat,
menivät tupaan, istuivat pöydän ääreen sekä rupesivat ruo'alle.
24.
Ruusukukkanen.
Ennen muinoin eli kuningas puolisoinensa, jotka jok'ikinen päivä
huokailivat: "oi jospa meillä toki olisi lapsi!" mutta eipä heille
lasta vain syntynyt. Tapahtuihan sitten, kerta kun kuningatar
kylpemässä istui, että vedestä nousi sammakko, joka sanoi hänelle:
"sinun toivos on toteutuva; ennen-kuin on vuosi kulunut, olet sinä
tyttären synnyttävä." Kuten sammakko oli ennustanut, siten kävikin,
sillä synnyttipä kuningatar pikku tyttären, joka oli niin ihanan
kaunis, että kuningas iloissansa tuskin tiesi kuhun kääntyä ja
valmisti isot pidot. Näihin ei hän kutsunut ainoastaan sukulaisiansa,
ystäviänsä ja tuttaviaan, vaan myöskin viisaita vaimoja, hankkiakseen
lapsellensa noitten suosioa. Tuommoisia hänen valtakunnassansa
eleskeli kolmetoista, mutta koska hänellä oli ainoastaan kaksitoista
kulta-taltrikkia, joita sopi näitten käytettäviksi asettaa
ruoka-pöydälle, täytyi hänen jättää heistä yksi käskemätä. Pidot
komeimman komeasti vietettiin, ja niiden loputtua nuot viisaat vaimot
lapselle lahjoittivat ihmeellisiä lahjojaan, yksi viisautta, toinen
ihanuutta, kolmas rikkautta sekä muut jos jotakin, mitä mailmassa
vain on toivottavaa. Kun jo yksitoista juuri oli saanut lausuttavansa
lausutuksi, tuli äkkiä huonehesen tuo kolmastoista. Tämä sitä tahtoi
kostaa, ett'ei häntäkin pitoihin kutsuttu, ja ketään tervehtimätä,
kenehenkään edes katsahtamata hän kaikkein kuullen kovasti huusi: "kun
kuninkaan tytär viidettätoista käypi, on kehrä-varsi häntä kätehen
pistävä ja hän kuoliana kaatuva laattialle." Ja mitään muuta sanomata
akka salista kiersi tiehensä. Kaikki pahasti pelästyivät. Silloin astui
esille kahdestoista, joka ei vielä ollut toivotettavaansa ehtinyt
toivottamaan. Tämä ei enään voinut noita pahoja sanoja peräyttää, vaan
ainoastaan vähentää niitten voimaa, ja sanoipa sentähden: "mutta eipä
olekkaan kuninkaan tytär silloin vielä kuoleva, hän vain on vaipuva
sata-vuotiseen sikeään uneen."