sekä laski, että, jos kävisi lihat hyvin kaupoiksi, niistä piankin
karttuisi molempain lehmäin hinta, jotenka vuota hänelle jäisi
kaupanpäälliseksi. Kun hän sitten lihoinensa kaupungin edustalle
ennätti, oli siinä portin suussa suuri parvi koiria, iso susi-koira
etumaisena; tämä kohta lihaa kohden juoksi ja nuuskieli sitä, haukkuen:
"vou, vou, vou, vou." Mutta kosk'ei tuo ensinkään näyttänyt aikovansa
lakata, sanoi sille talonpoika: "kyllähän hyvinkin yskän ymmärrän,
sinä siinä vou'tas laskettelet, koska lihan-haju sieramias kutittelee,
mutta hupsu maar sitten olisinkin, jos sinulle lihat antaisin." Koira
ei muuta vastausta laskenut kuin "vou, vou." "Lupaatko, ett'et noita
syö suuhus, ja takaatko kumppaneitas?" "Vou. vou," sanoi koira. "No
koskas sitä siinä vakuuttelet, olkoompa sitten menneeksi, tuossa lihat;
kyllä sinun hyvinkin tunnen ja tiedänhän myös, kenenkä palveluksessa
olet. Mutta pane se mielehes: rahani pitää minun saaman ennen kolmen
päivän kuluttua, sopiihan sinun kyllä tuoda net minulle kotihini."
Sitten hän kuormansa purkasi ja palasi kotia, mutta koirat hyökkäsivät
lihan kimppuun, kovasti haukkuen: "vou, vou." Talonpoika, kun tämän
vielä kaukaa kuuli, mutisi itseksensä: "siinä nyt kyllä kaikin laskette
vou'tanne, mutta tuo isonen -- se takaus-miehenä pysyy."
Kun oli kolme päivää kulunut, ajatteli ukko: "tänä iltanahan helisee
hopeat taskussani," ja oli varsin hyvillä mielin. Mutta eihän ketään
kuulunutkaan maksamaan. "Eipä nyt enään ole kenehenkään luottamista,"
hän jupisi, ja viimein mielen-maltti häneltä tuiki loppui, hän meni
kaupunkiin teurastajan luoksi ja vaati rahansa. Teurastaja luuli hänen
leikkiä laskevan, mutta talonpoika vakuutti: "pila sikseen, minä tahdon
rahani; onhan tuo iso koira kolme päivää sitten tuonut teille tänne
kotia kokonaisen tapetun lehmän," Silloin teurastaja vihastui, sieppasi
luudan-varren ja ajoi hänen ulos. "Maltappas," huusi talonpoika,
"onhan vielä oikeutta mailmassa," ja meni suorastaan kuninkaalliseen
linnaan sekä pyysi hallitsian puheille päästäksensä. Hän sitten
vietiin kuninkaan luoksi, joka siinä istui tyttärinensä ja kysäsi,
mitä vääryyttä ukko oli kärsinyt. "Voi," tämä valitti, "sammakot ja
koirat ovat tavarani vieneet ja teurastaja on net minulle maksanut
kepillänsä," sekä kertoi lavealta, miten tuo oli tapahtunut. Tuosta
kuninkaan tytär rupesi ääneensä nauramaan, ja kuningas nyt talonpojalle
lausui: "empä toki saata myöntää sinun olevan oikeassa, mutta sen
sijasta olet tyttäreni saava vaimoksesi; hän ei iki-päivinänsä vielä
ole mitään nauranut ennen, kuin vasta äsken sinua, ja minä olen
luvannut tyttäreni sille, joka hänen saisi nauramaan. Kyllä sinun sopii
onneas kiittää." "Voi, voi," vastasi ukko, "empä minä hänestä suinkaan
huoli; minulla on kotonani vain yksi ainoa vaimo, mutta onhan siinäkin
jo liiaksi; aina, kun tulen kotia, tuntuu mielestäni, ikään-kuin noita
olisi yksi joka nurkassa," Tästä kuningas kovasti suuttui ja ärjäsi:
"mitäs siinä latelet, pahan-päiväinen lurjus!" "Armollinen kuningas,"
änkkäsi talonpoika, "mitähän härästä muuta ottaa, kuin naudan-lihaa."
"Maltas," vastasi kuningas, "sinä olet toisellaisen palkan saava. Lähde
nyt tiehes, mutta palaa tänne kolmen päivän päästä, silloin sinulle
viisisataa täydelleen suoritetaan."
Kun sitten talonpoika oli ovesta ulos ennättänyt, sanoi hänelle vartia:
"sinähän olet kuninkaan-tyttären saanut nauramaan ja siitä varmaankin
lienet kelpo palkan perinyt," "Niimpä kyllä." ukko vastasi, "viisisataa
minulle maksetaan." "Kuuleppas," sanoi sotamies, "anna minullekkin
siitä vähäsen; mitäs sinä noin paljolla kullalla!" "No niin," lausui
talonpoika, "koska pyydät, sopiihan sinun saada kaksisataa, mene vain
kolmen päivän päästä kuninkaan luoksi ja ilmoita, että nuot sinulle
luettakoon." Siinä lähistössä silloin osasi eräs Juutalainen seisoa
sekä kuuli keskustelun; tämä sitten juoksi talonpojan perään, otti
häntä takista kiinni ja saneli: "oi ihmeen ihmettä, mikä onnen lempimä
te olette! minä net teille tahdon vaihtaa, tahdompa pieniksi rahoiksi
rikkoa, sillä mitäpä noista kovista markoista!" "Olkoon niinkin,
Juutalais-rahjus." vastasi talonpoika, "kolmesataa saat, mutta anna
sinä minulle kohta pientä rahaa, kolmen päivän päästä on kuningas
sinulle maksava." Iloissansa voitostaan Juutalainen hänelle kohta
antoi tuon summan penni-pahasia, jotka olivat niin vajaa-arvoisia,
että kaksi täysi-arvoista vastasi kolme sellaista. Kun sitten kolme
päivää oli kulunut, meni talonpoika, kuten oli käsketty, taas kuninkaan
luoksi. "Riisukaa takki hänen yltänsä," kuningas komensi, "hän nyt
saakoon nuot viisisataansa." "Voi harmia," sanoi siihen ukko, "net
eivät enään tule minulle; kaksisataa olen vartialle lahjoittanut ja
kolmesataa on Juutalainen minulta saanut vaihto-kaupassa, oikeastaan ei
minun siis enään tule saada mitään." Samassa sotamies ja Juutalainen
astuivat huonehesen, pyysivät saadaksensa, mitä talonpoika oli
heille luvannut, ja saivatkin selkähänsä täyden määrän. Sotamies
kärsivällisesti tämän saunan kesti, sillä hän jo ennallaan tiesi,
miltä se maistui, mutta Juutalainen vaikeasti valitti: "voi, voi minua
onnetonta! tämmöisetkö siis nuot metalli-markat?" Kuningas ei saattanut
olla talonpoikaa nauramata, ja kun kaikki hänen vihansa viimein oli
haihtunut, sanoi hän: "koska jo olet palkkas hukannut ennen, kuin
siitä olet hiukkaakaan saanut, tahdon sinulle hankkia korvausta; mene
aartehistooni ja ota itselles sieltä rahaa mielin määrin." Tuota ei
ukolle tarvinnut kahdesti sanoa, vaan tämä piankin ajoi isot taskunsa
rahaa täpo täyteen. Sitten hän ravintolaan riensi ja rupesi rahojansa
lukemaan. Juutalainen oli hänen peräänsä sinne hiipinyt ja kuuli,
miten hän siellä yksin mutisi itseksensä: "nyt maar tuo kuningas
veijari kuitenkin on minun pettänyt! olisipa hänen sopinut itse antaa
minulle rahat, niin tietäisin varmaan, paljoko niitä on minulla;
mitenkähän minun nyt on mahdollinen tietää, olenko taskuihini pistänyt,
mitä minun oikeastaan tuli saada." "Hyi hirveätä!" jupisi itsekseen
Juutalainen, "tuo armollista Herraamme moittii, minä riennän sitä
ilmoittamaan, tästä työstäni varmaankin olen palkan perivä ja häntä
vielä kaupan-päällisiksi rangaistaan." Saatuansa sitten kuulla, mitä
talonpoika oli sanonut, kuningas ihan silmittömäksi suuttui ja käski
Juutalaisen mennä noutamaan linnahan tuota mies parkaa. Juutalainen nyt
juoksemaan ukolle ilmoittamahan: "teidän pitää Herra Kuninkaan luoksi
heti kohta rientämän!" "Paremminhan minä ymmärrän, mikä on sopivaa",
vastasi talonpoika, "ensin itselleni uuden takin toimitan; luuletkos,
että semmoinen mies, jolla on taskut rahaa täynnänsä, astuisi vanhassa
rääsytakissa kuninkaan etehen." Kun sitten Juutalainen huomasi, ett'ei
ukko ennen toista takkia saatuansa lähtisi liikkeelle, ja koska hän
pelkäsi, että, jos sillä välin kuninkaan viha lauhtuisi, häneltä ehkä
menisi palkka sekä ukolta rangaistus, tokasi hän sanomaan: "täksi
vähäksi aikaa minä teille sulasta ystävyydestä kaunihin takin lainaan;
tekeehän ihminen vaikka mitä lähimmäisensä mieliksi!" Tähän talonpoika
suostui, otti Juutalaiselta takin ja meni hänen kanssansa linnaan.
Siellä sitten kuningas ukkoa nuhteli niistä pahoista sanoista, mitä
Juutalainen oli ilmoittanut hänen lausunehen. "Armollinen kuninkaani,"
vastasi talonpoika, "mitä ikänänsä Juutalainen virkahtaneekin, ainahan
se valetta, semmoinen ei saa suustansa ainoatakaan totta sanaa;
tuokin mies tuossa kehtaa väittää, että minulla on ylläni hänen
takkinsa." "Mitähän tämä tietää," huusi Juutalainen, "ompa takki
minun, minähän sen sulasta ystävyydestä hänelle lainasin, jotta hän
saattaisi kuninkaansa eteen astua!" Tämän kuultuansa kuningas lausui:
"jommankumman tuo on pettänyt, joko minun taikka talonpojan," ja käski
maksaa hänelle lisäksi vielä muutaman kovan markan; mutta talonpoika
läksi kotia hyvä takki yllä ja kelpo kultaa taskut täynnänsä sekä
mutisi mennessänsä: "tämän kerran minä kuitenkin oikein osasin."
7.
Kaksitoista veljestä.
Oli muinoin kuningas puolisoinensa, jotka elivät keskinäisessä sovussa
ja joilla oli kaksitoista lasta, mutta paljaita poikia. Kerran hän
lausui puolisollensa: "jos kolmastoista lapsi, jonka ehkä synnytät,
on oleva tyttö, pitää poikiemme kuolla kaikkien, jotta tyttärellemme
karttuisi rikkautta ja hän yksinänsä tulisi perimään valtakuntaamme."
Kuningas sitten teetti kaksitoista ruumiin-arkkua, jotka täytettiin
höylä-lastuilla ja joihin jokaisehen laskettiin käärinliinat, panetti
arkut erähäsen tupaan lukun taakse, antoi puolisollensa avaimen sekä
kielsi häntä tätä asiaa ilmoittamasta kenellekkään.
Mutta äiti nyt päivät pitkät istui murehtien. Tämän huomasi hänen
nuorin poikansa, jolle hän raamatusta oli valinnut Benjamin nimeksi
ja joka aina oleskeli äitinsä tykönä, sekä kysyi: "armas äitiseni,
miksi noin murheellinen olet?" "Lapsi kultaseni," tämä vastasi,
"tuota en tohdi sinulle sanoa." Mutta poika ei antanut hänelle hengen
rauhaa, ennen-kuin hän viimein avasi tuvan oven ja näytti nuot
kaksitoista höylä-lastuilla jo täytettyä arkkua. Siinä hän sitten
lausui: "Benjamin rakkahimpani, nämät arkut on isäsi teettänyt sinua
ja sinun yhtätoista veljeäs varten, sillä jos minä tyttären synnytän,
joudutte kaikki tapettaviksi, ja teidän ruumiinne tuonne arkkuihin
pannaan, hautahan kätkettäviksi." Ja koska hän puhuessansa hyrähti
itkemään, lohdutti häntä poika sanoen: "älä itke, äiti kulta, me kyllä
pääsemme pelastumaan, pakohon kun pyrimme." Tähän kuninkaan puoliso
vastasi: "lähde sinä kaikin veljinesi tuonne metsään, ja yksi teistä
aina istukoon pisimmän puun latvassa vahtina sekä katsokoon tarkasti,
näkyykö mitään linnan tornista. Jos minä pojan synnytän, pystytän
valkoisen lipun, ja silloin kyllä arvaatte palata kotia, mutta jos
tyttären synnytän, pistän akkunasta punaisen lipun; silloin paetkaatte
kiiruimman kautta ja Jumala teitä armollisesti suojelkohon. Joka yö
olen vuoteeltani nouseva ja rukoileva teidän puolestanne, talvella,
että valkean ääreen pääsisitte teitänne lämmittelemään, ja kesällä,
ett'ei teitä helle näännyttäisi."
Kun hän sitten oli poikiansa siunannut, läksivät nämät metsähän.
Vuorotellen he siinä vahtia pitivät, istuen korkealle kohoavan tammen
latvassa, ja sieltä tarkasti katsellen linnaa kohden. Kun yhdentoista
vuorokauden kuluttua Benjamin siinä istui vuorostansa, näki hän lipun
nostettavan, mutta eipä luo ollutkaan valkoinen, vaan punaisena tuolla
veri-lippu liehui ilmoittaen, että kuolema heitä kaikkia uhkasi. Tämän
kuultuansa veljekset kovasti vihastuen huudahtivat: "meidänkö sitten
tulisi tyttö raiskan tähden kuolla! vannokaamme kostoa! milloinka vain
tapaamme jonkun tytön, on toden tottakin hänen sydän-verensä vuotava."
Sitten he menivät edemmäksi metsähän ja löysivät, missä salo synkinnä,
pikkuisen lumotun huoneen, joka siinä typö tyhjänä seisoi. Silloin
veljekset lausuivat: "tänne tahdomme jäädä asumaan, ja sinä Benjamin,
joka olet nuorin ja vähäväkisin -- sinun tulee pysyä kotona hoitamassa
talouttamme, me muut käymme ruokaa toimittamassa." Sitten läksivät
metsälle ja ampuivat jäniksiä, metsä-kauriita, lintuja, pikku kyyhkysiä
sekä mitä muuta syötävää oli ammuttavissa; saaliinsa kantoivat kotia
ja Benjamin siitä ruokaa valmisti heidän nautittavaksensa. Näin nyt
yhdessä elelivät siinä pikku tuvassansa kymmenen vuotta, eikä heistä
aika pitkäksi käynyt, vaan pian vuodet edellehen vyörivät.
Tuo pikku tyttönen, jonka heidän äitinsä, kuninkaan puoliso,
oli synnyttänyt, oli sillä välin kasvanut hellä-sydämmiseksi,
kauniin-näköiseksi neitoseksi, ja kulta-tähtinen kimalteli hänen
otsallansa. Kerran isoa pyykkiä pestäissä huomasi hän kaksitoista
miehen-paitaa ja kysyi äidiltänsä: "kenenkä ovat nuot kaksitoista
paitaa, sillä isälle net varmaankin ovat liian pieniä?" Raskaasti
huo'aten tämä tähän vastasi: "rakas lapseni, sinulla oli kaksitoista
veljeä, nuot heidän paitojansa." Sanoi siihen tyttö: "missä nyt ovat
veljeni, en ole ikänäni heistä ennen kuullut puhuttavan." Äiti tuohon
lausui: "yksin Jumala tiesi, missä lienevät; maailman maita he ovat
kiertelemässä." Sitten otti hän kanssansa tytön, avasi kamarin oven
ja näytti hänelle nuot kaksitoista ruumiin-arkkua höylä-lastuineen
käärin-liinoineen. "Nämät arkut," puhui hän, "olivat sinun veljiäsi
varten määrätyitä, mutta he salaa pakenivat pois kotoa, jo ennen-kuin
sinä synnyit," sekä kertoi sitten, mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut.
Silloin sanoi tyttö: "älä itke, armas äitiseni, minä lähden veljiäni
hakemaan."
Nyt tyttö otti nuot kaksitoista paitaa ja läksi suoraa päätä tuonne
isohon metsään. Koko päivän hän eteen-päin käveli ja ehti illalla jo
mainittuun lumottuhun tupaan. Sinne hän sitten astui sisälle ja tapasi
tuvassa nuorukaisen, joka kysyi: "mistäs tulet ja mihinkä ai'ot?"
sekä ihmetellen ihaeli hänen ihanuuttansa, hänen kuninkaallisia
vaateitansa sekä sitä kulta-tähtistä, joka hänen otsallansa kirkkaasti
kimalteli. Silloin tyttö vastasi: "minä olen kuninkaan-tytär, joka haen
kahtatoista veljeäni, ja ai'ompa kulkea vaikka niin kauas, kuin taivaan
sini-lakea kestää, kunnes heidät viimein löydän." Hän myöskin näytti
nuot kaksitoista paitaa, jotka olivat heidän ollehet. Nytpä Benjamin
hänen tiesi sisareksensa ja lausui: "minä olen Benjamin, sinun nuorin
veljesi." Tyttö silloin ilosta itkemähän ja samoin myöskin Benjamin, ja
suudellen he siinä toisiansa syleilivät. Mutta sitten sanoi Benjamin:
"vielä kuitenkin on paha temppu edessä, me olemme päättäneet kuoleman
omaksi jokaisen tytön, minkä vaan tapaamme, koska meidän on tyttösen
tähden täyttynyt luopua kuninkuudestamme." Tähän tyttö vastasi: "minä
mielelläni olen valmis kuolemaan, jos vain tiedän siten pelastavani
minun kaksitoista veljeäni." "Eipä niinkään," tuohon poika virkkoi,
"sinä et suinkaan ole kuoleman kourihin joutuva, pistäy vain tuonne
astian alle piilohon, ja kun veljeni tulevat, kyllähän minä sinun
piankin tästä pulasta päästän." Niimpä tyttö myös tekikin; ja yön
lähestyessä nuot yksitoista palasi metsästys-retkeltään, ja ruoka
pöydällä höyryeli valmihina. Siinä sitten syömässä istuessaan kysyivät
Benjamin'ilta: "mitä uutta kuuluu?" Tämä tuohon tokasi: "ettekö te
mitään tiedä?" "Emme," vastasi toiset. Siihen sanoi Benjamin: "te
olette metsässä olleet ja minä täällä kotona, mutta tiedämpä kuitenkin
enemmän kuin te." "No jutteleppas sitten meillekkin," he huusivat. Hän
vastasi: "lupaatteko ensin, ett'ette tapa ensimmäistä tyttöä, joka
etehenne sattuu?" "Kyllä," he kaikin huusivat, "hän on armon saava,
kerro sinä vain." Benjamin silloin sanoi: "meidän sisaremme on täällä,"
sekä nostatti tuota astiaa, ja sieltä astui esille kuninkaan-tytär
kuninkaallisessa pu'ussansa, kulta-tähtinen otsalla, ihanan hempeänä
ja suloisena. Nytpä kaikki ilosta ihastuivat, suutelivat ja hyväilivät
sisartansa sekä osoittivat hänelle sydämmellisintä rakkautta.
Tyttö sitten aina jäi Benjaminin kumppaniksi kotia ja auttoi häntä
hänen toimissansa. Veljeksistä yksitoista metsiä kiersi kaikellaisia
otuksia, metsä-kauriita, jäneksiä, lintuja ja pikku kyyhkysiä
pyytämässä, jott'ei heiltä syötävää puuttuisi, ja sisar sekä Benjamin
pitivät huolta ruo'an valmistamisesta. Tyttö kävi poltin-puita
noutamassa, haki yrttejä kaaliksiksi ja pani padat tulelle, siten
asettaen toimensa, että ateria aina oli valmihina, kun nuot yksitoista
kotia palasi. Myös muutoinkin hän heidän pikku tupasessansa piti
kaikki siivossa sekä laittoi veljillensä sievän puhtahat ja välkkyvän
valkoiset vuoteet, ja veljekset aina olivat tyytyväiset, yhä elellen
sisarensa kanssa mitä suloisimmassa sovussa.
Kerran molemmat kotolaiset olivat oikein uhkean aterian valmistaneet,
ja veljesten palattua kotihin istuivat he kaikin pöydän ääreen, söivät,
joivat ja olivat ihan iloissansa, mutta tuon noitien luoman huoneen
edustalla oli pieni puutarha, jossa kasvoi kaksitoista lemmen-kukkaa;
tyttö nyt veljiensä mieli-hyväksi poimi kaikki nuot kukkaset,
antaaksensa yhden kullekkin, heidän päästyänsä ruo'alta. Mutta tuskin
hän kukat oli saanut poimituksi, jopa samassa silmän-räpäyksessä hänen
kaksitoista veljeänsä kahdeksitoista kaarneeksi muuttui, jotka puitten
latvojen yli kohoten lentää lehahtelivat silmän siintämättömihin, ja
huone puutarhoinensa tyhjiin katosi. Sinne nyt tyttö parka yksiksensä
jäi jylhään metsähän, ja kun hän ympärilleen katsahti, seisoi siinä
hänen vieressänsä vanha vaimo, joka hänelle lausui: "lapseni, mitäs
olet tehnyt! miksi poimit nuot kaksitoista valkoista kukkaa? net olivat
sinun veljesi, jotka nyt ainaiseksi ovat kaarnehiksi muuttuneet."
Itkein tyttö kysäsi: "eikö siis enään keinoa mitään, millä heidät saisi
pelastetuksi?" "Ei," vastasi akka, "toista ei ole taivaan kannen alla,
kuin ainoastansa yksi ainokainen, mutta sepä niin vaikean vaikea,
ett'et suinkaan siten voi heitä pelastaa, sillä koko seitsemän vuotta
tulee sinun pysyä mykkänä, sinun ei ole lupa puhua eikä edes naurahtaa,
ja jos ainoankaan sanan hiiskahdat ja vain yksikin tunti vielä puuttuu
seitsemästä vuodesta, on kaikki turhaa, ja tuo ainoa sana on veljesi
viskaava surman suuhun."
Silloin tyttö sydämmessänsä ajatteli: "ihan varmaan olen siitä
vakuutettu, että minä veljeni vielä pelastan," läksi sitten edemmäksi
metsään, haki korkean puun, meni sinne istumaan ja rupesi kehräämään
eikä puhunut, eipä myöskään nauranut. Nytpä sittemmin tapahtui, että
eräs kuningas kerran kävi siinä metsässä metsästämässä; hänelle oli
muassansa iso susi-koira, ja se, kun sattumalta osasi likelle sitä
puuta, jonka oksilla tyttö istui, rupesi kohta puun ympäri juoksemaan,
kiljuen ja haukkuen. Sinne sitten riensi kuningas ja nähdessänsä tuon
ihanan kuninkaan-tyttären, jonka otsalla kulta-tähtinen kimalteli,
ihastui hän niin hänen ihanuuteensa, että kysyi tytöltä, suostuisiko
tämä rupeemaan hänen puolisoksensa. Tyttö ei mitään vastannut,
päätänsä vain nyykäytti hiukkasen. Silloin kuningas itse kapusi
puuhun, toi tyttösen tuolta alas, kantoi hänet hevosensa selkään ja
vei hänen kuninkaalliseen linnaan. Siellä sitten riemuisat, loistavat
häät pidettiin, mutta morsian ei sanaakaan puhunut eikä koskaan
nauranut. Kun tuosta muutamia vuosia olivat tyytyväisinä elelleet
keskinäisessä sovussa, rupesi kuninkaan äiti, joka oli ilkeän häijy
vaimo, panettelemaan nuorta kuninkaannaa ja sanoi kuninkaalle: "halvan
kerjäläis-tytönhän sinä olet puolisokses ottanut, kukapa tietää, mitä
ilkeitä kujeita hän salaa harjoittelee. Jos hän on mykkä eikä siis
saa puhutuksi, sopisipa hänen kuitenkin joskus edes naurahtaa, mutta
joka ei naura, häntä vaivaa paha omatunto." Kuningas ensin ei ottanut
tuota uskoaksensa, mutta äiti ehtimiseen näitä tämmöisiä lateli sekä
syytti kuninkaannaa niin paljosta pahasta, että kuningas viimein tuli
uskoteltuksi ja tuomitsi hänet kuolemaan.
Pihalle nyt iso rovio rakennettiin, hän vietiin roviolle, ja kuningas
huonehessansa seisoi akkunan ääressä itku-silmin tuota katsellen,
sillä hän vieläkin rakasti puolisoansa hellästi. Mutta kun tämä jo
oli paaluhun sidottuna ja puna-kieliset liekit jo nuoleskelivat
hänen vaatteitansa, juuri silloin oli noista seitsemästä vuodesta
viimeinenkin hetkinen kulunut. Nytpä suhina kuului ilmasta, ja
kaksitoista kaarnetta tuli lentäen sekä laskihe alas maata kohden; ja
kohta kun jaloin maahan koskivat, net siinä muuttuivat kuninkaannan
kahdeksitoista veljeksi, jotka hän nyt oli lumouksista lunastanut.
He tempasivat kekäleet toisistaan erillensä, sammuttivat valkean,
pelastivat rakkaan sisarensa sekä suutelivat ja syleilivät häntä. Mutta
nyt kun hänen kielensä oli sitehistä päässyt ja hän rohkeni puhua,
kertoi hän kuninkaalle, miksi oli ollut puhumata ja nauramata. Kuningas
maar vasta iloitsi, kuultuansa hänen syyttömäksi, ja keskinäisessä
sovussa he sitten kaikin elivät yhdessä, kunnes viimein kuolema heidän
päivänsä päätti. Tuo häijyn-ilkeä äiti-puoli jätettiin oikeuden
tuomittavaksi sekä pistettiin sitten kiehuvan kuumalla öljyllä ja
myrkyllisillä käärmeillä täytettyyn tynnyrihin, jossa hän kurjan
kuoleman peri palkaksensa.
8.
Roisto-väki.
Kukko kanalle lausui: "nytpä jo pähkinät valmistuvat; lähtekäämme
siis yhdessä ylös vuorelle, jotta kerrankin oikein kuvun täydeltä
pähkinöitä saisimme, ennen-kuin orava net kaikki syö suuhunsa." "No
niin, lähdetään vain vaikka kohta," vastasi kana, "tuostapa vasta
hupainen huvi-retki tulee!" Yhdessä sitten vuorelle menivät, ja koska
kaunista ilmaa kesti koko päivän, viipyivät siellä iltaan saakka. Empä
nyt tarkoin tiedä, olivatko liiaksi syöneet vai kopeusko heidät oli
paisuttanut, mutta niinhän kuitenkin kävi, ettei heitä enään haluttanut
jalkaisin tipsutella kotia, vaan rupesipa kukko pähkinän-kuorista
pieniä vaunuja tekemään. Kun se sitten oli nuot valmiiksi saanut, meni
kana niihin istumaan, sanoen kukolle: "sinunhan nyt sopii hevoseksi
ruveta." "No jopa joutavaa jotakin: ennen minä jalka-patikassa yksin
tassuttelen kotia, kuin sinua vetää kingottamaan rupean; en maaren,
tuohon en suinkaan suostu. Kutsin-laudalle kyllä menen istumaan ja
otan kuskiksi ruvetakseni, mutta itse minäkö vetämään? mitäpäs vielä,
akkaseni! -- eipä tuosta tuumasta iki-päivinä kystä kypsy."