Niitulle tultuansa näkivät siellä suden, joka makasi puun juurella,
kuorsaten niin kovasti, että oksat oikein tärisivät. Vuohi sitä joka
taholta katselemaan ja näkipä nyt, että jotakin sen täpö täysinäisessä
vatsassa liikkua räpisteli. "Voi," ajatteli hän, "entä jos lapsi
raukkani, jotka tuo ilkiö illalliseksi ahmasi kitahansa, vielä olisivat
hengissä!" Kilon nyt täytyi juosta kotia, noutamaan sakseja, neulaa
ja lankaa. Sitten vuohi pedolta leikkasi mahan-aluksen halki, ja
tuskin tuo siihen oli pikku rei'än saanut, jopa jo rei'ästä kilonen
pisti päänsä, ja kun hän vielä leikkasi leikkaamistansa, hyppäsi yksi
toisensa perästä kaikki kuusi ulos vatsasta aivan terveinä, sillä
peto oli net ihan eheinä hotkia nielaissut karvoineen päivineen.
Nythän vasta iloa syntyi! Kilot rakasta äitiänsä hyväilivät ja hypätä
poukkuroitsivat, kuten räätäli häissään. Mutta vanha vuohi lausui:
"menkää nyt hakemaan kiviä, niillä täyttääksemme tuon hirviön vatsaa,
koska se vielä yhä vetää untansa." Kaikki seitsemän kiloa tuosta
kiiruimman kautta kiviä noutamaan, ja pedon vatsahan niitä pistettiin,
mitä vain mahtumaan saatiin. Vuohi sitten hätä hätää neuloi ihon
eheäksi, eikä susi tästä mitään tietänyt, se ei edes liikahtanutkaan.
Tarpeekseen nukuttuansa heräsi viimein susi sekä nousi makuultansa,
ja koska sitä vaivasi kova jano, päätti se pyrkiä lähtehelle juomaan.
Mutta kun se liikkelle läksi, rupesi kivet, sattuen toisihinsa,
kolisemaan vatsassa. Se silloin huudahti:
"mik'on se, mi kierii ja vierii
mun vatsassan'?
kuus' vohlaa ma luulin siell' olevan varmaan,
vaan siellähän onkin kiviä aivan;"
ja kun se sitten lähteelle ennätettyään kumartui vettä kohden,
juodaksensa, painoi kivet niin pahasti ruumista sinne päin, että susi
lähtehesen syöksyi ja surma sen siinä saavutti. Tämän nähtyänsä nuot
seitsemän kiloa tuonne juoksi huutaen ääneensä: "susi on kuollut,
susi on kuollut!" ja ilon-innoissaan net äitinensä tanssivat lähteen
ympärillä.
5.
Uskollinen Johannes.
Oli muinoin vanha kuningas, joka sairaana makasi ajatellen:
"kuolintautiani tässä nyt varmaankin sairastelen." Sitten sanoi hän:
"kutsukaa tyköni uskollinen Johannekseni." Tämä oli hänen rakkahin
palveliansa, joka tuon nimensä oli saanut siitä, että hän koko
elin-kautenansa oli hartahimman hartainta uskollisuutta osoittanut. Kun
sitten palvelia oli hänen vuoteensa viereen saapunut, lausui kuningas:
"Johannes, sinä uskollisimpani, hyvinhän tunnen, että loppuni lähenee,
eikä minua enään huoleta muu mikään, kun poikani tulevaisuus; hän on
vielä nuori eikä siis aina ymmärrä, mikä neuvoksi parahin, ja jollet
sinä lupaa opettaa hänelle kaikkea, mitä hänen tulee tietää, sekä
ruveta ikään-kuin hänen kasvatus-isäksensä, en minä saata levollisena,
huoletonna nukkua kuoleman unehen." Uskollinen Johannes siihen vastasi:
"minä en ole hänestä luopuva, vaan lupaan häntä uskollisesti palvella
vaikka henkeni kaupalla." Silloin vanha kuningas sanoi: "nytpä
tyytyväisenä rauhan majoihin muutan," ja lisäsi sitten vielä: "minun
kuoltuani tulee sinun näyttää hänelle koko linna, kaikki kamarit,
salit ja holvit sekä kaikki aartehet, mitä niissä ompi; mutta älä
suinkaan näytä pitkän käytävän viimeistä kamaria, jossa Kultakaton
kuninkaan tyttären kuvaa pidetään piiloitettuna. Jos hän sen saapi
nähdä, on tulinen rakkaus hänen sydämmehensä syttyvä, hän on pyörtyvä
ja tuon rakastettunsa tähden suuriin vaaroihin joutuva; koeta siis
kaikin tavoin varjella häntä tuosta." Kättä lyöden uskollinen Johannes
kuninkaalle lupauksensa toisti, ja tämän mieli nyt oli rauhoittunut,
hän laski päänsä alas tyynylle ja kuoli.
Kun vanha kuningas oli hautaan saatettu, kertoi Johannes nuorelle
kuninkaalle, mitä hän kuolin-vuoteen ääressä oli hänen isällensä
luvannut, sekä lausui: "tämän totisesti tahdon täyttä ja vaikka
henkeni kaupalla pysyä sinulle yhtä uskollisena, kuin olen hänellekkin
ollut." Murhe-vuoden mentyä sanoi kuninkaallensa tuo uskollinen
Johannes: "nyt on jo aika nähdäkses, mitä olet perinnöksi saanut;
tahdompa sinulle näyttää isäsi linnan." Sitten hän nuoren kuninkaan
johdatti ympäri linnaa kaikkialle sekä näytti hänelle kaikki aartehet
ja loistavan komeat kamarit; yhden vain hän jätti näyttämätä, -- sen,
missä oli tuo vaarallinen kuva. Mutta kuva oli semmoiselle paikalle
asetettu, että se jo oven au'etessa kohta pisti silmihin, sekä niin
ihanan ihana, että se oikein näytti elävältä ja liikkuvalta, eikä
koko mailmassa sen suloisempaa eikä kaunihimpaa ollut. Kuningas kyllä
huomasi, että uskollinen Johannes aina meni tuon oven ohitse sitä
koskaan avaamata, ja kysyi sentähden: "miksis et tuota minulle koskaan
avaa?" "Siellä sen sisä-puolella on jotakin, josta sinä pahasti
pelästyisit." Mutta kuningas vastasi: "olenhan nyt koko linnani nähnyt
ja tahdompa sentähden myös tietää, mitä tuolla ompi," sekä hankki
ovea väkisin avaamaan. Silloin häntä esteli uskollinen Johannes
sanoen: "kuolemaisillansa olevalle isälles olen luvannut ettet pääsisi
näkemään, mitä tuolla kamarissa on; siitä saattaisi sekä sinulle että
minulle syntyä suuri onnettomuus." "Voi," vastasi nuori kuningas,
"jollen tuonne pääse sisälle, on varmaankin hukka minut perivä; en ole
päivällä enkä öisin rauhaa saavuttava, ennen-kuin olen päässyt tuota
katselemaan omin silmineni. Nyt en tästä liikahda paikaltani ennen kuin
olet oven minulle avannut."
Silloin huomasi uskollinen Johannes, ett'ei enää mikään auttanut,
sekä haki synkkä-mielisenä ja huo'aten isosta avain-kimpustansa
avaimen. Sitten kamarin oven avattuansa astui hän edelle huonehesen,
ajatellen, ett'ei kuningas saattaisi hänen takaansa nähdä kuvaa;
mutta mitähän tuosta apua? kuningas varpahillensa nousi tirkistellen
hänen olka-päänsä ylitse. Ja nähtyänsä neitosen kuvan, joka siinä
ihanana seisoi kullasta ja kalleista kivistä kimallellen, vaipui tämä
taintuneena maahan. Uskollinen Johannes hänen nyt nosti sylihinsä ja
kantoi vuoteelle, surullisena ajattelen: "jopa kohtasi kova onni,
mitähän tästä vielä syntynee!" Sitten hän häntä viinillä virkisti,
kunnes kuningas taas tointui tainnoksistansa. Ensimmäiseksi sanakseen
hän silloin lausui: "oi! kenenkä on tuo ihana kuva?" "Se on Kultakaton
kuninkaan tyttären," vastasi uskollinen Johannes. Nytpä kuningas jatkoi
puhettansa: "minä häntä niin sydämmestäni rakastan, että, vaikka
puitten kaikki lehdet kielin puhuisivat, net eivät kuitenkaan voisi
sanoin selittää rakkauttani: henkeni heitän alttihiksi, saadakseni
hänet omakseni. Olethan sinä Johannes uskollisimpani, sinun pitää
auttaa minua."
Tuo uskollinen palvelia kau'an mietti, mihinkä toimeen nyt olisi
ryhtyminen, sillä vaikeaa oli hänen mielestänsä päästä tämän
kuninkaan-tyttären nähtäviinkään. Viimein keinon keksittyänsä sanoi
hän kuninkaalle: "kaikki, mitä ompi hänen ympärillänsä, on pelkkä
kultaa: pöydät, tuolit, ruoka-astiat, pikarit, maljat ja kaikki
huone-kalut; sinulla on aartehistossas kultaa viisi tynnyrillistä,
ota noista yksi ja pane valtakuntas kulta-sepät siitä valmistamaan
astioita ja huonekaluja, kaikellaisia lintuja, metsän-otuksia ja
kummallisia eläimiä, nuot häntä varmaankin miellyttänevät. Lähtekäämme
sitten sinne, onneamme koettamaan." Kuningas tuosta kutsutti kaikki
kulta-sepät luoksensa kokohon; he sitten olivat ahkerassa työssä
yöt päivät, kunnes vihdoin valmistui mitä komeimpia kaluja. Nyt
tuo uskollinen Johannes laivahan lastautti kaikki tyyni sekä puki
kauppa-miehen vaatteet yllensä, ja kuninkaan täytyi tehdä samoin,
jott'ei häntä tunnettaisi. Sitten läksivät meren toiselle puolen
purjehtimaan ja matkustivat niin kau'an, kunnes viimein ennättivät
siihen kaupunkiin, missä Kultakaton kuninkaan tytär oli asuntoa.
Uskollinen Johannes käski kuninkaan jäädä laivahan häntä odottamaan.
"Luultavasti," sanoi hän, "tuon prinsessan muassani, pidä siis
siitä huolta, että kaikki on hyvässä järjestyksessä, ja toimita,
että kulta-astiat asetetaan näkyvihin sekä että laiva ylt'yleensä
koristetaan." Sitten kokosi hän esi-liinaansa kaikellaista
kulta-tavaraa, astui maalle ja meni suoraa päätä kuninkaalliseen
linnaan. Kun hän linnan pihalle saapui, seisoi siinä kaivon ääressä
ihana tyttö, joka kahteen kulta-ämpäriin vettä ammensi. Ja kun tämä
kaivolta kääntyi kantaaksensa linnaan tuota kullan-kirkasta vettä, näki
hän vierahan ja kysyi, kuka tuo oli. Vieras siihen vastasi: "minä
olen kauppa-mies," aukaisi esi-liinaansa ja antoi hänen katsoa, mitä
siinä oli. Tyttö nyt huudahti: "oi mitä ihanan kaunihia kulta-kaluja!"
laski ämpärinsä maahan ja rupesi niitä katselemaan jokaista. Sitten
hän lausui: "näitä teidän pitää näyttämän kuninkaan tyttärelle, sillä
hän, joka kulta-kaluja vasta ihailee, varmaankin ostaa teiltä nuot
kaikki," otti kauppiasta kädestä ja vei hänet linnahan, sillä tyttö
oli kamari-neitsyt. Nähtyänsä tavarat tuli kuninkaan tytär aivan
mieli-hyvilleen ja lausui: "nuothan ovat niin sievän sievästi tehtyjä,
että ostan sinulta kaikki tyyni." Mutta uskollinen Johannes vastasi:
"minä ainoastaan olen rikkaan, kauppiaan palvelia: mitä täällä on
muassani, ompi aivan vähäpätöistä sen rinnalla, mitä isäntäni laivaan
jäi, sillä sielläpä taiteellisimmasti tehtyä sekä kallihinta, mitä
milloinkaan on kullasta valmistettu." Kuninkaan tytär nyt tahtoi, että
kaikki tuotaisiin linnaan, mutta Johannes lausui: "tuohon tarvittaisiin
monta päivää, sillä onhan niitä äärettömän paljolta, ja vieläpä niin
monta saliakin, mihin net asetettaisiin, ett'ei linnassanne olisi
tarpeeksi tilaa." Tästä prinsessan uteliaisuus ja halu niin kiihtyi
kiihtymistänsä, että hän viimein virkahti: "saata minut tuonne
laivahan, tekeepä minun mieleni itse lähteä sinne, katselemaan sinun
herrasi tavarastoa."
Aivan mielissänsä uskollinen Johannes prinsessaa nyt saatti laivalle,
ja häntä nähdessänsä kuningas havaitsi hänen olevan kuvaa paljoa
ihanamman sekä joutui niin ihastuksiinsa, että sydäntä aivan kuoletti.
Sitten prinsessa astui laivahan ja kuningas häntä johdatti tuonne
sisälle, mutta Johannes jäi kannelle perämiehen viereen ja käski
hänen laskea rannasta, kehoittaen: "levitä kaikki purjeet tuulen
liehutettaviksi, jotta laiva oikein lentäköhön, ikään-kuin lintu
ilmassa." Mutta kuningas prinsessalle tuolla kannen-alustassa näytteli
kulta-astiat, jokaista yksitellen, vadit, pikarit, maljat, linnut,
metsän-otukset ja nuot kummalliset eläimet. Monta tuntia kului sillä
välin, noita kaikkia katseltaessa, eikä prinsessa ihastuksissansa
huomannut, että laiva oli kulussa. Viimeiset nähtyänsä kiitti hän
kauppiasta ja aikoi lähteä kotia; mutta kannelle ennätettyään hän
huomasi, että laiva oli kaukana rannalta aavalla merellä ja täysin
purjehin kiisi edellensä. "Voi," huusi hän pelästyneenä, "minä olen
petettynä, minua on ryöstetty pois kotoani ja olempa kauppamiehen
valtaan joutunut: kernaammin olisin toki kuollut!" Mutta kuningas
tarttui hänen käteensä ja lausui: "enhän ole mikään kauppamies, vaan
minä olen kuningas sekä yhtä suurta sukua kuin sinäkin, ja syy, miksi
viekkaudella sinut hankin haltuhuni, oli ylen-palttinen rakkauteni.
Jo ensi kerran, jolloin kuvasi sattui silmiini, lankesin tainnoksihin
maahan." Tämän kuultuansa Kultakaton kuninkaan tytär mieltänsä malttoi,
hänen sydämmensä muuttui suosiolliseksi ja aivan halusta hän sitten
suostui rupeemaan ryöstäjänsä puolisoksi.
Mutta tapahtuipa, että heidän siinä purjehtiessansa aavan meren aaltoja
uskollinen Johannes, kun hän keulassa istui soitellen, näki kolme
karnetta lentelevän ilmassa laivan ohitse. Hän silloin soittamasta
taukosi ja rupesi kuuntelemaan, mitä nuot keskenänsä haastelivat, sillä
hän lintujen kieltä hyvin ymmärsi. Yksi roikkuen lausui: "katsokaappa,
tuossa hän kotihinsa kuljettaa Kultakaton kuninkaan tytärtä." "Niimpä
niinkin," vastasi toinen, "mutta eihän tuo vielä ole prinsessaa
omaksensa saanut." Siihen sanoi kolmas: "ompa hän kuitenkin jo hänen
vallasansa; tuossa hän hänen rinnallansa istuu laivassa." Silloin
ensimmäinen taas rupesi puhumaan ja huusi: "mitäpäs tuosta vielä apua!
kun he maalle astuvat, tulee ruskea hevonen juosten häntä vastahan;
silloin kuningas tahtoo nousta sen selkään ja, jos hän tuon tekee, on
hevonen ylös ilmahan kiitävä ja hänet sinne vievä mennessänsä, eikä hän
sitten ikänänsä enään saa nähdä neitostansa." Sanoipa siihen toinen:
"eikö pelastumisen keinoa mitään?" "Ompa vainen." kuului vastaus,
"jos joku muu vilppaasti selkään hyppää, sieppaa vyöltänsä pistuolin
ja sillä ampuu hevosen kuoliaksi, on nuori kuningas pelastettu.
Mutta kukapa tuon tietää! ja jos joku sen tietäisi ja ilmoittaisi
kuninkaalle, on hän polvista alkain aina varpaihin asti muuttuva
kiveksi." Tuohon nyt toinen takasi: "tiedänhän minä vielä muutakin;
vaikka hevonen tapettaisiinkin, eipä nuorelle kuninkaalle kuitenkaan
ole hänen morsiantansa sallittu. Kun he yhdessä linnaan saapuvat on
siellä maljassa sulhas-paita, joka näyttää ikään-kuin kullasta ja
hopeasta kudotulta, mutta ompa se paljasta tuli-kiveä ja pikiä; jos
hän tuon pukee yllensä, polttaa se hänet ihan poroksi." Lausui silloin
kolmas: "eikö siis tuosta mitenkään käy pelastuminen?" "Kyllä vainen,"
vastasi toinen, "jos joku kintahat kädessä kaappaa paidan ja viskaa sen
tuleen poroksi palamaan, on nuori kuningas pelastettu. Mutta mitähän
tuosta sen parempaa! joka sen tietää ja hänelle ilmoittaa, hän polvista
muuttuu sydämmeen saakka kiveksi." Siihen sitten lisäsi kolmas: "minäpä
vielä enemmän tiedän! vaikka, sulhas-paita poltettaisiinkin, ei nuori
kuningas kuitenkaan vielä ole morsiantansa saanut omaksensa; kun
vihkimisen perästä, tanssin aljettua kuninkaan nuori puoliso tanssata
tipsuttelee, on hän yht'äkkiä vaaleneva ja ikään-kuin hengetönnä
lankeava laattialle; jos ei siinä silloin kukaan häntä nosta laattialta
ja ime hänen rinnastansa kolmea pisaraa verta sekä sitten sylje niitä
suustansa, on hän kuoleva. Mutta jos joku, joka tuon ehkä tietänee,
sen vain ilmaisee, muuttuu hänen koko ruumiinsa kiveksi kiireestä
kanta-päihin." Tämän keskenään haasteltuansa, lensivät kaarneet
edelleen ja uskollinen Johannes oli hyvin ymmärtänyt kaiken, mutta
siitä hetkestä muuttui hän harva-puheiseksi ja murheelliseksi sillä
jos hän herraltansa pitäisi salassa, mitä oli kuullut, joutuisi tuo
kovan onnen kourihin, mutta jos hän tietonsa hänelle ilmoittaisi,
täytyisi hänen heittää oma henkensä kuolemalle alttiiksi. Viimein hän
sanoi itseksensä: "herrani tahdon minä pelastaa, vaikkapa siten itse
perisinkin perikadon."
Heidän päästyänsä maihin sitten kävikin, kuten kaarneet olivat
ennustaneet, sillä täyttä laukkaa tuli heitä vastahan juosten muhkea,
ruskean-karvainen hevonen. "Noh oivallista onnea!" kuningas lausui,
"tuohan on minun vievä linnaani," ja aikoi nousta sen selkähän,
mutta ennen häntä ennättäen uskollinen Johannes ratsahille hypähti,
veti vyöltään pistuolinsa ja ampui hevosen kuoliaksi. Silloin
muut palveliat, jotka uskollista Johannesta kadehtivat, huusivat
kuninkaalle: "hyi hävytöntä, joka tappoi tuon kauniin orihin,
jonka selässä kuninkaan olisi sopinut linnaansa ratsastaa!" Mutta
kuningas vastasi: "olkaa vaiti älkättekä häntä moittiko! hän on
Johannes uskollisimpani! kukapa tietää, mitä hyvää tuosta." Sitten he
kaikin menivät linnaan, ja olipa siellä salissa malja sekä maljassa
sulhas-paita, joka näytti olevan kullasta, ja hopeasta kudottuna.
Nuori kuningas nyt astui lähemmäksi, siihen käsin kajotaksensa,
mutta uskollinen Johannes hänen työnsi pois tieltä, pisti kintahat
käteensä, sieppasi paidan ja viskasi sen tulehen poroksi palamaan.
Muut palveliat taas rupesivat nurisemaan ja sanoivat: "katsokaappa!
johan tuo kuninkaan sulhas-paidan poltti." Mutta, nuori kuningas
lausui: "kuka maar tietää, mitähän hyvää siitä minulle; laskekaa hänet
rauhaan, hän on minun uskollinen Johannekseni." Sitten vietettiin
häät: tanssi alkoi ja myöskin morsian meni joukkoon. Uskollinen
Johannes nyt oli varuillansa, tarkasti katsellen hänen kasvojansa.
Yht'äkkiä morsian vaaleni ja lankesi ikään-kuin kuolleena laattialle.
Johannes silloin kiiruimman kautta riensi hänen luoksensa, nosti
hänet syliinsä ja kantoi toiseen huonehesen, jonnekka hän hänen laski
makaamaan, lankesi sitten polvillensa, imi hänen oikean-puolisesta
rinnastansa kolme veri-pisaraa sekä sylki net suustansa. Kohta
morsian taas rupesi hengittämään ja virkosi entisellensä, mutta nuori
kuningas, joka tämän oli nähnyt eikä käsittänyt, miksi uskollinen
Johannes oli näin menetellyt, suuttui kovasti ja huusi: "viskatkaa
hänet vanki-huonehesen!" Seuraavana aamuna tuomittiin uskollinen
Johannes ja vietiin hirtettäväksi. Kun hän nyt tuolla ylhäällä seisoi
ja tuomio oli toimehen pantava, puhui hän: "ompa tavallista, että
jokainen hengiltä tuomittu saapi ennen kuolemaansa vielä kerran puhua;
suotaneenko minullekkin tuota armoa?" "Kyllä," vastasi kuningas,
"olkoon se sinulle sallittuna." Silloin sanoi Johannes: "syyttömästi
on minua tuomittu ja aina olen uskollinen ollut," sekä kertoi sitten,
mitenkä hän merellä oli kaarnehien keskustelun kuullut, sekä että
hän herraansa pelastaakseen oli kaiken tuon tehnyt. Nytpä kuningas
huutamaan: "oi Johannes uskollisimpani! armoa, armoa! tuokaa hänet
alas!" Mutta viimeisen sanansa sanottuaan oli uskollinen Johannes
mennyt hengettömäksi ja muuttunut kiveksi.
Tätä kovasti suri kuningas ja hänen puolisonsa, ja kuningas lausui:
"voi miten pahasti olen hänen jaloa uskollisuuttansa palkinnut,"
sekä tuotti makuu-huonehesensa ja pystytti vuoteensa viereen kiveksi
muuttuneen ystävänsä. Aina kun siihen hänen silmänsä saattui, rupesi
hän itkemään ja huo'ahti: "voi jospa vain voisin sinut vielä saada
taas henkihin, sinä Johannes uskollisempani!" Kuluihan sitten aikaa
kotvasen, jopa synnytti kuninkaan puoliso kaksoiset, kaksi pikku
poikaista, jotka kaunihisti kasvoivat vanhempiensa iloksi. Kerran kun
kuninkaan puoliso oli kirkossa ja molemmat lapsukaiset istuivat isänsä
vieressä leikitellen, katsahti tämä taas surullisena kivi-patsahan
puoleen ja lausui huo'aten: "oi jospa sinut, Johannes uskollisimpani,
vain voisin taas muuttaa eläväksi!" Silloin kivi puhkesi puhumaan ja
vastasi: "voitpa kylläkin minut henkihin herättää, jos vain annat
alttihiksi mitä sinulla on rakkahinta." Nytpä huudahti kuningas:
"kaikki, mitä minulla on mailmassa, tahdon mielelläni uhrata sinun
hyväkses." Kivi vieläkin pakisi: "jos omalla kädelläs hakkaat
molemmilta lapsiltasi pään ja minua voitelet heidän verellänsä, olen
minä taas elämään virkoava." Kuningas nyt kyllä kovasti pelästyi
kuullessansa, että hänen tulisi omalla kädellään tappaa nuot rakkahat
lapsukaisensa, mutta muistaen Johanneksen vilpitöntä rehellisyyttä
sekä miten tuo uskollisin palvelia oli hänen hyväkseen heittänyt
henkensä, paljasti hän miekkansa ja hakkasi omalla kädellänsä pojilta
pään poikki. Ja kun hän sitten heidän verellänsä oli kiven voidellut,
palasi siihen henki, ja uskollinen Johannes taas seisoi tervehenä hänen
edessänsä. Mutta tämä kuninkaalle lausui: "sinun uskollisuutesi ei
ole palkitsemata jäävä," otti lasten päät, asetti net paikoillehen ja
voiteli haavat heidän verellänsä; siitä lapset ihan kohta entisellensä
paranivat ja juoksentelivat iloisina, ikään-kuin eivät koskaan
olisi mitään kovaa koettaneet. Nyt vasta kuningas oli iloissansa ja
nähdessään puolisonsa tulevan piiloitti hän uskollisen Johanneksen sekä
molemmat lapsensa isoon kaappihin. Kun tämä sitten huonehesen astui,
kysyi kuningas: "oletko kirkossa rukoillut?" "Olempa kyllä," vastasi
puoliso, "mutta yhä ehtimiseen olen muistellut uskollista Johannesta,
joka meidän tähtemme onnettomaksi joutui." Silloin sanoi kuningas:
"rakas vaimoni, me voimme hänet henkihin herättää, mutta molempain
pikku poikaistemme hengen hinnalla, heidät meidän täytyy heittää
uhriksi." Nytpä kuningatar vaaleni ja hänen sydäntänsä vavahutti, mutta
hän vastasi kuitenkin: "hänen suuren uskollisuutensa tähden ompi tuo
meidän velvollisuutemme." Tämä kuningasta oikein ihastutti, että hänen
puolisonsa oli samaa mieltä, kuin mitä hän itsekin oli ollut; hän nyt
riensi kaappia avaamaan, laski sieltä esille lapset ja uskollisen
Johanneksen sekä virkkoi: "kiitos olkoon Jumalan, joka on Johanneksen
päästänyt noiduksista ja meille taas lahjoittanut lapsemme," ja kertoi
puolisollensa, mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut. Sitten he onnellisina
elivät edellensä, kunnes heidät vihdoin kuolema korjasi.
6.
Hyvä kauppa.
Eräs talonpoika oli lehmänsä vienyt markkinoille ja myynyt sen
seitsemästä markasta. Paluu-matkallansa hän joutui kulkemaan lammikon
ohitse ja kuuli jo kaukaa, mitenkä siellä sammakot kurisivat: "kak,
kak, kak, kak." "Mitä mar," hän itseksensä jupisi, "päin mäntyä
nuot huutavat: seitsemän markkaa minä sain enkä kahdeksaa." Sitten
lammen rannalle ehdittyänsä huusi hän noille: "tehän vasta tyhmiä
tomppeleita! eikö teillä tarkempaa tietoa? seitsemän markkaa sain enkä
suinkaan kahdeksaa." Sammakot kuitenkin kurisemistansa yhä kurisivat;
"kak, kak, kak, kak." "Noh, koskette ota uskoaksenne, kyllä minä
teidän nähtenne luen hinnan," ärjäsi ukko, otti rahat taskustansa ja
luki nuot seitsemän markkaansa, aina laskein sata penniä markaksi.
Sammakot kuitenkaan eivät hänen lukemisestansa väliä pitäneet, vaan
äänsivät edellensä: "kak, kak, kak, kak," "Vai niin!" huusi kovin
suutuksissansa talonpoika, "luuletteko paremmin tietävänne kuin minä?
jollette minua usko, niin lukekaa itse," ja viskasi rahat kaikki
tuonne vetehen. Siihen hän sitten jäi odottamaan, kunnes lukemisensa
saisivat suoritetuksi ja antaisivat hänelle rahat takasin, mutta
sammakot itse-pintaisesti pitivät mielensä, yhä vain kuristen: "kak,
kak, kak, kak," eivätkä antaneet rahoja takaisin. Kappaleen aikaa ukko
siinä kuitenkin vielä odotteli, kunnes ilta joutui ja hänen täytyi
kotia lähteä, mutta silloimpa hän sammakoita oikein pahan päiväisesti
parjaamahan, huutaen ihan raivoissansa: "te rapakon-kulaajat, te
pölkky-päät, te mulko-silmät, kyllähän suurisuisia olette ja osaatte
senkin semmoista ääntä laskea, että oikein korvia särkee, mutta eipä
teissä näy seitsemän markan lukiaa olevan; luuletteko minua haluttavan
seisoskella täällä siksi, kuin viho viimeinkin tuo työ teiltä
valmistuu?" Tämän sanottuansa läksi hän tiehensä, mutta sammakot hänen
perästänsä yhä huutaa kurisivat: "kak, kak, kak, kak;" tuopa häntä
vasta harmitti ja vielä vihoissansa hän vihdoinkin ennätti kotia.