turturi-kyyhkysiä sekä viimein suhisten ja hyristen kaikellaisia pikku
lintuja, mitä ilmassa lentelee, ja laskeusivat istumaan takalle tuhan
ääreen. Ja kyyhkyset päätänsä noukuttaen rupesivat nokkimaan pik, pik,
pik, pik, ja sitten muutkin samaten pik, pik, pik, pik sekä kokosivat
kaikki hyvät pavut kipposeen. Eikä puolta tuntia vielä ollut kulunut,
kun jo linnut työnsä tehtyään kaikin sieltä lensivät tiehensä. Nytpä
tyttö kipposen kantoi äiti-puolellensa, ollen kovin iloissaan ja
luulleen häihin pääsevänsä. Mutta akka sanoi: "ei tuosta sinulle apua;
mukaamme et pääse, sillä olethan vallan vaatetten puutteessa etkä osaa
tanssia; paljasta häpeää me sinusta saisimme." Sitten hän tyttöhön
selin kääntyi ja läksi kopein tyttärinensä tiehensä.
Kun nyt kotona ei enään ollut muita ketään, meni Tuhkapöpö äitinsä
haudalle pähkinä-puun juurelle ja huusi:
"puu pieni! vaattehet, vaattehet
anna mulle hopeiset, kultaiset."
Silloin lintu hänelle heitti alas kullasta ja hopeasta kudotun hameen
sekä hopealla koristetut, silkkiset kengät. Hän kohta hameen puki
yllensä ja pisti kengät jalkaansa sekä läksi häihin. Mutta eivät hänen
sisarensa eikä äiti-puoli häntä tunteneet, vaan luulivat joksikin
vieraaksi kuninkaan-tyttäreksi, sillä ihanan kaunis hän oli kultaisissa
vaatteissaan. Tuhkapöpöä eivät ollenkaan ajatelleet, luullen hänen
likaisena makaavan kotona. Kuninkaan poika meni tuota ihanaa neitosta
vastaan, otti häntä kädestä ja tanssi hänen kanssansa. Muusta
kenestäkään ei prinssi huolinut tanssikumppaniksensa eikä laskenut
kädestään hänen kättänsä, ja aina kun joku tuli tyttöä tanssiin
pyytämään, sanoi hän: "tämä on minun kumppanini."
Näin nyt tyttö tanssi iltaan asti, jolloin hän kotihin tahtoi. Mutta
kuninkaan poika sanoi: "minä tulen kanssasi, sinua saattamaan," sillä
hän toivoi saavansa tietää, mistä tuo kaunis neitonen. Mutta tämä
pakoon puikahti ja juoksi kyyhkys-huonehesen. Nyt odotti kuninkaan
poika, kunnes tuli Tuhkapöpön isä, ja kertoi hänelle, että tuo vieras
tyttö oli kyyhkys-lakkahan juossut. Silloin ukko ajatteli: "entä jos se
olisi minun tyttäreni," sekä tuotti sinne kirveet ja kanget, joilla
kyyhkys-huoneen ovi särjettiin; mutta siellä sisällä ei ollut ketään.
Ja kun isä vaimoineen tytär-puolineen tuli kotia, makasi Tuhkapöpö
likaisissa rääsyissään takalla tuhassa ja himeä öljy-lamppu paloi hänen
vieressänsä; sillä Tuhkapöpö oli taka-oven kautta vilppaasti pujahtanut
kyyhkys-lakasta ja rientänyt pähkinä-puun juurelle; siellä oli hän
yltänsä riisunut sekä laskenut haudalle kaunihit vaatteensa, lintu oli
net taas korjannut ja tyttö sitten pukeunut harmahasen nuttuunsa sekä
mennyt kyökkiin venymään tuhkahan.
Seuraavana päivänä, jolloin pidot uudestaan alkoivat, ja kun vanhemmat
sekä sisar-puolet, taas olivat sinne lähteneet, meni Tuhkapöpö
pähkinä-puun juurelle ja sanoi:
"puu pieni! vaattehet, vaattehet
anna mulle hopeiset, kultaiset."
Silloin lintu nakkasi alas hänelle vielä uhkeammat vaatteet, kuin
nuot eiliset. Ja kun hän näissä vaatteissaan häihin ilmaantui, hänen
ihanuutensa kaikkia oikein hämmästytti. Mutta kuninkaan poika, joka
oli hänen tuloansa vartonut, tarttui kohta hänen käteensä ja tanssi
ainoastaan hänen kanssansa. Jos kuka muu hyvänsä tuli tyttöä tanssiin
tahtomaan, vastasi hän aina: "tämä on minun tanssi-kumppanini." Sitten
illan tultua neitonen tahtoi pois, ja kuninkaan poika hänen peräänsä
läksi katsoakseen, mihin huonehesen hän menisi; mutta tämä nähtävistä
pääsi ja juoksi puutarhaan huoneen taakse. Siinä seisoi kaunis,
iso puu, jossa oli oivallisia päärynöitä, ja puuhun tyttö kapusi
sukkelasti, kuten orava, eikä kuninkaan poika tietänyt, mihinkä neito
oli joutunut. Mutta hän odotti, kunnes osasi Tuhkapöpön isä tulla,
ja sanoi sitten hänelle: "tuo vieras neitonen on päässyt pakenemaan
ja luulempa hänen kiivenneen tuohon päärynä-puuhun." Äijä silloin
ajatteli: "entä jos se olisi minun tyttäreni," ja toimitti sinne
kirveen sekä hakkasi puun poikki, mutta siinä ei ollut ketään. Ja kun
muut kotia tulivat kyökkihin, makasi siellä Tuhkapöpö tuhassa, kuten
ennenkin, sillä hän oli toiselta puolelta liepsahtanut puusta alas,
vienyt pähkinä-puun juurelle nuot kauniit vaatteensa linnulle sekä
pukenut harmaan nuttunsa ylleen.
Kolmantena päivänä, kun vanhemmat ja sisar-puolet jo poissa olivat,
meni Tuhkapöpö taas äitinsä haudalle ja puhui puulle:
"puu pieni! vaattehet, vaattehet
anna mulle hopeiset, kultaiset."
Nyt lintu puusta hänelle heitti niin komean ja loistavan pu'un, että
sen vertaista tuskin oli koskaan nähty, ja kengätkin olivat pelkkää
kultaa. Kun hän sitten näissä vaatteissa häihin tuli, syntyi kaikissa
kummastus semmoinen, ett'eivät kylliksi saaneet hänen ihanuuttansa
kiitetyksi, Ainoastaan hänen kanssansa kuninkaan poika tanssi ja
sanoi aina, milloinka vain joku muu tyttöä tanssiin vaati: "tämä
on minun tanssi-kumppanini." Kun tuli ilta, Tuhkapöpö sitten kotia
tahtoi ja kuninkaan poika häntä aikoi saattamaan, mutta tyttö niin
vilppahasti pakoon juoksi, ettei prinssissä ollut miestä seuraamaan.
Tämä kuitenkin keinon oli keksinyt, hän oli portaat kaikki panettanut
pikehen; siihen kiinni tarttuneena neitoselta jäi vasen kenkä, hänen
kiitäessänsä pois. Kuninkaan poika korjasi kengän, joka oli pieni,
sievä ja pelkästä kullasta tehty. Seuraavana aamuna hän meni Tuhkapöpön
isän luoksi ja vakuutti hänelle: "ei kukaan muu ole puolisokseni
pääsevä, kuin se, jonka jalkaan tämä kultainen kenkä sopii." Silloin
molemmat sisar-puolet ihastuivat, sillä olipa heillä kauniit jalat.
Vanhempi ensin otti kengän sekä meni kamariin sitä koettamaan, ja hänen
äitinsä seisoi vieressä. Mutta isoa-varvasta ei hän kenkään sisälle
saanut, sillä olipa se liian pieni; silloin äiti hänelle veitsen antoi
sanoen: "leikkaa varvas poikki! jos sinä kuninkaannaksi pääset ei sinun
enään tarvitse jalkaisin liikkua." Tyttö varpaan leikkasi poikki,
pinnisti kengän jalkaansa, kärsi tuskansa hiiskumata, vavahtamata
ja meni ulos kamarista kuninkaan pojan luoksi. Tämä sitten tytön
otti morsiameksensa, nosti hänet hevosensa selkään ja ratsasti hänen
kanssansa kotia-päin. Mutta heidän kävi matkansa haudan sivuitse,
siellä pähkinä-puussa istui kaksi pikku kyyhkystä ja nämät huusivat:
"kopsu sä, kopsu sä,
vertä nyt on kengässä;
ei se jalkaan sopiva,
koska morsian oikea vielä istuu kotona."
Nyt prinssi tytön jalkaan katsahti ja näki vertä siitä tippuvan. Kohta
hän hevosensa käänsi, vei takaisin kotia tuon
väärän, kavalan morsiamen ja sanoi: "eihän tämä oikea
olekkaan, toisen sisaren pitää kenkää koettaman." Tuo sitten kamariin
meni ja sai kuten saikin kenkähän varpaansa,
mutta kanta-pää ei mahtunutkaan. Silloin äiti hänelle veistä
tarjosi sanoen: "leikkaa kanta-päästä kappale, jos sinä kuninkaannaksi
pääset, ei sinun enään tarvitse jalkaisin astella."
Tyttö kanta-päästänsä kappaleen leikkasi, sai kengän pingoitetuksi
jalkaan, kärsi tuskansa hiiskumata, vavahtamata
ja tuli ulos kamarista kuninkaan pojan luoksi. Hän nyt tytön sanoi
morsiameksensa, nosti hänet ratsunsa selkään ja
läksi hänen kanssaan tiehensä. Mutta kun pähkinä-puun
ohitse kulkivat, istui siinä kaksi kyyhkystä, jotka huusivat:
"kopsu sä, kopsu sä,
vertä nyt on kengässä;
ei se jalkaan sopiva,
koska morsian oikea vielä istuu kotona."
Kuninkaan poika silloin alas-päin katsahti tytön jalkaan ja jopa näki
hänen valkoisen sukkansa aivan punaiseksi sekä vertä kengästä vuotavan.
Nytpä hän hevosensa käänsi ja toi väärän, kavalan morsiamensa takaisin
kotia. "Eipä tämäkään oikea ole", sanoi hän. "eikö teillä enään
muuta tytärtä?" "Ei muuta," vastasi ukko, "kuin ainoastansa pieni,
kitu-kasvuinen Tuhkapöpö parka, joka minulle vaimo vainajastani jäi,
häntä ei millään muotoa sovi teidän morsiameksenne ajatellakkaan."
Kuninkaan poika silloin pyysi, että tuokin tuotaisiin sisälle, mutta
äiti-puoli vastasi: "eihän se suinkaan sopivaa, tyttö raiska on
liian likainen ihmisten nähtäviin tullaksensa." Prinssi kuitenkin
kaiken mokomin tahtoi hänen nähdä, ja heidän täytyi mennä Tuhkapöpöä
kutsumaan. Tämä ensin pesi silmänsä ja kätensä puhtaaksi, meni sitten
sisälle sekä kumarsi kuninkaan pojalle, joka tuon kultaisen kengän
hänelle kurotti. Silloin tyttö pallille istahti, riisui jykeän
puu-kenkänsä, pisti jalkaansa kulta-kengän sekä sovitteli sitä vain
pikku riikusen, ja jopa se jalassa istui, kuten valettuna. Mutta kuin
Tuhkapöpö ylös-päin katsahti, silloin huomasi prinssi, että tuo oli
sama tyttö, joka oli hänen tanssi-kumppaninansa ollut, ja huudahti:
"siinähän vasta oikea morsian onkin!" Äiti-puoli ja molemmat sisaret
pahasti pelästyivät ja oikein vaalenivat kiukusta; mutta kuninkaan
poika nosti Tuhkapöpön hevosensa selkään sekä ratsasti hänen kanssansa
pois. Kun tuosta pähkinä-puun ohitse ajoivat, nuot kaksi valkoista
kyyhkystä sieltä huusi:
"kopsu sä, kopsu sä,
eipä vertä kengässä;
se ei enään ahdista,
koska ompi muassa morsian tuo oikea."
Ja näin huudettuansa tulivat molemmat lentäen puusta alas sekä istuivat
Tuhkapöpön olka-päille, toinen oikealle, toinen vasemmalle, ja sinne
jäivät istumaan.
Sitten kun kuninkaan pojan häät olivat vietettävissä, tuli nuot
petolliset sisarukset, koettivat mairitellen päästä sisar-puolensa
suosioon ja olivat hänen onnestansa iloisia olevinansa. Morsius-parin
mennessä kirkkoon kävi vanhempi heidän oikealla, nuorempi heidän
vasemmalla puolellansa; siinä kyyhkyset kumpaiseltakin toisen silmän
puhkasivat; ja kun sitten palattiin pois kirkosta, kävi vanhempi
vasemmalla ja nuorempi oikealla puolella, silloin kyyhkyset taas toisen
silmän nokkivat kumpaisellakin. Ja näin he siis koko elin-kaudeksensa
rangaistiin ilkeydestään ja kavaluudestansa.
15.
Holle Rouva.
Eräällä leskellä oli kaksi tytärtä, joista toinen oli kaunis ja ahkera,
toinen ruma ja laiska. Mutta äiti tuota rumaa ja laiskaa piti paljonkin
rakkaampana, sillä se hänen oikea, oma tyttärensä oli, mutta toisen
täytyi olla kyökkyrinä sekä tehdä talon kaikki työt. Joka päivä tyttö
paran täytyi istua valta-tien varrella kaivon ääressä sekä kehrätä
niin ahkeraan, että vertä sormista juoksi. Tapahtuipa nyt kerta, että
puola aivan vereen tuli; silloin hän, sitä viruttaaksensa, vettä kohden
kumartui, mutta puola hänen kädestänsä luikahti ja putosi kaivoon.
Tyttö tästä itkemään, juoksi sitten äiti-puolensa tykö ja kertoi
hänelle, kuinka oli onnettomasti käynyt. Tämä tyttöä kovasti torui ja
sanoi julmistuneena: "koska puolan olet veteen pudottanut, mene itse
noutamaan sitä sieltä ylös." Silloin tyttö kaivolle palasi ymmärtämätä,
mikä neuvoksi, ja kovassa tuskassansa hän kaivohon hypähti, puolaa
hakemaan. Siinä hän tainnuksiin meni, ja kun sitten tuosta taas
virkosi sekä oli entisellensä tointunut, huomasi hän ihanalla niityllä
olevansa; siellä auringon- paiste kirkas ja kukkia tuhansittain. Tyttö
nyt niittyä astelemaan, ja sattuipa hänen eteensä uuni, joka oli leipiä
täynnä; mutta leivät huusivat: "ota meidät ulos, ota meidät ulos,
muutoin pahasti palamme, aikaa jo kypsiksi kypsyimme." Silloin hän
leipi-lapiolla net kaikki uunista otti. Sieltä sitten meni edemmäksi
ja näkipä puun, jossa oli omenia äärettömästi ja joka huusi: "pudista
minua, pudista minua, omenani kaikki kypsiä ovat." Tyttö nyt puuta
pudistelemaan, että omenoita sieltä ikään-kuin sateli maahan, ja siksi
hän siinä pudisteli, ettei puussa enään omenaa ainoatakaan; ja yhteen
läjään kaikki koettuansa läksi hän polkua pitkin eteen-päin. Viimein
hän edessänsä huomasi huoneen, josta kurkisteli vanha rouva; ja koska
tämän suusta torrotteli tavattoman pitkät hampaat, pelästyi tyttö
pahasti sekä aikoi juosta tiehensä. Mutta rouva hänelle huusi; "miksi
pelkäät, lapsi kulta? jää minun luokseni! jos sinä kaikki talon työt
tarkasti toimitat, olet hyvin menestyvä; se vain tärkein tehtäväsi,
että vuoteeni huolellisesti valmistat ja polstareita kelpo tavalla
pöyhielet, niin että niistä höyheniä tuoksuu oikein tuoksumalla, sillä
silloin maahan lunta satelee; minä olen Holle rouva." [Siksi Hessissä
sanotaan, kun lunta sataa: Holle rouva vuodettansa pöyhii.] Koska
akka häntä noin ystävällisesti puhutteli, rohkaisi tyttö mielensä
ja suostui palvelukseen rupeemaan. Hän myöskin kaikki tehtävänsä
toimitti rouvan mieliksi ja pöyhi polstarit niin kovasti, että höyheniä
huoneessa lenteli, kuten pyry-ilmalla lumi-höytyviä; sempä tähden hänen
olikin siellä oikein hyvä oltava, pahaa sanaa ei hänelle sanottu,
ja joka päivä hän syötäväksensä sai sekä keitettyä että paistettua.
Kau'an aikaa tyttö sitten Holle rouvan luona oleskeli, mutta rupesipa
vähitellen alakuloiseksi käymään, vaan ei ensin itsekään tietänyt,
mikä häntä vaivasi. Vihdoin hänelle toki selveni, että häntä kalvasi
koto-ikävä; ja vaikka hänellä nyt siellä kylläkin oli tuhat vertaa
parempi oltava, kuin mikä kotona häntä odotti, toivoi hän kuitenkin
tuonne pääsevänsä. Hän sentähden rouvalle sanoi: "minun on tullut kova
ikävä kotiani, ja vaikka täällä kaikin puolin on hyvä ollakseni, en
kuitenkaan enään millään muotoa viihdy tänne jäämään, minun täytyy
palata omaisteni luoksi." Tähän Holle rouva vastasi: "sepä minulle
mieleen, että sinua kotikin haluttaa, ja koska olet minua uskollisesti
palvellut, tahdon itse saattaa sinut ylä-ilmoille takaisin." Sitten
tämä tyttöä otti kädestä ja vei hänet ison portin eteen. Tuopa nyt
aukeni, ja juuri kun tyttö portista astui, tuli aika kulta-sade, ja
kaikki kulta tyttöhön tarttui, peittäen hänet kiireestä kanta-päihin.
"Se sinulle palkaksi siitä, että olet uskollinen ollut," virkkoi Holle
rouva ja antoi myöskin puolan, joka tytöltä oli kaivoon pudonnut.
Sitten portti kiinni suljettiin, ja samassa tyttö oli maan päällä,
likellä äitinsä huonetta, ja kun hän pihalle tuli, seisoi kukko kaivon
kannella, laulaen:
"kukkelikeeka!
tänne palannut on meidän kultainen piika."
Siitä hän huonehesen astui äitinsä etehen, ja koska hän kokonaan oli
kullassa, otti sekä äiti että sisar häntä aivan ystävällisesti vastaan.
Nytpä tyttö kaikki kertoi, miten hänen oli käynyt, ja kuultuansa, millä
tavoin tuo oli suuren rikkautensa saanut, tahtoi äiti toimittaa rumalle
ja laiskalle tyttärellensäkkin samallaisen onnen. Hän siis kaivon
äärehen asetettiin kehräämään; ja jotta puola vereen tulisi, leikkasi
hän sormeensa haavan sekä pisti orjantappura-pensahasen kätensä. Sitten
hän puolan viskasi kaivoon ja hyppäsi itse perästä. Kuten toinenkin
tyttö, tuli hän kauniille niitylle ja astui samaa polkua eteen-päin.
Kun hän sittemmin uunin kohdalle ennätti, huusi taas leivät: "ota
meidät täältä pois, ota meidät pois, muuten peräti palamme; me jo
aikaa olemme kypsiksi kypsyneet." Mutta tuo laiskuri vastasi: "ei
minua haluta tahria vaatteitani, jääkää te sinne, kunnes mustaksi
muututte." Tulipa siitä omena-puulle, joka huusi "voi, pudistele
minua, pudistele, kaikki omenat minussa kypsiä ovat." Mutta tyttö
vastaukseksi tokasi: "vieläkö mitä, saattaisipa joku päähäni pudota,"
sekä asteli edemmäksi. Tultuansa Holle rouvan huoneen edustalle ei
hän ollenkaan pelännyt, koska jo oli akan pitkistä hampaista kuullut,
vaan rupesi kohta hänen piiaksensa. Ensimmäisenä päivänä hän pahat
tapansa hillitsi, oli uskollinen sekä noudatti tarkoin mitä Holle rouva
käski, sillä hän ajatteli tuota kullan paljoutta, jota rouva muka oli
hänelle lahjoittava; mutta toisena päivänä hän jo laiskottelemaan
rupesi ja kolmantena vielä enemmän, koska ei sinä aamuna vuoteelta
nouseminen tahtonut ollenkaan häneltä menestyä. Holle rouvan vuodetta
ei hän säälliseksi tehnyt eikä niin pöyhinyt polstareita, että niistä
höyheniä sinkoili. Sempä tähden rouva piankin häneen suuttui sekä pani
hänet palveluksesta pois. Tyttö laiskuri tuosta oli aivan iloissansa,
ajatellen: "nythän varmaankin kulta-sateen vuoro." Holle rouva hänen
sitten veikin portille, mutta kun tyttö porttihin pääsi, eipä kultaa
satanutkaan, vaan pikiä aimo kattilallinen hänen niskoihinsa ryöpsähti.
"Se sinulle palkaksi palveluksestas," sanoi Holle rouva sekä salpasi
portin kiinni. Sitten tuo laiska tyttö, kotia tuli ylt'yleensä piessä,
ja häntä nähdessänsä kukko kaivon kannelta lauloi:
"kukkelikeeka!
tänne palannut on meidän likainen piika."
Mutta piki jäi tyttöhön istumaan eikä hänestä lähtöä tehnyt koko hänen
elin-kautenansa.
16.
Seitsemästä kaarneesta.
Eräällä miehellä oli seitsemän poikaa eikä ainoatakaan tytärtä,
vaikka hän hartahimmasti itselleen tyttö-lasta toivoi; viimein hänen
vaimonsa taas synnytti lapsen, ja sepä oli tyttönen. Vaikka kyllä
kaunis, oli tuo kuitenkin heikko sekä pieni, ja tämän heikkouden
tähden sille hätä-kaste aiottiin. Isä silloin pojista yhden lähetti
lähteelle, kiiruusti noutamaan vettä, millä kävisi kastaminen, ja hänen
muassansa sinne juoksi myös nuot toiset kuusi. Mutta jokainen tahtoi
ensimmäiseksi ammentamaan, ja siinä heiltä astia veteen luikahti.
Nytpä hämmästyneinä jäivät lähteen äärelle seisomaan, tietämätä,
mikä neuvoksi, eikä kukaan tohtinut kotia palata. Sillä välin isä
levottomaksi kävi, peläten, että tyttö kastamatonna kuolisi, eikä
ymmärtänyt, miksi pojat noin kauan viipyivät matkallansa. "Varmaankin,"
ajatteli hän, "ovat he leikittelemään ruvenneet sekä tehtävänsä aivan
unhoittaneet"; ja kosk'ei poikia kuulunutkaan, kirosi hän heitä viimein
vihoissansa, sanoen: "soisin noitten poika-lurjusten kaikkien muuttuvan
kaarneiksi." Tuskin hän nämät sanansa oli sanonut, jopa ylhäältä
suhina kuului, ja sinne katsahtaessaan näki hän seitsemän piki-mustaa
kaarnetta ilmassa lentää liitelevän.
Vanhemmat eivät kyenneet kirousta enään peräyttämään ja vaikka kylläkin
surivat poikiensa kovaa kohtaloa, heidät kuitenkin sai jotenkin
lohdutetuksi tuo tyttö kultanen, joka pian rupesi voimistumaan ja
päivästä päivään kaunihimmaksi kasvoi. Isoon aikahan ei hän edes
tietänyt, että hänellä veljiä oli ollutkaan, sillä vanhemmat eivät
niistä sanaakaan hänelle hiiskuneet, kunnes eräänä päivänä sattumalta
kuuli muutamain outojen tuosta puhuvan: "tyttö kyllä on kaunis, mutta
ompa kuitenkin hänessä oikea syy siihen, että hänen seitsemän
veljeänsä onnettomiksi tuli." Tästä kovin surullisena meni hän isänsä
ja äitinsä tykö sekä kysyi heiltä, oliko hänellä tosiaankin veljiä
ollut ja mihinkä nuot olivat joutuneet. Nyt eivät vanhemmat enään
saattaneet salaisuuttansa salata, mutta selittivät kuitenkin näin onnen
sallimuksesta käyneeksi sekä sanoivat hänen syntymisensä vain olleen
tuohon satunnaisena syynä. Mutta tyttöä joka päivä kalvasi oman-tunnon
vaivat, ja hän velvollisuudeksensa päätti veljiensä pelastamisen. Hän
ei hengen rauhaa saanut, kunnes kerta läksi ulos mailmalle, veljiänsä
hakemaan vaikka mistäkin, sekä heitä pelastamaan, maksakoon mitä
maksoi. Muuta ei hän mukaansa ottanut, kuin vanhempiensa muistoksi
pienen sormuksen, leipä-kyrsän syötäväksensä, vettä pikku potillisen
juotavaksensa sekä pienen tuolin, jonne hänen sopisi istahtaa
väsyttyänsä.
Nyt hän kau'as kulki, aina vain yhä edemmäksi, mailman äärihin saakka.
Silloin hän auringon luoksi ennätti, mutta sepä kuuma ja hirveä
sekä pienten lasten syöjä. Vilppaasti hän sieltä sentähden juoksi
kuun puoleen, mutta kuu kylmä, kamottava ja häijy sekä huusi, lasta
huomatessansa: "haiseepa ihmisen-lihalta, haiseepa!" Tämän kuultuansa
tyttö kiiruhusti riensi tiehensä ja tuli sitten tähtien luoksi; nämät
häntä ystävällisesti kohtelivat, ja kukin heistä eri tuolillansa istui.
Mutta koin-tähti istualtansa nousi, antoi hänelle pienen kanan- luun
sekä lausui: "jollei sinulla tätä pikku luuta ole, et lasivuorta kykene
avaamaan, ja lasi-vuoressa sinun veljesi ovat."
Tyttö luun otti, kätki sen visusti huiviinsa sekä jatkoi matkaansa,
kunnes lasi-vuoren juurelle pääsi, ja oli kuin olikin ovi lukussa. Hän
nyt tuon pienen luun aikoi ottaa avuksensa, mutta huivia solmuista
avattuaan hän sen tyhjäksi havaitsi ja hukkaan oli häneltä mennyt
armaan tähtyen lahja. Mikä hänelle nyt neuvoksi? veljensä hän
tahtoi pelastetuiksi, mutta puuttuipa avainta, millä lasi-vuorta
kävisi avaaminen. Tuo pikku sisar kiltti otti veitsen, leikkasi
sakari-sormensa poikki sekä pisti sen oveen, joka tuosta heti aukeni.
Kun sitten tyttö oli vuoreen astunut, tuli häntä vastaan pieni kääpiö,
joka lausui: "lapsi kultaseni, mitä sinä haet?" "Haempa seitsemää
kaarnetta, jotka ovat veljiäni," vastasi tyttö. "Herrat kaarneet,"
sanoi kääpiö, "eivät nyt ole kotona, mutta jos tahdot täällä vartoa,
kunnes palaavat, niin tule sisälle." Sitten kääpiö kaarneita varten
pöydälle asetti seitsemän pikku taltrikkia ja seitsemän pikku pikaria,
pannen taltrikeille syötävää sekä pikareihin juotavaa, ja sisar joka
taltrikilta söi murusen sekä joi pienen siemauksen joka pikarista,
mutta laskipa viimeiseen sen sormuksen, jonka hän oli kotoa tuonut
muassansa.
Äkkiä suhina ja viuhina ulkoa kuului ilmasta; silloin sanoi kääpiö:
"nyt herrat kaarneet kotia tulevat, lentäen, lehahdellen." Ja jopa
tulivatkin, syöminen, juominen mielessä, sekä laskeusivat alas kukin
taltrikkinsa ja pikarinsa ääreen. Siinä sitten toisillensa sanoivat:
"kuka on minun taltrikiltani syönyt? kuka pikaristani juonut?
ompa siitä ihmisen suu särpinyt." Ja kun seitsemäs oli pikariansa
tyhjäksi saamaisillaan, kilahti noukkaa vasten tuo pieni sormus.
Kaarne sitä sitten katselemaan ja tunsipa sen kohta isänsä ja äitinsä
sormukseksi sekä huudahti: "Jumala suokoon, että pikku sisaremme
täällä olisi, silloin me pelastetuita." Kun tyttö, joka oven takana
seisoi kuuntelemassa, tämän toivotuksen kuuli, astui hän esille, ja
nytpä kaarneet kaikki saivat ihmis-muotonsa takaisin. Siinä toisiansa
suutelivat ja hyväilivät sekä palasivat sitten iloisina kotia.
17.
Pikku Punakerttu.
Olipa muinoin pieni suloinen tyttö; tätä rakasti jokainen, joka hänen
näki, mutta enimmän kuitenkin iso-äiti, joka lapselle aina anteli jos
jotakin. Kerta hän hänelle lahjoitti punaisesta sametista tehdyn lakin,
ja koska se oli sievän mukava eikä tyttö enään tahtonut muuta lakkia
panna päähänsä, ruvettiin häntä nyt kutsumaan _Punakertuksi_. Sanoipa
sitten kerta hänelle äiti: "tule, Punakerttuseni, tuossa kakkua palanen
ja viiniä potillinen, vienet iso-äidille; hän on kipeänä, heikkona,
ja antimes häntä on virvoittava. Mutta käytä itses kauniisti ja
kohteliaasti, älä kohta tupaan tultuas joka nurkkahan kurkistele äläkä
unhoita sanoa 'hyvää huomenta.' Kulje myöskin siivosti äläkä polulta
poikkea, muuten lankeet ja potti särkyy; silloin ei iso-äiti mitään
saisi."