varas-roistot, kuka teidän käski tulla minun vuorelleni pähkinöitä
syömään! malttakaappa vain, kyllähän tuosta saunan saatte!" ja hyökkäsi
samassa kukon kimppuhun. Mutta kukko ei ollut arkalasta kotoisin, vaan
rupesi ankkaa ankarasti ahdistelemaan ja löylytti sitä kannuksillansa
niin pahanpäiväisesti, että se viimein nöyrtyi armoa anomaan sekä
mielellänsä suostui rangaistukseksi menemään valjaihin vaunujen
eteen. Kukko kutsin-laudalle kiipesi sekä rupesi ajajaksi, ja kelpo
kyytiä sitten edellehen kiidettiin, kukon yhä huutaessa: "juokse,
riennä, ankkaseni, minkä vain kyntes kestävät!" Kun kappaleen matkaa
olivat kulkeneet, kohtasivat kaksi jalkaisin-astuvaa, nuppi-neulan ja
silmä-neulan. "Hoi pidättäkää!" nämät huusivat sekä sanoivat sitten:
"johan kohta tulee niin pilko pimeä, ett'emme edemmäksi enään osaa
askeltakaan, ja ompa maantie kovin lokainen; pyydämme sentähden,
sopisiko meidän päästä vaunuihin vähäksi matkaa; olemme olleet tuolla
räätälien ravintolassa, ja oluen ääressä on tullut vähän viivytyksi."
Koska olivat laihoja miehiä, jotka eivät isoa tilaa tarvinneet, otti
kukko heidät molemmat vaunuihinsa, mutta täytyipä heidän kuitenkin
luvata olla kukon ja kanan varpahia tallaamata. Myöhään illalla erään
ravintolan kohdalle ennättivät, ja kosk'eivät tahtoneet yöllä kulkea
edemmäksi ja ankka, joka ei jaloiltansa muutoinkaan erin kiitettävä
ollut, jo rupesi sinne tänne hoipertelemaan, he nyt tuonne poikkesivat.
Isäntä kyllä ensin verukkeita vähän veti, väittäen huonehiensa jo
olevan vieraita liiaksikin täynnänsä ja ehkäpä itseksensä ajatellen:
"eihän noissa ylhäistä herras-väkeä," mutta he makeita sanoja siinä
laskivat, luvaten isännälle sen munan, minkä kana oli matkalla muninut,
sekä että hän omaksensa saisi ankan, joka jok'ikinen päivä yhden munan
munisi, ja hän sitten vihdoin myöntyi laskemaan heitä yöksi talohonsa.
Nytpä oikein isostelemaan rupesivat tilaten nautittavaksensa jos
jotakin. -- Varhain aamulla, kun vasta vähän hämärsi ja kaikki vielä
unen helmoissa makasivat, herätti kukko kanasensa, otti munan sekä
nokki sen rikki, ja yhdessä siinä sitten sisällön söivät; mutta kuoren
heittivät takkaan. Tuosta tipsuttivat silmäneulan luoksi, joka vielä
oli nukuksissa, ottivat sitä päästä kiinni ja pistivät sen isännän
tuoli-tyynyhyn, mutta nuppineulan hänen pyyhin-liinaansa, sekä lensivät
sitten, mitään hiiskumata kanervikon ylitse suoraa päätä matkoihinsa.
Ankka, joka mieluimmin taivas-alla makasi ja sentähden oli pihalle
jäänyt, kuuli heidän lentää lehahtavan pois, hieroi unen silmistänsä,
riensi likeiseen purohon sekä läksi uimaan tiehensä; ja nytpä se kyllä
pääsi liukkaammin liikkumaan, kuin eilen vaunuja vetäissänsä. Pari
tuntia sittemmin isäntä vuoteeltansa nousi, pesi itsensä ja rupesi
pyyhin-liinalla silmiänsä pyhkimään, mutta silloin nuppi-neula häntä
kasvoihin pisti, piirtäen niihin punaisen piirun toisesta korvasta
aina toiseen asti; sitten hän meni kyökkiin piippuansa sytyttämään,
mutta tuskin hän takan viereen oli ennättänyt, jopa jo munan-kuoret
poukahtivat häntä vasten silmiä. "Noh tänä aamuna vasta kaikki päätäni
kohden pyrkii," tiuskasi hän ä'issänsä ja istahti noja-tuoliinsa;
mutta vilppaimman vilppaasti hän sieltä taas pystyhyn hypähti, kovasti
kiljahtaen: "ai voi tulimaista!" sillä silmä-neula oli häntä vielä
pahemmin pistänyt eikä pistos tällä kertaa päähän sattunut. Nyt hän
suuttui silmittömäksi ja rupesi eilen illalla tulleita vieraitansa
arvelemaan näitten konnan-koukkujen virittäjäksi sekä riensi heitä
hakemaan, mutta he jo kaikki olivat tipo tiessänsä. Isäntä silloin
valan vannoi, ett'ei hän ikänänsä enään talohonsa laskisi roisto-väkeä,
jotka kyllä osaavat tavaroita suuhunsa sutkia paljoltaankin, mutta
jättävät kaikki maksamata ja kiitoksen verosta vielä kaupan-päällisiksi
harjoittavat senkin seitsemän koiran-kuria.
9.
Pikku veli ja pikku sisar.
Pikku veli tarttui pienen sisarensa kätehen ja virkkoi: "äitimme
kuoltua ei meillä enään ole iloista hetkeä ollut; äitipuoli meitä joka
päivä pieksee, ja jos häntä lähenemme, potkaisee hän jalallaan meitä
tyköänsä. Ruo'aksi ei meille muuta anneta, kuin mitä muilta jääpi
kovia leivän-kannikoita, ja parempi koiran tuolla pöydän alla; sille
kuitenkin monta kertaa hyväkin palanen viskataan. Mutta voi armahtakoon
jos äitipuolemme tämän olisi kuullut! tule pois, lähtekäämme ulos
mailmalle." Koko päivän he sitten niittuja, ketoja ja louhikoita
samosivat, ja kun satelemaan rupesi, lausui tyttö: "Jumala ja meidän
sydämmemme yhdessä itkevät." Illalla tultuaan isohon metsään olivat
itkusta, nälästä ja pitkästä matkasta niin uuvuksissansa, että menivät
onteloon puuhun istumaan ja nukkuivat sinne.
Seuraavana aamuna heidän herätessänsä oli jo aurinko korkealla ja
paistoi lämpimästi puun sisähän. Silloin sanoi veli: "sisarueni,
minua kovasti janottaa, jos lähtehen tietäisin, menisin juomaan; ja
kuuluupa mielestäni veden lirinää jostakin." Sitten hän nousi sekä
otti sisartaan kädestä ja yhdessä he nyt läksivät lähdettä hakemaan.
Mutta tuo ilkeä äiti-puoli oli noita-akka, joka kylläkin oli huomannut,
milloinka nuot molemmat lapset kotoa karkasivat, sekä hiipinyt heidän
perässänsä, salaa, kuten noidat ainakin, ja noitunut kaikki mitä
siinä metsässä löytyi lähtehiä. Kun sitten lapset liukkaasti kivien
välitse lirisevän lähteen löysivät, tahtoi poika juoda siitä, mutta
sisar kuuli lirinästä kuiskattavan: "joka minusta juopi, hän muuttuu
tiikeriksi, joka minusta juopi, hän muuttuu tiikeriksi." Silloin
huusi pieni sisar: "minä rukoilen sinua, veljyeni, elä suinkaan juo,
muutoimpa muutut pedoksi, joka on minua raateleva." Veli ei juonut,
vaikka häntä kovasti janotti, vaan sanoi: "kyllä odotan, kunnes jonkun
muun lähteen löydämme." Kun tuosta vähän matkan päästä toiselle
lähteelle tulivat, kuuli sisar sieltä sanottavan: "joka minusta juopi,
hän muuttuu sudeksi, joka minusta juopi, hän muuttuu sudeksi," sekä
huudahti: "älä juo, veliseni! muutoin muutut sudeksi ja syöt minun
suuhusi." Veli ei juonut, vaan vastasi: "suostumpa vieläkin odottamaan,
kunnes tulevan lähteen löydämme, mutta siitä minun täytyy juoda, sano
mitäs sanot, sillä jano minua aivan hirveästi vaivaa." Ja kun sitten
saapuivat kolmannelle lähteelle, kuuli sisar sieltä suhisevan: "joka
minusta juopi, hän muuttuu metsä-kauriiksi, joka minusta juopi, hän
muuttuu metsä-kauriiksi." Pikku sisar silloin lausui: "oi veljyeni,
hartahasti sinua rukoilen, älä juo, muutoinhan sinä metsä-kauriiksi
muutut ja juokset minun luotani pois." Mutta veli oli lähteen reunalle
kohta laskenut polvillensa, kumartunut alas-päin sekä juonut sen vettä,
ja heti kun ensi tipat olivat hänen huuliansa kastelleet, hän siinä
metsä-kauriiksi muuttuneena makasi.
Nyt pikku sisar noiduttua veli-parkaansa itki, ja itkipä myöskin
metsä-kauris, surullisena maaten hänen vieressänsä. Viimein tyttönen
virkahti: "älä sure, kauris kultaseni, minä en ikänäni sinusta
luovu." Sitten päästi hän kultaisen polustimensa sekä pani sen
kauriin kaulahan, nykki itselleen kahiloita ja punoi niistä notkean
nuoran. Tämän hän polustimehen sitoi ja rupesi siitä pikku eläintänsä
taluttamaan, astuen yhä edemmäksi metsään. Kovin kau'an käytyänsä
saapuivat viimein pienen huoneen edustalle; tyttö sinne sisälle
vilkahti, ja koska se oli tyhjä, ajatteli hän: "tänne meidän sopii
jäädä asumaan." Sitten hän kävi lehtiä ja sammalia noutamassa, teki
niistä kauris-kullallensa pehmeän vuoteen, kokosi joka aamu itselleen
metsästä juuria, marjoja sekä pähkinöitä ja toi kauriille hienoa
ruohoa; tätä tämä söi hänen kädestänsä ja hyppiä poukkuroitsi iloissaan
hänen ympärillänsä. Iltasin kun tyttö väsyneenä kalpasi lepoa, hän
ehtoo-rukouksensa luettuaan nojasi päänsä kauriin selkää vasten ja
nukkui tälle tyynyllensä suloiseen unehen. Ja jos veljellä vain olisi
hänen ihmis-muotonsa vielä ollut, olisivat he siellä viettäneet mitä
ihaninta elämää.
Jonkun aikaa he siinä sitten korvessa elelivät yksinänsä. Mutta
kerrampa tuon maan kuningas kävi metsästys-retkellä samassa metsässä.
Silloin kaikui puitten välistä torvien toitotukset, koirien haukunta
sekä metsästäjäin iloiset huudot, ja kun kauris tuon kuuli, rupesi sitä
kovasti haluttamaan sinne joukkohon. "Voi sisarueni," se lausui, "laske
minut tuonne metsään, en saata enään mieltäni mitenkään malttaa," sekä
rukoili yhä rukoilemistansa, kunnes sisar viimein suostui. "Mutta,"
lisäsi hän, "palaa illalla tänne takaisin luokseni, oven pidän
teljettynä, ett'ei noita hurjia metsästäjiä sisälle pääsisi; ja jotta
sinun tuntisin, koputa sinä ovea ja sano: 'sisarueni, laske minut
huonehesen,' sillä jollet lausu näitä sanoja, minä en aukaise." Nyt
kauris huoneesta riensi, ja hyvä, hupainen sen oli ollaksensa tuolla
ulkona. Kuningas ja hänen metsästäjä-kumppaninsa sattuivat näkemään
tuota somaa otusta sekä rupesivat tätä takaa ajamaan, mutta eipä sitä
käynytkään saavuttaminen, ja juuri kun luulivat jo saavuttamaisillaan
olevansa, hypähti se pensaston toiselle puolelle ja katosi sinne.
Pimeän tultua juoksi se kotia ja koputti ovea, sanoen: "sisar
kultaseni, laske minut huonehesen." Silloin pieni ovi avattiin ja nytpä
kauris tupaseen hyppäsi sekä lepäsi sitten vaivoistaan vuoteellansa
koko yön. Seuraavana aamuna alkoi jahti uudestaan, ja kun kauris taas
kuuli torvien äänen sekä metsästäjäin "hoi! hoi!" huutoja, se ei enään
tuvassa viihtynyt vaan sanoi: "laske minut täältä, sisar kultaseni,
minun täytyy päästä tuonne ulos." Sisar sille viimein oven avasi
lausuen: "mutta illalla pitää sinun taas oleman täällä ja sanoman
tunnus-sanat." Nähtyänsä jälleen tuon pikku kaurihin, jonka kaulassa
kultanauhanen kiilsi, kuningas ja hänen metsästäjä-kumppaninsa kaikin
rupesivat sitä takaa ajamaan, mutta se heidän saavutettavaksensa
oli liian nopea ja vikkelä. Tätä sitten kesti kaiken päivää, kunnes
metsästäjät vihdoinkin saivat sen saarretuksi, ja joku sitä jalkaan
haavoitti hiukkasen, josta se rupesi nilkuttamaan ja verkalleen juoksi
tiehensä. Silloin yksi metsästäjistä hiipi sen perästä aina tuon pikku
tupasen edustalle saakka ja kuuli, mitenkä kauris huusi: "laske,
sisarueni, minut sisälle," sekä näki oven sille avattavan ja sitten
kohta taas suljettavan. Metsästäjä tuon kaikki pani mielehensä, riensi
kuninkaan luoksi sekä kertoi hänelle, mitä kaikkia hän oli nähnyt ja
kuullut. Silloin sanoi kuningas: "huomenna metsästystä vielä jatketaan."
Mutta sisar kovasti pelästyi nähdessänsä kauriin haavoitetuksi. Hän
pesi veren pois, levitti yrttejä haavan päälle ja lausui: "pane maata
vuoteelles, rakas kauriiseni, jotta taas paranisit." Mutta haava oli
niin mitättömän pieni, ett'ei kauris seuraavana aamuna siitä enään
ollut millänsäkkään. Ja kun tuolta ulkoa taas kuului jahti-iloa, se
virkahti: "empä saa enään mieltäni maltetuksi, minun sinne täytyy mennä
mukahan; eihän minua kukaan juuri namin saa saavutetuksi." ltkein pikku
sisar vastasi: "nyt he sinun tappavat, ja minä olen yksinäni täällä
metsässä, koko mailman hylkäämänä: en maar sinua tuonne laske." "Sitten
tänne kuolen surusta," kauris väitteli, "joka kerta, milloinka vain
kuulen torven-toitotuksen, oikeimpa koipiani kippauttaa." Koska nyt ei
vastustelemisesta enään apua lähtenyt, sisar suru-mielin avasi oven
ja kauris terveenä ja iloisena juoksi ulos metsähän. Sen sittemmin
huomattuansa kuningas sanoi metsästäjä-kumppaneillensa: "pyytäkää nyt
tuota vaikka päivän pitkään aina myöhään yöhön asti, mutta älköön
kukaan sille mitään pahaa tehkö." Illalla auringon laskettua hän äsken
mainitulle metsästäjälle lausui: "tule nyt näyttämään minulle, missä
tuo tupanen." Sitten sinne saavuttuansa koputti hän ovea, sanoen:
"sisarueni rakkahimpani, laske minut huonehesen," Silloin ovi aukeni ja
kuningas astui tupahan, missä seisoi tyttönen niin ihanan ihana, ett'ei
hän tuon vertaista ollut ennen nähnyt milloinkaan. Tyttö säikähti
nähdessänsä, ettei tupaan tullutkaan hänen kauris-rakkahimpansa,
vaan outo mies, jolla oli kulta-kruunu päässä. Mutta kuningas häneen
ystävällisesti katsahti, tarjosi hänelle kätensä ja lausui: "tahdotko
minua seurata linnaani ja ruveta rakkaaksi puolisokseni?" "Tahdompa
mielelläni," vastasi tyttö, "mutta myöskin metsä-kauriini pitää
myötäni laskettaman, sillä siitä en ikänäni eriä." Kuningas siihen
sanoi vastaukseksi; "tuo tykönäs olkohon koko elin-kautenasi, eikä se
milloinkaan ole minkään-lajista puutosta näkevä." Samassa metsä-kauris
tuli sisälle juosten, ja sisar sen taas sitoi kaisla-nuorasta kiinni,
otti nuoran kätehensä sekä meni kauriinensa ulos tupasesta.
Kuningas tuon ihanan tytön nosti hevosensa selkään ja vei hänet
linnahansa, jossa sitten kumeat häät vietettiin. Hän oli nyt kuninkaan
puolisona, ja kau'an he onnellisina yhdessä elelivät; metsä-kaurista
kaikin puolin hyvästi hoidettiin, ja linnan puutarhassa se iloisena
juoksenteli. Mutta tuo ilkeä äiti-puoli, jota paetaksensa lapset olivat
mailman maita kiertelemään lähteneet, luuli vallan varmaksi, että
metsän pedot olivat tytön syöneet suuhunsa, ja että metsä-kauriiksi
muuttunut pikku veli oli jonkun metsästäjän luodista surmansa saanut.
Kuultuansa nyt, miten heidän oli hyvin käynyt sekä kuinka olivat
onnellisia, syttyi hänen sydämmeensä kiukkuinen, sitä alati kalvaava
kateus, eikä hän enään saanut muuta ajatelluksi, kuin ainoastansa miten
hän vielä kerran saattaisi nuot molemmat kovan onnen omaksi. Hänen
oikea tyttärensä, joka oli ruma kuin rutto sekä silmä-puoli, häntä myös
alin-omaa soimasi sanoen: "vai kuninkaan-puolisona hän, minulle se onni
olisi sopinut!" "Äläppäs ole milläskään," sanoi akka, häntä lepyttäen,
"milloin vain sopiva aika sattuu, kyllähän minä kynsiäni koetan."
Kun sitten jonkun ajan kuluttua, jolloinka kuningas juuri osasi olla
metsästämässä, hänen puolisonsa oli kauniin poika-lapsen synnyttänyt,
muuttihe tuo noita ilkeätär kamarirouvan muotohon, astui huonehesen,
missä kuninkaanna makasi, ja sanoi sairaalle: "tulkaatte! jo on kylpy
valmiina, se on teille hyvää tekevä, ja teidän voimianne virkistävä,
mutta joutukaatte, ett'ei vesi pääse jäähtymään." Noidan tytär myöskin
siinä oli saapuvilla, ja he nyt saunaan kantoivat tuon vielä voimatonna
olevan kuninkaanaan sekä laskivat hänen kylpyammehesen; sitten läksivät
tiehensä ja lukitsivat ovet perästänsä. Mutta saunan olivat niin
tulikuumaksi lämmittäneet, että kuninkaan kaunis, ihana puoliso sinne
piankin tukehtui.
Nämät tehtyään akka tyttärensä päähän pani hunnun ja asetti hänet
kuninkaannan sijahan vuoteelle makaamaan. Hän hänen myöskin muutti
kuninkaannan muotoiseksi, mutta eipä voinut toista silmää hänelle
toimittaa. Ett'ei kuningas tuota kuitenkaan huomaisi, täytyi pahasen
maata sillä kyljellä, minkä-puolinen silmä puuttui. Illalla kun
kuningas kotia palattuansa kuuli, että hänelle oli poika syntynyt,
ihastui hän aivan iloiseksi ja riensi rakkaan vaimonsa vuodetta kohden,
katsoakseen, missä voimissa hänen puolisonsa. Silloin akka äkkiä huusi:
"voi hengen tähden! päästäkää alas uutimet, teidän puolisonne silmät
eivät vielä valoa kärsi, hänen täytyy saada olla rauhassa." Ja kuningas
palasi takaisin, tietämätä, että vuoteella valhe-kuninkaanna makasi.
Mutta sydän-yön aikoihin, jolloinka kaikki nukkuivat, näki lapsen
hoitaja, joka lasten-kamarissa istui kehdon vieressä yksin valvoen,
oven aukenevan ja kuninkaan oikean puolison astuvan huonehesen. Tämä
lapsukaisen otti kehdosta, nosti sen syliinsä ja antoi sille juomista.
Sitten hän tyynyjä pöyhieli, laski lapsen taas vuoteelle ja pani
peitoksi pienen hyöhen-tyynyn. Eikä hän myöskään metsä-kauristansa
unhoittanut, vaan meni nurkkaan, missä se makasi ja silitteli sen
selkää. Tuon tehtyänsä palasi hän, mitään puhumata, ulos ovesta.
Seuraavana aamuna lapsen hoitaja kysyi vartioilta, oliko yöllä ketään
liikkunut linnassa, mutta he vastasivat: "ei suinkaan, sillä emme
ole ketäkään nähneet." Täten hän sitten tuli monena yönä eikä siinä
sanaakaan hiiskunut; lapsen hoitaja hänen kyllä aina näki, mutta ei
uskaltanut kellekkään siitä puhua mitään.
Kun nyt tuosta näin oli kulunut jonkun aikaa, rupesi kuninkaanna eräänä
yönä puhumaan ja lausui:
"kuinka kauris voi ja mun lapseni?
Kaksi kertaa vain tänne matkani."
Lapsen hoitaja ei hänelle mitään vastannut, mutta kun aave oli
kadonnut, meni hän kuninkaan luoksi ja kertoi hänelle kaiken. Kuningas
huudahti: "oi ihmettä! mitä tuo tietää! tahdompa itse valvoa lapsen
luona tulevan yön." Illalla hän myös menikin lasten-kamariin, ja
sydän-yöllä tuo aave sinne taas ilmaantui sanoen:
"kuinka kauris voi ja mun lapseni?
yksi kerta vain tänne matkani;"
sekä vaali sitten lasta, kuten tavallisesti oli tehnyt, ennenkuin
hän katosi. Kuningas ei arvannut häntä puhutella, mutta oli myöskin
seuraavana yönä valvomassa. Aave silloin lausui:
"kuinka kauris voi ja muu lapseni?
ah ei konsanaan tänne matkani!"
Nytpä kuningas ei enään saanut mieltänsä maltetuksi, vaan riensi
aavehen luoksi sanoen: "varmaankaan sinä et ole kukaan muu, kuin minun
rakas puolisoni!" Tähän aave vastasi: "niimpä toden tottakin, sinun
oma puolisos minä olen," ja samassa silmän räpäyksessä hän Jumalan
armosta taas heräsi henkihin sekä seisoi nyt siinä verevänä, raittihina
ja terveenä. Sitten hän kuninkaalle kertoi, minkä ilki-työn tuo häijy
noita tyttärinensä oli hänelle tehnyt. Kuningas heidät jätti oikeuden
tuomittavaksi, ja molemmat he myös tuomittiin. Tytär vietiin metsään,
jossa pedot hänen raatelivat ruo'aksensa, mutta noita-akka viskattiin
roviolle poltettavaksi sekä heitti siinä kurjan henkensä. Ja kun hän
tuhaksi oli palanut, muuttui myöskin metsä-kauris saaden taas entisen
ihmis-muotonsa; mutta sisar ja veli elivät sitten onnellisina yhdessä,
kunnes viimein Tuoni heidät korjasi tupihinsa.
10.
Kolme pikku miestä metsässä.
Oli muinoin mies, jolta kuoli vaimo, sekä vaimo, jolta kuoli mies;
miehellä oli yksi tytär ja myöskin vaimolla oli yksi tytär. Tytöt,
jotka olivat tuttuja keskenänsä, kävivät kerran yhdessä kävelemässä
ja tulivat sitten vaimon huonehesen. Silloin tämä sanoi miehen
tyttärelle: "kuuleppas, kerro sinä isälles, että minua haluttaisi hänen
avio-puolisoksensa; sitten sinä joka aamu saat maitoa peso-veden
verosta ja viiniä juotavakses, mutta minun oman tyttäreni täytyy
pestä itsensä vedellä, ja ainoastansa vettä hän saapi juodaksensa."
Kotia tultuansa kertoi tyttö isälleen, mitä vaimo oli puhunut. Mies
silloin virkkoi: "mitä minun toki tulee tehdä? onhan naineella ilonsa,
vaan hän myöskin tuskat tietää." Viimein, koskei ukko mihinkään
päätökseen päässyt, riisui hän saappaan jalastansa ja sanoi: "ota
tämä saapas, jossa on läpi pohjassa, vie ylisille ja ripusta se
tuonne isoon vaarnaan sekä kaada sitten siihen vettä. Jos siinä vesi
pysyy, tahdon taas mennä naimisiin, mutta jos tuo lävestä valuu, empä
toki menekkään." Tyttö teki, kuten häntä oli käsketty; mutta vesi
läven veti umpehen, ja saapas piankin tuli täpö täyteen. Hän sitten
isällensä ilmoitti, mitenkä oli käynyt. Tämä tuosta itse kapusi sinne
ylös katsomaan, ja nähtyänsä tytön olevan oikeassa läksi hän leskeä
kosimaan, eikä aikaakaan, johan häät kosimisen lopuksi.
Kun seuraavana aamuna tytöt vuoteeltansa nousivat, oli siinä miehen
tytärtä varten maitoa peso-veden verosta ja viiniä juotavaksi, mutta
vaimon tytärtä varten paljasta vettä sekä pesemisen varalle että
myöskin juomaksi. Toisena aamuna oli kummankin vuoteen vieressä vettä
juotavaksi sekä vettä peso-vedeksi. Ja kolmantena aamuna oli miehen
tytärtä varten vettä pantuna sekä juomaksi että myöskin pesemisen
varalle, mutta vaimon tytärtä varten maitoa peso-veden verosta
sekä viiniä juotavaksi, ja sillensä se vastakin jäi. Vaimo tuli
tytär-puolensa veri-viholliseksi ja oikeimpa pani parastansa tehdäkseen
hänen oltavansa päivästä päivään yhä tukalammaksi. Akan myöskin kävi
kateeksi, että tytär-puoli oli ihana ja suloinen, mutta hänen oma
tyttärensä inhoittavan ruma.
Kerta talvella, milloin maa oli kiven-kovassa roudassa sekä vuoret ja
laaksot paksussa lumi-peitteessä, vaimo paperisen hameen teetettyänsä
kutsui tyttöä tykönsä ja lausui: "pue tuo hame ylles ja lähde
metsähän sekä nouda sieltä minulle mansikoita kopallinen; minun
niitä kovasti tekee mieleni:" "Voi! mahdottomimman mahdotonta tuo
varmaankin!" vastasi tyttö, "eihän talvella mansikoita kasva, maa on
roudassa ja lumi kaikki kasvit peittää. Ja minkä tähden minun pitää
paperi-hameessa menemän? onhan tuolla ulkona niin kylmä, että jopa
sylkikin pakkaa suuhun jäätymään, tuuli paperisen vaattehen läpitse
pääsee ja orjan-tappurat sen repivät yltäni ihan repaleiksi." "Vai
koetathan vielä vastustella!" kiljasi äiti-puoli, "korjaa sinä täältä
koipes pikimmän kautta äläkä minulle silmiäs näytä ennen, kuin tänne
olet mansikoita tuonut täyden kopallisen." Sitten hän tytölle antoi
pikku palasen kovaa leipää, sanoen: "tuossa runsaastikkin yhden päivän
vara, vaikka sitä aamusta iltaan syödä nakertelisit", sekä itseksensä
ajatellen: "tuolla ulkona hän varmaankin viluhun ja nälkään kuolee eikä
ikinänsä enään palaa nähtäviini."
Nyt totteli tyttö, puki paperi-hameen yllensä ja Iäksi menemään
koppanen kädessä. Yltä ympäri kaikkialla lumi maan peitteli eikä
pienintäkään viheriäistä kortta ollut missään nähtävissä. Metsään
tultuansa huomasi hän pienen tupasen, jonka akkunasta kolme pikku
miestä tirkisteli. Hän meni tuonne ja koputti ovea, toivottaen hyvää
päivää. Miehet käskivät tytön sisälle, ja tämä astui huonehesen sekä
meni istumaan rahille kiukaan viereen, siellä lämmitelläksensä ja
suurusta haukatakseen. Nytpä pikku miehet sanoivat: "anna meillekkin
murunen." "Aivan halusta," vastasi tyttö, jakoi pienen leipä-palansa
kahtia ja antoi heille toisen puolen. He sitten kysyivät: "mitäs sinä
näin sydän-talvella täällä metsässä kuljeskelet ohuissa vaatteissas?"
"Voi," virkkoi hän vastaukseksi, "minun täytyy hakea tämä koppa
mansikoita täytehen enkä tohdi ennen palata kotia, kuin on marjat
koppasessa." Kun hän sitten oli saanut leipänsä syödyksi, nuot
pikkaraiset hänelle luudan antoivat sanoen: "lakaise tällä lumi pois
taka-oven edustalta." Mutta tytön ulkona ollessa nuot keskenänsä
haastelivat: "mitä hänelle lahjoittaisimme, koska hän on noin nöyrä ja
hyvä sekä antoi meille puolen leivästänsä." Silloin sanoi ensimmäinen:
"minulta hän sen lahjan saapi, että hän joka päivä yhä ihanammaksi
tulee." Toinen taas lausui: "minä puolestani hänelle sen lahjoitan,
että kulta-rahoja aina hänen suustansa putoo, milloinka hän vain
sanankin sanoo." Ja kolmas tuohon lisäsi: "minä hänelle lahjaksi annan
sen, että hän on kuninkahan saava puolisoksensa."
Mutta tyttö teki, mitä pikku miehet olivat käskeneet sekä lakaisi
luudalla lumen pois tuon pienen huonehen takaa -- ja mitäpäs
arvelet hänen sieltä löytäneen? -- ihan kypsiä mansikoita, jotka
tumman-punaisina tulivat lumen alta näkyviin. Nytpä hän kovin iloissaan
poimi koppasensa täyteen, kiitti noita mies-pikkaraisia sekä juoksi
kotia, viedäkseen marjat äiti-puolelle. Kun hän tupahan tultuaan "hyvää
iltaa" sanoi, poukahti kohta kulta-raha hänen suustansa laattialle.
Sitten hän kertoi, mitenkä hänen oli metsässä käynyt, mutta joka
sanalta, minkä hän lausui, putosi kulta-rahoja hänen suustansa,
jotenka piankin peittivät tuvan koko laattian. "Noh voi tavatonta,"
huusi sisar-puoli, "tuopa vasta röyhkeää ylpeyttä tuommoinen rahojen
viskeleminen!" mutta salaa hänen kävi kateeksi, ja rupesipa häntä
itseänsäkkin haluttamaan tuonne metsään rahoja noutamaan. Äiti
kuitenkin kielsi sanoen: "älä lähde, tyttö rakkahimpani, ilma on
kovin kylmä, sinä siellä varmaankin vilustuisit." Mutta koska tytär
ei hänelle hengen rauhaa heittänyt, suostui äiti tuohon viimein,
teetti uhkeat turkit, puetti net tytön ylle sekä antoi hänelle evääksi
voita-leipää ja makeita kakkuja.
Tyttö meni metsään ja suoraa-päätä tuota pientä tupasta kohden.
Nuot kolme pikku miestä sieltä taas kurkisteli, mutta hän ei heitä
tervehtinyt, vaan kömpi, heihin edes katsahtamattakkaan, sisälle
tupahan, meni uunin ääreen istumaan sekä rupesi siinä syömään
voita-leipäänsä ja kakkujansa. "Anna meille tuosta pikku riikunen,"
huusivat kääpiöt, mutta tyttö vastasi: "tuskimpa itsellenikään riittää,
mitä siinä sitten muille annettavaa?" Kun hän oli syömästä päässyt,
sanoivat miehet: "seh siinä luuta, lakaise sillä tuolta ulko-puolelta
perä-oven edusta puhtahaksi." "Mitä vielä!" saivat vastaukseksi,
"lakaiskaa itse, enhän minä ole teidän palvelus-piikanne." Sitten
nähtyänsä, etteivät he hänelle mitään aikoneet lahjoittaa, läksi
hän ulos ovesta. Pikku miehet silloin keskenänsä haastelivat:
"mitä nyt hänelle antaisimme, koska hän on noin pahan-tapainen ja
häijy-sydämminen sekä niin kateellinen, ett'ei hän muille suo mitään
hyvää?" Ensimmäinen sanoi: "minä sen lahjoitan, että hän päivästä
päivään rumenemistansa rumenee." Toinen lausui: "sepä minun lahjani,
että joka sanalta, minkä hän puhuu, ojakonna hänen suustansa kopsahtaa."
Kolmas virkkoi: "senhän minä annan että kova, kurja kuolema hänen
viimein perii." Tyttö taas tuolla ulkona haki mansikoita, mutta kosk'ei
niitä nimeksikään mistään löytynyt, palasi hän vihoissansa kotihin. Ja
kun hän sitten suutansa aukaisi, kertoakseen äidillensä, miten hänen
oli metsässä käynyt, kiepsahti joka sanalta suusta ojakonna, josta
kaikki häntä rupesivat inhoamaan.
Nyt suuttui äiti-puoli vielä häijymmäksi eikä muuta enään ajatellut,
kuin mitenkä hän jos jommoistakin mieliharmia saattaisi miehen
tyttärelle, joka päivästä päivään tuli yhä ihanammaksi. Viimein otti
hän kattilan, asetti sen tulelle ja rupesi siinä lankoja kiehuttamaan.
Kun langat olivat kiehutetuksi tulleet, ripusti hän net tuon tyttö
paran selkähän, antoi hänelle kirveen ja käski hänen rientää joen
jäälle, hakata jäähän avannon sekä siellä viruttaa langat. Tyttö
totteli, meni, mihin häntä oli käsketty, ja rupesi jäähän avantoa
hakkaamaan, mutta hänen siinä hakatessansa, tuli komeat vaunut kulkein
ja niissä istui kuningas. Vaunut pysähtyivät ja kuningas kysäsi:
"kuka sinä, lapsukaiseni, olet ja mitäs tuolla toimielet?" "Minä
olen turvaton tyttö raukka, joka täällä lankoja viruttelen." Silloin
kuninkaan tuli häntä surku, ja nähtyänsä, miten ihanan ihana tuo
tyttönen, kysyi hän häneltä: "tahtoisitko tulla mukahani?" "Oi aivan
halustakin," tämä vastasi, sillä hän oikein ihastuksiin joutui, kun
kuuli pääsevänsä äidin ja sisaren nähtävistä.