KOTI-SATUJA LAPSILLE JA NUORISOLLE
Keräilleet
Jakob ja Wilhelm Grimm
Saksan-kielestä suomentanut J. A. Hahnsson
K. E. Holm, Helsinki, 1876.
Theodor Sederholmin kirjapaino.
SISÄLLYS:
1. Sammakko-kuningas ja Rauta-Heikki.
2. Maarian-lapsi.
3. Satu eräästä nuorukaisesta, joka pelkäämisen konstia
oppiaksensa läksi mailman markkinoille.
4. Susi ja seitsemän pikku kiloa.
5. Uskollinen Johannes.
6. Hyvä kauppa.
7. Kaksitoista veljestä.
8. Roisto-väki.
9. Pikku veli ja pikku sisar.
10. Kolme pikku miestä metsässä.
11. Kolme kehrääjä-akkaa.
12. Hannu ja Maiju.
13. Kalastajasta ja hänen vaimostansa.
14. Tuhkapöpö.
15. Holle Rouva.
16. Seitsemästä kaarneesta.
17. Pikku Punakerttu.
18. Bremiläiset kaupungin-musikantit.
19. Viisas Elsa.
20. Poika peukalon pituinen.
21. Peukaloisen matkustukset.
22. Kiikkerin lintu.
23. Satu omena-puusta.
24. Ruusukukkanen.
25. Löytölintu.
26. Rastasnoukka kuningas.
27. Lumikki.
28. Tonttu.
29. Koira ja varpunen.
30. Jussi ja Kaisa-Liisa.
31. Kirjokarva.
32. Leino ja Lemmikki.
33. Onnellinen Hannu.
34. Köyhä ja Rikas.
35. Hanhi-piika.
36. Viisas talonpojan-tytär.
37. Tohtori Kaikkitietävä.
38. Peukalokitti ja karhu.
39. Viisasta väkeä.
40. Tarinoita haltia-käärmeestä I. II. III.
41. Köyhä myllärin-renki ja pikku kissa.
42. Juutalainen orjantappura-pensaassa.
43. Satu älykkäästä pikku räätälistä
44. Lumikukka ja Punaruusu.
45. Neljästä keinokkaasta veljeksestä.
46. Yksisilmä, Kaksisilmä ja Kolmisilmä.
47. Valkoinen morsian ja musta morsian.
48. Kolme laiskuria.
49. Pikku kanan kuolemasta.
50. Tähti-markat.
1.
Sammakko-kuningas ja Rauta-Heikki.
Ennen muinoin, jolloinka vielä oli toivomisesta apua, eli eräs
kuningas, jonka tyttäret kyllä kaikki olivat kaunihia, mutta nuorin
niin ihana, että itse auringonkin, joka, toki on nähnyt jos jotakin,
oikein kävi ihmeeksi, joka kerta kun sen loiste laskihe hänen
kasvoillensa. Lähellä kuninkaan linnaa oli iso, synkkä metsä ja
metsässä vanhan lehmuksen juurella kaivo; kun nyt päivä oli kuuman
paahtava, meni kuninkaan-tytär tuonne metsähän sekä istahti vilvakan
lähteen äärelle; ja kun hänen tuli ikävä, otti hän kulta-pallon,
heitti sen korkealle ilmaan ja sieppasi sitten tämän rakkahimman
leikki-kalunsa taas käsiinsä.
Silloimpa kerran niin kävi, ett'ei kuninkaan-tyttären kulta-pallo
pudonnutkaan hänen kätehensä, jonka hän sitä tavoittaakseensa oli
korkealle kuroittanut, vaan kiepsahti maahan ja vieri suoraa päätä
vetehen. Kuninkaan-tyttären silmäily sitä kyllä seurasi, mutta, pallo
katosi ja kaivo oli niin syvä, ett'ei pohjaa näkynyt. Nyt hän itkemään
hyrähti, itki ääneensä itkemistänsä eikä saanut mieltään lohdutetuksi.
Hänen näin valittaessansa, häntä joku puhutteli: "mikä sinun on,
kuninkaan-tytär, pidäthän sinä senkin porua, että johan kivi kovanenkin
tuosta heltyy?" Tyttö nyt ympärillensä katsahti, saadaksensa selville,
mistä ääni tuli, ja jopa näki sammakon, joka vedestä pisti paksun,
ruman päänsä. "Vai sinä se olet, vanha pulikoitsia," sanoi hän, "minä
itken kultaista palloani, joka minulta putosi kaivohon." "Rauhoitu,
vain", vastasi sammakko, "ehkähän minä neuvon keksin, mutta mitäpäs
minulle annat, jos ma tuosta sinulle noudan sinun leikki-kalus". "Mitä
vain tahdot, sammakko kulta," sanoi tyttö, "minun vaatteeni, minun
helmeni ja kallihit kiveni, vieläpä, tämän kultaisen kruunun, joka
on päässäni". Sammakko vastasi, "sinun vaatteistas en piittaa, en
sinun helmistäs enkä kalliista kivistäs enkä myös sinun kultaisesta
kruunustas; mutta jos tahdot minua rakastaa ja minä pääsen sinun
leikki-kumppanikses ja toverikses, jos suot minun istua vieressäs sinun
pöytäs ääressä, syödä sinun kultaisesta taltrikistas, juoda pikku
pikaristas ja nukkua vuoteellas, -- jos tämän minulle lupaat, niin
kyllähän minä tuonne sukellan ja noudan sieltä sinulle kulta-pallos".
"Ah lupaampa", vakuutti tyttö, "sinulle kaikki, mitä tahdot, jos vain
minulle tänne hankit palloni." Mutta hän ajatteli: "mitähän lörpöttelee
tuo tyhmä sammakko, se kuristen vedessä istuu vertaistensa joukossa
eikä siitä ole kenenkään ihmisen kumppaniksi".
Tämän lupauksen saatuansa, pisti sammakko päänsä vetehen, sukelsi sinne
alas ja palasi hetkisen kuluttua taas veden pinnalle, pitäen suussansa
pallon, jonka se sitten heitti ruohikkohon. Kuninkaan-tytär vasta oli
isoissaan, kun hän rakkaan leikki-kalunsa äkkäsi, sieppasi sen maasta
ja juoksi sitten tiehensä. "Odota, odota," huusi sammakko, "ota minut
mukaasi, minä en niin pääse juoksemaan, kuin sinä." Mutta mitäpä se
tuosta hyötyi, että tarmonsa takaa "kuak kuak'iansa" laski! tyttö ei
ottanut sitä kuullaksensa, vaan riensi kotia ja oli pian unohtanut
sammakko paran, jonka taas täytyi köntiä alas kaivohonsa.
Seuraavana päivänä, kun tyttö kuninkaan ja kaiken hovi-väen seurassa
istui pöydän ääressä, syöden kulta-taltrikiltaan, silloimpa joku tuli,
"plitsis, platsis," portahia kömpien, ja ylös ehdittyään koputti se
ovelle ja huusi: "kuninkaan-tytär nuorin, laske minut sisälle." Tämä
juoksi katsomaan, ketä siellä, mutta kun hän oven aukaisi, istuipa
tuossa sammakko. Silloin hän äkkiä oven sulki, meni taas istumaan
pöydän äärehen ja oli aivan tuskissaan. Kuningas pian huomasi, mitenkä
hänen tyttärensä sydäntä kovin tykytti, ja lausui: "lapsukaiseni,
mitä pelkäät, onko oven takana ehkä joku jättiläinen, joka tahtoo
sinut viedä mukahansa?" "Eipä niinkään," tyttö vastasi, "ei siellä
jättiläistä ole, vaan ompa sammakko ilkeä." "Mitä sammakko sinusta
tahtoo?" "Voi rakas isäni, eilen, kun metsässä istuin kaivon vieressä
leikittellen, putosi kulta-palloni vetehen. Koska tätä kovasti itkin,
kävi sammakko palloa minulle noutamassa, ja lupasimpa sille, että se
kumppanikseni pääsisi, koska se tuota kaikin mokomin vaati, mutta en
hiukkaakaan aavistanut, että se saattaisi päästä pois vedestä. Nyt
on se tuolla ulkona ja pyrkii tänne sisälle luokseni." Samassa ovea
toistamiseen kolkutettiin ja ääni huusi:
"Sä Prinsessa nuorin,
aukaise!
muistatko, mitä
lupasit eilen
raikkaan lähteen luona?
Sä Prinsessa nuorin,
aukaise."
Silloin sanoi kuningas: "mitä olet luvannut, tulee sinun myös suorittaa;
mene nyt laskemaan sammakkoa sisälle." Tyttö menikin sekä avasi oven,
ja sisälle syöpsähti sammakko, yhä seuraten tyttöä, aina hänen tuolinsa
viereen. Siinä se nyt istui huutaen: "nosta minut ylös syliisi." Tyttö
viivytteli, kunnes viimein kuningas käski. Sammakko hyppäsi tuolilta
pöydälle ja puhui: "lykkää kulta-taltrikkis lähemmäksi, jotta saatamme
yhdessä syödä." Tuon hän toki teki, mutta selvästi näkyi, ett'ei hän
sitä mielellään tehnyt. Sammakolle kyllä ruoka makealta maistui,
mutta tytön tarttui kurkkuhun melkein joka suu-palanen. Viimein puhui
sammakko: "jo nyt olen tarpeekseni syönyt ja olen väsyksissä, kanna
minut huoneheses ja valmista silkki-vuotees, sinne maata pannaksemme."
Silloin rupesi kuninkaan-tytär itkemään, hän pelkäsi tuota kylmää
sammakkoa, johon hän ei uskaltanut edes koskeakkaan, ja joka kuitenkin
nyt oli makuu-sijaksensa saava hänen kauniin puhtaan vuotehensa.
Mutta vihastuen sanoi kuningas: "joka on sinua auttanut, jolloinka
olit hädässä, sitä et sinä saa jälkeen-päin halveksia." Silloin tyttö
sammakkoon tarttui kahdella sormella ja kantoi sen ylös huonehesensa,
jossa hän sen laski nurkkahan. Mutta kun hän vuoteella makasi, tuli
se köntien sekä saneli: "olenhan väsyksissä ja tahdompa nukkua yhtä
hyvästi kuin sinäkin: nosta minut sinne tykösi taikka valitan isälles."
Tästä tyttö silmittömäksi suuttui, nosti sammakon laattialta ja viskasi
voimainsa takaa sen vasten seinää: "tuossa nyt olet levon saavuttava,
sinä ilkeä sammakko."
Mutta kun se laattialle putosi, siinä ei ollutkaan sammakko, vaan
kaunis, lempeä-silmäinen kuninkaan-poika. Tästä nyt tuli tytölle hänen
isänsä tahdon mukahan rakas kumppani ja puoliso. Tuo prinssi silloin
kertoi, että häijy noita-vaimo oli hänen noitunut, ett'ei kukaan muu,
kuin ainoastaan hänen nykyinen puolisonsa, olisi saattanut häntä
kaivosta pelastaa, ja että he huomenna tulisivat yhdessä lähtemään
hänen valtakuntaansa. Sitten he nukkumaan menivät, ja seuraavana
aamuna, kun aurinko heidät herätti, saapui sinne vaunut, joita veti
kahdeksan valkoista hevosta: kulta-valjahissa hevoset olivat ja niitten
oli pää valkoisilla kamelikurjen-sulilla koristettu. Takana seisoi
nuoren kuninkaan palvelia, tuo uskollinen Heikki. Tämä rehellinen
poika oli, kun hänen herransa muuttui sammakoksi, surrut niin, että
hän sydämmensä ympäri panetti kolme rauta-vannetta, jott'ei se surusta
ja murheesta särkyisi. Mutta vaunut olivat tulleet nuorta kuningasta
noutamaan hänen valtakuntaansa: uskollinen Heikki auttoi molemmat
vaunuihin, asettui itse seisomaan taakse ja oli isäntänsä pelastuksesta
aivan ihastuksissaan. Kun he kappaleen matkaa olivat kulkeneet, kuuli
kuninkaan-poika takanansa rytisevän, ikään-kuin olisi joku särkynyt.
Silloin hän kääntyi taakse-päin ja huusi:
"Heikki, tääll' turma on!"
"Ei, Prinssi turvass' on.
Yks' vyö vain katkes', mun sydämmeni
mä sillä vyötin, kun, nähdessäni
teidät sammakko pahana,
se oli murheesta haljeta."
Vielä kerran, jopa kaksikin, kuului matkalla rytinä, ja kuninkaan-poika
aina yhä arveli vaunujen särkyneen, mutta vain vantehet katkesivat
uskollisen Heikin sydämmen ympäriltä, koska hän näki herransa
pelastetuksi ja taas onnellisena.
2.
Maarian-lapsi.
Synkän metsän rinteellä asui puun-hakkaaja vaimoinensa, ja heillä
oli yksi ainoa lapsi, kolmi-vuotias tyttönen. Mutta he olivat niin
köyhiä, että jopa joka-päiväinen leipä heiltä puuttui, eivätkä
tietänehet, miten lapsellensa ruoka hankkisivat. Eräänä aamuna meni
puun-hakkaaja suru-mielin metsään työhönsä, ja hänen siinä puita
hakatessaan ilmaantui äkkiä hänen eteensä ihana, jalo vaimo, jolla
oli päässä loistavista tähdistä tehty kruunu. Hän puhui miehelle:
"minä olen Neitsy Maaria, Jesus lapsen äiti; sinä olet köyhä ja kovin
varaton, anna minulle lapses, minä tahdon hänen ottaa myötäni, olla
hänen äitinänsä sekä pitää hänestä huolta." Puunhakkaaja totteli,
kävi lastansa noutamassa ja antoi hänen Neitsy Maarialle, joka vei
lapsen mukaansa ylös taivahasen. Siellä hänen oli hyvä ollaksensa,
hän söi sokeri-leipää ja joi rieska-maitoa, hänen vaatteensa olivat
kullasta kudotuita ja enkelit hänen leikki-kumppaneinansa. Kun
tyttö näin oli neljätoista-vuotiaaksi ehtinyt, kutsui Neitsy Maaria
hänen kerran luoksensa ja lausui: "rakas lapsi, minä ai'on pitkälle
matkalle, ota sinä siis talteesi taivaan-valtakunnan kolmentoista oven
avaimet; kaksitoista ovea sinun on lupa avata sekä katsella niitten
sisä-puolella olevaa loistoa ja ihanuutta, mutta kolmattatoista,
johonka tämä pieni avain kuuluu, kiellän sinua avaamasta; varo vain,
ettet sitä aukaise, sillä muutoin on sinulle kovan onnen päivä
koittava." Tyttö lupasi olla kuuliainen, ja kun sitten Neitsy Maaria
oli lähtenyt, rupesi hän taivaan-valtakunnan asunnoita katsastamaan;
joka päivä hän yhden oven avasi, kunnes oli kahdessatoista huoneessa
käynyt. Mutta jokaisessa istui apostoli valon ja loistehen
ympäröitsemänä. Riemua tytössä synnytti kaikki tämä loistava komeus,
ja myöskin enkelit, jotka aina häntä seurasivat ja riemuitsivat hänen
kanssansa. Nyt oli ainoastaan tuo kielletty ovi avaamata, häntä kovasti
halutti tietää, mitähän sen takana olikaan kätkettynä, ja sempä tähden
sanoi hän enkeleille: "oikein en sitä ai'o avata, tahtoisimpa vain
vähän raolle, saadakseni sitten siitä hiukan tirkistää." "Älä millään
muotoa," vastasi enkelit, "syntiähän tuo olisi; Neitsy Maaria on sen
kieltänyt ja siitä varmaankin sinulle syntyisi onnettomuutta." Silloin
hän vaikeni, mutta halu ja uteliaisuus eivät hänen sydämmessänsä
vai'enneet, vaan sitä oikein nakersivat ja kalvasivat eivätkä sille
rauhan rahtua suoneet. Ja kun enkelit kerran olivat ulos lähteneet,
ajatteli hän: "olenhan nyt ihan yksinäni ja sopiipa siis kerran
sinne kurkistaa, eihän sitä kukaan tiedä, vaikka tuon tekisinkin."
Hän haki avaimen, ja kun se hänellä oli kädessä, pisti hän sen myös
lukkuhun, ja kun siinä kerran avain oli, ei hän myöskään malttanut
olla sitä vähän vääntämätä. Nytpä ovi yhtäkkiä aukeni ja hän näki
Kolminaisuuden istuvan tulenliekissä ja loistossa. Kummastellen hän
tätä kaikkea katseli ja kajosi sitten sormellaan kirkkautehen pikku
hiukkasen, mutta sormi silloin joutui ihan kullatuksi. Kova tuska hänen
nyt valloitti, pikaisesti hän paiskasi oven kiinni ja juoksi tiehensä.
Tuska ei kuitenkaan enään ottanut hellittääksensä, vaikka hän kuinkakin
koetti, ja sydän hänessä levottomasti tykytti eikä entistä rauhaansa
saavuttanut; myöskin kulta oli tarttunut kiinni hänen sormeensa eikä
enään lähtenyt, vaikka hän pesten ja hieroen kyllä pani parastansa.
Eipä aikaakaan, johan Neitsy Maaria matkaltansa palasi. Hän kutsui
tytön luoksensa ja vaati häneltä taivaan-valtakunnan avaimet. Kun
tämä nyt avain-kimpun antoi, katsoi Maaria häntä silmihin ja lausui:
"ethän kuitenkaan ole kolmannenkin-toista huonehen ovea avannut?" "En",
vastasi tyttö. Silloin Maaria kätensä laski hänen sydämmellensä, tunsi,
mitenkä se kovasti tykytti, ja huomasi selvään, että tyttö oli hänen
käskynsä rikkonut ja avannut oven. Sempä tähden hän vielä toistamiseen
kysäsi: "etkö varmaankaan ole tuota tehnyt?" "En," väitti tyttö nytkin.
Silloimpa huomasi Maaria sormen, jota taivaallinen tuli oli kullannut,
ja näki vieläkin selvemmäksi, että tyttönen oli syntiä tehnyt, sekä
kysyi kolmannen kerran: "etkö tottakaan ole tuolla käynyt?" "En,"
vastasi tyttö vielä kolmannen erän. Neitsy Maaria siihen virkkoi: "sinä
et ole minua totellut ja oletpa vielä valehdellutkin etkä siis enään
ole kelvollinen olemaan taivaassa."
Silloin tyttönen vaipui sikeään uneen ja herätessänsä hän makasi
keskellä erä-maata alhaalla maan päällä. Hän koetti huutaa, mutta hänen
suustansa ei äänen hiiskaustakaan lähtenyt, hän kavahti pystyhyn ja
tahtoi juosta pois, mutta, minne-päin ikänänsä hän kääntyi, aina oli
siinä häntä estämässä tiheät orjantappura-pensastot, joittenka läpi
hänen oli ihan mahdoton päästä. Tuon erä-maan keskellä seisoi vanha,
ontelo puu; sen täytyi hänelle kelvata asunnoksi. Yön pimetessä hän
sinne hiipi sisälle, ja kun tuuli riehui tahi vettä virtana sateli,
oli hänellä siinä suojansa. Mutta surkean surkeaa elämää tämä oli, ja
kun hänen mieleensä muistui taivaan ihanuudet sekä miten hän siellä
enkelien seurassa oli leikkiellyt, silloimpa hän purskahti katkerasti
itkemään. Juuria ja metsä-marjoja hänellä oli ainoana ravintonansa,
niitä hän kävi haeskelemassa kaikkialta, minne vain pääsi. Syksyllä
kokoili hän puista varisseita pähkinöitä ja lehtiä sekä kantoi net
luolaansa; pähkinät olivat talvella hänen ruokanansa, ja kun lumi ja
jää maan peittivät, silloin hän, kuten pieni eläin parka, pujahti
lehti-kasahan, ettei hänen tulisi vilu. Piampa häneltä vaatteetkin
kuluivat repaleiksi ja putosivat hänen yltänsä riepu toisensa perästä.
Mutta kun aurinko taas lämpimästi paistoi, meni hän ulos sekä istahti
puun juurelle, ja hänen pitkät hiuksensa ikään-kuin vaippa häntä
ylt'ympäri verhosivat. Näin hän mailman tuskaa ja kurjuutta kokein
istuskeli vuosikausia.
Kerran, jolloinka puut taas nuoren viheriöinä rehoittivat, kävi
metsässä tuon maan kuningas metsästämässä, ajaen kaurista takaa, ja kun
se oli paennut siihen pensastoon, joka tuota onttoa puuta ympäröitsi,
astui hän alas ratsahilta, kiskoi pensahat erillensä ja raivasi
miekallaan itsellensä tietä. Siten varvikon läpi päästyänsä näki hän
puun suojassa istuvan ihmeen-ihanan naisen, jota kanta-päihin asti
peitteli hänen kullan-kellertävät hiuksensa. Kummastellen kuningas
paikalle pysähtyi ja katseli ihastuksissansa tyttöä sekä puhutteli
häntä sitten, kysyen: "Kuka olet? miksi täällä erä-maassa istuskelet?"
Tyttö ei mitään vastannut, sillä äänen-hiiskaustakaan ei hän kyennyt
suustansa saamaan. Kuningas vielä lausui: "tahdotko minua seurata minun
linnaani?" Silloin tuo vain hiukan nyykäytti päätänsä. Kuningas nyt
otti tytön sylihinsä, kantoi hänet hevosensa selkään ja ratsasti hänen
kanssansa kotia. Tultuansa kuninkaalliseen linnaansa puetti hän kauniit
vaatteet hänen päällensä ja antoi hänelle yllin kyllin jos jotakin. Ja
vaikk'ei tyttönen toki osannutkaan puhua, oli hän kuitenkin niin ihana
ja suloinen, että kuningas häntä rupesi sydämmellisesti rakastamaan,
eikä aikaakaan, jopa otti hänet puolisoksensa.
Kun oli vuoden vaalo kulunut, synnytti kuninkaan puoliso pojan. Kun hän
sitten seuraavana yönä yksin makasi vuoteellansa, ilmestyi hänelle
Neitsy Maaria puhuen: "jos tahdot toden tunnustaa sekä myöntää, että
avasit oven, jota avaamasta sinua oli kielletty, niin minä kieles
kahlehet katkaisen ja palautan sinuhun puheen-voiman, mutta jos pysyt
synnissä ja uppiniskaisena valehtelet, vien sinun äsken syntyneen
lapses mukahani." Silloin kuninkaannalle puheen-lahja suotiin, mutta
hän pysyi paatuneena sekä vastasi: "empä olekkaan tuota kiellettyä ovea
avannut", ja nyt Neitsy Maaria otti lapsukaisen hänen sylistänsä ja
katosi. Seuraavana aamuna, koska ei lasta löytynyt mistään, syntyi
kansassa huhu semmoinen, että kuninkaanna oli ihmis-syöjä ja oman
lapsensa murhaaja. Hän kyllä kaiken kuuli, vaan ei kyennyt mitään
vastaamaan, mutta kuningas ei ottanut tuota huhua uskoakseensa, sillä
hän hellästi rakasti puolisoansa.
Vuoden päästä kuninkaanna toisen pojan synnytti. Yöllä astui taas
Neitsy Maaria hänen eteensä ja lausui: "jos myönnyt tunnustamaan,
että olet kielletyn oven avannut, tahdon sinulle antaa sinun lapsesi
takaisin sekä kirvottaa kielesi sitehet, mutta jos valehdellen pysyt
synnissäs, vien minä myös tuon äsken syntyneenkin mukaani." Silloin
kuninkaana taas vastasi: "en suinkaan, minä en ole tuota kiellettyä
ovea avannut," ja Maaria otti lapsen hänen sylistänsä ja vei sen
taivahasen. Aamulla, kun kansa kuuli, että toistamiseen oli lapsi
kadonnut, juteltiin julkisesti, että oma äiti sen muka oli syönyt, ja
kuninkaan neuvon-antajat pyysivät, että hän tuomittavaksi saatettaisiin.
Mutta kuningas puolisoansa niin rakasti, ett'ei hän ottanut tuota
uskoaksensa, ja kielsi kuoleman- rangaistuksen uhalla neuvon-antajiansa
siitä sen enempää puhumasta.
Kolmantena vuonna kuninkaan puoliso ihanan kaunihin pikku tyttären
synnytti; silloimpa taas ilmestyi yöllä Neitsy Maaria ja sanoi:
"seuraa minua." Hän otti häntä kädestä kiinni, vei hänet taivahasen
ja näytti hänelle molemmat hänen vanhemmat lapsensa, jotka maa-palloa
leikki-kalunansa vieritellen hänelle hymyilivät. Riemu tuosta
kuninkaannan sydäntä sykäytti, ja Neitsy Maaria lausui: "jos nyt
suostut tunnustamaan, että avasit sen oven, jota sinua kielsin
avaamasta, annampa sinulle jälleen molemmat poikasi." Mutta kuninkaanna
kolmannen kerran vastasi: "en, minä en ole tuota kiellettyä ovea
avannut." Silloin Maaria hänen taas laski taivaasta alas maan päälle
sekä korjasi haltuhunsa myös hänen kolmannenkin lapsensa.
Seuraavana aamuna, kun tuosta saatiin tieto, huusi koko kansa
ääneensä: "kuninkaan puoliso, on ihmis-syöjä, hän on välttämättömästi
tuomittavaksi toimitettava!" eikä kuningas enään saattanut olla
neuvon-antajiensa mieltä noudattamata. Hänen puolisonsa tuotiin
tuomio-istuimen etehen tutkittavaksi, ja koska ei hän mitään vastannut
eikä saattanut itseänsä puolustaa, tuomittiin hän poltto-rovion omaksi.
Puita kannettiin kokohon ja kun hän oli paaluun sidottu kiinni ja
valkea rupesi hänen ympärillänsä palamaan, silloin suli ylpeyden kova
jää-kuori, katumus hänen sydämmensä valloitti ja hän ajatteli: "jospa
vain ennen kuolemaani saisin tunnustaa tuon oven avanneeni!" Silloin
hänehen puheen-lahja palasi, ja hän huusi ääneensä: "tosin, Maaria,
minä olen sen tehnyt!" Ja kohta taivas laski satehen, joka liekit
sammutti, hänen ympärillensä loisto leimahti, ja kantaen sylissään tuon
pienen tyttösen Neitsy Maaria astui sinne alas sekä molemmat pikku
pojat hänen rinnallansa. Lempeästi nyt Maaria hänelle lausui: "joka
syntiänsä katuu ja rikoksensa tunnustaa, hänelle se myös anteeksi
annetaan," jätti sitten lapset hänen haltuunsa, päästi hänen kielensä
sitehistä ja lahjoitti hänelle onnea koko hänen elin kaudeksensa.
3.
Satu eräästä nuorukaisesta, joka pelkäämisen konstia oppiaksensa läksi
mailman markkinoille.
Eräällä isällä oli kaksi poikaa, joista vanhempi oli viisas ja
ymmärtäväinen sekä aina tiesi tehtävänsä tehdä, mutta nuorempi oli
tyhmä, ei saanut mitäkään päähänsä pystymään eikä oppinut mitään; ja
ihmiset, jotka hänen näkivät, sanoivat tavallisesti: "tuostapa vasta
on isälle raskas rasitus vielä syntyvä." Milloinka vain oli jotakin
toimitettavana, täytyi vanhemman aina toimehen ryhtyä; mutta jos isä
tämän käski mennä myöhään illalla taikka yötis-aikaa jotakin noutamaan
ja matka silloin sattui kirkko-tarhan tahi jonkun muun kammoksuttavan
paikan ohitse, vastasi hän tavallisesti: "voi isä, minua pahasti
pöyristyttää," sillä hän pelkäsi. Taikka kun iltasin pesä-valkian
ääressä tarinoita juteltiin sellaisia, että oikein karvoille kävi,
huusivat kuunteliat monasti: "voi, ihan meitä pöyristyttää." Nuorempi
poika silloin nurkassa istui kuunnellen eikä saattanut ensinkään
ymmärtää, mitä tuo tiesi. "Aina he sanovat: minua tuo kamoittaa,
oikeimpa kauheasti pöyristyttää; minä en kauhistuksesta enkä
pelon-pöyristyksistä mitään tiedä, tuohan lienee konsti semmoinen, jota
en ollenkaan ymmärrä."
Nytpä tapahtui, että isä kerran sanoi hänelle: "kuuleppas sinä tuolla
nurkassa! tulethan isoksi ja väkeväksi, ja sinun siis myös tulisi
oppia jotakin, millä saattaisit elatusta itselles hankkia. Etkö näe,
miten veljes panee parastansa, vaivojansa säästämätä, mutta sinuhun ei
mitään pysty.". "Oi isäni," vastasi poika, "tahtoisimpa halusta jotakin
oppia; niimpä, jos vain kävisi laatuhun, minua kovin haluttaisi oppia
tuota kauhistumista, sillä enhän sitä ollenkaan käsitä." Vanhempi veli
tätä kuullessaan naurahti ja ajatteli itseksensä: "noh hyvänen aika!
onhan tuo veljeni oikea pöhkö, josta ei iki-päivinä miestä paisu; sillä
mistä koukkua koetat, sitä ajoissa taivuta." Huo'aten isä taas vastasi:
"pelkäämistä ja kauhistumista kyllä vielä joudut oppimaan, mutta siitä
ei ole sinulle leipää lähtevä."
Muutaman päivän päästä lukkari heillä kävi vieraissa. Tälle isä
silloin suruansa valitti sekä kertoi, mitenkä hänen nuoremman
poikansa oli kehnosti laita, tuo kun ei mitään ymmärtänyt eikä
oppinut. "Ajattelkaappa! kun kysyin häneltä, millä hän elatustansa
aikoi ansaita, vastasi hän tahtovansa oppia pelkäämistä." "Jollei
sen vaikeampaa vaadita," lausui lukkari, "niin kylläpä hän tuota
saattaa minun tykönäni oppia; lähettäkää hänet vain minun luokseni,
jopa vaikka kohta otan hänen myötäni." Tästä isä oikein tuli
mieli-hyvilleen, arvellen itseksensä: "oppineehan kuitenkin poika
jotakin." Lukkari pojan siis vei kotihinsa ja työksi hänelle määrättiin
kellojen soittamista. Parin päivän kulutta tuo uusi isäntä poju paran
herätti sydän-yöllä ja käski hänen pukea vaatteet yllensä sekä mennä
kirkon-torniin soittamaan. "Ehkäpä nyt jo oppinet, mitä pelkääminen
tietää," lukkari itseksensä ajatteli, pujahtaen salaa tornihin edeltä,
ja kun poika oli sinne ylös ehtinyt sekä kääntyi kellon-nuorahan
ruvetaksensa, näki hän valkoisen haamun seisovan portahilla kumu-reiän
vasta-päätä. "Kuka siellä," hän huusi, mutta tuo haamu ei vastannut
mitään, ei siirtynyt paikaltansa eikä edes hiukkaakaan liikahtanut.
"Vastaa kohta," hän sitten kirkasi, "taikka mene heti tiehes, sillä
täällä ei sinulla yötis-aikaa ole mitään tekemistä." Liikahtamata
lukkari kuitenkin jäi paikalleen, jotta poika hänen luulisi aaveeksi.
Tämä silloin huusi toisen kerran: "mitäs täältä tahdot? jos olet
rehellinen mies, puhu suus puhtaaksi, taikka ma sinun viskaan
portahia alas." Lukkari ajatteli: "eihän tuo kuitenkaan toden totta
lienee," eikä äänen hiiskaustakaan laskenut, vaan seisoi kuin kivi
liikkumatonna. Nytpä poika kolmannen kerran kummitukselle kiljasi, ja
kun ei siitäkään sen parempaa syntynyt, hyökkäsi hän aavehen kimppuun
ja sysäsi sitä menemään senkin vauhtia, että se kolisten kopsahti koko
kymmenen porrasta alas-päin ja jäi sinne nurkkahan makaamaan. Sitten
hän kelloa soitti, läksi soitettuansa kotia, pani sanaakaan sanomata
vuoteellensa maata ja nukkui sinne. Lukkarin vaimo kau'an miestänsä
odotti, mutta eipä tuo tuloa tehnyt. Silloin hän viimein herätti pojan
ja kysäsi häneltä: "tiedätkö, mihin mieheni on jäänyt? hän ennen sinua
läksi tornihin." "En," vastasi poika, "mutta seisoi siellä kumu-rei'än
vastapäätä joku portahilla, ja koska ei se minulle mitään vastannut
eikä tahtonut tiehensä mennä, arvelin sen joksikin konnaksi ja
töyttäsin luistamaan portahia alas. Menkää vain sinne, kyllä sitten
näette, hänkö tuo oli, oikeinhan siitä olisin pahoillani." Vaimo
nyt riensi pois ja löysi tornista miehensä, joka vaikeroiden makasi
loukossa, häneltä kun oli toinen jalka taittunut.
Kannettuansa lukkarin kotia, juoksi vaimo, pahasti parkuen pojan
isän luoksi. "Teidän poikanne on," huusi hän, "meille saattanut
kamalan onnettomuuden, hän on mieheni viskannut tornin-portahia
alas niin rajusti, että toinen sääri on poikki murtunut; korjatkaa
kohta tuo heittiö hiitehen meidän talostamme!" Isä kovasti pelästyi,
riensi kiiruimman kautta lukkarin talohon ja torui poikaa oikein
pahan-päiväisesti. "Mihinkähän konnan- kujeihin sinä täällä olet
ruvennut? nuot varmaankin ovat itse pahan-hengen synnyttäminä päähäs
pöllähtäneet!" "Isäni", vastasi tämä, "kuultele minua vain hiukankin,
minä ihan syytön olen; hän siinä sydän-yöllä seisoi, ikään-kuin joku
semmoinen, jonka on paha mielessä. Minä en tietänyt, mikä tuo oli, ja
käskin kolmasti hänen puhua taikka korjata koipensa." "Voi onnetonta,"
lausui isä, "sinä minulle vain surua saatat, mene pois silmäini
edestä, en kärsi sinua enään nähtävissäni." "Jaa isäni, menempä aivan
halusta; malttakaa vain, kunnes päivä valkenee, silloinhan tahdon
lähteä, oppiakseni pelkäämistä sekä siten keksiäkseni keinon, millä
itseäni elättäisin." "Opi mitä opit," isä vastasi, "minulle se ompi
ihan yhden-tekevää. Tästähän saat viisikymmentä markkaa, ota net ja
lähde liikkeelle maita, mantereita kiertelemään, mutta älä kellekkään
ihmiselle ilmoita, mistäs olet ja kuka sinun isäsi on, sillä minun on
mahdoton olla sinua häpeämätä." "Kyllä, isä kulta, halusta noudatan
teidän tahtoanne; jollette vain vaikeampaa vaadi, minä helposti tuon
pidän mielessäni."
Kun sitten päivä koitti, pisti poika nuot viisikymmentä markkaa
taskuhunsa ja läksi valta-maantietä vaeltamaan, yhä jupisten
itseksensä: "jospa vain osaisin pelätä, jospa minua vain
kauhistuttaisi." Silloin häntä vastahan tuli mies, joka kuuli, mitä
poika itsekseen puheli, ja kun he olivat ehtineet kappaleen matkan
päähän, mistä näkivät hirsi-puun, sanoi hän pojalle: "katsoppas,
tuolla on puu, jossa seitsemän miestä on köydenpunojan tyttären
kanssa häitänsä pitänyt, ja siinäpä he nyt lentämään oppivat, mene
sinä istumaan tuonne puun juurelle ja jää sinne yöksi, niin kyllähän
pian opit pelkäämään." "Jollei tuohon muuta tarvita, eihän se sitten
vaikeata olekkaan, mutta jos noin näppärästi opin pelkäämähän, annan
sinulle minun viisikymmentä markkaani; palaja huomenna varahin minun
luokseni." Sitten meni poika hirsi-puun juurelle, istahti sinne ja
odotti, kunnes tuli ilta. Ja koska häntä siinä rupesi viluttamaan,
kantoi hän puita kokohon ja sytytti net palamaan; mutta sydän-yön
aikoihin rupesi käymään niin kylmä tuuli, että vilu häntä oikein
värisytti, vaikka hän ihan valkean ääressä oleskeli. Ja kun tuuli noita
hirtetyitä paiskeli toisiansa vastaan, niitä sinne tänne heilutellen,
ajatteli hän: "ompa minun vilu täällä alhaalla valkean vieressäkin,
mitähän sitten noitten, jotka tuolla ylhäällä itseänsä vääntelevät
kylmän kourissa." Ja hellä-mielinen kun oli, pystytti hän tika-puut,
kiipesi ylös, irroitti hirsi-puusta toisen hirtetyn toisensa perästä
sekä kantoi net kaikki seitsemän sieltä alas. Sitten hän valkeaa
korjasi, puhalteli sitä paremmin palamaan ja asetti ruumihit sen
ympärille istumaan, jotta heidän siinä sopisi lämmitellä. He tuossa
liikahtamata istua kököttivät, ja valkea tarttui heidän vaatteihinsa.
Hän silloin huudahti: "varokaa vain, taikka minä teidät taas roikkumaan
ripustan." Mutta nuot kuollehet eivät mitään kuullet, net vain vaiti
pysyivät ja antoivat vaateriepujensa yhä palaa. Silloin hän heille
sanoi suuttuneena: "jollette tahdo itsestänne vaaria pitää, en minä
teitä saata auttaa, minua ei haluta palaa teidän kansanne poroksi,"
ja ripusti heidät järjestänsä tuonne ylös. Sitten hän meni valkean
äärehen istumaan sekä nukkui sinne, ja seuraavana aamuna tuli tuo
eilinen mies hänen tykönsä sekä vaati viisikymmentä markkaa kysyen:
"jokohan nyt ymmärrät, mitä pelkääminen tietää?" "En," vastasi poika,
"mistähän olisin tuon tiedon saanut? nuot tuolla ylhäällä eivät ole
suutansa avanneet, ja olivatpa niin tyhmiä, että antoivat palaa, mitä
heillä muutamia vaaterääsyjä oli yltänsä." Silloin mies ymmärsi, ett ei
hänestä viidenkymmenen markan omistajaa sinä päivänä syntyisi, ja läksi
tiehensä sanoen: "tuommoista en vielä ole koskaan tavannut."
Eipä poikakaan sinne jäänyt, vaan rupesi edemmäksi astelemaan yhä
lausuen itseksensä: "oi jospa vain oppisin pelkäämään, oi voi jospa
vain oppisin pelkäämään!" Tämän kuuli eräs ajuri, joka hänen takanansa
kulki, sekä kysäsi: "kuka sinä olet?" "Empä tiedä," vastasi poika.
Ajuri sitten kysyi: "mistäpäs olet?" "En tiedä." "Kuka on sinun isäs?"
"Tuota en arvaa sanoa." "No mitäshän siinä itsekses yhä mötiset?"
"Voi," vastasi poika, "sydämmestäni soisin, että pelkäämistä oppisin,
mutta eipä ole ketään, joka minua opettaa osaisi," "Heitä hiitehen
lörpötykses," sanoi ajuri, "tule minun mukaani, ja sopiihan koettaa,
saanko sinua oppimaan." Poika nyt ajurin kumppaniksi rupesi, ja illalla
he ennättivät erähäsen ravintolaan, jonne aikoivat jäädä yöksi. Tupahan
tullessaan poju taas ääneensä lausui: "jospa vain oppisin pelkäämähän,
voi jospa minua pelko vain kerrankin pöyristyttäisi!" Tämän kuuli
isäntä ja sanoi naurahtaen: "jos sinun tuota tekee mieli, kylläs
sitä täältä saat tarpeekses." "Vaiti vain," virkkoi emäntä, "liian
montahan uhka-rohkean uteliasta jo on henkensä menettänyt, surku ja
sääli minun oikein tulisi noita kauniita silmiä, jolleivät net enään
pääsisi päivän-valoa ihailemaan." Mutta poika tähän vastasi: "Vaikkapa
tuo olisi kuinkakin vaikeata, tahdon sitä kuitenkin oppia, sillä
sempä tähdenhän minä olen liikkeelle lähtenytkin." Eikä hän isännälle
rauhan rahtua suonut, kunnes tämä hänelle kertoi, että lähistössä
siellä oli lumottu linna, missä kyllä saisi pelkäämistä oppia, jos
valvoen siinä vain viettäisi kolme yötä. Sille, joka tuon uskaltaisi
tehdä, kuningas muka oli puolisoksi luvannut tyttärensä, joka oli
mailman ihanin tyttönen; linnassa myöskin löytyi kätkettynä suuret
aartehet, joita vartioitsi häijyt haltiat, ja nämät tavarat, jotka
köyhimmästäkin pian tekisivät uppo-rikkahan, tuo rohkea saisi ihan
omaksensa periä. "Linnahan," lisäsi hän, "on kyllä moni mennyt, mutta
ei kukaan ole sieltä palannut." Seuraavana aamuna poika sitten meni
kuninkaan puheille ja sanoi: "jos vain lupa minulle suodaan, minä aivan
halusta tuolla lumotussa linnassa kolme yötä valvoisin." Kuningas
silloin poikaa katseli tarkasti, näkyi mieltyneen hänehen ja lausui:
"kolmellaista saat pyytää mukahasi linnaan, mutta niitten tulee olla
hengettömiä kaluja." Poju siihen vastasi: "soisimpa saavani valkeaa ja
sorvaus-penkin sekä veistin-penkin veitsineen."
Päivällä kuningas nämät kaikki lähetti linnahan hänen käytettäväksensä.
Kun sitten yö lähestyi, meni poika sinne, sytytti erähäsen kamariin
kirkkaasti palavan valkean, nosti sen vierehen veistin-penkin
veitsineen ja asettui itse istumaan sorvaus-penkille. "Oi jospahan
vain oppisin pelkäämään, mutta tuskin maar täälläkään sitä tulen
oppimaan." Sydän-yön aikahan hän valkeaa kerran aikoi kohentaa; kun
hän nyt siinä tulta puhalteli, kuului äkkiä nurkasta naukunta: "au,
miau, miten meitä viluttaa!" "Te hupsut," huusi poika, "mitä siellä
mangutte? Jos teidän on vilu, niin tulkaatte valkean äärehen istumaan
teitänne lämmittelemään." Tuskin nämät sanat hänen suustansa olivat
lähteneet, jopa yhdellä harppauksella hänen luoksensa hypähti kaksi
suurta mustaa kissaa, jotka asettuivat istumaan yksi hänen kummallekkin
puolellensa, hehkuvin silmin häntä hurjan tuimasti katsellen. Hetkisen
siinä lämmiteltyänsä net pojalle lausuivat: "entäpäs toveri kulta,
jos yhdessä rupeisimme korttia lyömään." "Vaikka vain," vastasi
hän, "mutta näyttäkää ensin minulle käpälänne hiemasen." Kissat nyt
häntä kohden kynsiänsä kurottivat. "Oi voi," poika silloin huudahti,
"teilläpä vasta on pitkät kynnet! malttakaappa, minun täytyy net
ensin hiukan leikata." Sitten hän heitä otti niskasta, nosti heidät
veistin-penkille ja kiersi ruuvilla heidän käpäliinsä kiinni. "Jo
nyt näin teidän sormenne," sanoi hän, "ja sepä kortinlyönnin-halun
minusta ihan haihdutti," tappoi heidät sitten ja viskasi vetehen. Mutta
kun hän näistä kahdesta oli päässyt ja taas aikoi valkean vierehen
istahtaa, silloimpa joka komerosta kaikkialta tuli häntä kohden mustia
kissoja ja mustia koiria, tuliset vitjat kaulassa, ja kamalasti niitä
karttumistansa yhä karttui, kunnes poika viimein oli huutavaan hukkahan
joutumaisillansa, sillä nuothan hirveästi kiljuivat, tunkivat hänen
valkeansa vierehen, kiskoivat sieltä kekäleitä ja koettivat sammuttaa
tulen. Tuota hän tuokion aikaa katseli hätäilemätä, mutta kun melu
hänen mielestänsä liiaksi yltyi, sieppasi hän puukkonsa, huutaen: "pois
edestä roistot," sekä hyökkäsi noitten kimppuhun. Muuttamat tiehensä
juoksivat, toiset hän löi kuoliaksi ja viskasi ulos lammikkoon. Ulkoa
palattuansa puhalsi hän valkeansa taas vireille ja lämmitteli siinä
itseänsä. Hänen tuossa nyt istuessansa silmät umpehen pakkasivat,
sillä häntä rupesi unettamaan. Hän silloin ympärillensä katsahti
ja näki nurkassa ison sängyn: "tuopa vasta minun mieleistäni," hän
itseksensä virkahti ja laski sinne pitkällensä maata. Mutta kun hän
juuri oli nukkumaisillansa, rupesi sänky itsestänsä liikkumaan ja läksi
linnan huoneita kiertelemään. "Hyväpä tämä," lausui poika, "paremmin
vain vielä." Silloin sänky vasta kulkemahan, ikään-kuin sitä olisi
kuusi hevosta vetänyt, ja kiisi hurjaa vauhtia sinne tänne, hypähtäen
kynnysten ylitse sekä lennellen portahia ylös ja alas; yht'äkkiä, hei
hopsis! siinä kaikki kiertyi mullin mallin, mitä päällimpänä oli ollut,
se alimmaksi joutui, ja ihan vuoren-korkuinen taakka nyt painoi poika
parkaa. Mutta tämä peitot ja patjat päältänsä viskasi, kapusi pois
sängystä, sanoen: "hullu enään ajelkohon!", pani maata tulen äärehen ja
nukkui siinä, kunnes päivä valkeni. Aamulla kuningas huonehesen saapui,
ja nähtyänsä pojan makaavan laattialla luuli hän, että peikot olivat
tämän tappaneet ja että poju nyt tuossa kuolleena kelletteli. Hän
silloin virkkoi: "oikeinhan minun on tuota kaunista nuorukaista sääli!"
Tämän kuuli poika ja nousi pystyyn, vastaten: "eipä vielä hätää." Tätä
kuningas vasta ihmettelemään, mutta joutuipa hän siitä ihan iloiseksi
ja kysäsi, mitenkä oli käynyt. "Aivan hyvin," vastasi poika, "onhan jo
yksi yö kulunut ja toivompa noitten kahdenkin vielä kuluvan." Kun hän
sitten ravintolaan palasi, isäntä vasta hämmästymään. "Empä hiukkaakaan
luullut," hän huudahti, "että sinua elävänä enään näkisin; oletkos
nyt jo oppinut, mitä pelkääminen tietää?" "En," kuului pojan vastaus,
"turhaan minä parastani panin; oi jospa vain joku minun saisi oppimaan."
Seuraavaksi yötä meni hän toistamiseen tuonne linnahan, istui valkean
viereen ja rupesi taas vanhaa virttänsä virittämään: "voi jospa vain
kerrankin pelko minua värisyttäisi!" Puoli-yön lähestyessä rupesi melua
ja kolinaa kuulumaan, ensin hiljaista, sittemmin yhä kovempaa, mutta
loppuipa se hetkiseksi peräti, ja kamalasti karjuen savu-torvesta
viimein kapsahti alas ihmisen puolikas, pudoten permannolle pojan
etehen. "Jopa jotakin," hän huudahti, "toinen puoli vielä puuttuu,
eihän tuosta tarpeeksi!" Silloin uudestansa syntyi melua, ulvomista
laskettiin mitä hurjimman raivokkainta, ja toinen puolikaskin kolahti
alas laattialle. "Maltappas," sanoi hän nyt, "jahkahan minä saan
valkean puhalletuksi vähän paremmin vireille sinun kunniakses." Kun hän
tämän tehtyänsä taas katsahti taaksensa, olivat molemmat puolikkaat
yhtehen yhdistyneet ja hänen paikallansa istui hirveän-näköinen mies.
"Empä tuota tarkoittanut," puhui poika, "penkki on minun." Mies kyllä
häntä koetti pois, mutta poika ei tuohon suostunut, vaan työnsi hänen
väkisin tiehensä ja meni vanhalle palkallensa istumaan. Silloimpa sinne
pudota rojahti vielä useampia miehiä, joilla oli muassansa yhdeksän
kuolleen luut ja kaksi pääkalloa; luut he sitten asettivat pystyhyn ja
rupesivat keilasille. Poikaa myös rupesi haluttamaan, ja hän heiltä
kysäsi: "kuulkaappa! pääsenkö minäkin juokkohon?" "Aivan halusta,
jos sinulla vain on rahaa." "Ompa sitä vaikka liikenemäänkin", tämä
vastasi, "mutta teidän pallonne eivät oikein ympyriäisiä ole." Sitten
hän otti pää-kallot, laski sorvaus-penkille ja teki net siinä ihan
ympyriäisiksi. "Kas nythän net luistavat," lausui hän, "nytpä vasta
oikea ilo alkaa." Poika sitten pelihin ryhtyi ja markkoja häneltä
meni muutamia, mutta kun kello löi kaksitoista, katosi kaikki hänen
nähtävistänsä; hän laski maata ja nukkui sikeään unehen. Seuraavana
aamuna tuli kuningas sinne tiedustelemaan. "Kuinka sinun on tänä
yönä käynyt?" kysyi hän. "Olempa ollut keilasilla ja pari markkaa
menettänyt." "Olethan toki välihin vähän pelännyt?" "Mitä maar," poika
vastasi, "oikein on hupaisesti yö kulunut, ja hartahimmasti vieläkin
haluan oppia, miltä pelkääminen tuntunee!"
Kolmannen yön alkaessa hän penkillensä taas istahti ja lausui aivan
suutuksissansa: "voi jospa jo kerrankin pelko minua edes hiukkasen
pöyristyttäisi!" Vähän myöhäsempään sitten tuli kuusi isoa miestä
kantaen ruumiin-arkkua huonehesen. Poika silloin sanoi: "voi, voi,
tuossa varmaankin on serkkuseni, joka vasta pari päivää sitten kuoli,"
viittasi sormellansa ja huusi: "tule, serkku kulta tule!" Miehet arkun
laskivat laattialle, ja hän kiiruusti juoksi sen vierehen sekä nosti
pois kannen; kuollut mies makasi arkussa. Poika hänen kasvojansa
koetteli, mutta net olivat kylmiä, kuin jää. "Maltappas," hän virkahti,
"minä sinua vähäsen lämmittelen," meni tuosta valkean etehen, lämmitti
siinä kätensä ja laski sen sitten kuolleen kasvoille; mutta kuollut
pysyi kylmänä. Nyt hän sen nosti arkusta, meni valkean viereen
istumaan, otti sen sylihinsä ja rupesi sen käsi-varsia hieromaan,
jotta veri suonissa taas pääsisi liikkeelle. Mutta kun ei tuostakaan
näkynyt apua lähtevän, juolahti hänen mieleensä: "milloinka kaksi
makaa vuoteella vieretysten, lämmittelevät he toisiansa," ja nytpä
hän kuolleen kantoi sänkyhyn, levitti peittoja hänen päällensä ja
meni itse viereen. Hetkisen kuluttua kuollut myös lämpeni ja rupesi
jo liikahtamaan. Silloin sanoi poika: "huomaatko, serkkuseni? enkö
ole sinua lämmittänyt?" Mutta kuollut nousi istualle ja huusi: "nytpä
tahdon sinun kuristaa kuoliaksi." "Mitä," vastasi siihen poika,
"tuommoistako palkkaa minulle ai'ot? ihan paikalla olet arkkuhun
joutuva takaisin," nosti hänen ylös, paiskasi sinne menemään ja pani
kannen kiinni; sitten tuli sisälle nuot kuusi miestä ja arkun he veivät
taas pois. "Empä vain rupee pelkäämään," sanoi poika, "täällä en sitä
ikänäni opi."
Silloin sinne sisälle astui mies, joka oli kaikkia muita kookkaampi ja
näytti hirveän julmalta: mutta hän oli vanha, ja pitkä, harmaa parta
riippui hänen rinnoilleen. "Voi sinuas kehnoa kurjaa!" hän huusi, "nyt
piankin olet oppiva, miltä pelkääminen tuntuu, sillä sinun täytyy
kuolla." "Eipä liiaksi hätää," vastasi poika, "eihän jänes menemätä
satu satimehen." "Jo nyt kohta tahdon sinun kaapata," sanoi tuo
hirviö. "Hiljaa, hiljaa, äläppäs ennen aikojas ylpeile; olenhan minä
yhtä väkevä, kuin sinä, ehkäpä vielä väkevämpikin." "Kyllä tuo pian on
nähty," lausui vanhus, "jos sinä olet minua vahvempi, sallin sinun
täältä mennä menojas, lähtekäämme nyt vain koettamaan!" Sitten hän
pojan vei pajahan pimeitä käytäviä pitkin, sieppasi kirveen ja sivalsi
yhdellä iskulla alasimen tykkänään menemään alas maahan. "Paremmin
minä toimitan työni," sanoi poika astuen toisen alasimen etehen, sinne
viereen tuli vanhus, tarkemmin selittääksensä, ja hänen harmaa partansa
ulottui aina alasimeen asti. Silloin poika otti kirveen, halkaisi
alasimen kerrassaan ja likisti samassa parran tuonne rakohon. "Siinäpäs
nyt jouduit pahaan pintehesen," sanoi poika, "nyt on sinun vuoros
kuolla." Sitten kaappasi hän rauta-kangen ja huimi sillä vanhusta,
kunnes tuo vaikeroiden sekä suuria aarteita luvaten rupesi rukoilemaan,
että hän jo lakkaisi lyömästä. Poika nyt veti kirveen alasimesta ja
laski ukon irti. Tämä taas vei hänen takaisin linnaan ja näytti hänelle
eräässä kellarissa kolme arkkua, jotka olivat kultaa täynnänsä. "Tästä
saakoon köyhät yhden osan sekä kuningas toisen, ja kolmas jääköön
sinun hyväkses." Sillä välin kello löi kaksitoista, aave kohta katosi,
ja poika jäi pilkko pimeään. "Ehkähän tästä sentään selvinnee," hän
itseksensä virkkoi, läksi sitten haporoitsemaan, osasi takaisin
kamarihin ja nukkui sinne valkean ääreen. Seuraavana aamuna tuli
kuningas ja kysyi: "joko nyt olet oppinut, mitä pelkääminen tietää?"
"En," vastasi poika, "mitä vielä! täällä kyllä kävi serkku vainajani,
ja parta-suu ukko minulle tuolla alhaalla näytti paljon rahaa, mutta
pelkäämisen konstia ei kukaan ole minulle opettanut." Silloin sanoi
kuningas: "sinä olet linnan päästänyt taioksista ja sinun siis tulee
saada tyttäreni puolisokses." "Tuopa toki kyllä hyvä," hän tähän
vastasi, "mutta ainakaan en vielä ymmärrä, mitä pelkääminen oikeastaan
ompi."
Sitten kulta kannettiin pois kellarista ja juotiin häitä, mutta vaikka
nuori kuningas kylläkin rakasti puolisoansa ja muutoin myös oli hyvällä
mielin, mutisi hän kuitenkin ehtimiseen: "voi jospa vain pelätä
ymmärtäisin! jospa kerrankin pelon pöyristykset minua värisyttäisivät!"
Tuosta viimein suuttui hänen puolisonsa. Silloin sanoi kamari-neitsyt:
"helpostihan tuo on autettavissa, minä kyllä tiedän keinon, millä häntä
piankin opetan pelkäämähän." Tämän sanottuansa meni hän puutarhaan
puron rannalle ja otti purosta salakoita ämpärillisen. Yöllä, nuoren
kuninkaan nukkuessa, hänen puolisonsa sitten veti pois peiton ja kaasi
hänen päällensä kaikki mitä ämpärissä oli kylmää vettä ja salakoita,
niin että pikku kaloja kaikkialla pyristeli hänen ympärillänsä. Hän
silloin heräsi huutaen: "voi vaimoseni, kuinka pelästyin pahasti!
Nythän hyvinkin ymmärrän, mimmoiselta maistu pelon-pöyristykset."
4.
Susi ja seitsemän pikku kiloa.
Olipa muinoin vanha vuohi; sillä oli seitsemän kiloa, joita se rakasti,
kuten äiti ainakin lapsiansa. Eräänä päivänä se metsään aikoi lähteä,
sieltä noutaaksensa ruokaa, ja kutsui sentähden luoksensa kaikki
seitsemän sekä sanoi noille: "rakkaat lapset, minä metsähän ai'on;
olkaa vain varoillanne, ett'ette sutta huonehesen laske, sillä jos
se tänne sisälle pääsee, syö se suuhunsa teidät joka iki ainoan. Tuo
konna usein on joku muu olevinansa, mutta karheasta äänestä ja mustista
käpälöistä sen pian tunnette." Kilot vastasivat: "äiti rakas, kyllä me
olemme varuillamme, lähtekäätte vain huoletonna." Silloin määkyi vanha
vuohi ja meni huoleti matkoihinsa.
Eipä aikaakaan, jo koputti joku ovea, huutaen: "avatkaa, rakkaat
lapseni, täällä teidän äitinne, joka teille jokaiselle jotakin
tuopi." Mutta karheasta äänestä kilot huomasivat suden siellä olevan.
"Emmepä avaa," net vastasivat, "sinä et ole meidän äitimme, sillä
hänellä on kaunis, suloinen ääni, mutta sinun äänes on kovin karhea;
sinä varmaankin olet susi." Silloin susi kauppa-puotiin juoksi ja
osti sieltä ison palan liitua; sen se sitten söi, tehden täten
äänensä hempeän hienoksi. Sitten se tuli takaisin, koputti huoneen
ovea ja huusi: "avatkaa, lapsi kultaseni, teidän äitinnehän täällä
ompi ja on teille jokaiselle jotakin tuonut." Mutta susi oli mustan
käpälänsä nostanut akkunan-laudalle; tämän näki kilot ja huusivat:
"emme maar avaakkaan, meidän äitimme käpälä ei ole musta, kuten
sinun; sinähän olet susi." Nytpä tämä leipojan luoksi juoksemaan ja
sanoi hänelle: "olenhan jalkaani satuttanut, sivele siihen hiukka
taikinaa." Kun sitten leipoja oli tuon tehnyt, riensi susi myllärin
talohon ja puhutteli isäntää, pyytäen: "ripoitappas valkoisia jauhoja
käpälälleni." Mylläri silloin ajatteli: "nyt sudella varmaankin on joku
petos mielessä", eikä luvannut tuota tehdä, mutta susi hänelle huusi:
"jollet mieltäni noudata, syön sinut suuhuni." Tästä mylläri pahasti
pelästyi ja siveli piankin käpälän valkoiseksi. -- Semmoisethan net
ihmis-raukat ovat!
Nyt tuo konna kolmannen kerran saapui huonehen edustalle, kolkutti ovea
ja sanoi: "avatkaa, lapsukaiseni! teidän rakas äitinne on kotia tullut
ja tuopi muassansa teille jokaiselle jotakin metsästä." Kilot siihen
vastasivat: "näytä ensin meille käpäläs, jotta tietäisimme, oletko
meidän rakas äitimme." Susi silloin käpälänsä pisti akkunasta sisälle,
ja koska sen näkivät valkoiseksi, uskoivat kilo parat puheenkin todeksi
ja avasivat oven. Mutta susipa sieltä astuikin sisälle. Kilot tuosta
pahasti pelästyivät ja pyrkivät piiloon. Yksi juoksi pöydän alle,
toinen sänkyhyn, kolmas hyppäsi uuniin, neljäs kyökkihin riensi, viides
pujahti arkun taakse, kuudes taas peso-astian alle, ja seitsemäs meni
seinäkellon-kaappiin. Mutta susi löysi net kaikki eikä siinä pitkiä
puheita pitänyt, vaan yhden toisensa perästä se net kiersi kitahansa;
ainoastaan nuorinta se ei löytänyt. Himonsa tyydytettyään peto sitten
juosta jolkutteli tiehensä, laski makuulle puun suojaan vihannalle
niitulle ja nukkui sinne.
Eihän aikaakaan, jo palasi vanha vuohi metsästä kotia. Mutta voi!
sielläpä vasta oikea hävityksen-kauhistus! Huoneen ovi oli selki
selällänsä auki, pöydät, tuolit ja penkit makasivat mullin mallin
kumossa, peso-astia oli palasiksi särjettynä ja peitto sekä tyynyt
sängystä laattialle laahattuna. Hän haeskeli lapsiansa, mutta eipä
löytänyt niitä mistään, hän noita nimeltä huusi jokaista, mutta ei
kukaan vastannut. Viimein, kun hän nuorimman nimeä mainitsi, vieno ääni
vastasi: "minä täällä kellon-kaapissa istun piilossa." Vuohi sitten
sieltä päästi poikasensa, ja tämä nyt kertoeli, mitenkä susi kumminkin
oli sisälle päässyt sekä syönyt muut kaikki. -- Ymmärtäähän sen, kuinka
katkeran katkerasti äiti silloin itki lastensa kovaa kohtaloa.