neuvoi Silander voimankoetukseen tottumatonta Juhoa ja sitten alkoivat
he vuorotellen nostaa jumputella toisiaan kohoksi lattiasta sekä
heittelehtiä ympäri huonetta, niin että tuolit ja lattialle nostetut
tyhjät pullot kaatuivat nurin sekä vieriskelivät painijain jaloissa.
Minä ehätin sulkemaan oven, ettei kukaan vieras pääsisi odottamatta
näkemään Riennon sen päiväistä toimitustapaa, samalla kun Lundgren
varoi toimituspöytää kellahtamasta nurin.
Paini päättyi Silanderin voitoksi. Huohottaen istahtivat he sitten
vastapäätä toisiaan, ottivat uudet ryypyt ja alkoivat rallattaa:
"Minun kultani kaunis on, vaikk' on kaitaluinen."
Kaikesta tästä huolimatta sain minä faktorin ja Lundgrenin kanssa
yhteisin ponnistuksin lehden painokuntoon ja voinpa vakuuttaa,
ettei sen päivän Riennon numero ollut sen huonompi kuin lukuisat
edeltäjänsäkään. Silmäillessäni iltapäivällä kotona vasta painosta
tuotua vielä tuoretta numeroa sekä muistellessani sitä ilmanpainetta,
minkä alaisena se oli syntynyt, tuntui minusta kuin siitä olisi
lehahtanut vastaan vahva konjakin tuoksu. Mutta se oli tietysti vain
pelkkää mielikuvitusta.
* * * * *
Juhon vierailu ei tällä kertaa muodostunut kovin monipäiväiseksi. Se
päättyi suunnilleen samalla tavoin kuin edellinenkin: Silander toimitti
hänelle eväät ja kyydin etelään päin.
Kevättalven kuluessa lähetti hän sitten Rientoon useampia kirjotuksia,
jotka tietystikin heti lämpimiltään saivat sijansa lehdessä.
Palkkionpyyntikirjeitä ei tällä kertaa kuulunut, mutta sen sijaan
saapui eräänä kevätpäivänä konttoriimme samalle asialle Juhon
henkilökohtainen edustaja.
Tämä nuori mies oli uskonnollisen idealistin perikuva jo
ulkomuodoltaankin: sileät kasvot vakaine, hiukan surumielisine
silmineen, viaton suu ja pitkä vaalea tukka. Muutoin esiintyi hän
moitteettomassa herrasmiehen puvussa. Kävi selville, että hän oli
polyteknikko sekä samalla metodistinen puhuja. Hän esitti meille
Juholta valtakirjan, joka oikeutti hänet nostamaan Juhon palkkiot
valtakirjassa mainituista kirjotuksista. Tulimme kaikki uteliaiksi ja
aloimme tiedustella Juhon viimeisimmistä vaiheista. Polyteknikko kertoi
silloin seuraavaa:
Eräänä iltana talvella oli Juho ilmestynyt metodistien kokoukseen
Helsingissä, ollen tapansa mukaan hiukan juovuksissa ja muuten
surkeassa tilassa. Kertoja oli silloin tehnyt, kuten laupias
samarialainen eräässä toisessa tapauksessa: hän oli lähentynyt Juhoa,
joka oli ollut ihan rahatonna, leivätönnä ja katotonna, sekä ottanut
hänet hoivaansa. Siitä saakka oli Juho asunut hänen huonetoverinaan,
ollut useita viikkoja ihan maistamatonna sekä kirjotellut eri lehtiin.
Ja mikä parasta, hänessä oli tapahtunut uskonnollinen kääntymys. Kun me
tätä hiukan epäilimme, vakuutti kertoja:
— Kyllä hänessä on tapahtunut aivan vilpitön kääntymys. Hän on nyt
aivan kuin lapsi.
Polyteknikon oli jossakin metodistien asioissa pitänyt lähteä pienelle
kiertomatkalle ympäri maan ja hän oli ottanut periäkseen Juhon saatavia
eri sanomalehdistä. Riennolta hän sai kokonaista kolmekymmentä
markkaa. Juho itse omassa persoonassaan ei tietysti olisi saanut kuin
vähäpätöisen osan tästä summasta. Mutta hänen asiamiehensä nuhteeton
olemus ei voinut olla tekemättä vaikutustaan kassaneitiin, minkä
lisäksi sattui sellainen harvinainen päivä, että kassassa oli yhdellä
kertaa kokonainen tukku seteleitä. Se oli nimittäin saanut pari päivää
olla rauhassa karhuilta ja Silanderilta.
Mainittakoon muuten tässä samassa yhteydessä, että tuota onnen ja
levon aikaa ei Juho-poloisella kestänyt kauan, vaan hänen elämänsä oli
määrätty suistumaan entisille raiteilleen. Syksypuoleen, jolloin olin
jo jättänyt Riennon, tapasin hänet Helsingissä eräässä lukusalissa.
Uteliaana riensin häntä tervehtimään sekä samalla todentamaan, oliko
kääntymys ollut pysyvämpää laatua. Jo lähemmäs tullessani huomasin
ulkoasussa merkkejä, jotka panivat epäilemään, että hän viime
aikoina oli asustanut ennemminkin vanhassa kolossaan Hietalahden
kivihiiliröykkiössä kuin siistin uskovaisen huonetoverina. Näitä
epäilyksiä täydensivät vielä silmien samea kiilto ja rankkitynnyrin
läheisyyttä muistuttava tuoksu.
Haikein mielin kertoikin Juho, että hänen laupias samarialaisensa
oli joutunut pitemmäksi aikaa sairaalaan ja että puulaaki oli siis
hajonnut. Ja niin oli Juho tullut työnnetyksi entisille harharetkilleen.
— _Sic volvere parcas!_ — lopetti Juho kertomuksensa.
Vähän myöhemmin näin sanomalehdistä, että Juhon huoltaja oli kuollut
sairaalassa, joten puulaakin uudistamisestakaan ei ollut enää toiveita.
Karhuja.
Edellisestä on jo käynyt selville, että Riennon päätoimittaja istuskeli
enimmiten kaikkialla muualla paitsi siellä, missä hänen virkansa
puolesta olisi tullut istua. Mutta tyhjänä ei hänen navassaan kääntyvä
ja huojuva nojatuolinsa toimitustunteina kuitenkaan ollut. Siinä istui
tavallisesti eräs Riennon lukuisista karhuista.
Olen jo ennen maininnut, miten kauppias Parkkanen kävi vuokrasaataviaan
karhuamassa, jyristen ja pauhaten sekä uhaten nostattaa kaikki
Riennon kompeet kadulle. Saman tapaisia olivat edelleenkin hänen
karhuamaretkensä: ne kulkivat kuin rajuilma päittemme yli. Milloin
Silander sattui olemaan toimistossa, kun ovelle ilmestyi Parkkasen
synkeä, parrakas hahmo kuin tuhoa ennustava ukonpilvi taivaanrannalle,
silloin me Lundgrenin kanssa aina pelkästä hienotunteisuudesta
poistuimme kiiruunkaupalla painohuoneeseen. Sinne kuulimme sitte ovien
läpi Parkkasen jyrisevän passon, jota säesti Silanderin lepyttelevä ja
suostutteleva ääni. Kun jyrinä vaimeni ja me painon akkunasta näimme
Parkkasen poistuvan, uskalsimme jälleen palata toimitushuoneeseen,
jossa Silander istui punottavana ja hämillään. Kaiken alta pilkisti jo
kuitenkin näkyviin tyytyväisyys siitä, että kaikki oli sentään siksikin
hyvin päättynyt.
— No niinpähän sitä siitäkin nikarasta taas päästiin! — lausui hän
tupakkaa tarjoten.
Silander olikin esimerkiksi kelpaava mestari suoriutumaan hyvillä
puheilla vaikeimmistakin situatsioneista. Parkkasen käynnit olivat
sentään verraten harvinaisia, jota vastoin tuo alussa mainittu karhu
oli, varsinkin kesäiseen aikaan, jokapäiväinen vieras toimistossamme.
Hän oli ammatiltaan kirjansitoja sekä muuten hyvissä varoissa oleva
mies. Oliko hän tehnyt Riennolle ammattiinsa kuuluvia töitä vai
muutenko Silander oli hänelle yksityisesti joutunut velkaan, siitä en
niin tarkoin tullut selkoa ottaneeksi.
Puolenpäivän tienoissa, jolloin keskikesän aikaan ihmisen näkeminen
Kolkkalan kaduilla oli harvinainen ihme, lähti herra Tarkki
kirjansitojan verstaastaan liikkeelle. Läntistyneet tohvelit
jaloissaan ja päällään vanha tohvelipalttoo tuo hyväntuulinen,
lihava ja hyvinparroittunut elinkeinonharjottaja asteli verkalleen
Kolkkalan katuja, joiden kivityksen lomasta ruohonkorret kaupungissa
vallitsevan rauhan rohkaisemina pilkistivät esiin. Hän pysähtyi
ensimaiseen kadunkulmaan ja silmäili haukotellen jokaiselle neljälle
ilmansuunnalle. Mutta kun missäänpäin ei näkynyt mitään mielenkiintoa
herättävää, maleksi hän seuraavaan kalmaan ja niin edelleen päämaaliaan
kohti, joka oli Riennon toimitus.
Kun Tarkki saapui konttoriin, kuulimme me Lundgrenin kanssa
tavallisesti nuoremman konttorineidin tiuskivan:
— Hyi tuota Tarkkia, kun on hävitön! Menkää tiehenne siitä! Kuuletteko?
Heti paikalla pois siitä!
Se oli merkki siitä, että Tarkki tiskin ympäri kiertäessään oli ilman
muuta kietaissut kätensä hänen kaulaansa sekä karheapartaisella
leuallaan hankasi hänen punastunutta poskeaan. Sen jälkeen kuului
Tarkin ääni kysyvän:
— Mitäs se kassanvartia tietää? Onko siellä laatikossa minkä verran
kolikoita?
— On, mutta Tarkille niitä ei anneta, — kuului kassaneidin vastaus.
— Vai ei anneta! — ja Tarkin askeleet siirtyivät kassaa kohti.
— Hui, ette saa tulla! — kirkui tällöin kassaneiti. — Menettekö pois
siitä, ei meillä ole kuitenkaan rahaa enempää kuin kaksi markkaa.
— Vai kaksi, — kuuluu Tarkin laiska vastaus. — Mihinkäs te olette
haaskanneet viime päivien tulot?
— Ei meillä ole kahteen päivään ollut tuloja muuta kuin yhdestä
kerta-ilmotuksesta.
Tämän jälkeen narahtaa toimitushuoneen ovi ja Tarkki paksuine
palttoineen, tohveleineen ja partoineen työntyy oven täydeltä sisään.
— Päivää! Kuuluuko sitä maailmalta mitä? — lausuu hän leveästi ja
sijottaa ruhonsa mahdollisimman mukavasti päätoimittajan tuoliin.
Vastaukseksi hänen kysymykseensä alan minä edessäni olevasta
maaseutulehdestä lukea esim. tällaista kesäuutista: "Jännittävän
taistelun haukan ja hauen välillä näkivät Heinävedellä muutamat
kalamiehet t.k. 5 p:nä. Taistelu päättyi siten j.n.e." Uutinen on
jo kierrellyt suurimman osan Suomen sanomalehdistöä, siirtyen kuin
haukotus suusta suuhun, ja nyt on sen vuoro tullut päästä Riennon
palstoille. Noin viikon kuluttua ilmestyy se sitten kajaanilaiseen
valonahjoon, minkä jälkeen se hyvässä lykyssä voi lähteä vielä uudelle
kiertomatkalle.
Tarkki kuuntelee uutista välinpitämättömästi, sytyttää paperossin
ja anastaa haltuunsa nuoraan kiinnitetyt sakset, joilla hän alkaa
silputa pöydällä olevia sanomalehtiä. Sitä tietä on usein mennyt
minun valmiiksi leikkaamani "käsikirjotuskin". Saksiin kyllästyttyään
tarttuu hän lyijykynään ja raapustaa pöydällä olevat tulitikku- ja
paperossilaatikot, kirjekuoret ja imupaperin täyteen kaikenlaisia
kuvioita. Kaiken aikaa juttelee hän laiskaan tapaansa, olematta
millänsäkään minun kärsimättömistä eleistäni, joilla minä koetan antaa
hänen ymmärtää, että hän häiritsee meitä kansanvalistustyössämme. Kun
hän ei enää löydä mitään ehyttä pintaa piirustuksilleen, laittaa hän
jostakin helsinkiläislehdestä mukavan kärpäsläpän ja alkaa täydellä
mielenkiinnolla räpsiä kärpäsiä, jotka tappelevat ruokapaikasta
Lundgrenin kaljulla kiireellä.
Siten viettää hän lähes joka päivä parisen tuntia toimistossa. Jos
hyvin käy, sattuu Silanderkin ilmestymään paikalle. Silloin otetaan
kassa, sekä Silanderin yksityinen että konttorin kassa, perinpohjaisen
tarkastuksen alaiseksi, jolloin Tarkin taskuun siirtyy niin paljon kuin
Riennon sen päiväinen ekonoominen tila suinkin sallii.
Tyytyväisenä vääntäytyy Tarkki sen jälkeen paluumatkalle — eikä hänen
humoristisessa olemuksessaan voi huomata mitään tyytymättömyyden
oireita silloinkaan, kun saalis on käynyt yhteen tyhjän kanssa. Kun hän
on hävinnyt toimitushuoneen oven taakse, kuuluu konttorista jälleen
nuoremman neidin ääni:
— Tark-kii, menettekö siivolla siitä!
* * * * *
Muista Riennon karhuista mainittakoon tässä enää ainoastaan eräs
Kolkkalan varakkaimpia rakennusmestareita — siis yksi sen luokan
ihmisistä, jotka ovat sangen huomattavina tekijöinä niin Kolkkalan kuin
koko tuhatjärvisen isänmaamme nykyisessä kulttuurityössä, antaen sille
oman vahvan rakennusmestarileimansa. Puheenalainen karhu oli kuitenkin
nähtävästi sangen pessimistinen saataviinsa nähden, sillä hän ei minun
aikanani käynyt persoonallisesti kertaakaan Riennon toimistossa. Sen
sijaan kiersi hän ympäri Kolkkalaa kuin kiljuva jalopeura, panetellen
Rientoa, kuten Silander kerran tuskastuneena selitti. Yhden ainoan
kerran hän erään ilmotusasian takia soitti toimitukseen ja sekin
tapahtui sangen onnettomana hetkenä. Se oli näet silloin, kun Juho
ja Silander konjakin höyryjen innoittamina vetelivät Härmän poikain
laulua. Loilotus tunkeutui tietysti puhelinjohtoa myöten herra
pykmestarin korvaan ja kohta lähti Kolkkalaa kiertämään juoru: Riennon
toimitus on ollut täynnä juopuneita, siellä on verissä päin tapeltu ja
säretty huonekaluja.
Suutari ja räätäli saavat suorittaa Riennolle ilmotusvelkansa luonnossa.
Ainoat kenkäni alkoivat keskellä kesää olla siinä kunnossa, että pöly
ja hiekka pääsi ulkona liikkuessa esteettömästi tunkemaan sisälle.
Puhumattakaan kosteudesta, kun sattui sateiset ilmat. Korjauttaakaan
niitä ei juuri enää kannattanut, sillä niiden hajaantumistila alkoi
olla jo niin pitkällä, että uusia pohjia olisi ollut hieman vaikea
niihin kiinnittää. Ja jos olisikin, niin milläpä minä olisin korjauksen
aikana jalkapöytiäni suojannut. Tosinhan Kolkkalan kaduilla siihen
aikaan vuodesta sai vaeltaa tietänsä jotensakin rauhassa uteliasten
lähimmäistensä katseilta, joten minä hyvin olisin voinut ottaa oppia
kirjansitoja Tarkista, mutta siihen tunsin minä itseltäni puuttuvan
tarpeellista rohkeutta.
Täytyi siis kaikin mokomin saada uudet jalkineet.
Sellainen toivomus oli kuitenkin paljon helpompi lausua kuin toteuttaa.
Palkkaani oli kyllä hyvä joukko saamatta, mutta kassan sisällys
ei koskaan ehtinyt nousta niin korkealle, että sillä olisi voinut
kengät lunastaa, kun Tarkki tai joku muu minua paljon suuremmilla
vaatimuksilla esiintyvä tuli ja korjasi sen haltuunsa. Itse sain vain
parin markan tai korkeintaan viitosen eriä, niin että juuri ja juuri
tupakissa pysyin.
Eräänä päivänä, kun Silander oli toimistossa, esitin hänelle
jalkineitteni huolestuttavan tilan, näyttäen samalla suuremmaksi
vakuudeksi niiden pohjia toimituspöydän yli.
— Kyllä sinun, näenmä, pitää välttämättä saada uudet kengät, — lausui
hän lohduttavasti ja rupesi miettimään.
Hetken kuluttua kirkastui hänelle asia. Hän selaili ilmotuskirjaa ja
virkkoi:
— Kuulehan, Riku, kyllä me saamme sinulle kengät. Suutari Kuosmanen on
meille vielä hyvän joukon ilmotusvelkaa. Ei siis muuta kuin menet hänen
kenkäkauppaansa ja valitset itsellesi hyvät jalkineet, joiden hinta
sitten kuitataan Kuosmasen ilmotusvelkaan.
Tietysti minusta olisi ollut paljon mieluisempaa ostaa itselleni
kengät käteisellä, mutta kun näytti mahdottomalta saada sitä tähän
tarpeeseen, niin oli viisainta tyytyä Silanderin ehdotukseen. Niinpä
meninkin illalla työstä päästyäni Kuosmasen puotiin ja rupesin
valikoimaan kenkiä. Varasto oli sangen vähissä ja minä en löytänyt
mieleisiä. Mutta muuallekaan ei ollut meneminen ja katupölyn tuhrimissa
sukissakin tuntui kovin epämieluisalta edelleen kävellä. Niin valitsin
joukosta hienoimmat ja samalla vähimmän sopimattomat. Ne olivat
boxnahkaiset — ensi kerran taisin muuten kuulla suutarin vakuutuksen,
että ne ovat "ehta box-nahkaa", mikä vaikutti minuun hyvin lumoavasti
— englantilaismalliset nauhakengät. Kun ne oli kääritty pakettiin,
selitin minä hiukan levotonna:
— Minä olen Riento-lehden aputoimittajia ja herra Silander käski minun
ottaa kengät teidän ilmotustiliinne.
Kunnianarvoisan suutarimestarin naama sai tämän kuultuaan hyvin
happaman ilmeen. Mitään protestia ei hän kuitenkaan tehnyt, vaan antoi
mahdollisimman niukalla päännyökäyksellä suostumuksensa kauppaan.
Arvatenkin lohdutti hän sittemmin itseään sillä, että minä en ollut
tinkinyt penniäkään kenkien korkeasta hinnasta.
Heti kotiin tultua muutin uudet kenkäni jalkaan ja lähdin
iltakävelylle. Ne olivat siron kapeat, mutta tavattoman pitkäkärkiset,
niin että minusta alkoi väkisinkin tuntua, että jaloissani on kenkien
asemesta sukset. Ja melkein kaikkien vastaantulijain katseet näyttivät
vastustamattomasti kääntyvän niihin. Mutta minun täytyi nyt kerta
kaikkiaan tyytyä niihin sellaisina kuin ne olivat sekä lohduttaa
itseäni sillä, että yksi Kolkkalan kolmesta kauppaneuvoksesta käytti
juuri samanlaisia kenkiä.
* * * * *
Syyspuoleen alkoi pukuni kaivata samanlaista uudistusta. Tosin siinä
ei vielä näkynyt ilmireikiä, mutta erinäiset kohdat olivat jo käyneet
niin kiiltäviksi, että niillä hätätilassa olisi voinut korvata peilin
puutteen. Sitäpaitsi ne olivat jo ammoin käytännöstä pois joutunutta
kuosia.
Kun sen nautinnon kaipuu, minkä uuden uutukaisessa ja kuosikkaassa
puvussa käyminen synnyttää, kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi,
päätin minä astua Rubiconin yli — ja tilata itselleni puvun. Kun onnen
sanotaan suosivan rohkeita, niin arvelin Riennon kassaan asianomaiseksi
päiväksi kertyvän siksi paljon rahaa, että saisin sillä pukuni
lunastetuksi.
Olosuhteisiin katsoen päätin valita räätälin laitakaupungilta —
tyhmästi kylläkin, sillä sellaiset eläjäthän etupäässä karhuamisillaan
muuttavat lähimmäisensä elämän maalliseksi helvetiksi, elleivät
heti saa täyttä käteistä maksua. Koska räätälit — vaatturinimi ei
ollut Kolkkalassa vielä vakiintunut, joten rohkenen käyttää tuota
vanhaa kunnianarvoisaa räätäli-nimitystä — Kolkkalassakin olivat
pääasiallisesti kahdensukuisia: Leinoja ja Kanervia, kantoi räätäli,
johon minun vaalini sattui, ensinmainittua nimeä. Muutoin oli hän
tyypillinen laitakaupungin räätäli: laiha ja synkkäkatseinen. Oliko
hän lisäksi, kuten asiaan olisi kuulunut, keuhkotautinen, siitä en
ehtinyt päästä täyteen varmuuteen. Arvatenkaan hänen luonaan ei
ollut pistäytynyt ostajia viikkokausiin, sillä hänen ilonsa minun
ilmestymiseni johdosta oli suuri ja vilpitön.
No niin, kangas valittiin — vaikka, totta puhuen, valikoimisen varaa ei
sanottavasti ollut —, mitat otettiin ja hinnasta sovittiin. Puvun piti
olla viikon kuluttua valmiina.
Ilmotin kassaneidille, mikä tärkeä ja suurenpuoleinen menoerä minulla
oli edessäni ja hän lupasi tehdä voitavansa asiassa. Mutta siitä
huolimatta ei minun varalleni määräpäiväksi kertynyt viittä markkaa
enempää.
Toivoin jo, että puvun valmistuminen olisi tavallisuuden mukaan
myöhästynyt ja että sillä aikaa joku onnenpotku toisi kassaan isomman
summan rahaa. Mutta oi inhimillisten toiveiden turhuutta, niin
vaatimattomia kuin ne olkootkin: täsmälleen saapui räätälin oppipoika
asuntooni, käsivarrellaan uusi pukuni.
Pyysin pojan odottamaan ja ryhdyin pukemaan vaatteita päälleni, sillä
housuja ei oltu vielä lainkaan koetettu. Sitä tehdessäni huomasin
vasta, että kangas oli selvästi toista kuin mistä olin puvun tilannut.
Katsoin kuitenkin olevani siksi allakynsin, että jätin välikysymyksen
siitä seikasta tekemättä ja jatkoin ääneti pukeutumista. Housut
tuntuivat heti jalkaan vetäessä lonkilta ihmeellisen ahtailta. Saatuani
ne napitetuksi kykenin niissä tuskin liikkumaan ja käsiä ei piukkuuden
vuoksi ollut taskuihin yrittäminenkään. Kun istuuduin tuolille, kuului
sieltä missä molemmat lahkeet yhtyvät, arveluttavaa ritinää: sauma oli
noin puolen korttelin pituudelta ratkennut!
Nyt loppui kärsivällisyyteni ja unhottaen proletääri-asemani viskasin
minä housut takaisin pojalle ja käskin ne kiiruimmiten korjata.
Tapaus oli oikeastaan tervetullut, sillä siten sain tilaisuuden ennen
tilintekoon ryhtymistä käydä Silanderin kimppuun.
Löysinkin hänet suuremmitta vaikeuksitta kotoaan, missä hän sohvalla
vatsallaan maaten ja kasvot tyynyyn painettuina vaikeroitsi kovissa
hammastaudin tuskissa. Hänen leukapielensä olivat pahoin ajettuneet,
jotapaitsi hän viimeisen juomingin jäleltä oli puolittain rampana.
Kun olin esittänyt hänelle tilanteeni, mietti hän hetkisen ja nostaen
sitten päänsä tyynystä vastasi:
— Räätäli Leinolla on Riennossa vuosi-ilmotus, josta hän ei vielä ole
maksanut penniäkään. Kuitataan se sinun pukusi siihen.
No, olihan siinä minulle toki jotakin selkänojaa ja rohkeampana
ryhdyin nyt odottamaan räätälipoikaa. Verraten pian hän toikin housut
korjauksilta, esittäen samalla laskun. Käskin hänen viedä mestarilleen
terveiset, että puvun hinta kuitataan Riennon ilmotuspalkkioon ja niine
hyvineen lähti poika tiehensä.
Yksin jäätyäni tutkin housuja tarkoin ja ne näyttivät ani vähän
korjautuneen. Miettiessäni, vetäisinkö housut heti jalkaani vai
lykkäisinkö sen mahdollisesti syntyvine pettymyksineen tuonnemmaksi,
kuului oven takaa kiivas koputus ja sisään astui räätälimestari Leino
omassa persoonassaan.
Hänen hahmonsa oli pahaa ennustava, mikä ehdottomasti pani kylmät
väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.
— Tuota, kuulkaapas, herra Räisänen, eihän se ollut puhekaan, että se
puku sillä tavalla maksetaan, — alkoi hän harmista vapisevalla äänellä
ja sitten syyti hän suustaan kymmenisen minuuttia yhtä ja toista
vähemmän hauskaa kuunneltavaa.
Kun hän vihdoin soi minulle sananvuoron, koetin minä selittää, että
tarkotukseni oli ollut maksaa puku rehellisesti käteisellä, mutta kun
en toivomukseni mukaan saanut palkkaani ulos, käytti herra Silander
tätä keinoa. Sanani eivät suurestikaan rauhottaneet tasapainostaan
joutunutta räätälimestaria, vaan alkoi hän nyt vimmatusti soimata
Silanderia, joka "kuului yhtä menoa juopottelevan ja olevan ihan
vararikon partaalla". Lopuksi otti hän surkeasti nöyrän sävyn ja
pyyteli, että minä tunnustaisin velan omakseni ja pitäisin siitä
huolen. Mitä ilmotusmaksuun tuli, niin se hänen oli muka suoritettava
vasta vuoden lopulla — vaikka tosin aloinkin epäillä hänen koettavan
luikerrella siitä kokonaan vapaaksi, kaiketikin tuota toivomaansa
vararikkoa odotellessa.
Päästäkseni hänestä erilleni suostuin ottamaan velan omakseni. Se sai
hänet hiukan tyyntymään ja poistumaan.
Tämä kohtaus oli saattanut minut siksi kuohuksiin, että yksin jäätyäni
vedin kursailematta uudet housut jalkaani ja heittäydyin rennosti
tuolille istumaan. Ne eivät ratkenneet. Mutta ahtailta ne yhä tuntuivat
ja konkariaskeleita niillä ei ollut yrittäminenkään. Eikä niitä kaiken
tapahtuneen jälkeen ilennyt lähettää enää korjattavaksikaan.
Tästä kaikesta johtuvan harmini purin Silanderiin. Kirjotin hänelle
kirjelapun, jossa puhuin muutamia suoria sanoja, ilmottaen perinpohjin
kyllästyneeni toimeen, jossa ei voinut elää edes kunnollisesti
puettuna. Kirjeen lähetin heti palvelustytön mukana Silanderin kotiin.
Seuraavan tunnin käytin housujeni perinpohjaiseen treenaamiseen:
kävelin edestakaisin lattialla, seisoin hajasäärin ja kädet taskuissa
sekä otin tuolilla erilaisia istuma-asentoja. Kun siitä päästyäni olin
aikeissa lähteä ulos kävelylle, näin Silanderin kepin avulla tulla
lyyhäävän pihan halki.
Hän saapui minua lepyttämään. Kertoi käyneensä räätälin luona ja
saaneensa hänet tyydytetyksi. Puolet oli kuitattu ilmotusmaksuun ja
toisen puolen oli Silander luvannut toimittaa ensi tilassa. Minut oli
räätäli luvannut jättää kokonaan rauhaan.
Luonnollisesti haihtui tälläkin kertaa sydämestäni kaikki närä
Silanderia kohtaan ja nähdessäni hänen ajettuneet leukapielensä
sekä ontuvan jalkansa kaduin minä kirjeeni kovuutta. Kiitin häntä
vaivoistaan ja ystävinä puristimme jälleen toistemme käsiä.
Mitä kovanonnen housuihini tulee, niin ulkona liikkuessani näyttivät
aina ihmisten katseet kiintyvän erikoisesti niihin, kuten aikaisemmin
kenkiini. Tästä kiusaantuneena vein ne maalla käydessäni kotikyläni
tunnustetulle räätälimestarille, joka tarkasteli niitä päätä
pudistellen ja teki sitten sen ikävän paljastuksen, että samalla kun
ne olivat lonkilta liian ahtaat, oli takapuolessa kokonaista kolme
senttiä liikaa. Ja ne oli leikattu niin täpärälti, että korjaaminen oli
mahdotonta!
On luonnollista, että minä tästä harmillisesta seikasta tietoiseksi
tultuani en mielelläni ollut selin ihmisiin. Kohtelin ankarasti
housujani, saadakseni ne mahdollisimman pian loppuun kulutetuksi. Mutta
ne olivat luonnottoman sitkeähenkiset eikä niissä mikään kohta vielä
kiiltänyt, kun vuosia myöhemmin möin ne Helsingissä juutalaiselle.
Henkistä sodankäyntiä Hoikkalassa.