linnaan olivat tulleet, pidettiin loistavat häät, kuten nuot pikku
miehet lahjojaan luvatessansa olivat ennustaneet. Vuoden kuluttua
kuninkaan nuori puoliso pojan synnytti, ja kuultuansa tuota onnea
kehuttavan tuli äiti-puoli tyttärinensä linnaan, ikään-kuin käydäksensä
kuninkaannaa katsomassa. Mutta kun kerta kuningas oli lähtenyt
ulos eikä muita ketään ollut huoneessa, kaappasi tuo akka häijykäs
kuninkaannaa päästä ja tytär häntä sääristä sieppasi, ja yhdessä hänen
nyt nostivat vuoteelta sekä viskasivat akkunasta alas linnan ohitse
juoksevaan virtaan. Sitten tytär ilkiö vuoteelle laskihe, ja äiti hänen
niin visusti peitti, ett'ei päätäkään näkynyt. Kun sittemmin kuningas
palattuansa huonehesen aikoi puolisoansa puhutella, kuiskasi akka:
"hiljaa, hiljaa, nyt ei sovi puhua, hän kovasti hikoilee, tänään teidän
pitää jättämän hänet rauhaan." Kuningas ei mitään pahaa aavistanut,
vaan läksi pois sekä palasi vasta seuraavana aamuna, ja kun hän sitten
puolisoansa puhutteli ja tuo makaava vastasi, pätkähti tämän suusta
joka sanalta ojakonna kulta-rahan verosta, jommoinen aina ennen oli
hänen puolisonsa suusta suikahtanut. Hän silloin kysyi, mitä tuo tiesi,
mutta akka vastasi sen olevan kovan hikoilemisen synnyttämää, joka
piankin taas muuttuisi entisellensä.
Mutta yöllä näki kyökki-poika sorsan tulevan uiden solkku-ränniä pitkin
ja kuuli sen sanovan:
"nukutko, kuningas?
vai ootko valveillas?"
sekä, kun ei vastausta kuulunut, tuohon lisäävän:
"mitä vieraani tehnevät?"
Silloin vastasi poika:
"unen helmoissa lepäävät."
Sitten sorsa vielä kysäsi:
"miten lapseni laita nyt?"
ja sai tähän vastaukseksi:
"kehtohonsa on viihtynyt."
Nytpä se kuninkaannan muotoon muuttuneena meni lapsen luoksi, antoi
sille juotavaa, pöyhi sen vuodetta ja peitti sitä visusti, mutta sitten
hän taas sorsaksi muuttui ja ui pois solkku-ränniä pitkin. Näin hän
linnassa kävi kahtena yönä, mutta kolmannen kerran siellä käydessänsä
puhui hän kyökki-pojalle: "mene jo sano kuninkaalle, että hän tänne
tulisi, ottaisi mukaansa miekan ja kynnyksellä seisoen sillä kolmasti
sivaltaisi pääni päällitse." Kyökki-poika silloin kuninkaan luo
juoksi ja ilmoitti hänelle tämän; kuningas sitten kohta sinne riensi
sekä sivalsi kolmasti miekallansa aavehen pään päällitse, ja kun hän
kolmannen kerran oli tämän tehnyt, seisoi hänen edessänsä siinä hänen
puolisonsa elävänä, pulskeana ja terveenä kuten ennenkin.
Nyt kuningas vasta ihastui, mutta kätki puolisonsa erähäsen kamariin
sunnuntaiksi, jolloinka lapsi oli kastettava. Ja kun se oli kastettuna,
kysyi hän: "mitä ansaitsee se ihminen, joka toisen ottaa vuoteelta ja
viskaa vetehen?" "Eipä parempaa palkkaa tuommoinen ilkiö," vastasi
akka, "kuin että hänet pistetään piikki-tynnyriin, joka vuorelta
alas vetehen vieritetään." Silloin sanoi kuningas: "sinä olet itse
julistanut oman tuomios," ja käski palvelioitansa tuomaan tuollaista
tynnyriä; semmoinen sitten tuotiinkin, akka tyttärinensä pistettiin
sinne, pohja naulattiin kiinni ja tynnyri laskettiin vierimään vuorelta
alas virtahan.
11.
Kolme kehrääjä-akkaa.
Oli muinoin laiska tyttö, joka ei kehrätä viitsinyt, eikä äiti häntä
tuohon työhön saanut, vaikka kuinkakin kehoitti. Viimein äidiltä
loppui mielen-maltti ja hän kerran suuttui niin kovasti, että löi
tyttöä, josta tuo rupesi ääneensä itkemään. Juuri silloin osasi
kuninkaan puoliso kulkea sieltä sivuitse ja porun kuultuansa käski
tämä pysäyttää hevoset, meni huonehesen sekä kysyi äidiltä, miksi hän
tytärtään niin kovin rankaisi, että paha parkuna kadulle kuului. Vaimo
ei silloin kehdannut kertoa, mitenkä hänen tyttärensä oli laiska,
vaan sanoi: "minä en millään saa häntä kehräämästä, vaan yhä aina
hän rukkiansa hyrryttelee, ja minä olen köyhä enkä kykene hänelle
pellavia tarpeeksi hankkimaan." Tähän kuningatar vastasi: "minusta
ei mikään ääni suloisempi, kuin rukin-pyörän hyrinä, enkä koskaan
ole paremmalla tuulella, kuin tuota kuullessani; laskekaa tyttärenne
minun mukahani linnaan, eipä minulta pellavia puutu, vaan kyllä tyttö
siellä kehrätä saapi vaikka kuinkakin paljon." Äiti tästä aivan ihastui
ja kuningatar otti tytön mukaansa. Heidän sitten tultuansa linnaan
tämä tyttösen saatti kolmeen kamariin, jotka laattiasta kattoon
olivat mitä hienoimpia pellavia täpö täynnänsä. "Kehrää nyt minulle
nämät pellavat," sanoi hän, "ja kun tuo työ on sinulta valmistunut,
saat vanhimman poikani puolisokses; vaikka sinä olet köyhä, en minä
siitä huoli, sinun väsymättömässä ahkeruudessas on kyllä myötäjäiset
oivallisetkin." Tyttö pahanpäiväisesti pelästyi, sillä olipa vallan
varma, ett'ei hän noita pellavia saisi kehrätyksi, vaikka hän kolmenkin
sadan vuoden vanhaksi eläisi ja joka päivä aamusta iltaan olisi
ahkerimmassa työssä. Yksikseen jäätyänsä rupesi hän sentähden itkemään
ja istui sitten siinä itkein sekä työhön ryhtymätä koko kolme päivää.
Neljäntenä päivänä tuli kuningatar ja rupesi nähtyänsä, ett'ei vielä
mitään ollut kehrättynä, tuota kummastelemaan, mutta tyttö itseänsä
sillä puolusteli, että hän äitinsä kotoa kovin kaipasi, josta syystä
häneltä oli mahdottomaksi käynyt mihinkään toimeen ryhtyminen. Tämä
kuningattarelle mieleen, mutta lähteissänsä hän sanoi tytölle:
"huomenna sinun pitää ruveta työhön."
Kun sitten tyttö taas oli yksinänsä, eipä hän ollenkaan ymmärtänyt,
mikä nyt neuvoksi, ja astui huolissansa akkunan ääreen. Silloin hän
näki kolme vaimoa tulevan, joilla oli yhdellä leveä lättä-jalka,
toisella niin iso ala-huuli, että se leu'an peräti peitti, jopa
roikkui alemmaksikin, ja kolmannella tavattoman leveä peukalo. Nämät
pysähtyivät akkunan eteen, katsahtivat sinne ylös ja kysyivät tytöltä,
mikä häntä vaivasi. Hän heille valitti tuskansa ja he hänelle apuansa
tarjosivat sanoen: "jos lupaat käskeä meitä häihis, etkä häpee meidän
seuraamme, vaan kutsut meitä tädikses ja lasket meidät hää-pöytähän
istumaan, kyllä me sinun puolestas nuot pellavat piankin kehräämme."
"Aivan mielelläni minä tuon teen," vastasi tyttö, "tulkaa vain sisälle
ja ryhtykää pian työhön." Sitten laski hän nuot eris-kummaiset vaimot
sisälle ja teki heille tilaa ensimmäiseen kamariin, jonne istumaan
menivät, kehruu-työtänsä kohta alkaen. Yksi lankaa veti kuontalosta
ja polki rukkia, toinen lankaa kasteli, kolmas sitä kiersi sekä
löi sormellaan pöytähän, ja joka lyönniltä putosi laattialle mitä
hienoimpia lankoja kaksikymmentä pasmallista. Kuningattarelta tyttö
nuot kolme kehrääjää salasi ja näytteli, milloinka vain tämä kävi
siellä, hänelle aina, miten lankoja oli kosolta karttunut, eikä
kuningatar kiitosta säästänyt. Kun ensimmäisestä kamarista kaikki oli
kehrätty, mentiin toiseen sekä sitten kolmanteen, ja piampa sieltäkin
pellavat loppuivat. Nyt jätti nuot kolme vaimoa tytön hyvästi, sanoen
lähteissänsä: "älä vain unhoita, mitä olet meille luvannut, sillä jos
sanassas pysyt, siitä onnesi alku."
Kun tyttö kuningattarelle oli näyttänyt pellavista tyhjät kamarit
sekä tavattoman suuret lanka-kasansa, rupesi tämä häitä valmistamaan
ja sulhanen siitä oli iloissansa, että hän näin kätevän ja ahkeran
puolison saisi, sekä kehui kovasti morsiantansa. "Minulla on kolme
tätiä," sanoi tyttö, "ja koska he minulle ovat paljon hyvää tehneet,
en mielelläni soisi heitä onneni päivänä unohdetuiksi; sallikaa siis,
että heitä häihin kutsun ja että heidät juhla-pöytään lasketaan."
Kuningatar ja ylkä tähän suostuivat. Kun sitten pidot alkoivat, nuot
kolme vanhaa neitsyttä kummallisessa pu'ussa salihin astui, ja morsian
heille lausui: "terve tultuanne, rakkaat tätiseni!" "Hyi tuollaisia
rumia sukulaisia," ylkä mutisi. Sitten hän lättä-jalkaista lähestyi ja
kysäsi: "mistä teille tuommoinen leveä jalka?" "Rukin-polkemisesta,
rukin- polkemisesta," akka vastasi. Ylkä tuosta meni toisen tykö ja
kysyi häneltä: "mistä teille tuo kamalan pitkälle alaspäin roikkuva
huuli?" "Langan-kastamisesta, langan-kastamisesta," tuli vastaukseksi.
Nytpä hän kysyi kolmannelta: "mistä teille tuommoinen tavattoman leveä
peukalo?" "Langan-kiertämisestä, langan-kiertämisestä," vaimo vastata
tokasi. Silloin prinssi pelästyneenä huudahti: "älköön sinä ilmoisna
ikänä ihana morsiameni enään kajotko rukkihin!" Näimpä tämä sitten
pääsi tuosta ikävästä kehräämisestä.
12.
Hannu ja Maiju.
Synkässä metsässä asui köyhä halon-hakkaaja vaimoinensa lapsinensa;
noita lapsia oli kaksi, Hannu niminen poika ja Maiju niminen tyttö.
Ukolla oli elanto niukassa, ja kerran, kun kova kato-vuosi maakuntaa
rasitti, ei hän enään saanut perheellensä joka-päiväistä leipää
hankituksi. Tuosta huolestuneena hän illalla suruissansa vuoteellaan
vääntelihe, huokaili ja sanoi vaimollensa: "mikähän viimein tästä
lopuksi? kuinka saanemme elätetyksi nuot lapsi raukkamme, koska ei
meillä enään ole itsellämmekään suuhun pantavaa?" "Kyllä minä neuvon
tiedän, ukkoseni," vastasi vaimo, "huomen-aamulla ani varahin viemme
lapset ulos tiheimpään metsähän, sinne heille valkean viritämme,
annamme kumpaisellekkin leipä-palasen, lähdemme sitten työhömme ja
jätämme heidät tuonne. He eivät enään osaa takaisin kotia ja näin
olemme heistä päässeet." "Mahdotonta, akkaseni," sanoi mies, "tuohon en
suinkaan suostu; enhän minä lapsiani raskisi metsään jättää yksiksensä,
pahat pedot heidät kohta raatelisivat saaliiksensa." "Voi sinuas,
tyhmää houkkioa," vaimo väitteli, "kaikkein neljän meidän siis täytyy
nälkään kuolla; kyllähän sinun siis jo sopii ruveta lautoja höyläämään
ruumiin-arkkujen varalle," eikä ukolle hengen rauhaa heittänyt, kunnes
hänen vihdoin sai suostumaan. "Mutta noita lapsi raukkoja minun
kuitenkin käy sääliksi," valitteli mies parka.
Myöskin molemmista lapsista oli nälkä unen karkoittanut, he makasivat
hereillä sekä kuulivat, mitä äiti-puoli puhui isälle. Maiju katkerasti
itki ja sanoi Hannulle: "nyt olemme vallan hukassa." "Ole ääneti,
Maijaseni," Hannu vastasi, "eipä liioin suremisen syytä, kyllä minä
neuvon tiedän." Ja kun vanhemmat olivat nukkuneet, nousi poika
vuoteeltansa, puki takin yllensä, aukasi ali-oven sekä hiipi ulos
pihalle. Siellä kuu kirkkaasti kumotti ja huoneen edustalla valkoiset
pii-kivet ikään-kuin hopealta hohtivat. Hannu maata kohden kumartui
ja pisti noita taskuihinsa niin monta, kuin mitä vain sai niihin
mahtumaan. Sitten palasi hän huonehesen ja sanoi Maijulle: "ole
huoleti, sisarueni, ja nuku rauhaan. Jumala ei ole meitä hylkäävä,"
sekä laskihe taas vuoteellensa.
Päivän koittaessa, jo ennen auringon noustua, tuli vaimo ja herätti
molemmat lapset: "nouskaa pois, te laiskurit, me ai'omme mennä metsään,
puita noutamaan." Sitten hän kummallekkin antoi leipä-palasen, sanoen:
"tuossa on teille päivälliseksi, mutta älkää ennen sitä syökö, sillä
muuta ette enään saa." Maiju leivän otti vyö-liinaansa, koska Hannun
oli taskut kiviä täynnänsä. Sitten kaikin yhdessä läksivät metsähän.
Hetkisen heidän kuljettuansa Hannu hiukan pysähti kurkistaen taaksensa
kotoa kohden, ja tätä tekoa hän sitten teki tuon tuostakin. Isä huusi:
"hoi Hannu, mitäs sinne jäät töllöttelemään? varo selkääsi ja korjaa
koipias." "Isä kulta," Hannu vastasi, "katselen valkoista kisuani, joka
tuvan katolla istuu, minulle jää-hyvästit sanoen." Tähän vaimo virkkoi:
"sinä vasta hupsu, eihän siinä kissa mikään, se vain aamu-auringon
valaisema savu-torvi." Mutta Hannu ei ollutkaan kissaa katsellut,
vaan joka kerta ottanut taskustansa ja heittänyt polulle yhden noista
kiiltävistä kivistänsä. Heidän sitten kau'as metsään ennätettyänsä
isä virkahti; "ruvetkaatte nyt, lapset, puita kokoomaan, minä valkean
ai'on tehdä, ett'ei teidän tulisi vilu." Hannu ja Maiju nyt risuja
kokosivat koko aimo kasallisen. Sitten risut sytytettiin palamaan, ja
liekkien päästyä oikein leimahtelemaan sanoi vaimo: "laskekaatte nyt,
lapsukaiseni, maata valkean viereen ja levätkäätte siinä, me menemme
metsään puita hakkaamaan ja työstä päästyämme palaamme tänne, teitä
noutamaan."
Hannu ja Maiju valkean ääressä istuivat, ja kun tuli päivällisen
aika, söivät kumpanenkin leipä-palasensa. Ja koska yhä kirveen-ääntä
kuului, luulivat isän vielä olevan lähistössä. Mutta eihän tuo
kirveen kalketta ollutkaan, vaan olipa se kuivaan puuhun sidottu
oksa, jota tuuli sinne tänne heilutteli. Kun he siinä näin olivat
kauan istuneet, väsymys heidän silmänsä ummisti, ja he sikeään uneen
nukkuivat. Viimein kun heräsivät, oli jo pilkko pimeä. Maiju hyrähti
itkemään ja sanoi: "kuinka nyt enään osaamme metsästä kotia?" Mutta
Hannu häntä lohdutteli: "malta vain mieles kappaleen aikaa, kunnes
kuu nousee, silloin kyllä käypä meiltä kotihin osaaminen." Ja kun
sitten täysi-kuu oli nousut taivahalle, otti hän sisartaan kädestä ja
läksi astumaan sitä tietä, jota pii-kivet, välkkyen ikään-kuin äsken
tehdyt hopearahat, hänelle osoittivat. Koko yön käytyänsä pääsivät
lapset päivän koittaessa viimeinkin isänsä huoneen portahille. He ovea
koputtivat, ja kun vaimo herättyänsä huomasi siellä Hannun ja Maijun
olevan, kiljasi hän heille: "te lapsi lurjukset siinä! mitä näin kau'an
olette metsässä maata loikutelleet? me jo arvelimme, ettette enään
palaisi kotia ollenkaan." Mutta isä oli iloissansa, sillä kovasti oli
se hänen omaa-tuntoansa vaivannut, että hän noin oli jättänyt lapsensa
metsään yksiksensä.
Eipä aikaakaan, jopa jälleen kova kurjuus kaikkialla, ja lapset eräänä
yönä kuulivat äidin maatessansa sanovan isälle: "taas on meiltä kaikki
ruoka suden suussa, leipää enään on ainoastansa puoli kyrsänen ja
sitten tulee lorun loppu. Lapsien täytyy tiehensä, viekäämme heidät
edemmäksi metsään, jotta eivät enään kotia osaisi takaisin, muutoin me
aivan auttamattomiin joudumme." Miehen mielestä tuo kovin kamalalta
tuntui ja hän ajatteli: "parempi toki se, että lapsilles antaisit
vaikka viimeisenkin leivän-murun." Mutta vaimo ei hänen puheitansa
ottanut kuullakseenkaan, vaan torui ja soimasi häntä alin-omaa. Joka
kerran a:n on sanonut, kyllä se pian e:henkin ehtii, ja koska ukko jo
yhden erän oli akkansa mieliksi myöntynyt, täytyi hänen taipua vielä
toisenkin kerran.
Mutta lapset nytkin osasivat olla hereillä ja kuulivat koko
keskustelun. Vanhempiensa nukuttua Hannu taas nousi vuoteeltaan,
lähteäksensä ulos pii-kiviä noukkimaan, kuten menneelläkin kertaa,
mutta vaimo oli oven lukinnut eikä Hannulta siis käynyt pihalle
pääseminen. Sisartansa hän kuitenkin lohdutteli sanoen: "älä itke,
Maijuseni, vaan nuku huoleti, kyllä Jumala armias meitä auttaa."
Aamulla varahin tuli vaimo ja ajoi lapset vuoteelta. Kumpikin he
saivat leipä-palasensa, mutta tuopa nyt oli paljon pienempi, kuin mitä
entis-kerralla annettiin. Kun sitten metsähän mentiin, Hannu leivän
murensi taskussansa, pysäsi tuon tuostakin ja heitti maahan murusen.
"Mitäs sinä, Hannu, siinä töllistellen seisoskelet," ärjäsi isä, "tule
tiehes." "Minä kurkistelen kyyhkystäni, joka tuolla istuu katolla ja
jää-hyväisiänsä minulle noikkailee," vastasi poika. "Hassu sinä." sanoi
vaimo, "mikähän kyyhkynen siellä, tuohan on savu-torvi, jota aamuinen
aurinko valaisee." Mutta Hannu vähitellen pudotti kaikki leivän-palat
polulle.
Vaimo vei lapset metsähän edemmäksi, kuin missä milloinkaan olivat
ennen käyneet. Sinne taas tehtiin iso valkea ja äiti sanoi: "jääkää nyt
tänne istumaan, ja jos teitä väsymys rupee vaivaamaan, sopii teidän
nukkua vähäksi aikaa; me lähdemme metsään puita hakkaamaan, mutta illan
tultua, kun työstä pääsemme, palaamme tänne takaisin, teitä noutamaan."
Päivän jouduttua puolille, jakoi Maiju leivästänsä toisen puolen
Hannulle, joka oli omansa ripoittanut tielle. Sitten lapset nukkuivat,
ja jopa ennätti ilta, vaan ei ketään kuulunut noita raukkoja noutamaan.
He vasta heräsivät, kun yö jo oli pimennyt, ja Hannu Maijua lohdutteli
sanoen: "maltappas vain, Maijuseni, kunnes kuu nousee, silloin
näemme leivänmurut, joita polulle ripoittelin, net meitä kotihin
johdattavat." Kuun noustua sitten läksivät liikkelle, mutta eivätpä
leivän-murujaan enään löytäneetkään, sillä lintuja kedolla ja metsässä
lenteli tuhansittain, ja nämäthän olivat noukkaansa nokkineet nuot
muruset. Hannu Maijulle sanoi: "kyllä vielä kotia osaamme," mutta eivät
osanneetkaan. He koko yön kävelivät sekä vielä seuraavan päivänkin
aamusta iltaan saakka, mutta ainahan vain metsää kesti, ja jopa nälkä
heitä rupesi kovasti vaivaamaan, sillä eivät ollehet muuta saaneet
syötäväksensä, kuin mitä marjoja maasta vähäsen löysivät. Ja koska he
olivat niin väsyksissänsä, että tuskin enää jaksoivat pystyssä pysyä,
panivat erähän puun suojaan maata ja nukkuivat sinne.
Jo nyt oli kolmas aamu siitä, jona olivat isänsä mökistä lähteneet.
Taas he astelemaan rupesivat, mutta eksyivät aina vain yhä edemmäksi
metsähän ja jo olivat aivan nääntymäisillänsä. Puoli-päivän aikoihin
näkivät oksalla istuvan kauniin lumi-valkian pikku linnun, joka niin
suloisesti lauleli, että he sitä kuuntelemaan pysähtyivät. Sitten se
siipiänsä kohottaen lentää lehahteli heidän edeltänsä ja he samaa
suuntaa läksivät astumaan, kunnes näkyi pikku tupanen, jonka katolle
lintu istahti, ja lähemmäksi tultuansa lapset huomasivat seinien
olevan leivästä sekä katon kakuista kyhättynä, mutta sulasta sokerista
akkunojen. "Nyt suuta oikein sukikaamme, koska kerrankin on kelpo
ateria saatavissa," sanoi Hannu. "Minä katosta syön kappaleen, syö
sinä, Maiju, akkunasta, sillä se makeimmalta maistunee." Poika kätensä
kurotti sekä mursi katosta itselleen palasen, koettaaksensa, miltä tuo
tulisi, ja Maiju ruutua nakertelemaan rupesi. Silloin tuvasta kimeä
ääni huusi:
"kopsis, kopsis, kopistaa!
kukapa akkunaa koputtaa?"
ja lapset vastasivat:
"tuuli, tuuli,
taivon lapsi,"
sekä söivät vain syömistänsä, äänestä sen enempää huolimata. Hannu,
jonka mielestä katto aivan oivalliselta maistui, repi itsellensä siitä
ison palan ja Maiju kiskoi kokonaisen ympyriäisen ruudun irti, meni
istumahan ja rupesi sitä syödä hotkottelemaan. Silloin ovi äkkiä aukeni
ja iki-vanha akka tuli sauvansa nojassa sieltä hiipien. Hannu ja Maiju
tuosta niin pahasti pelästyivät, että maahan luikahti, mitä heillä oli
hyppysissä. Mutta akka päätänsä nyykäytti sanoen: "hei, lapsi kullat!
kuka teidät tänne on tuonut? tulkaa sisälle ja jääkää minun luokseni,
täällä teitä ihana oltava odottaa." Hän otti heitä kädestä ja vei
heidät tupahan. Siellä hyvää ruokaa tarjottiin, maitoa ja sokeroittuja
pannu-kakkuja, omenia ja pähkinöitä. Sitten heille kummallekkin
valmistettiin pehmeä, sievä vuode, ja Hannu ja Maiju panivat maata,
luullen olevansa taivahissa.
Mutta paljasta teeskentelyä akan ystävällisyys, sillä olipa hän häijy
noita, joka lapsia väijyi ja oli leivästä huoneen laatinut, siten
saadaksensa noita tykönsä houkuteltuksi. Kuka sitten vain hänen
pauloihinsa sattui, sen hän tappoi, keitti ja söi suuhunsa, ja silloin
hänen mielestänsä vasta oikea juhla-päivä. Kun Hannu ja Maiju olivat
huonetta lähestyneet, oli hän ilkeän naurun laskenut ja pilkka-suin
mumissut: "noh nuot eivät suinkaan kynsistäni pääse." Varkain aamulla
jo ennen lasten herättyä, nousi akka vuoteeltansa ja nähdessään, miten
molemmat suloisesti siinä lepäsivät pyöreä- ja puna-poskisina hän
itseksensä jupisi: "noistapa vasta uhallinen paisti paisuu." Sitten hän
lahoilla sormillaan kaappasi Hannun ja kantoi hänet pieneen karsinaan.
Poika kyllä pahasti parkui, mutta eipä huutamisesta apua: akka
ristikko-ovella karsinan suun sulki. Tuosta meni hän Maijun luoksi,
herätti hänet pudistamalla ja ärjäsi: "pian pystyhyn, sinä laiskuri!
Sinun pitää mennä noutamaan vettä sekä sitten keittää jotakin hyvää
veljelles, joka syöttö-aikana läätissä istuu. Ja kun hän on oikein
lihavaksi lihonnut, minä hänen syön suuhuni." Maiju rupesi katkerasti
itkemään, mutta turhaan hän siinä porasi, hänen täytyi tehdä, mitä tuo
noita häijykäs vaati.
Nyt Hannu paralle mitä parahinta ruokaa keitettiin, mutta Maiju
ei muuta saanut kuin äyriäisen kuoria. Joka aamu akka hiipi
karsinan edustalle ja huusi: "Hannu kuules, pistä tänne sormes,
tunnustellakseni, joko sinuun lihaa rupeaa karttumaan." Mutta Hannu
pienen luun pisti ristikosta, eikä huono-silmäinen akka tuota
huomannut, vaan luuli sen Hannun sormeksi sekä ihmetteli, ett'ei se
ollenkaan lihoamista tehnyt. Näin kului neljä viikkoa ja Hannu yhä
vielä pysyi yhtä laihana, mutta nytpä akalta loppui mielen-maltti, eikä
hän enään kestänyt enempää odottamista. "Hoi Maiju," hän tytölle huusi,
"mene vilppahasti vettä noutamaan. Hannu olkoon lihava taikka laiha,
huomenna minä hänet tapan ja keitän." Surusta sortuneena sisar raukka
vedelle läksi ja kyyneleitä viljavalta valui hänen poskillensa. "Armias
Jumala, auta meitä!" hän huudahti, "voi jospa sentään pedot olisivat
metsässä meidät syöneet, silloin olisimme kumminkin yhdessä kuolleet."
"Heitä hiiteen nuot lorusi," tiuskasi akka, "ei niistä kuitenkaan apua
lähde vähintäkään."
Aamulla varahin Maijun täytyi mennä valkeaa tekemään ja vesi-kaattilaa
nostamaan tulelle. "Ensiksi leipokaamme," virkkoi akka, "jo on uuni
lämmitettynä ja taikina vastattuna." Tämän sanottuansa lykkäsi
hän tyttö paran lähelle uunin-suuta, josta korkealle leiskahteli
tulen-liekit. "Könni tuonne sisälle," sanoi noita, "koettamaan, onko
uuni tarpeeksi kuuma, että meidän sopii sinne pistää leivät." Ja sepä
hänellä mielessä, että, kun Maiju uunissa kerran olisi, hän pian
uunin-suun tukkisi, jotenka tyttö sinne jäisi paistumaan; ja sitten
hän hänetkin aikoi syödä suuhunsa. Mutta Maiju kyllä yskän ymmärsi ja
virkkoi: "empä tiedä, miten minun on meneteltävä; kuinkahan minä tuonne
pääsen sisälle?" "Voi sinuas, tyhmää tölleröistä," akka vastasi, "onhan
siinä suuta suuremmankin varalle, senhän luulisi sinunkin näkevän,
mahtuisimpa vaikka itsekin siitä sisälle," ja kömpi sitten likemmäksi
sekä pisti päänsä uunihin. Silloin Maiju hänen tuuppasi sinne peräti
sisähän, paiskasi rauta-oven kiinni ja lykkäsi etehen salvan. Hui miten
hirveästi akka nyt rupesi tuolla ulvomaan! mutta Maiju tiehensä juoksi,
ja tuo jumalaton noita sinne jäi palamaan, siten saaden surkean surman.
Maiju oiko-päätä Hannun luo riensi, aukasi karsinan oven ja huusi:
"Hannuseni, me nyt olemme pelastuneet, vanha noita on kuollut."
Hannu, silloin karsinasta kiiruhti, kuten oven au'ettua lintunen
häkistä. Nytpä lapset vasta olivat iloissansa, hyppelivät sinne
tänne sekä suutelivat toisiansa. Ja koska ei heidän enään ollut
mitään pelkäämistä, menivät sisälle noidan huonehesen, jossa oli joka
nurkassa arkku helmiä ja kalliita-kiviä täynnänsä. "Nämät toki parempia
kuin pii-kivet," huudahti Hannu, pistäin taskuihinsa, mitä vain sai
niihin mahtumaan, ja Maiju sanoi: "myös minäkin tahdon jotain viedä
kotihini," sekä ajoi vyö-liinansa täpö täyteen. "Mutta nyt kiiruusti
rientäkäämme pois täältä noitain-pesästä," muistutti Hannu. Pari tuntia
sitten astuttuansa saapuivat ison veden rannalle. "Tästä emme pääse
ylitse," sanoi Hannu, "porrasta ei ole näkyvissä eikä siltaa." "Eikä
venettäkään," jatkoi Maiju, "mutta tuolla uipi valkoinen sorsa; jos
sitä pyydän apuun, kyllä se meidät toiselle puoleen saattaa," sekä
huusi sitten:
"Sorsa, sorsa!
tässä Hannu ja Maiju.
Souda meitä, sorsasemme,
anna selkäs veneeksemme!"