sekä käski sisarensa tulla viereensä istumaan. "Empä niinkään," Maiju
vastasi, "siitä sorsalle liian raskas taakka karttuisi, se meidät
vieköön yhden erältään." Tämän tekikin tuo eläin kilttinen, ja kun
sitten lapset toiselle rannalle päästyänsä olivat kappaleen aikaa
kulkeneet, alkoi metsä heidän mielestänsä vetää yhä tutummalta, ja
jopa jo viimein kaukaa haamoitti heidän isänsä tupanen. Silloin he
juoksemaan rupesivat, hyökkäsivät huonehesen ja kapusivat suorastaan
isänsä kaulaan. Tuo ukko raukka ei ollut ilon-hetkistä nähnyt aina
siitä saakka, jolloinka hän oli lapset heittänyt metsään, mutta akan
oli kuolema korjannut. Maiju kaatamalla vyöliinansa tyhjensi, että
kieriellen helmiä ja kalliita kiviä tuvan joka nurkkahan poukahteli, ja
Hannu taskuistansa niitä veteli kourallisen toisensa perästä. Nytpä
haihtui huolet kaikki, ja sulaa riemua nauttien he sitten yhdessä
edelleen elelivät. Jo tuli satuni loppu, tuollapa hiiri juoksee; joka
sen kiinni kaappaa, hän siitä uhkeat turkit saapi.
13.
Kalastajasta ja hänen vaimostansa.
Oli muinoin kalastaja vaimoinensa, he pytyssä asuivat meren rannalla,
ja kalastaja kävi joka päivä ongella; ja hän onkimistansa onkieli.
Näimpä hän kerta onkimassa istui, yhä tuijotellen kirkkahasen vetehen;
ja hän istumistansa siinä istuskeli.
Silloin koukku pohjahan temmaistiin, kau'as alas syvyyteen, ja kun
hän sen sieltä sai ylös vedetyksi, näkyi koukkuun tarttuneena iso
kammelias. Tuo nyt lausueli: "kuuleppas, kalastaja, minä sinua
rukoilen, suo minun elää, minä en oikea kammelias olekkaan, vaan olempa
kalaksi noiduttu prinssi. Mitä sinä siitä hyödyt, jos minun tapat? Ei
minussa kuitenkaan maukasta lihaa; laske minut taas veteen ja päästä
uimaan pois." "Vai niin," sanoi ukko, "suotta sinä siinä pitkiä puheita
latelet, sillä sellaisesta kammeliaasta, joka puhua osaa, en minä
kumminkaan huolisi, vaan lähteköhön se uimaan vaikka minne," sekä
viskasi kalan takaisin tuonne kirkkahasen veteen. Ja kammelias kohta
pohjaan pulahti, jättäen jälkeensä pitkän veri-juonen. Sitten kalastaja
sieltä liikkeelle suorihe ja palasi vaimonsa luoksi pyttyhyn.
"No ukkoseni," vaimo kysäsi, "oletko tänään saanut mitään?" "Empä
niinkään," mies vastasi, "sainhan kyllä kammeliaan, joka sanoi olevansa
kalaksi noidutun prinssin, mutta sen minä menojansa menemään laskin."
"Tottahan toki itselles jotakin toivoit!" akka tokasi. "Mitä maar,"
sanoi ukko, "enhän minä toivottavaa tiedä mitään." "Voi sinuas," vaimo
valitti, "kurjalta kuitenkin vetää ainainen pytyssä-asuminen, täällä
häijyltä haisee ja ompi ilkeä oltava; olisit edes pikku tupasen meille
pyytänyt! Riennä heti rantaan, huuda kammeliasta ja sano sille: 'me
halusta pienen tuvan tahtoisimme;' semmoisen tuo varmaankin on meille
antava." "Oi voi," pani mies vastaukseksi, "ehkähän sentään lienee
parasta olla menemätä?" "Älä siinä turhias mötise," tuiskasi akka,
"olethan sinä sen saanut onkeesi ja taas päästänyt tiehensä uimaan,
varmaankin se pyyntöhös suostuisi. Kierrä vain vilppaasti koipias!"
Ukkoa ei oikein haluttanut, mutta eipä hän uskaltanutkaan akkaansa
vastustella, vaan läksi, kuin läksikin, rantaan päin tassuttelemaan.
Hänen päästyänsä perille meri ylt'yleensä oli keltaisen viheriänä eikä
se enään kirkkahana kiiltänyt kuten äsken, ja ukko nyt sanoa tokasi:
"Timppi, timppi timpissä,
kampelainen meressä!
akkaseni Rikissa
pitää oman tahtonsa."
Silloin kammelias tuli uiden ja sanoi: "noh mitähän tuo sitten tahtoo?"
"Ah voi," vastasi mies, "sainhan minä sinut toki koukkuhuni, ja nytpä
muijani väittää, että minun olisi pitänyt jotakin itselleni toivoman.
Häntä ei enään maita pytyssä asuminen, hän halusta tupasen tahtoisi."
"Pötki sinä kotihis," sanoi kammelias, "jo semmoinen on hänellä."
Silloin kalastaja meni kotia eikä hänen vaimonsa enään venynytkään
pytyssä, vaan olipa siinä pieni tupanen, ja vaimo penkillä istui
oven edustalla. Akka ukkoa kohta kädestä kaappasi sanoen: "tuleppas
toki katsomaan, onhan meillä nyt paljonkin parempi oltava." Sitten
he sisälle menivät, ja oli maar huoneuksessa pikku porstua ja kaunis
pieni tupa kamarineen, siinä kumpaakin varten sievä vuode, sekä kyökki
ruoka-komeroineen, niissä seinät kaunihisti täynnänsä parahimpia
talon-kaluja, tina- ja messinki-astioita sekä mitä muuta talossa
tarvitaan. Huoneen takana oli pieni piha, siinä kanat ja ankat,
sekä sievä yrtti-tarhanen, jossa kasvoi ruoka-kasveja ja hedelmiä.
"Katsoppas vain", sanoi vaimo, "eiköhän tämä kaikki ole oikein soman
somaa?" "Niimpä niinkin," ukko vastasi, "tämmöiseksi tämä myös
jääköhön: kyllä nyt meidän kelpaa tässä elää vallan tyytyväisinä."
"Sopineehan tuota ajatella," jupisi akka. Ja sitten vähän syötyänsä
laskivat levolle.
Kului tuosta kahdeksan ehkäpä neljätoistakin päivää. Silloin sanoi
vaimo: "kuuleppas ukkoseni, täällä kuitenkin asumme aivan ahtahalla,
pihakin on pieni ja yrtti-tarha liian vähänen; olisihan kammeliaan
sopinut meille hankkia isompaakin taloa. Minä tahdon asua uljaassa
kivi-linnassa, mene sinä kammeliasta hakemaan, se kyllä meille linnan
lahjoittaa." "Voi vaimoseni," lausui ukko, "ompa talomme hyvä kylliksi;
emmehän me mitään linnaa kaipaa," "Vaiti sinä," vastasi akka, "lähde
vain liikkeelle, totta maar kammelias tuon meille toimittaa," "Empä
niinkään, akkaseni," väitti äijä, "äskeisinhän se meille talon antoi
enkä siis nyt tahdo taas mennä pyytämään, sillä siitä kammelias
ehkä suuttuisi." "Mitä vielä," sanoi vaimo, "eihän antaminen sille
paljoa maksa ja aivan halusta se on mieltäs noudattava; joudu sinä
vain menemään." Tuosta ukko alakuloiseksi eikä tahtonut mennä; hän
itseksensä mutisi: "väärinhän tuo," mutta menipä kuitenkin.
Kun ukko rantahan saapui, oli vesi punertavaa, tumman-sinistä, harmaata
ja sakeaa eikä enään, kuten viime kerralla, keltaisen viheriänä, mutta
meri kuitenkin tyynenä makasi. Hän silloin suustansa laski:
"Timppi, timppi timpissä,
kampelainen meressä!
akkaseni Rikissa
pitää oman tahtonsa."
"No mitähän tuo sitten tahtoo," kysyi kammelias. "Voi," virkkoi mies
vallan surkean-näköisenä, "hän tahtoo asua isossa kivi-linnassa." "Mene
sinä kotia, akkas jo seisoo linnan oven edessä," sanoi kammelias.
Silloin ukko tiehensä läksi, kotiin palataksensa, mutta olipa, hänen
sinne päästyänsä, siellä iso kivinen palatsi, ja hänen vaimonsa seisoi
portahilla sisälle menemäisillään sekä tarttui hänen käteensä, sanoen:
"tule tänne, ukkoseni." Yhdessä sitten sisälle menivät, ja linnassa
oli marmoriset laattiat, oikeimpa kihisi palvelioita, jotka avasivat
heille nuot isot ovet, seinissä oli kiiltävän kaunihit tapetit, ja
pöydät sekä tuolit olivat kaikki pelkästä kullasta tehtyjä, katosta
riippui kristalliset kynttilä-kruunut, ja kaikki laattiat olivat
matoilla peitetyitä; pöydät parasta ruokaa ja parahimpia viinejä
täpö täynnänsä. Linnan takana oli iso piha, tallit ja navetat sekä
vaunuja mitä komeimpia, ja olipa siellä iso, ihana puutarha, jossa
kaunihimpia kukkia ja harvinaisimpia hedelmä-puita kasvoi, sekä runsaan
puolen peninkulman pitkä huvi-puisto, jossa viljavalta vilisi hirviä,
metsä-kauriita, jäniksiä ja jos joitakin otuksia. "Noh," sanoi akka,
"eiköhän tämä nyt kaunista." "Ompa oivallista." ukko vastasi, "ja
tämmöiseksi myös jääköön; tässä kauniissa linnassa nyt tahdomme asua
sekä pysyä tyytyväisinä." "Käypihän tuota ajatteleminen," virkkoi
vaimo, "mutta ensiksi makuulle, sillä uni hyvät neuvot tuopi." Ja he
laskivat vuoteelle maata.
Seuraavana aamuna päivän valjetessa akka ensimmäiseksi heräsi ja näki
vuoteeltansa, miten ihana oli hänen edessänsä maisema. Ukko vielä
nukkui ja akka häntä kyynäspäällä kylkeen kolhasi sanoen; "nouse
pois, äijäseni, ja kurkista akkunasta pikkasen. Sopisihan meidän
olla koko tämän maan kuninkaana. Mene kammeliaan luoksi, me tahdomme
kuninkaaksi." "Voi vaimoseni," ukko virkkoi, "miksi me pyrkisimme
kuninkaaksi, eipä minua semmoiseksi haluta." "Noh," vastasi akka.
"kosk'ei kuninkuus sinulle kelpaa, tahdonhan minä ruveta siihen
virkaan. Kiiruhda kammeliaan luoksi, minä kuninkaaksi tahdon." "Vaimo
kultaseni," väitti mies, "mitähän sinä kuninkaaksi? tuota minä en mene
pyytämään." "Miksi et," ärjäsi akka, "riennä ihan kohta, minun täytyy
kuninkaaksi päästä." Silloin ukko läksi menemään, ollen kuitenkin kovin
mieli-pahoillaan siitä, että hänen vaimonsa pyrki kuninkaaksi, sekä
mutisten itseksensä: "väärinhän tämä, väärinhän tämä." Hän ei tahtonut
mennä, mutta menipä kuitenkin.
Ja kun hän rantahan tuli, oli meri aivan mustan-harmaana ja kuohui
hirveästi. Siinä hän sitten sanomaan tokasi:
"Timppi, timppi timpissä,
kampelainen meressä!
akkaseni Rikissa
pitää oman tahtonsa."
"No mitäpä hän tahtoo?" kysyi kammelias. "Voi, voi! hän kuninkaaksi
tahtoo," ukko vastasi. "Riennä sinä kotia," sanoi kammelias, "jo hän on
kuninkaana."
Silloin ukko kotihin päin palasi, ja kun hän palatsin edustalle
ennätti, jopa linna oli entistä isompana, siinä korkea torni ja
kauniit koristukset; oven edessä seisoi vartia, ja vallampa vilisi
sota-miehiä rumpuineen torvineen. Hän sitten sisälle astui ja siellä
kaikki marmoria ja pelkkää kultaa, siellä samettiset peitot ja isot
kultaiset tupsut. Silloin salin ovet aukenivat; salissa oli koko
hovikunta, siellä istui korkealla, kullasta ja timanteista tehdyllä
valta-istuimella hänen vaimonsa, päässä iso kulta-kruunu sekä kädessä
pelkästä kullasta ja kalleista-kivistä valmistettu valtikka, ja
ringissä seisoi valtaistuimen vieressä kummallakin puolin kuusi
neitsyttä, toinen toistansa aina päätä lyhyempi. Ukko silloin sanoiksi
virkkoi: "vaimo kultaseni, oletko nyt kuninkaana?" "Olen niinkin,"
vastasi akka, "olenhan minä nyt kuningas." Siinä äijä sitten seisoi
vaimoansa katsellen, ja kappaleen aikaa tuossa töllisteltyänsä hän
virkahti: "oi akkaseni, sinä kuninkaana vasta kaunis! älkäämme
nyt enään muuta mitään toivoko." "Äläppäs vielä, ukko parka,"
vastasi vaimo, tullen kovin levottomaksi, "aika minusta jo rupee
pahan-päiväisen pitkäksi käymään enkä kauemmin enään tätä kestä. Mene
sinä kammeliaan luoksi, kuningas minä nyt kyllä olen, mutta keisariksi
minun täytyy päästä." "Mitäs nyt, rakkahimpani," kysyi mies, "miksi
sinä keisariksi pyrit?" "Kiiruhusti vain kammeliaan luoksi," käski
akka, "minä tahdon keisariksi." "Voi vaimo kulta," vakuutti ukko.
"keisaria on mahdoton saada sinusta, sitä en arvaa kammeliaalta pyytää;
onhan valtakunnassa keisari jo ennaltaan; keisariksi ei kammelias
voi sinua tehdä, eipä toden totta voikkaan." "Vai niskoitteletko!"
kiljasi vaimo, "olenhan minä kuningas ja sinä minun mieheni, korjaa
kohta täältä koipes äläkä siinä vetkottele! heti sinne! koska tuo
minun on voinut kuninkaaksi tehdä, piampa se kuninkaasta keisarin
kyhää, minä keisariksi tahdon kuin tahdonkin; heti kohta liikkehelle!"
Silloin ukko paran täytyi mennä. Siinä sitten juosta luntutessansa
oli hän kovin huolissaan ja jupisi itseksensä: "ei tästä hyvää synny,
eipä vainenkaan; hävyttömältähän vetää keisariksi tahtominen, kerran
kammelias toki suuttunee noihin pyyntöihini."
Kun tuosta sitten ukko rantahan saapui, oli meri aivan musta ja sakea,
korkealle loiski lainehet ja tuuli kamalasti vinkui; ja mies raukkaa
kovin kauhistutti. Mutta hän kuitenkin lausui:
"Timppi, timppi timpissä,
kampelainen meressä!
akkaseni Rikissä
pitää oman tahtonsa."
"Mikä nyt taas hänen tahtonsa?" kysäsi kammelias. "Noh voi," vastasi
ukko, "vaimoni keisariksi tahtoo." "Mene kotia," kammelias virkkoi, "jo
hän on keisarina."
Nyt ukko läksi astumaan, ja kun hän kotiin pääsi, olipa koko linna
kiiltävästä marmorista, siinä alabasteriset kuvat ja kultaiset
koristeet. Portahien edessä sota-miehiä marssieli, torvia toitotettiin
ja rumpuja päristeltiin, huonehissa palvelioina liikkui paroneja,
kreivejä ja herttuita; nämät ukolle avasivat ovet, jotka olivat
pelkästä kullasta tehtyjä. Ja kun hän sisälle astahti, istuipa hänen
vaimonsa siellä valta-istuimella, joka oli yhdestä kulta-lohkareesta
kyhätty ja koko kahden peninkulman korkuinen; päässä hänellä oli kolmen
kyynärän korkea, rubineilla sekä muilla kalleilla kivillä koristettu,
iso kultainen kruunu, toisessa kädessä valtikka, toisessa valtio-omena,
ja valta-istuimen molemmin puolin seisoi kaksi riviä henki-vartioita,
toinen aina järjestään toistansa lyhyempi, alkain pisimmästä, kahden
peninkulman mittaisesta jättiläisestä jopa aina pienimpään kääpiöhön,
joka tuskin oli sakari-sormen pituinen. Ja hänen edessänsä seisoi iso
parvi ruhtinaita ja hertuita. Ukko sitten likemmäksi astui ja sanoi;
"no vaimoseni, oletko nyt keisarina." "Olen niinkin," tämä vastasi,
"olenhan minä keisari." Silloin ukko asettihe häntä oikein katselemaan,
katsoa tuijotteli siinä kotvasen ja sanoi sitten: "hoi, vaimo kulta,
mitenkä olet keisarina kaunis!" "Hoi, ukko rahjus!" akka tuohon
tiuskasi, "mitäs siinä seisoa töllöttelet? minä nyt olen keisarina,
mutta tahdon paaviksi ruveta, mene kammeliaan luoksi!" "Mitä, akka
armaani!" vastasi mies, "jopa nyt jotakin tahdot! paaviksi sinun on
mahdoton päästä, ei semmoista ole koko kristikunnassa useampaa kuin
yksi ainoa, paavia ei kammelias voi sinusta tehdä." "Lähde liikkeelle,
mies," ärjäsi vaimo, "minä paaviksi tahdon, mene heti, vielä tänään
täytyy minun paaviksi päästä." "Empä niinkään," väitti mies, "sitä
en ota pyytääkseni, tuommoisesta ehkä vielä paha meidät perii, sillä
julmastihan se liialta vetää, eihän kammeliaassa ole miestä tekemään
sinusta paavia." "Turhaa lorua tuo," akka vihoissaan kirkasi, "joka
keisariksi kykenee tekemään, se voipi myöskin paaviksi tehdä. Riennä
vilppahasti! olempa minä keisari ja sinä minun mieheni, kyllä minä
sinut panen liikkeelle." Nytpä ukko pahasti pelästyi ja läksi
menemään, mutta kovasti oli hän nuloillansa sekä vapisi ja värisi,
tuskin pystyssä pysyen. Raju myrsky ankarasti riehui, taivas pilvehen
peittyi ja tulipa pimeä, kuten illalla, lehdet puista sinne tänne
lentelivät, meri ikään-kuin kiehuen tavattomasti kohisi, loiskuen
rantaa vasten korkealle ilmahan, ja kaukana näkyi laivoja, joista
hätä-ampuna kuului, ja jotka auttamattomissa aalloilla ajelehtivat.
Keski-taivaalla kuitenkin vielä oli sininen kohta, mutta etelästä
uhkasi kova raju-ilma. Silloin ukko pahassa tuskassa ja pelko povessa
astui rantahan sanoen:
"Timppi, timppi timpissä,
kampelainen meressä!
akkaseni Rikissä
pitää oman tahtonsa."
"Noh mitäpä hän tahtoo?" sanoi kammelias. "Voi," vastasi mies, "hän
paaviksi tahtoo." "Palaa sinä kotia, jo hän on paavina," pani kammelias
vastaukseksi.
Nyt ukko kotihin pötki, ja kun hän sinne pääsi, siellä iso kirkko,
paljaita palatseja ympärillä. Hän sitten väki-joukon läpitse kirkkohon
tunkeusi; mutta siellä sisällä tuhansia kynttilöitä valoansa levitteli,
entistä korkeammalla valtaistuimella siinä hänen vaimonsa istui
kultaisissa vaatteissa ja päässä kolme isoa kulta-kruunua, hänen
ympärillänsä kaikkialla vallitsi komeinta kirkollista komeutta,
molemmin puolin valta-istuinta oli kynttilöitä kaksi riviä, isoin
isoimman tornin kokoinen, pienin taas pienimmän silmä-neulan
suuruinen, ja kaikki keisarit sekä kuninkaat hänen jalkainsa juuressa
pölyisillään ryömivät, suudellen hänen kenkiänsä. "Vaimoni," sanoi
ukko, suoraan luoden silmänsä hänehen, "oletko nyt paavina?" "Olen
kuin olenkin," tämä vastasi, "paavi minä nyt olen." Silloin mies
häntä oikein katselemaan asettui, ja tuntuipa ukosta, ikään-kuin olisi
kirkasta aurinkoa katsellut. Siinä sitten hetken aikaa töllöteltyänsä
huudahti hän: "oi vaimoseni, nythän vasta ihanan ihana olet, paaviksi
tultuas!" Mutta akka, kankeana kuin puu, tuossa jäykkänä istui eikä
rahtuakaan liikahtanut. Silloin ukko sanoa tokasi: "no akkaseni,
pysy nyt tyytyväisenä, olethan nyt paavi, ja ihan mahdoton sinun on
enään päästä paremmaksi." "Tahdonhan tuota ajatella," vastasi vaimo.
Sitten molemmat läksivät levolle, mutta akka ei tyytyväinen ollut eikä
ahneudelta saanut nukutuksi, hän aina vain mietti, miksikä hänen vielä
kävisi pyrkiminen.
Ukko, joka päivän pitkän oli juoksennellut, vaipui kohta sikeään uneen,
mutta vaimo ei hiukkaakaan nukahtanut, vaan vääntelihe, kääntelihe
vuoteellansa koko yön, yhä aina ajatellen, miksi merkilliseksi hän
vielä tahtoisi, mitään mieluista kumminkaan enään keksimätä. Silloin
päivä valkenemista teki, ja aamu-ruskoa huomatessaan kohotti hän
päätänsä, akkunasta ulos katsellaksensa, ja kun hän nyt näki auringon
nousevan, pöllähti kohta hänen mieleensä: "ahah, entä jos minustakin
tulisi auringon ylentäjä, kuun kullan kuljettaja." "Ukko hoi!" hän
sitten kohta huusi, kolhasten miestänsä kylkehen, "herää pian ja riennä
kammeliaan luoksi! minä elävän Jumalan vertaiseksi tahdon." Ukko vielä
oli unen horroksissa, mutta pelästyi niin pahan-päiväisesti, että hän
vuoteelta kolahti laattialle. Hän luuli väärin kuulleensa, hieroi
silmiään ja kysäsi: "mitä sanoit, vaimo kulta?" "Voi ukkoseni," vastasi
akka, "jollen auringon ylentäjäksi, kuun kuljettajaksi pääse, on minun
ihan mahdotonta tätä tuskaani kau'emmin kestää; enhän ilon hetkistäkään
enään tule näkemään, ellen itse kykene noita taivan-valoja ohjaamaan."
Sitten hän niin julman vihaisesti ukkoon katsahti, että äijä parkaa
oikein rupesi pöyristyttämään, sekä lisäsi: "heti kohta liikkeelle!
minä elävän Jumalan vertaiseksi tahdon." "Oi rakkahimpani," mies
virkahti ja lankesi polvilleen hänen eteensä, "tuota ei kammelias voi,
vaikka hän sinusta on keisarin, jopa paavinkin tehnyt. Hartahimmasti
sinua rukoilen, pysy paavina äläkä pyri mahtavammaksi!" Silloin akka
niin silmittömäksi suuttui, että päässä hiukset vihasta paisuivat
pörrölleen, kavahti sängystä seisoalle sekä potkaisi ukkoa, kirkuen
kamalasti: "tuommoista en kau'emmin kärsi, empä vainen kärsikkään;
korjaa kiiruhusti koipes, taikka --!" Nytpä ukko housut jalkahan ja
sitten hullun hurjasti juoksemaan.
Mutta ulkona niin tavaton tuuli raivosi, että äijä rahjus tuskin
pystyssä pysyi, huoneita kukistui, puita kumohon kaatui, vuoret
tutisivat, kallion-lohkareita mereen vyöri, taivas oli piki-mustana,
ukkonen ankarasti jyrisi, salamoita leimahteli ja meri niin kamalasti
kuohui, että sen mustat lainehet kirkontornin- ja vuoren-korkuisina
sekä valko-, vaahtopäisinä pilviä kohden kohosivat. Ukko ei saattanut
edes omia sanojaan kuulla, kun sitten rantahan tultuaan hurjasti huusi:
"Timppi, timppi timpissä,
kampelainen meressä!
akkaseni Rikissä
pitää oman tahtonsa."
"Noh mitä tuo nyt vieläkin tahtoo?" kysyi kammelias. "Voi sentään",
ukko valitti, "tahtoopa hän elävän Jumalan vertaiseksi." "Tassuta sinä
kaunihisti kotia," kuului vastaukseksi, "akkas jo taas pytyssä istuu."
Ja siellä he vielä tänäkin päivänä istuvat.
14.
Tuhkapöpö.
Erään rikkaan miehen vaimo sairaana makasi. Tämä kun tunsi loppunsa
lähenevän, kutsui vuoteensa ääreen ainokaisen tyttärensä ja sanoi
hänelle: "lapsi rakkahimpani! pysy hurskaana ja hyvänä, niin sinua
armias Jumala aina on auttava, ja minä taivaasta tahdon puoleesi
katsahtaa sekä olla tukenasi." Sitten hän silmänsä ummisti ja nukkui
kuoleman uneen. Tyttö joka päivä kävi äitinsä haudalla itkemässä
sekä pysyi hurskaana ja kilttinä. Talven tultua hauta valkoiseen
lumi-vaippahan peittyi, ja kun keväällä aurinko taas oli siltä
peittehen riisunut, otti mies itsellensä toisen vaimon.
Tämä vaimo oli miehen kotiin mitassansa tuonut kaksi tytärtä, jotka
kyllä olivat kaunihia ja kasvoiltaan valkeita, mutta ilkeitä ja
musta-sydämmisiä. Silloin tytär-puoli paralle alkoi kovat päivät.
"Sopiiko tuommoisen tyhmän tallukan olla meidän kanssamme tuvassa,"
nuot sanoivat, "joka leipää tahtoo syödä, hän otsansa hiellä sitä
itselleen ansaitkoon; ulos huonehesta, sinä kyökki-piika!" Tytöltä nyt
riisuttiin hänen kauniit vaatteensa, hänen yllensä pantiin vanha harmaa
nuttu ja jalkahan puu-kengät. Sitten pilkaten hänen veivät kyökkiin.
Siellä hän täytyi olla kovassa työssä, täytyipä nousta makuultaan jo
ennen päivän koittamista, noutaa vettä, tehdä valkeaa, keittää ja pestä
astiat. Päälle päätteeksi sisaret yhä ehtimiseen häntä kiusasivat jos
jollakin tavoin, pilkkasivat häntä sekä heittivät häneltä pavut ja
linssit takkaan, josta hänen sitten täytyi net taas noukkia tuhasta.
Vaikka iltasin työstä kovin väsyneenä ei hän koskaan vuoteelle päässyt,
vaan takalla oli tuhassa hänen makuu-sijansa. Ja koska hän sentähden
aina oli tomussa ja likainen, nimittivät häntä _Tuhkapöpöksi_.
Tapahtuipa kerta, että isä markkinoille lähteissään kysyi molemmilta
tytär-puoliltansa, mitä tuliaisia tahtoisivat. "Koreita vaattehia,"
vastasi toinen, "helmiä ja kalliita kiviä," taas toinen. "Mutta sinä
Tuhkapöpö, mitä sinä tahtoisit?" "Ensimmäisen oksan, joka palatessanne
rapsasee teidän hattuhunne; taittakaa, isä kulta, se minulle." Tämä
sitten kumpaisellekkin tytär-puolelle osti koreat vaatteet, helmiä ja
kalliita kiviä, ja kun hän paluu-matkallaan viidakon kautta ratsasti,
sattui hänehen pähkinäpuun-oksa ja työnsi hänen päästänsä hatun.
Silloin hän oksan taittoi poikki ja otti sen mukaansa. Kotia tultuansa
hän tytär-puolilleen antoi mitä nuot olivat itsellensä toivoneet,
sekä Tuhkapöpölle pähkinäpuun-oksan. Tuhkapöpö häntä kiitti, meni
äitinsä haudalle, istutti sinne oksan ja itki siellä niin kovasti,
että kyyneleet viljavasti valuen kastoivat maan. Mutta oksa juurtui ja
kasvoi kauniiksi puuksi. Tuhkapöpö sitten joka päivä kolmasti kävi sen
juurella itkemässä ja rukoilemassa, ja jok'ikinen kerta puuhun tuli
valkoinen lintunen, joka sieltä nakkasi tytölle alas, mitä ikänänsä hän
itselleen toivoi.
Kerta kuningas toimitti pidot, joitten oli määrä kestää kolme päivää,
ja joihin kutsuttiin koko valtakunnan kaikki kauniit neitoset, jotta
hän pojallensa valitsisi morsiamen. Molemmat sisar-puolet kuultuansa,
että hekin pitoihin pääsisivät, tulivat aivan hyvillensä, huusivat
Tuhkapöpöä ja sanoivat: "kamppaa hiuksemme, harjaa kenkämme ja kiinnitä
solkemme, me häihin menemme kuninkaan linnahan." Tuhkapöpö totteli,
mutta itku-silmin, sillä hänkin olisi mielellään noihin tanssi-pitoihin
mennyt, ja rukoili äiti-puoltansa laskemaan häntäkin sinne. "Vai sinä
Tuhkapöpö," tämä vastasi, "vai sinäkin, tomu-töllö, lika-löllö, häihin
tahdot, vaikk'ei sinulla vaatteitakaan ole! vai tahdot tanssimaan,
vaikka peräti olet kenkien puutteessa!" Mutta koska tyttö, tuosta
huolimata, rukoilemistansa yhä rukoili, tiuskasi hän viimein: "tuonne
olen papuja tuhkaan viskannut vadillisen, jos net sieltä saat
noukituksi kahtena tuntina, pääset mukahan." Tyttö nyt taka-oven kautta
puutarhaan meni ja huusi: "te kyyhkyset, te varpuset, te ilman pienet
lintuset! tulkaatte nyt minua auttamaan, jotta saisin
kipposeeni hyvät kaikki,
huonot kaikki kupuhunne."
Silloin kyökin-akkunasta lensi sisälle kaksi pientä valkoista
kyyhkystä, sitten turturi-kyyhkysiä sekä viimein suhisten ja hyristen
kaikellaisia pikku lintuja, mitä ilmassa lentelee, ja laskeusivat
takalle tuhan ympäri. Ja kyyhkyset päätänsä nyykyttäen rupesivat
nokkimaan pik, pik, pik, pik, ja sitten muutkin samaten pik, pik, pik,
pik, sekä kokosivat kipposeen kaikki hyvät pavut. Tuskin oli tunti
kulunut, jopa linnut työnsä tehtyään kaikin taas lensivät tiehensä.
Sitten tyttö kipposen kantoi äiti-puolelleen sekä oli iloisena, koska
nyt luuli häihin pääsevänsä. Mutta tuo sanoi: "mitä vielä, Tuhkapöpö,
sinä vain naurettavaksi joutuisit, eipä sinulla sopivia vaatteita ole
etkä osaa tanssia." Kun tästä tyttö rupesi itkemään, lausui akka: "jos
yhtenä tuntina tuhasta saat noukituksi papuja kaksi vadillista, pääset
sinne mukahan," kuitenkin ajatellen itseksensä: "tuota ei hän suinkaan
saa toimehen." Sitten ämmä papuja kaasi tuhkaan kaksi vadillista, mutta
tyttö perä-ovesta puutarhaan meni ja huusi: "te kyyhkyset te varpuset,
te ilman pienet lintuset! tulkaatte nyt minua auttamaan, jotta saisin
kipposeeni hyvät kaikki,
huonot kaikki kupuhunne."