toimittaa. Mutta iso-äiti metsässä asui, kylästä puolen tunnin matkan
päässä. Kun sitten Punakerttu oli metsään ennättänyt, tuli susi häntä
vastaan. Mutta tyttö ei tietänyt, mitenkä häijy tuo eläin, eikä sitä
ollenkaan pelännyt. "Hyvää päivää, Punakerttuseni," peto lausui.
"Paljon kiitoksia, susi kulta." "Minne nyt, Punakerttu. näin varahin?"
"Iso-äitini luoksi." "Mitäs tuolla vyö-liinas alla kannat?" "Kakkua
ja viiniä; meillä eilen leivottiin, ja minä nyt kipeälle, heikolle
iso-äidilleni hiukan lämpimäisiä vien, tuo hänelle varmaankin hyvää
tehnee ja häntä vähän virkistänee." "Missä, tyttöseni, iso-äitisi
asuu?" "Jos metsää vielä kuljet runsaan neljänneksen tunnin matkan,
näet hänen huonehensa; se siinä seisoo kolmen ison tammen suojassa ja
ala-puolella pähkinäpensaat, kyllähän jo tiedät," vastasi Punakerttu.
Susi itseksensä ajatteli: "tuo nuori, hempeä tyttö vasta oikea
maku-pala, hän toki paremmalta maistunee, kuin akka ikä-kulu; nyt
viekkautta vaaditaan, jotta sinun kävisi saada molemmat kaapatuksi."
Se nyt kappaleen aikaa Punakertun rinnalla tassutteli ja sanoi sitten:
"katsahda kerrankin, tyttöseni, noihin kauneihin kukkasiin, joita
täällä joka taholla kasvaa! Miksi et hiukkaakaan kurkistele ympärilles?
Luulempa jo, ett'et ollenkaan kuule, mitenkä lintuset suloisesti
laulelevat! Astuskelethan sinä siinä ajatuksissas, juuri-kuin olisit
kouluun menossa, ja ompa kuitenkin täällä ulkona metsässä oikein ihanan
ihanaa."
Nytpä Punakerttu ympärillensä katsahti, ja nähdessään, miten
auringon-säteet puitten välissä välähtelivät sekä kuinka kaikkialla
mitä ihanimpia kukkia kasvoi kosolta, juolahti hänen mieleensä:
"entä jos iso-äidille noukkisin kauniin kukkas-kimpun, se häntä
ilahuttaisi; ompa vielä aamu varahinen, kyllähän minä sentään ajoissa
ehdin perille," ja nytpä hän metsään juoksi kukkasia poimimaan. Ja
yhden poimittuansa näki hän tuolla vähän matkan päässä kasvavan vielä
kauniimman sekä riensi sitä kohden, joutuen täten yhä edemmäksi
metsähän. Mutta susi suoraa päätä juosta jolkutteli iso-äidin huoneelle
ja kolkutti ovea. "Kuka tuolla ulkona?" "Täällä Punakerttu, joka
sinulle kakkua ja viiniä tuopi, aukase ovi." "Vedä vain kääkästä,"
huusi iso-äiti, "minä sairaana makaan enkä pääse nousemaan." Susi
kääkästä veti, astui huonehesen ja tallusteli, sanaakaan sanomata,
suorastaan iso-äidin vuoteen vierehen sekä söi hänet suuhunsa. Sitten
se hänen vaatteensa otti, puki net yllensä, pani hänen myssynsä omaan
päähänsä, laskihe vuoteelle maata ja veti uutimet eteen.
Punakerttu sillä aikaa oli juoksennellut kukkasia hakemassa, ja
kun hänelle niitä oli karttunut niin paljon, ett'ei enempää saanut
kannetuksi, muistui hänen mieleensä iso-äiti, ja hän läksi taas tämän
tupaa kohden tipsuttelemaan. Perille tultuansa hän sitä kummasteli,
että ovi auki oli, ja tupahan astuttuaan tuntui hänestä niin oudolta,
että hän itsekseen ajatteli: "voi kamalaa, mikä tuska minua tänään
vaivaa! olenhan minä aina ennen oikein hyvin viihtynyt iso-äidin
luona." Hän "hyvää huomenta" sanoi, mutta eipä vastausta saanut.
Sitten hän vuoteen äärelle astui ja lykkäsi uutimet pois edestä;
siinä iso-äiti makasi, myssy silmillä ja kovin kummallisen näköisenä.
"Voi mummo kultaseni, miten teidän korvanne ovat pitkiksi venyneet!"
"Paremminhan puhettasi nyt saatan kuulla." "Voi mummoseni, miten
silmänne ovat suuriksi tulleet!" "Selvemminhän saan sinut nähdyksi."
"Voi muori armas, kovinhan isoiksi teidän kätenne ovat kasvaneet!"
"Paremmimpa nyt käy sinua kouraseminen." "Mutta mummo kulta, hirveän
leveäksi suunne on muuttunut." "Sukkelammin sinä sinne suikahdat."
Ja tämän sanottuansa susi vuoteelta hypähti sekä nielasi kitaansa
Punakerttu paran.
Saatuaan himonsa tyydytetyksi susi taas vuoteelle oikoilemaan, ja
nukkuipa se heti sekä rupesi kovin kuorsaamahan. Siitä metsästäjä
juuri osasi ohitse kulkea ja arveli itseksensä: "kamalastihan tuo
vanha rouva tuolla kuorsaa, pitää maar minun mennä katsomaan, vaivaako
häntä mikään." Tämä siis tupaan poikkesi ja näkipä, vuotehen viereen
päästyänsä, siellä suden makaavan. "Jopa jo viimeinkin jouduit
tavattaviini, sinä harmaa-pää vanhus," hän virkahti, "olenhan kauan
sinua hakenut." Nyt hän pyssyänsä juuri oli laukaisemaisillaan, mutta
juolahtipa silloin hänen mieleensä, että susi ken-tiesi oli akan syönyt
ja että häntä ehkä vielä kävisi pelastaminen, eikä ampunutkaan, vaan
otti sakset sekä rupesi nukkuvalta sudelta mahaa leikkaamaan auki.
Leikata tokasi sitten pari kertaa, jopa näkyi punainen lakki, ja vielä
parin leikkauksen perästä tyttö vatsasta kopsahti huutaen: "voi! olempa
kamalasti pelännyt, suden vatsassa vasta pimeä." Ja sitten myös vanha
iso-äiti sieltä vähissä hengin kömpi. Mutta Punakerttu vilppaasti
toi isoja kiviä; joita pistettiin suden vatsa täyteen, ja kun peto
herättyänsä koetti tiehensä juosta, painoi kivet niin pahasti, että se
kohta maahan vaipui sekä heitti henkensä.
Nytpä oli mielissänsä nuot kaikki kolme; metsästäjä sudesta nahan
nylki, iso-äiti söi kakun ja joipa myöskin viinin, jonka tyttö oli
muassansa tuonut, sekä tointui taas terveeksi, mutta Punakerttu
päätti: "enhän minä enään polulta juokse metsähän, jos on äitini minua
kieltänyt."
* * * * *
Kerrotaampa myöskin, että kerta, kun Punakerttu iso-äidille taas vei
lämpymäisiä, toinen susi häntä puhutteli ja koetti houkutella polulta
pois. Tyttö nyt kuitenkin oli varuillansa, astui suorastaan matkansa
perille sekä kertoi iso-äidille, tavanneensa suden, joka kyllä "hyvää
päivää," toivotti, mutta kovin ilkeästi hänehen tuijotti, "ja," lisäsi
Punakerttu, "jollen olisi ankeaa tietä kulkenut, se varmaankin olisi
minin syönyt." "Aiai, joudu pian," sanoi iso-äiti, "pane ovi lukkuhun,
ett'ei tuo tänne pääsisi." Vähän ajan päästä susi ovea koputti ja
lausui: "laske sisälle, iso-äitiseni, minä, Punakerttu, sinulle
maistiaisia tuon." Mutta huoneesta ei hiiskaustakaan kuulunut eikä ovea
avattu. Peto nyt kerran kaksi tuvan ympäri hiipi sekä kapusi sitten
katolle odottamaan, kunnes illalla tyttö kotia palaisi, jolloinka sen
oli aikomus pujahtaa perään sekä pimeässä syödä hänet suuhunsa. Mutta
iso-äiti huomasi, mitä sillä mielessä. Osuipa nyt huoneen vieressä
olemaan tavattoman iso kivi-kaukalo, ja akka tytölle virkkoi: "eilen
minä makkaraa keitin, mutta vesi jäi pataan; ota nyt, Punakerttuseni,
ämpäri sekä korjaa tuo liemi tuonne kaukaloon." Ja Punakerttu sitä
sinne kantoi niin kau'an, kunnes kaukalo täpö täytehen tuli. Tuosta
makea makkaranhaju suden sieramiin nousi; peto nyt nuuskielemaan, maata
kohden kurkistelemaan, kunnes viimein pisti päänsä niin pitkälle,
ett'ei se enään saanut itseään katolla pysytetyksi, vaan rupesi alas
päin luiskahtamaan ja luistipa sitten luistamistansa suoraa päätä
kaukaloon, että lotkahti, sekä upposi liemeen. Mutta Punakerttu
iloisena kotia riensi eikä kukaan hänelle mitään pahaa tehnyt.
18.
Bremiläiset kaupungin-musikantit.
Eräällä miehellä oli aasi, joka jo monta vuotta oli ahkeraan
kanneskellut jyvä-säkkejä myllyyn, mutta jolta nyt voimat rupesivat
loppumaan, jotenka se kävi työhön yhä kykenemättömämmäksi. Isäntä
silloin sitä ajatteli tappaaksensa rehuja kuluttamasta, mutta
aasi pahan päivän enteet huomasi ja pötki tiehensä, luntustaen
Bremen'iin päin, siellä kaupungin musikantiksi muka ruvetaksensa.
Kappaleen matkaa kuljettuansa se koiran tapasi, joka tiellä makasi
läähöttäen, kuten juoksemisesta väsynyt ainakin. "No mitäs noin
läähöttelet, Musti parka?" kysäsi aasi. "Vou, vou," vastasi koira,
"koska olen vanha ja voimani päivästä päivään riutuvat enkä enään
kykene metsästys-retkillä kyllin kiiruusti kiitämään, aikoi isäntäni
minun tappaa, ja minä pakohon pötkähdin; mutta mitenkä nyt saisin
elatusta itselleni hankituksi?" "Tiedäppäs," aasi virkkoi: "minä
Bremen'iin menen kaupungin-musikantiksi; tule minun kanssani ja rupee
sinäkin soittokuntahan. Minä kanteletta soitan, sinun sopii rumpua
päristellä." Tähän koira kohta suostui ja sitten yhdessä läksivät
liikkeelle. Kauaksi eivät ehtineet, jopa näkyi kissa, joka tiellä
istui myrryisenä, kuin kolkko sade-päivä. "No vanha viiksien-pesiä,
mikähän sinulla nyt vastuksena?" sanoi aasi. "Kuka maar iloisena, kun
kurkkua kysytään," vastasi kissa; "koska jo ikä rupee rasittamaan sekä
hampaani tylstymään ja minä mieluummin takalla istun hyrräämässä, kuin
hiiriä nurkissa ahdistelen, on emäntäni päättänyt minun hukuttaa.
Minä kyllä kohta koipeni korjasin, mutta nytpä hyvä neuvo tarpeen;
minne on mun lähteminen?" "Tule meidän kanssamme Bremen'iin, osaathan
sinä serenaadeja pitää, siellä kyllä pääset kaupungin-musikantiksi."
Kissa tästä neuvosta mielissään yhtyi joukkohon. Kulkipa sitten
nuot kolme karkuria erään talon ohitse; siellä istui portin päällä
kukko laulamassa, pannen aivan parastansa. "Kirkasethan siinä, että
oikein sydäntä viilasee," virkkoi aasi, "miksi noin huudat?" "Täällä
olen," vastasi kukko, "poutaa ennustellut, koska tänään on keväinen
Maarian-päivä, jolloin tuo äiti armas on Kristus-lapsensa paidat
pessyt, ja nyt hän net kuiviksi tahtoo; mutta koska huomenna tänne
sunnuntaiksi tulee vieraita, on emäntä säälimätä, surkelemata sanonut
kyökki-piialle, että hän huomiseksi minut soppahan tahtoo syötäväksi,
ja tänä iltana minulta kaula katkaistaan. Nyt täyttä kurkkua laulelen
niin kau'an, kuin vielä käypi laulaminen." "Voi sinuas, Punaharja
parkaa!" sanoi aasi, "tule meidän kanssamme Bremeniin, on maar
parempaa, kuin kuolema, sinulle kaikkialla tarjona; onhan sinulla hyvä
ääni, ja jos yhdessä soittajaisia panemme toimeen, tuosta taatustikkin
jotain oivallista syntyy." Tämä tuuma kukolle mieleen, ja nytpä he,
kaikki neljä, läksivät eteen-päin astumaan.
Mutta yhtenä päivänä eivät saattaneet Bremenin kaupunkiin ennättää,
vaan tulivatpa illalla erähäsen metsään, jonne aikoivat jäädä yöksi.
Aasi ja koira puun juurelle panivat maata, kissa ja kukko ylös puuhun
puikahtivat, mutta kukko kuitenkin aina latvahan lensi, koska siellä
muka oli turvallisin oltava. Ennen-kuin se nukkuakseen ummisti
silmänsä, se kuitenkin vielä kerran joka taholle katsahti ympärillensä,
ja olipa kukon mielestä, ikään kuin kaukaa näkyisi pieni valon-kipinä;
se sentähden huusi kumppaneillensa, että lähistössä varmaankin oli
joku ihmis-asunto, koska näkyi valkeaa. Tähän sanoi aasi: "nouskaamme
siis, sinne lähteäksemme, sillä onhan tämä maja-paikka jotenkin
huono." Koira arveli, että pari lihaista luuta sille maistuisi aivan
hyvältä. Nyt sentähden kaikin läksivät liikkeelle sinne-päin, mistä
valo tuli, ja pian sen näkivät paremmin loistavan sekä yhä enenevän,
kunnes saapuivat kirkkahasti valaistun ryövärien-asunnon edustalle.
Aasi isoimmakseen akkunaa läheni ja katsoi siitä sisälle. "Mitäs näet,
Hiiro?" kysyi kukko. "No näkeehän täältä jotakin," vastasi aasi, "ompa
tuolla pöytä parahinta ruokaa ja juomaa täpö täynnänsä, ja ryöväreitä
pöydän ympärillä istuu, syöden sekä juoden." "Kas tuollahan meidän
vasta kelpaisi olla!" huokasi kukko. "Kelpaisipa niinkin," sanoi aasi,
"mutta mitenkä sinne pääsisimme?" Sitten siinä kaikin keskustelivat,
millä kurin saisivat huoneesta ryövärit karkotetuksi, ja keksivätpä
viimein keinon hyvänkin. Aasi etu-jaloillaan akkunan-laudalle astui,
koira aasin selkään hyppäsi, kissa kiipesi koiran niskoille ja kukko
ylimmäksi lensi sekä istahti kissan pään päälle. Tämän tehtyänsä nuot
kaikki yht'aikaa rupesivat jos jommoistakin ääntä laskemaan: aasi
kiljui, koira haukkui, kissa naukui ja kukko lauloi; sitten akkunasta
huonehesen hyökkäsivät, että ruudut pirstaleina laattiaan kilahtivat.
Ryövärit tätä hirveää meteliä säikähtäen hypähtivät pystyhyn, luullen
pahan-hengen tunkeuneen tupaan, sekä pakenivat pahasti pelästyneinä
kiiruusti metsään. Nyt nuot neljä toveria pöydän ääreen istui, ja siinä
net sitten hyvänänsä pitivät, mitä ryöväreiltä oli jäänyt, sekä söivät
niin tavattomasti, kuin jos olisi neli-viikkoinen paasto juuri ollut
edessä.
Syömästä päästyään musikantit sammuttivat kynttilät sekä hakivat
itselleen makuu-paikan, kukin luontonsa mukaisen. Aasi pani tunkiolle
maata, koira oven taakse, kissa hiipi takalle tuhkahan ja kukko lensi
ylös kurki-hirrelle istumaan, ja koska pitkästä matkasta olivat
aivan väsyksissänsä, he piankin nukkuivat. Kun sitten puoli-yö oli
mennyt ja ryövärit kaukaa huomasivat, ett'ei valkeaa enään huoneessa
palanut eikä ääntä mitään kuulunut, sanoi päällikkö: "ehkähän suotta
pötkimmekin käpälä-mäkeen," sekä käski tovereistansa yhden lähteä
huonetta tutkielemaan. Tuo lähettiläs ei hiiskaustakaan sieltä kuullut
sekä meni kyökkiin kynttilää sytyttämään, ja koska hän kissan kiiluvat
silmät luuli tulisiksi hiiliksi, pisti hän toisehen tuli-tikun,
saadakseen siihen valkeaa. Mutta kissassa ei leikin-laskiaa,
se miestä vasten silmiä hypähti, sylkein ja kynsien. Tästä tuo
pahan-päiväisesti pelästyi ja läksi juoksemaan, aikoen perä-ovesta
ulos, mutta koira, joka oven edessä makasi, kavahti seisoalle sekä
puri häntä sääreen, ja kun hän pihan poikki tunkion sivuitse kippasi,
aasi hänelle taka-jalallaan antoi kelpo kolauksen; mutta kukko, joka
melusta oli vallan virkeäksi herännyt unestaan, huusi kurki-hirreltä:
"kukkukeekkuu!" Silloin ryöväri kiiruimman kautta juoksi päällikkönsä
luoksi ja sanoi hänelle: "voi hirveätä! huoneessa istuu julma noita
joka minua vasten suuta puhalsi sekä pitkillä sormillaan kynsi
kasvojani, ja oven edessä seisoo mies, veitsi kädessä, hän minua
sääreen pisti; pihalla makaa musta kummitus, se minua puu-nuijalla
kolhasi, ja katolla kököttää tuomari, joka huusi: 'ota kiinni tuo
lurjus.' Minä maar silloin koetin luuni korjata." Eikä siitä hetkestä
saakka ryövärit enään uskaltaneet tuohon huonehesen palata, mutta nuot
neljä Bremiläistä musikanttia siinä niin hyvin viihtyi, ett'eivät
enään sieltä muuttaneetkaan. Ja joka tämän viimeiseksi kertoi, hänen
suussansa vielä kieli liikkuu.
19.
Viisas Elsa.
Elipä muinoin mies, jolla oli _Viisas Elsa_ niminen tytär. Kun nyt
tuo oli täysikasvuiseksi tullut, sanoi isä: "sopisipa meidän jo
hänet naittaa." "Kyllä maar," vastasi äiti, "jos vain kosia tulisi."
Viimein tulikin kaukaa muuan Hannu niminen ja pyysi häntä vaimoksensa,
mutta panipa ehdoksi että tuo Viisas Elsa tosiaankin olisi aivan
ymmärtäväinen. "Oi," väitti isä, "hän vasta terävä-päinen," ja äiti
lisäsi: "hän tuulen näkee kadulla kiitävän ja kuulee kärpäsenkin
yskän." "No niin," sanoi Hannu, "jollei hän oikein peri-viisas ole,
en minä hänestä huoli." Kun sitten syömästä päästyään pöydän ääressä
vielä istuivat, käski äiti Elsan mennä noutamaan olutta kellarista.
Viisas Elsa silloin kannun otti seinästä sekä läksi kellariin, matkalla
kantta oikein aika lajilla läpsäyttäen, ett'ei aika aivan ikäväksi
kävisi. Perille päästyään hän tuolin asetti tynnyrin etehen, ett'ei
hänen tarvitsisi alas-päin kumartua, josta selkä ehkä tulisi kipeäksi
ja kuka-tiesi pahankin vamman saisi. Sitten hän jalallaan kannun lykkäsi
eteensä sekä veti hanasta tapin, eikä hän silläkään välin, jolloin
olut kannuhun juoksi, suonut silmilleen jouto-aikaa, vaan rupesi
seiniä tähystelemään, sinne tänne katsahdellen, ja huomasipa viimein
ihan oman päänsä päällä katossa risti-kuokan, joka oli muurarilta
sinne unohtunut. Tuosta Viisas Elsa itkemään rupesi, itsekseen
ajatellen: "jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos
tuo aika-ihmiseksi kasvaa ja me hänen sitten kellariin lähetämme,
tynnyristä olutta laskemaan, risti-kuokka ehkä putoo päähän ja tappaa
lapsemme."
Sinne tyttö nyt jäi istumaan, katkerasti itkein tuota vastaista kovan
onnen kohtausta. Huoneessa oliat odottamistaan olutta odottivat, mutta
eipä Viisasta Elsaa kuulunutkaan. Silloin emäntä piialle sanoi: "mene
kellariin katsomaan, minne Elsa on jäänyt." Piika kohta menikin ja
löysipä tytön ääneensä itkevänä tynnyrin edessä istumasta. "Mitä itket,
Elsa?" kysyi piika. "Voi," vastasi tämä, "onhan minulla itkemisen
syytä; jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos tuo
isoksi ehdittyään tänne tulee olutta laskemaan, saattaa ristikuokka
pudota hänen päähänsä ja kolhasta hänet kuoliaksi." Tähän piika
virkahti: "no tuopa meidän Elsa vasta on viisas!" ja meni istumaan
tytön viereen sekä rupesi hänen kanssaan tuota uhkaavaa onnettomuutta
itkemään. Vähän ajan kuluttua, koska ei piika palannutkaan ja tuvassa
istujia kovasti janotti, sanoi isäntä rengille: "juokse sinä kellariin
katsomaan, minne Elsa ja piika ovat joutuneet." Renki meni, ja
kellarissa istui itkemässä sekä Elsa että piika. Hän silloin kysäsi:
"mitä siinä itkette?" "Voi," sanoi Elsa, "onhan meillä itkemisen
syytä; jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos sitten
tuo täysi-ikäisenä tänne tulee tynnyristä olutta laskemaan, putoo
kentiesi risti-kuokka hänen päähänsä ja tappaa hänet." Silloimpa
huudahti renki: "no tuopa meidän Elsa vasta on viisas!" istui toisten
rinnalle ja rupesi pahasti parkumaan. Tuolla tuvassa renkiä varrottiin,
mutta koska ei häntä kuulunutkaan, sanoi isäntä vaimollensa: "mene
toki sinä, kultaseni, kellariin katsomaan, mitä Elsa siellä viipyy."
Emäntä menemään läksi ja tapasipa kellarissa kaikki kolme vaikeasti
valittamasta sekä kysyi, miksi noin uikuttivat. Elsa nyt äidillensäkkin
kertoi, että hänen joskus vastedes ehkä saatava lapsensa risti-kuokasta
varmaankin saisi surmansa, jos lapsi ensin isoksi kasvaisi ja menisi
olutta noutamaan sekä jos tuo risti-kuokka hänen päähänsä putoisi.
Silloin sanoi myöskin äiti: "tuo meidän Elsamme vasta on viisas!" ja
menipä hänkin entisten joukkoon itkemään. Isäntä yli-kerrassa vielä
kappaleen aikaa odotteli, mutta koska ei vaimo palaamista tehnyt ja
hänen janonsa yhä kovemmaksi kiihtyi, sanoi hän viimein: "täytyy maar
minun itse mennä kellariin tiedustelemaan, minne lienee Elsani jäänyt."
Mutta nähdessään perille tultuansa kaikkien siellä rinnatusten istuvan
uikuttamassa sekä kuultuaan tukevan syyn semmoisen, kuin että se
lapsi, jonka Elsa ken-tiesi joskus synnyttäisi ilmoja ihailemaan, ehkä
suistuisi surman suuhun, jos risti-kuokka sattuisi katosta putoomaan
aivan sinä hetkenä, jolloin tuosta lapsesta kasvanut aika-ihminen juuri
osaisi olemaan ihan sen alla olutta tynnyristä laskemassa, huusi hän
innostuneena: "oi tuota viisasta Elsaamme!" ja istahti maahan sekä
rupesi itkeä ruikuttamaan, kuten muutkin. Kosia kauan aikaa tuvassa
istuskeli ihan yksinänsä eikä ketään näkynyt palaavan, ja pöllähtipä
sentähden hänen päähänsä: "ehkähän tuolla minua odottelevat, täytyypä
minunkin mennä tuonne katsomaan, missä toimissa siellä lienevät."
Kun hän sitten kellariin tuli, sielläpä istui kaikki viisi surkeasti
vaikeroiden, ilkeästi ulvoellen, toinen toistansa hurjemmin. "Mikä
kamala onnettomuus nyt on tapahtunut?" kysyi hän kohta. "Voi, Hannu
kulta!" vastasi Elsa, "jos me menemme naimisiin ja meille syntyy
lapsi, sekä jos se aika-ihmiseksi elää ja me sitten ken-tiesi hänen
tänne lähetämme olutta noutamaan, saattaa niin pahasti käydä, että
risti-kuokka, joka tuonne ylös on istumaan jäänyt, ehkä putoaa katosta,
halkaisee häneltä pään ja vie heti hengen! eikö siinä itkemisen syytä
kyllin kylliksi?" "No niin," sanoi Hannu, "parempaa järkeä ei minun
talossani tarvita! koska, Elsaseni, näin viisas olet, minä sinun tahdon
vaimokseni." Sitten hän tyttöä kaappasi kädestä sekä veti hänen pois
kellarista: ja vähän ajan kuluttua jopa tuli häät.
Kun jonkun aikaa olivat naimisissa olleet, sanoi Hannu; "minä lähteä
ai'on pois kotoa työhön, rahaa ansaitsemaan, mene sinä, vaimoseni,
pellolle ja leikkaa ohramme jotta talven varaksi leipää saisimme."
"Kyllähän, rakas Hannuseni, minä tuon teen." Kun sitten Hannu oli
lähtenyt, keitti Elsa hyvän puron ja vei sen myötänsä pellolle.
Tultuansa perille hän itseksensä lausui: "mihinkä toimeen minun tässä
on ryhtyminen? rupeenko ensin leikkaamaan vai syömäänkö ensiksi?"
"Noh tietystihän syöminen ensimmäinen." Nyt Elsa puuro-astian hotki
tyhjäksi, ja näin viimeinkin saatuaan vatsansa oikein täpö täytehen
hän taas sanoi: "mihinkä minun nyt on ryhtyminen? rupeenko ensin
leikkaamaan vai panenko ensiksi maata?" "Noh onhan makuu makeampi,
se siis ensimmäiseksi." Sitten hän ohraan meni maata ja nukkui kohta
sikeään uneen. Hannu jo kauan oli ollut kotona, mutta eipä Elsaa
kuulunut, ja hän silloin ajatteli: "oi onhan tuo Elsani viisas! hän
niin ahkera ompi, ett'ei hän kotia palaa edes syömäänkään." Koska
kuitenkin vaimo yhä viipymistänsä viipyi ja ilta jo joutui, läksi
Hannu katsomaan, paljonko hän oli saanut leikatuksi; mutta eipä mitään
leikattuna ollutkaan, vaan Elsa nukuksissansa ohrassa makasi. Silloin
Hannu vilppaasti juoksi kotia ja toi sieltä pienillä kulkusilla
varustetun linnun-paulan sekä kiersi sen Elsahan kiinni; mutta tämä
nukkumistansa yhä vain nukkui. Sitten hän taas kotihin riensi, pani
lukkuun tuvan-oven ja meni työ-tuolillensa istumaan. Vihdoin, kun jo
aivan pimeä oli, heräsi Viisas Elsa, hänen noustessansa kilesemään
rupesi ja kestipä sitten hänen käydessänsä tuota kilinää joka ikiseltä
askeleelta. Tästä hän pelästyi, alkoi epäillä, oliko hän toden tottakin
tuo Viisas Elsa, ja mumisi: "minäkö minä olen, vai enkö minä olekkaan
minä?" Mutta eipä hän tietänyt, mitä vastata, vaan seisoa töllötteli
siinä ison aikaa kahdella päällä, kunnes viimein hänessä, päätös syntyi
tämmöinen: "menempä kotia kysymään, minäkö minä olen vai enkö olekkaan
itse minä; siellä tuo kyllä tiedetään." Nyt hän kotiin juoksi tuvan
ovelle, mutta se oli lukussa; hän sitten akkunaa naputti, huutaen:
"Hannu hoi, onko Elsa tuolla sisällä?" "On kuten onkin," vastasi Hannu,
"täällä hän istuu." Tuosta pahasti pelästyen Elsa raukka kirkasi:
"enhän minä siis itse minä olekkaan," sekä riensi toiselle ovelle,
mutta kun talon-väki kulkusten kilinän kuuli, he eivät avata arvanneet,
eikä hän siis mihinkään päässyt katos-alle. Silloin hän juoksi pois
kylää kohden eikä kukaan ole häntä sittemmin nähnyt.
20.
Poika peukalon pituinen.
Olipa muinoin köyhä talonpoika, joka illalla pesän edessä kerta
istuskeli kekäleitä kohennellen, ja hänen vaimonsa istui kehräämässä.
Siinä ukko silloin lausui: "haikealtahan vetää, ett'ei lasta meillä ole
yhtään! täällä tuskin hiiskaustakaan kuuluu, mutta muitten huonehissa
nauru kajahtelee ja ilo ylimmällään riehuu." "Niimpä niinkin,"
vastasi vaimo, "joska täällä telmäisi edes yksi ainoakin! ja vaikka
tuo olisi ainoastaan peukalon kokoinen, minä jo tyytyväinen olisin;
me sydämmellisimmästi häntä kuitenkin rakastaisimme." Tapahtuipa
sitten, että vaimo kivulloiseksi kävi, ja seitsemän kuukauden kuluttua
tuvassa makasi lapsi, joka kyllä oli kaikin puolin kaunis-kasvuinen,
mutta ainoastaan peukalon pituinen. Silloin isä ja äiti sanoivat:
"onhan kumminkin käynyt, kuten toivoimme, ja tämä lapsi pienokainen
on meille mitä rakkahin oleva," ja hänen pienuutensa tähden hänelle
pantiin _Peukalopoika_ nimeksi. Yllin kyllin lapselle ruokaa annettiin,
mutta eipä tuo isommaksi kasvanut, vaan jäi semmoiseksi, kuin hän jo
syntyessänsä oli ollut; äly kuitenkin hänen silmistänsä loisti, ja pian
hänestä tuli viisas, sukkela pikku pulikka, jolta kaikki onnistui,
mihinkä toimeen hän vain ryhtyi.