"nythän soisin meillä semmoista miestä olevan, joka minulle vankkurit
tuonne toimittaisi!" "Oi isä kulta," sanoi Peukalopoika, "kyllä minä
teille vankkurit toimitan, luottakaa te vain siihen, määrä-ajalla
net varmaankin ovat metsässä teidän tykönänne." Tähän isä hymyillen
vastasi: "mitenkä tuo laatuhun kävisi? sinä liian pieni olet hevosta
ohjaamaan." "Eipä tuosta haittaa, isäseni, jos vain äiti hevosen
asettaa valjaihin, kyllä minä pian korvaan puikahdan ja huudan
sille, minne sen on juokseminen." "Noh olkoon menneeksi," sanoi isä,
"sopiihan kerrankin koettaa." Kun sitten tuli määrätty aika, äiti
hevosen valjasti sekä pisti korvahan Peukalopojan, ja tämä pienokainen
hevosta ohjaten tuolta huusi: "hei hepo! oikealle! vasemmalle!" Ja
nyt ihan säntilleen kulku kävi etehen-päin, ikään-kuin olisi ohjissa
ollut koko pää-kuski, ja vankkurit oikeaa tietä vyörivat metsään.
Tapahtuipa sitten, että, juuri kun eräästä kulmasta poikkesivat ja
Peukalopoika huusi: "vasemmalle, vasemmalle!" kaksi outoa miestä osasi
siinä kulkea. "Jopa nyt jotakin," sanoi toinen, "mitä maar tämmöinen
tietää! kulkeehan tuossa vankkurit ja hevoselle huutaa ajaja, vaikk'ei
sellaista näy missään." "Tuskinhan tämän asian laita oikein lienee,"
vastasi toinen, "seuratkaamme siis noita rattaita, nähdäksemme, minne
viimein seisattuvat." Mutta vankkurit ihan metsään ajoivat suorastaan
sille paikalle, missä ukko oli halkoja hakkaamassa. Sitten isäänsä
nähdessään Peukalopoika hänelle huusi: "katsoppas, isä kultaseni,
jopa täällä olen vankkureineni; tule nyt minua nostamaan alas!" Isä
vasemmalla kädellään hevosen pidätti päitsimistä ja otti oikealla
ulos korvasta pikku poikansa, joka ilo-mielin olki-korrelle istahti.
Nähdessään Peukalopoikaa nuot oudot miehet vasta ihmettelemään, ja
toinen kuiskaten toiselle lausui: "kuuleppas veikkoseni! tuosta pikku
pulikasta ehkä tulisi onnemme perustajaa, jos hänet jossakin isossa
kaupungissa näyttelisimme rahasta; entä jos hänen ostaisimme." He
sitten menivät talonpojan tykö ja sanoivat: "myy meille tuo poika
pikkarainen, hyvä oltava häntä meillä odottaa." "En maar." vastasi
isä, "tuo on minun sydän-käpyseni enkä häntä kaiken mailman kullasta
myisi." Mutta kaupasta kuultuaan Peukalopoika isänsä takin laskuja
myöden kapusi hänen olka-päällensä seisomaan sekä kuiskutti hänelle
korvaan: "myy vain minut heille, kyllä minä piankin taas palajan
luoksesi." Silloin isä hänen antoi noille molemmille miehille kelpo
raha-summasta. "Minne istumaan tahdot?" kysyivät pojalta. "Asettakaa
minut hattunne ryödälle, siellä minun sopii ympäristöä katsellen edes
takaisin astuskella, enkä suinkaan alas putoa." Miehet hänen mieltänsä
noudattivat ja, kun Peukalopoika oli isällensä jää-hyväiset sanonut,
he tiehensä läksivät. Sitten edelleen astuivat, kunnes hämärtämään
rupesi, jolloinka poju kuului pyytävän: "laskekaa minut hiukan
maahan." "Pysy sinä vain paikallas," sanoi mies, jonka hatun-röydälle
tuo linnun-kotolainen istui, "eihän siinä sinusta haittaa." Mutta
Peukalopoika rukoilemistansa rukoili, ja ottipa viimein mies päästänsä
hatun sekä laski tien viereen pellon pyörtänölle pikku pojan. Tämä
nyt turpehien välissä siinä hetkisen juoksenteli ja hyppeli sinne
tänne sekä pujahti sitten yht'äkkiä hiirenreikähän, jonka hän oli
osunut löytämään. "Hyvästi nyt, hyvät herrat!" huusi hän ivaten,
"kiertäkää vain kaunihisti kotia-päin älkäättekä siinä tyhjän-päiten
minua odotelko." Miehet tuonne hypähtivät ja pistelivät kepeillä
hiiren-reikään, mutta turhaa vaivaa siinä näkivät, sillä Peukalopoika
yhä edemmäksi pujahteli; ja koska piankin tuli pilkko pimeä, täytyi
heidän suutuksissansa ja tyhjin kukkaroin palata kotia.
Huomattuansa miesten jo menojansa menneen Peukalopoika taas hiipi ulos
maan-alaisesta piilo-paikastaan. "Aivanhan vaaralliselta toki vetää
pimeässä pellolla kierteleminen." hän jupisi, "piampa täällä säärensä
särkee ja niskansa taittaa." Onneksensa hän tyhjän koteloisen-kuoren
tapasi. "No tännehän minun kelpaa yöksi jäädä turvihin," hän
virkahti sekä meni sinne sisälle istumaan. Sitten hetkisen päästä
nukahtamaisillaan juuri ollessansa kuuli hän kahden miehen sieltä
ohitse käyvän ja toisen sanovan toiselle: "millähän keinoin nyt
mukavimmin kävisi saada tuolta rikkaalta kirkkoherralta hänen kultansa
ja hopeansa ryöstetyksi?" "Sen maar minä kyllä tiedän," huusi kohta
Peukalopoika. "Mitähän tuo?" sanoi varkaista toinen, "kuulimpa
mielestäni jonkun puhuvan." He nyt kuuntelemaan seisahtuivat, ja
Peukalopoika jatkoi: "ottakaa minut mukaanne, minä teidät taatustikkin
olen auttava." "No missäs sitten olet?" "Hakekaa vain maasta sekä
kuunnelkaa tarkkaan, mistä ääni tulee," tämä vastasi. Viimein varkaat
pojan löysivätkin ja nostivat ylös piilosta. "Vai sinä, pieni veitikka!
lieneekö sinussa auttajaa?" he nauraen sanoivat. "Ompa niinkin," tokasi
tuo vastaukseksi, "minä rauta-salpojen välitse puikahdan kirkkoherran
huonehesen sekä toimitan teille sieltä, mitä vain tahdotte." "Olkoon
siis menneeksi," he vastasivat, "sopiihan koettaa, mikä mokoma sinussa
lienee." Kun sitten pappilaan pääsivät, Peukalopoika kamariin pujahti,
mutta rupesipa kohta, oikein parastansa pannen, huutamaan: "tahdotteko
kaikki, mitä täältä löytyy?" Varkaat pelästyen hänelle kuiskasivat:
"puhu hiljaa, ett'ei ketään heräisi!" Mutta Peukalopoika ei ollut
tuota kuulevinansa, vaan huusi uudestaan: "mitä tahdotte? haluttaako
teitä täältä kaikki." Tästä keräsi kamarinvierisessä tuvassa makaava
kyökki-piika, ja tuo istualle nousi sekä rupesi tarkasti kuuntelemaan.
Varkaat taas olivat pelästyksissänsä juosseet kappaleen matkan päähän,
mutta rohkaisivatpa jälleen mielensä, ajatellen: "tuo pikku pulikka
tahtoo meitä vähän kiusailla," palasivat takaisin sekä kuiskasivat
hänelle oven takaa: "ryhdy nyt jo tosi-toimehen ja pistä meille tänne
sieltä jotakin!" Silloin Peukalopoika vielä kerran huusi niin lujasti,
kuin suinkin sai huudetuksi; "tahdompa minä teille antaa vaikka kaikki,
kurottakaa vain kätenne tänne." Tämän ihan selvästi kuuli piika,
hypähti vuoteeltansa, kompuroitsi ovea kohden ja astuipa kamariin.
Varkaat kiiruusti koipensa korjasivat sekä kiisivät pakohon, ikään-kuin
olisi itse pää-paha kintuissa ollut; ja kosk'ei piika saattanut mitään
selittää, meni hän valkeaa hakemaan. Kun hän sitten, kynttilä kädessä,
palasi kamariin, Peukalopoika, ennenkuin häntä huomattiin, tiehensä
pujahti ja riensi latoon; mutta kosk'ei tyttö, kaikki nurkat ja komerot
tyystin haettuansa, kuitenkaan löytänyt mitään, hän taas vuoteellensa
kapusi, arvellen vain unta nähneensä, vaikka avoimin silmin ja kuulevin
korvin.
Peukalopoika oli heinissä tipsuteltuaan hyvän makuupaikan itsellensä
löytänyt; siinä hän aikoi rauhassa levätä aamuun asti ja sitten
palata kotia vanhempainsa luoksi. Mutta kova kohtalo häntä väijyi!
no niin! onhan mailmassa tuskaa ja vaivaa monemmoista! Piika tapansa
mukahan päivän koittaessa vuoteltaan nousi ja läksi talon karjaa
ruokkimaan. Ensin hän latoon meni, josta otti sylillisen heiniä, ja
osuipa hänen kouriinsa tulemaan juuri se tukko, missä Peukalopoika
parka makasi nukkumassa. Mutta tuo niin sikeässä unessa oli, ett'ei
hän mitään huomannut eikä ennen herännyt, kuin vasta lehmän kielen
kohdalla, sillä heinä-tukossa poju raukka oli tuon elukan suuhun
suikahtanut. "Voi onnettomuuttani!" hän huudahti, "mitenkä minä olen
vanutus-myllyhyn joutunut!" mutta huomasi pian kyllä, missä hän
tosiaankin oli. Siinä nyt käski varoa, ett'ei hän hampahien väliin
takertuisi rikki ruhjottavaksi, mutta vatsahan hänen kuitenkin täytyi
luistaa alas. "Tästä tupasesta akkunat ovat unohtuneet," hän lausui,"
eikä aurinko mistään pääse tänne paistamaan; kynttilää ei ensinkään
saatavissa!" Yleensä tämä maja-talo hänestä hyvinkin huonolta veti,
ja mikä kaikisten pahin, heiniä ovesta tuli lisäksi tulemistansa
ja paikka yhä ahtaammaksi rupesi käymään. Viimein poju hädissänsä
täyttä kurkkua kiljasi: "jo olen kylläni saanut, älkää minulle
enään rehuja tuoko enempää!" Piika silloin juuri osasi olla lehmää
lypsämässä, ja kun hän puhuttavan kuuli, vaikk'ei ketään näkynyt,
sekä tunsi äänen samaksi, jonka jo oli yöllä kuullut, pelästyi tyttö
parka niin kovasti, että hän renkulta roikahti selällensä ja kaasi
kiulusta maidon maahan. Kiiruimman kautta hän sitten isäntänsä luo
riensi ja huusi perille päästyänsä: "oi ihmeen ihmettä, kirkkoherra
kulta, lehmä meidän on puhumaan ruvennut!" "Turhias siinä hourailet,"
vastasi kirkkoherra, vaan meni itse kuitenkin navettaan katsomahan,
mitenkä tuon laita oikeastaan oli. Mutta tuskin oli hän navetan
kynnyksen yli astunut, jopa Peukalopoika taas huusi: "olenhan
jo kylläni saanut, älkää rehuja tänne enempää pistäkö!" Silloin
kirkkoherra itsekin pelästyi, arvellen pahan-hengen riivaavan, sekä
käski tappaa lehmän. Se kohta tapettiinkin, ja maha, missä piili
Peukalopoika, viskattiin tunkiolle. Poju nyt parastansa pannen koetti
tuosta pinteestä päästäksensä ja jopa jo paljon vaivaa nähtyänsä
ihan oli pääsemäisillään, mutta kohtasipa taas kova onni, juuri kun
hän oli päätään ulos ilmahan pistämäisillänsä. Nälkäinen susi, näet,
sieltä ohitse juostessaan hotkasi yhdellä nielauksella koko mahan.
Peukalopoika ei tuosta kuitenkaan liioin säikähtynyt, vaan ajatteli:
"ehkähän käynee sutta suostuttaminen," sekä huusi vatsasta: "susi
kulta! tiedämpä, mistä kelpo aterian saisit." "Missä se on saatavissa?"
kysyi susi, "Noh tuolla, tuossa talossa; sinun sopii lasku-ränniä
myöden hiipiä huonehesen sisälle ja oletpa löytävä kakkuja, sian-silavaa
ja makkaroita, vaikka sinua haluttaisi syödä kuinkakin paljon," ja
nyt poju kertomalla tarkoin kuvasi isänsä asunnon. Sudelle ei tuota
tarvinnut kahdesti sanoa, se yöllä laskurännin kautta vara-aittahan
könti ja syödä ahmasi siellä oikein mielensä perästä. Kyllänsä saatuaan
se taas ulos aikoi, mutta olipa niin paksuksi paisunut, ett'ei se
enään mahtunutkaan samaa tietä menemään. Tämän oli Peukalopoika jo
ennaltaan arvannutkin sekä rupesi nyt suden vatsassa tavatonta melua
pitämään, huutaen ja pauhaten aivan tarmonsa takaa. "Hiljaa siellä!"
sanoi susi, "herätäthän sinä talonväen." "Mitä turhia," vastasi pikku
poju, "oletpa sinä vatsas täytehen syönyt, nyt minäkin vuorostani
pidän iloista aikaa," sekä rupesi uudestaan täyttä kurkkua huutamaan.
Siitä viimeinkin herättyään hänen isänsä ja äitinsä vara-aitan ovelle
juoksivat ja tirkistelivät raosta tuonne sisälle. Nähtyänsä suden
siellä meuhaavan riensivät he aseita hakemaan, ja mies sitten toi
kirvehen sekä vaimo viikatteen. "Pysy sinä siellä takana," sanoi mies,
kun olivat aittaan astuneet, "jollei susi, minun kerran huimastuani,
kohta kuoliaksi kellisty, tulee sinun hyökätä sen kimppuun ja viiltää
siltä maha halki." Silloin Peukalopoika, kuultuaan isänsä äänen,
huusi: "isä armahimpani, minä täällä olen, istumpa suden vatsassa."
ilosta ihastuneena isä lausui: "kiitos Luojan! meidän rakas lapsemme
on kotia palannut," sekä käski vaimonsa panna pois viikatteen, ett'ei
Peukalopoikaan sattuisi. Sitten hän sutta päähän lyödä läjähytti
kolauksen semmoisen, että tuo kohta kaatui kuolleena maahan; sen
jälkeen he veitsen ja sakset tuotuansa leikkasivat pedolta mahan auki
sekä ottivat sieltä ulos pikku pojunsa. "Voi," sanoi isä, "mehän
sinun tähtes olemme vasta surua nähneet!" "Niin, isä kulta, minä jos
jommoisiakin paikkoja olen kierrellyt; oikein hyvältä tuntuu, kun olen
päässyt raitista ilmaa taas hengittämään." "Missä merkillisessä sinä
siis olet käynyt?" "Oi isäseni! minä ollut olen hiiren-reiässä, lehmän
mahassa ja suden suolissa; nyt tänne jään teidän luoksenne." "Emmekä
me sinua enään myy, vaikka kaiken mailman rikkaudet saisimme." Sitten
he rakasta Peukalopoikaansa hyväilivät ja suutelivat, antoivat hänelle
syötävää ja juotavaa sekä teettivät hälle uudet vaatteet, koska vanhat
olivat matkalla rääsyiksi kuluneet.
21.
Peukaloisen matkustukset.
Eräällä räätälillä oli poika pieni pikkarainen, joka ei ollut peukaloa
pisempi ja siitä oli Peukaloisen nimen perinyt. Mutta pojulla rohkeutta
oli rinnassa ja hän isällensä sanoi: "isä kulta! minun täytyy ulos
mailmalle lähteä." "Oikeinhan, poikaseni!" vanhus virkkoi, otti
äimän, sulatti kynttilän-valkeassa siihen ponneksi lakkaa hiemasen
sekä sanoi sitten: "tästä saat matkalles myötäsi miekan." Nyt pikku
räätäli tahtoi vielä kerran syödä vanhempainsa seurassa ja tipsutteli
sentähden kyökkiin katsoaksensa, mitä äiti rouva oli läksiäisiksi
laittanut. Mutta ruoka juuri oli valmistunut ja vati seisoi takalla.
Silloin kysyi poika: "äiti rakas, mitäs tänään päivälliseksi annat?"
"Mene itse katsomaan," vastasi äiti. Silloin Peukaloinen takalle
hypähti ja kurkisteli vatihin, mutta koska hän päänsä liian pitkälle
sinne pisti, sieppasi hänet ruo'asta nouseva höyry sekä vei hänen
ylös ilmahan savu-torven kautta. Kappaleen aikaa hän höyryssä ajeli
sinne tänne ilmassa, kunnes viimein taas lötkähti alas maahan. Nyt
tuo pikku räätäli oli ulos avaraan mailmaan joutunut ja Iäksi tuosta
kauas kulkemaan sekä rupesi eräälle mestarille työhön, mutta eipä
ruoka hänen mielestänsä ollut tarpeeksi hyvää. "Kuulkaa rouva mokoma!"
sanoi Peukaloinen mestarin vaimolle, "jollette meille parempaa ruokaa
anna, minä tieheni pötkin ja kirjoitan liidulla huomenna ani varahin
teidän huoneenne oveen: perunoita liiaksi, niukasti lihaa, hyvästi
herra Perunapohatta!" "Mitä sinä, sirkka, siinä läpiset!" vastasi vaimo
suutuksissansa ja sieppasi vaate-tilkun, aikoen sillä häntä lyödä;
mutta pikku räätäli meidän sukkelasti kiepsahti sormistimen suojaan
ja kurkisteli sen alta, rouvan kiusoiksi kieltään ulos suustansa
pitkälle pistellen. Tuo sormistimen nostahti pojutta kaapataksensa,
mutta Peukaloinen pikkarainen tilka-kasahan hypähti, ja kun rouva
häntä etsien rupesi tilkoja hajalle viskelemään, poju pöydänrakoon
puikahti. "Piti, piti, mestarin-rouva!" hän sieltä huusi, pistäen
raosta päänsä, mutta juuri kun vaimo oli häntä kourasemaisillansa, hän
pöytä-laatikkoon luisti. Viimein akka hänen kuitenkin sai kynsiinsä ja
ajoi pois talosta.
Pikku räätäli nyt vaeltamaan läksi ja tulipa synkkään metsään. Siellä
hän tapasi rosvo-joukon, joka aikoi kuninkaan aartehia varastamaan.
Nämät räätäli nupukan nähtyänsä ajattelivat: "tuommoinen pikku mies
avain-rei'ästä menemään mahtuisi ja olisi siis oikein aimollinen
tiirikan virkaa toimittamaan." "Hohoi sinä siinä, Goliath jättiläinen!
haluttaisiko sinua lähteä meidän kanssamme aarre-aittaan? sinun sopisi
sinne sisälle pujahtaa ja meille rahat viskata akkunasta." Asiaa
vähän arveltuansa Peukaloinen tuohon tuumahan suostui ja meni sitten
heidän seurassansa aarre-aitan edustalle. Siinä hän ovia tyystin
tarkasteli, oliko niissä rakoa mitään, eikä aikaakaan, jopa huomasi
yhden sekä rupesi kohta siitä sisälle pyrkimään. Toinen vartia silloin
toiselle sanoi: "mikähän ilkeä hämähäkki tuossa matelee! minä sen
kuoliaksi poljen." "Anna itikka paran olla," vastasi toinen, "eihän se
sinulle ole mitään pahaa tehnyt." Nyt Peukaloinen raosta onnellisesti
pääsi aarre-aittaan, avasi akkunan, jonka takana rosvot seisoivat,
sekä viskasi siitä heille kolikon toisensa perästä. Siinä sitten
ahkerimmassa toimessa hyöriellessään hän kuninkaan kuuli tulevan
aarteitansa katsomaan ja kiisi kiiruimman kautta piilohon. Kuningas
kyllä huomasi, että monta kolikkoa puuttui, mutta ei saattanut
ymmärtää, kuka net olisi varastanut, koska lukut ja salvat kelpo
kunnossa olivat ja aivan koskemattomilta näyttivät. Sitten hän taas
sieltä pois palasi ja sanoi molemmille vartioille: "pitäkää tarkka
vaari, joku tuolla rahain kimpussa häärii." Kun nyt Peukaloinen
uudestaan työhönsä ryhtyi, nämät kuulivat rahojen vierielevän aitassa
sekä "kil, kal" kilisevän. He sisälle riensivät varasta kiinni
kaapataksensa, mutta pikku räätäli, kun kuuli heidän tulevan, oli
noita vilppahampi, riensi nurkkaan ja veti päällensä hopea-rahan niin
visusti, ett'ei hänestä hiukkaakaan näkynyt; ja rupesipa hän vielä
heitä kiusoittelemaankin huutaen: "täällä minä olen." Vartiat ääntä
kohden juoksivat, mutta kun perille pääsivät, hän jo oli toiseen
nurkkaan pujahtanut toisen kolikon alle ja kirkasi sieltä: "hei!
täällähän olen." Heti vartiat sinne-päin rientämään, mutta jopa
Peukaloinen kaukaa huuteli kolmannesta nurkasta: "piti! piti! täällä
minä olenkin." Ja näin hän pilkaten heitä aarre-aitassa niin kau'an
juoksenteli sinne tänne, kunnes vihdoin väsyivät ja menivät sieltä
tiehensä. Nyt poju kolikat kaikki yhden erältänsä akkunasta heitti;
viimeisen hän oikein voimainsa takaa poukautti lentämään, hypähti
näppärästi itse istumaan sen päälle ja kiisi siinä ratsastaen akkunasta
ulos. Rosvot häntä kovin kiittelivät sanoen; "sinä oikein suuri sankari
olet!" sekä kysyivät: "tahdotko meidän päälliköksemme ruveta?" Mutta
Peukaloinen hiukan tuumailtuansa vastasi tahtovansa ensin vähäsen
liikkuella mailman maita katselemassa. He sitten saaliinsa keskenään
jakoivat, vaan pikku räätäli vain yhden pennin sai osaksensa, sillä
enempää ei hän jaksanut kantaa.
Nyt Peukaloinen miekkansa taas pani vyölleen, sanoi rosvoille
jää-hyvästit ja läksi pois-päin astumaan. Sitten hän kyllä uudestaan
räätälin-ammattia koetteli muutamain mestarien työssä, mutta eipä
hän heidän tykönänsä viihtynyt, vaan rupesi viimein talon-rengiksi
erähäsen ravintolaan. Siellä piiat hänelle kovin vihoissaan olivat,
sillä itse näkymättömänä hän kaikki näki, mitä he salaa tekivät, sekä
ilmoitti isäntäväelle, mitä he taltrikeiltä olivat suuhunsa siepannehet
ja kellarista korjanneet puoleensa. Nuot sentähden usein uhkailivat:
"maltappas, kyllä vielä sinulle kostamme," sekä päättivät tehdä
hänelle pahat tepposet. Kun sitten muutaman päivän päästä piioista
yksi puutarhassa niittäissään näki Peukaloisen siellä juoksennellen
ruohossa sinne tänne pujahtelevan, hän vilppaasti viikatteellansa
kaappasi poikki sen ruoho-tukon, niissä juuri piili tuo pikkarainen,
pisti heinät isohon huiviin sekä heitti net salaa lehmien eteen. Olihan
noitten joukossa iso Mustike, se ahmatessansa pojan ihan eheältään
nieli. Mutta tuolla lehmän mahassa hänen oli kurja oltava, sillä olipa
siellä pilkko pimeä eikä pienintäkään kynttilän-kulua palamassa. Kun
sitten lehmää oltiin lypsämässä, hän huusi:
"kipsis kopsis, kipsis ko!
eikö kiulu täynnä jo?"
vaan maidon lorinalta ei tätä hänen puhettaan hoksattu. Hetkisen päästä
navettaan astui isäntä ja sanoi: "tuo lehmä huomenna on tapettava."
Silloin Peukaloinen pahasti pelästyen huusi kimeällä äänellä: "laskekaa
minut ensin täältä! istunhan minä täällä sisässä," Isäntä kyllä
puheen kuuli, mutta ei tietänyt, mistä tuli tuo ääni. "Missäs olet?"
kysyi hän. "Mustikkeen mahassa," Peukaloinen vastasi, mutta isäntä ei
ymmärtänyt, mitä tuo tiesi, vaan Iäksi sieltä pois.
Seuraavana päivänä lehmä tapettiin; onneksi ei hakattaissa ja
paloiteltaissa sattunut Peukaloisehen yhtään iskua, mutta hän
makkarusten joukkoon joutui. Kun sitten noita pienentämään ruvettiin,
poju oikein voimainsa perästä kirkasi: "älkää liian syvälle hakatko,
älkää liian syvälle hakatko, olenhan minä täällä hakkurin pohjalla."
Tuota ei kuitenkaan hakkuu- rautain jytinältä kukaan kuullut. Nyt
Peukaloinen parka pahemmassa kuin pulassa oli, mutta hätä panee
hyppäämään, ja hän siinä niin sukkelaan pujahteli hakkuu-rautain
välitse, etteivät häntä hiukkaakaan satuttaneet, vaan pääsipä poju
eheä-ihoisena tuosta pälkähästä. Mutta eipä hän kuitenkaan pakoon
päässyt eikä ollut muutakaan neuvoa mitään, ihra-palasten seassa
hänen oli veri-makkaraan liukahtaminen. Tuo tuommoinen maja-paikka
hänestä veti jokseenkin ahtahalta, ja päälle päätteeksi hän siinä
savustettavaksi vielä ripustettiin savu-torveen, jossa hänestä aika
kovin pitkäksi ja ikäväksi kävi. Vasta talven tultua hän sieltä
vihdoin alas pääsi, sillä makkara savu-torvesta otettiin erään
vierahan syötäväksi. Kun sitten emäntä rupesi makkarasta viipaleita
leikkelemään, varoi hän päätään pistämästä liian pitkälle, ett'ei
häneltä kaula ehkä katkaistaisi, ja huomasipa viimeinkin hyvän
tilaisuuden, pyrki ilmaa hiukan haistelemaan ja juoksi tiehensä.
Mutta, siinä talossa, jossa hänen näin hullusti oli käynyt, ei tuo
pikku räätäli enään viihtynyt olemassa, vaan läksipä kohta taas
matkustelemaan. Kau'an ei kuitenkaan hänen vapautensa aika kestänyt;
kedolla poju ketun tapasi ja se tuota pikaa hänet sieppasi suuhunsa.
"Noh mitä maar nyt, herra Repolainen!" huusi pikku räätäli, "minähän
se olen, joka teidän kurkussanne istun, laskekaa minut taas vapaaksi!"
"Tuo ehkä parasta lieneekin," vastasi kettu, "enhän sinusta kumminkaan
liioin kostune; jos minulle lupaat, mitä isäsi talossa on kanoja, minä
sinut pois päästän." "Aivanhan halustakin!" Peukaloinen vastaukseksi
tokasi, "kaikki kanat sinä sieltä olet saava, sen minä kyllä takaan."
Silloin kettu pojun sylki suustansa, ja itse se hänen kantoi kotia. Kun
sitten isä taas näki rakkaan pikku poikansa, hän mielellänsä ketulle
antoi kaikki kanat, mitä hänellä oli. "Korvaukseksi minä oikein kelpo
rahan teille olen tuonut," sanoi Peukaloinen ja kurotti isälle tuon
pennin, jonka hän oli matkoillaan ansainnut.
"Mutta miksi kettu syötäväksensä sai nuot kaakottavaiset kana
raukkaset?" "Voi sinuas houkkioa! rakastaahan isäsi lastansa enemmän
kuin kanojansa."
22.
Kiikkerin lintu.
Oli muinoin velho ilkeä, joka köyhän ukon muotoiseksi muuttihe, kulki
talosta taloon kerjäämässä sekä kaappasi mennessään kauniita tyttöjä.
Kukaan ihminen ei tietänyt, mihin hän nämät vei, sillä heitä ei ikinä
enään näkynyt. Kerta hän nyt astui erähäsen taloon, jonka isännällä
oli kolme kaunista tytärtä. Ukko viheliäiseltä kerjäläis-paralta
näytti ja kantoi selässänsä kontin, ikään-kuin ko'otaksensa siihen
armo-lahjoja. Hän syötävää pyysi murusen, ja kun vanhin tytär tuli
hänelle leivän-palaa antamaan, hän vain hiukan koski tyttöhön, ja
tämä kohta hänen konttiinsa kopsahti. Sitten hän vilppaasti menojansa
meni ja kantoi tyttösen kau'as, synkän metsän sydämmessä olevaan
kotiinsa. Talossa kaikki oli kovin komeaa, ja ukko tytölle antoi,
mitä tuo vain toivoi, sekä lausui hänelle: "täällä, armahaiseni sinun
varmaankin tulee hyvä oltava, sillä saathan kaikkia, mitä sinua suinkin
haluttaa!" Muutaman päivän kuluttua hän sitten sanoi: "minun täytyy
lähteä pois kotoa ja vähäksi aikaa jättää sinut tänne yksiksesi,
tässä talon avaimet ovat; kaikkia katselemassa sinun täällä sopii
käydä kaikkialla, paitsi siinä yhdessä huoneessa, johonka pääsee
tällä avaimella; sinne sinua menemästä kiellän kuoleman-rangaistuksen
uhalla." Antoipa hän tytölle myöskin munan, sanoen: "varjele visusti
tätä munaa! ja parasta lienee, että sen aina kannat kädessäs, sillä
jos se hukkaan joutuisi, tuosta syntyisi kova onnettomuus." Tyttö
avaimen ja munan otti sekä lupasi hyvin toimittaa kaikki. Miehen
lähdettyä hän taloa rupesi kiertelemään alikerrasta aikain aina
ylisille saakka sekä katseli kaikki paikat; huoneet kullasta kiilsivät
ja hopeasta hohtivat, eikä hän mielestänsä milloinkaan ollut niin
loistavaa komeutta nähnyt. Viimein hän myös tuli tuon kielletyn oven
eteen ja aikoipa astua ohitse, mutta nyt uteliaisuus hänen valtasi.
Olipa hänellä avain ja sehän muitten tapainen, hän siis tuon pisti
suulle sekä väännähti hiemasen, ja jopa ovi äkkiä aukeni. Mutta mitä
hän, sisälle astuttuansa, tuolla näki? keski-laattialla ison, verisen
kattilan, siinä palasiksi hakatuita ihmis-ruumiita, ja kattilan
vieressä puu-pölkyn sekä sen päällä tuiki terävän kirveen. Tästä tyttö
niin pahasti pelästyi, että muna hänen kädestänsä laattialle kopsahti.
Hän kyllä munansa tuolta taas otti ja koetti pyyhkiä veren pois, mutta
turhaan, se ihan kohta taas tuli näkyviin, -- parastansa pannen hän
siinä maar pyyhki ja hieroi, mutta eipä vain saanut vertä lähtemään.
Eikä aikaakaan, jopa tuli velho matkoiltaan kotia ja pyysi ensi
tehtäväksensä tytöltä avaimen ja munan. Pelosta vavisten tyttö net
hänelle antoi, ja mies noista punaisista pilkuista heti huomasi, että
tuo veri-kammiossa oli ollut. "Koskas vastoin minun tahtoani olet
kamarissa käynyt," sanoi hän, "täytyy sinun myös vastoin omaa tahtoas
palata sinne takaisin. Sinun elämäs on nyt loppunsa näkevä." Sitten hän
tytön viskasi maahan, laahasi hänet hiuksista veri-kammioon, asetti
hänen päänsä pölkylle, katkaisi häneltä kaulan sekä hakkasi palasiksi
ruumiin, että veri punaisena virtasi pitkin laattiaa, ja heittipä
viimein palat muitten joukkohon kattilaan.