jotakin, minkä minä itsekseni tulkitsin näin: "Se on pahanpäiväinen
roskalehti, jota sivistyneet eivät juuri viitsi tilata j.n.e."
Säälivästi hymyillen nyökyttivät hänelle toiset ymmärtävästi päätään ja
niin keskustellen hävisivät he näkyvistäni.
Sen enempää ei minun Riennossa olo-aikanani tarvinnut olla musiikin
kanssa tekemisissä.
Pääkirjotuksia ja kaunokirjallisia alakertoja.
Olen jo tehnyt selkoa Riennon uutispuolesta, mutta pääkirjotuksista ja
kaunokirjallisesta osastosta en ole vielä mitään maininnut.
Ensi päiviä Riennossa ollessani kiintyi kerran huomioni laatikkoon,
joka oli naulattu seinään lähelle ikkunaa ja noin miehen pään
korkeudelle lattiasta. Hetken sitä tarkasteltuani katsoin kysyvästi
Lundgreniin, joka ilmotti lyhyesti:
— Se on pääkirjotusten ja alakertain reservi.
Rohkenin nyt pistää käteni laatikkoon, josta vedin esille tukun
pitkiä, pölyisiä ja osaksi kellastuneita paperiviilekkeitä. Ne
olivat yhteen liimattuja sanomalehtileikkeleitä, joista luin
seuraavanlaisia otsakkeita: "Metsämarjojemme kansantaloudellinen
merkitys", "Mystillinen pikajuna", "Vastaavatko maaseutumarkkinamme
enää merkitystään?", "Verikoston uhri" j.n.e. Muutamissa oli vanha
otsakirjotus pyyhitty pois ja päälle kirjotettu kokonaan toisenlainen.
Esimerkiksi otsake: "Onko syytä panna kaikki peltomme heinänkasvuun?"
oli muutettu muotoon: "Eräs meijeritaloudellinen kysymys." Tämä oli
luonnollisesti tehty silmänlumeiksi sille lehdelle, josta kirjotus oli
näpistetty.
Milloin ei pääkirjotuksen paikalle tai alakertaan ollut mitään
tuorempaa, silloin — ja se oli tavallisinta — suollettiin reservistä
noita viilekkeitä painoon. Luonnollisesti tuli reservi toisaalta
pysyttää aina täysilukuisena, mutta sehän ei ollut konsti eikä mikään,
kun toimituksella oli käytettävänään kokonaista kahdet sakset ja
Santeri, mustesorminen ja pahankurinen painopoikamme, joka toinen päivä
gummi arabicum’ista liotti tölkillisen liimaa.
Toisinaan minä kuitenkin halusin saada pääkirjotuksenkin paikalle
jotain alkuperäistä ja "aktuellia". Mutta tämän hyvin luvallisen
halun toteuttaminen oli sangen työlästä. Itseltäni ei juuri liiennyt
aikaa niiden kirjottamiseen — jos olisin siihen pystynytkään, sillä
Kolkkalan atmosfääri ei ole juuri erikoisen edullinen itsenäiselle
aivotyöskentelylle. Syrjästä käsin sain kuitenkin toisinaan avustusta —
varsinkin eräältä ajelehtivalta sanomalehtimieheltä, josta tuonnempana
tulee puhe.
Kerran päivällistä syödessä tuumailin, mistä saisin huomiseen
numeroon taas pitkästä aikaa omintakeisen pääkirjotuksen. Silloin
tarjoutui eräs ruokavieraista, muuan kauppamatkustaja, kirjottamaan
sen. Ilomielin tartuin hänen tarjoukseensa ja yön aikana kyhäsikin
hän puolentoista vaaksan mittaisen artikkelin, nimeltä: "Epäkohtia
kyydityslaitoksessamme". Se alkoi sanoilla: "Jokainen, joka on
vähänkään matkustellut maaseudullamme, tietää kuinka kehnoon
ruokahoitoon matkustaja useimmissa kestikievareissamme saa tyytyä,
huolimatta siitä j.n.e." Se oli läpeensä kestikievarien ruuan ja
makuusijojen morkkaamista. No niin, se tuli lehteen ja seuraavalla
viikolla tuli parilta kiukustuneelta kestikievarinisännältä äkäset
vastineet, joissa "kaiken maailman pruuviherrat" saivat kunniansa
kuulla. Hiukan siivottuna tarjosivat ne tervetullutta palstantäytettä
ja minä hykersin tyytyväisenä käsiäni, saatuani siten kolme kärpästä
yhdellä iskulla.
* * * * *
Kaunokirjallisista alakerroista ei ollut puutetta, sillä toimitukseen
tuli useita viikkolehtiä, joiden pääasiallisin sisältö oli
kaunokirjallista laatua. Sopivia alakertoja sai siis niin paljon
kuin vain ilkesi leikata eikä tarvinnut pelätä syytöksiä omankäden
oikeudesta, sillä minkä hyvänsä lehden oli mahdoton väittää niitä
alkuperäiseksi omaisuudekseen — nimittäin mikäli ne olivat suomennoksia.
Mutta olipa Riennolla yllinkyllin tarjona alkuperäistäkin
kaunokirjallista avustusta. Penkoessani muutamana päivänä
sanomalehtihyllyn laatikoita, löysin eräästä suuren joukon
käyttämättömiä käsikirjotuksia. Ihmeissäni nostin ne pöydälle ja aloin
niitä lähemmin tarkastella.
Ne olivat novelleja ja runoja, varustettuja tuntemattomilla nimillä ja
nimimerkeillä. Päällimmäisenä kasassa oli jokseenkin tottumattomalla
käsialalla kirjotettu kertomus "Korven Tuomas". Se oli hyvin orjallinen
mukaelma Juhani Ahon "Maailman murjomasta". Sitten seurasi suuri joukko
runoja. Luin ne kaikki läpi eivätkä ne olleet niinkään mitättömiä.
Tapasin niistä esimerkiksi miltei jokaisesta tuon nykyaikaiselle
suomalaiselle runolle välttämättömän, iki-ihanan kuvan "salmensuu",
käytettynä vuoroin yksikössä, vuoroin monikossa. "Ah!" ja "oi!"
huudahduksia ei niistä myöskään puuttunut. Niinikään tapasi niistä
miltei kaikki muutkin kansallisen runon tuntomerkit: hämärän ja
raukean lemmentuskan, modernin särkyneisyyden, sairaan sydämen,
hyvin paljon unelmia, elämän väsymyksen ja kuolemantoivon. Erottelin
niistä melkoisen joukon, samoinkuin suorasanaisistakin ja pistin ne
reservilaatikkoon käytettäviksi tarpeen vaatiessa.
Ajatellessani, kuinka meillä on jo paljon sanomalehtiä ja kuinka
kaikkien toimistoissa on laatikoittain julkaistaviksi lähetettyjä
runoja ja novelleja, kustantajista puhumattakaan, en voinut olla
tuntematta itseäni ylpeäksi kansani puolesta. Suotta emme olleet
Kalevan kansan jälkeläisiä, sillä joka toinen mies ja nainen pystyy
meillä runoja ja novelleja kirjottamaan. Ja jotka eivät kirjota, ne
harrastavat muutoin tavalla tai toisella kaunotaiteita. Meillä on jo
nyt estetikkoja lähes yhtä paljon kuin agronoomeja. Mikä toinen kansa
pystyisikään siinä suhteessa kilpailemaan kanssamme!
Tällaiset mietteet saivat minut lopulta niin intoutumaan, että
tavallinen kolkkalalainen turtuneisuus hävisi aivoistani, minä
tartuin kynään ja kirjotin haltioituneen alakerran kansamme
tulevaisuusmahdollisuuksista. Se loppui huudahdukseen: "Harjottakoot
muut kansat armeijojaan, tehkööt teknillisiä keksintöjään ja
levennelkööt kaupallaan ja elinkeinoillaan, me sen sijaan soitamme
kanteleita ja runoilemme kaunisten järviemme partahilla."
Ajelehtiva sanomalehtimies ja ryysyfilosoofi.
Eräänä kesäpäivänä huomasin aamiaiselta palatessani toimituspöydällä
Silanderin paikalla aukireväistyn, toimitukselle osotetun kirjeen.
Silander oli nähtävästi minun poissa ollessani pistäytynyt toimistossa
ja avannut sen. Vainuten jotakin lehteen kelpaavaa uutista levitin
kirjeen eteeni ja aloin lukea sitä. Kirje oli kuitenkin yksityistä
laatua ja kirjottaja — sanon häntä tässä vain etunimellään
Juhoksi — osottausi olevan sama henkilö, joka pari päivää sitten
oli onnellistuttanut Rientoa omintakeisella artikkelilla: "Mitä
nuorisoseuroilta tätä nykyä vaaditaan?" Kirjeestä kävi selville, että
hän oli aikaisemmin — ennen minun toimittajaksi tuloani — lähetellyt
Rientoon kirjotuksia, joista hän nyt pyysi palkkiota. Osotteeksi
ilmotti hän erään maalaispitäjän, jossa hän toistaiseksi ilmotti
oleksivansa.
Tulin hieman uteliaaksi tämän itselleni ennestään varsin oudon
avustajan suhteen, sillä kirjotuksistaan päättäen osottausi hän sangen
sivistyneeksi ja tietorikkaaksi mieheksi.
Kun Silander seuraavan kerran näyttäysi toimistossa, tiedustelin
hänestä lähemmin.
— Jassoo, etkö sinä ole sattunut hänestä koskaan kuulemaan? — ihmetteli
Silander. — Hän on entinen ylioppilas, joka on ollut avustajana
miltei kaikissa Suomen sanomalehdissä ja osaksi vielä Ruotsinkin
lehdissä. Täällä Kolkkalassa hän on ollut vakinaisena aputoimittajana
kummassakin lehdessä. Mutta hän ei viihdy kauan yhdessä paikassa,
kovin viinaan menevä polonen kun on (tässä kohti katsoa luimautti
Silander minua hieman arastellen, mutta minä säilytin totisen naaman).
Mutta vaikka hän onkin ollut jo pitkät ajat aivan deekiksellä, on
hän kuitenkin kaiken aikaa pitänyt ihanteen lippunsa korkealla. Ja
kirjottamaan pystyy hän miltä alalta hyvänsä. Etupäässä kirjottaa hän
kuitenkin kansanvalistus- sekä taloudelliselta alalta. Hänellä onkin
mukana aina tilastollinen vuosikirja, jonka numeroilla hän tukee
kansantaloudellisia päätelmiään.
Edelleen sain kuulla, että tuo merkillinen Juho aatteineen ja
tilastollisine vuosikirjoineen elää usein viikkokausia katotonna ja
leivätönnä. Helsingissä kertoi Silander hänen usein viettäneen; kylmiä
syksyisiä öitä Hietalahden laivatokassa, missä hän oli kaivautunut
kivihiilikasaan ja vetänyt katokseen tyhjän pakkilaatikon. Polvensa
varassa oli hän siellä aamun sarastaessa kirjottanut artikkeleita
maaseutulehtiin, joista monien karhuamisten tuloksena sai jos sattui
jonkun mitättömän palkkion.
— Pitäisihän sille poloiselle meidänkin lähettää rahaa, mutta... —
lopetti Silander kuvauksensa.
Tuo Silanderin "mutta" oli kyllin painava, että Juholle olisi voitu
penniäkään lähettää. Viikon perästä häneltä saapui uusi artikkeli,
joka tällä kertaa käsitteli maamme tuonnin ja viennin suhdatonta
eroavaisuutta sekä mihin se lopulta johtaa. Samalla tuli myöskin
uusi rahanpyyntikirje, jossa hän kertoi häätyneensä heinätöihin
ruokapalkalla. Kun Riennon kassa varsinkin näin keskikesällä poti
kroonillista tyhjyyttä, ei hänen kirjeensä tälläkään kertaa aiheuttanut
mitään toimenpiteitä.
Seuraavassa hänen kirjeessään oli jo varsin liikuttava sävy. Hän
kertoi muun muassa häätyneensä vaihettamaan housunsa ja kenkänsä
huonompiin — takin hän ilmotti olevan jo siksi lopussa, ettei sillä
voinut edes yhtä ruoka-ateriaa itselleen vaihettaa. Hän pyysi meitä
Jumalan nimessä lähettämään edes sen verran rahaa, että hän pääsisi
sieltä sydänmaasta ihmisten ilmoille. Mutta tälläkin kertaa oli tulos
sama kuin edellisillä kerroilla. En edes omistani voinut lähettää,
niin mielelläni kuin sen olisin tehnytkin, sillä oma palkkanikin oli
kahdelta viime kuulta lähes kokonaan saamatta.
Mutta elokuun lopulla saapui Juho omassa persoonassaan muistuttamaan
Rientoa olemassaolostaan ja saatavistaan.
Istuimme Lundgrenin kanssa tavallisten askartemme ääressä, kun
ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta minä
kohta panin merkille seuraavat seikat: olkapäille ulottuva tukka;
pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru talvipalttoo,
jonka ratkeimista pumpulitäyte pisti esiin; rajottuneet pieksusaappaat,
joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä, kuorimattomasta
puusta leikattu ryhmysauva sekä lopuksi toisella käsivarrella mustunut
pärekori, jossa punaisen rievun alta pilkisti leivänkannikoita ja
kulunut kirja.
Siis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!
Ilmestys kysyi meiltä herra Silanderia. Vastasin, että hän tähän
aikaan on mahdollisesti kotonaan sekä neuvoin hänen osotteensa. Ulos
lähtiessään kohotti ilmestys koriaan sekä lausui juhlallisesti:
— _Omnia mea mecum porto._
— Mitä, se rääsyläinenhän lasketti tulemaan puhtainta latinaa! —
käännyin minä hänen mentyään ihmeissäni Lundgrenin puoleen.
— Ettekö tunteneet? Sehän oli Juho, — ilmotti korrehtuurinlukija.
Juho oli saanut Silanderin käsiinsä ja seuraavana päivänä ilmestyi hän
toimitukseen kokonaan uudesta syntyneenä. Tukka ja parta oli siistitty,
päällään hänellä oli siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus
rusettineen ja patiinikengät jalassa. Takinhihat ja housunlahkeet
olivat tosin hieman lyhyet — sillä puku oli Silanderin vaatesäiliöstä,
— mutta se ei paljoakaan merkinnyt. Ylätaskussaan hänellä oli pieni
litteä pullo riikapalsamia, jonka avulla hän piti vireillä pientä
humalaa, saadakseen, kuten hän sanoi, hermonsa pysymään tasapainossa.
Kun Silander, joka myöskin oli toimistossa, esitti hänet minulle,
virkkoi hän kättäni puristaessaan kysyvästi:
— _Civis academicus?_
Kun minä olin myöntävästi vastannut, puristi hän uudelleen kättäni ja
lausui juhlallisesti:
— _Ego etiam._
Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi auttelemaan meitä
toimitustyössä. Silander osotti hänelle käännettäväksi jonkun pätkän
Hufvudstadsbladetista, mutta pari lausetta suomennettuaan otti hän
kulauksen rohtopullostaan, nousi sen jälkeen täyteen pituuteensa ja
esitti juhlallisin elein yli laajan toimituspöydän lähempää tuttavuutta
kanssani.
— Kerran minäkin olen ollut Arcadiassa! — lausui hän silmät kosteina ja
kumartui jälleen Hufvudstadsbladetin yli.
Hetken kuluttua virkkoi hän Silanderille:
— Paremmin minulta sentään luistaa tämä työ kuin siltä sinun entiseltä
apulaiseltasi, joka suomensi... kuinka se nyt taas olikaan?
— Vaikka oli ylioppilasmies, niin käänsi lauseen: "Det är ett
sprängämne af farligaste slag" suomeksi näin: "Se on vaarallisimpia
iskuja synnyttävä räjähdysaine".
* * * * *
Juho jäi useammaksi viikoksi Kolkkalaan ja muuttui lopulta
Riento-poloiselle todelliseksi maanvaivaksi. Koko vierailuaikanaan
ei hän kirjottanut riviäkään, mutta ilmestyi kylläkin joka päivä
toimistoon karhuamaan saataviaan. Luonnollisesti oli hän aina
joltisessakin hutikassa, milloin harmaan-kalseassa oluthumalassa,
milloin lienteämmässä riikapalsamihiprakassa. Saamatta jääneitä
kirjotuspalkkioitaan, joista tietystikään ei oltu minkäänlaista
sopimusta tehty, sai hän konttorista aluksi parin markan ja markan
suuruisissa erissä sekä lopuksi viiskymmenpennisinä, kunnes kassaa
hoitava konttorineiti lakkasi niitäkin antamasta. Viikon päivät
kävi Juho vielä senkin jälkeen päivittäin toimistossamme, karttaen
ja rukoillen edes viittäkymmentä penniä — summa, jolla Kolkkalan
tillikkapuodeissa sai pullon olutta ja voileivän — sekä lausuen aina
poislähtiessään profeetallisia uhkauksia Rientoa pian kohtaavasta
surkeasta perikadosta.
Ensimäisenä päivänä sen jälkeen kun kassaneiti oli sulkenut häneltä
sydämensä, annoin minä Juholle viimeiset lanttini. Seuraavana
päivänä minä luonnollisesti olin typö tyhjä, mutta kun hän
puoli tuntia oli ympäröinyt minua humalaisen hellyydellä sekä
huolimatta vakuutuksistani, että olin ihan pennitön mies, toisteli
itsepintaisesti: "Rakas veli, ainoastaan viisikymmentä penniä!" täytyi
minun lopulta kiristää kassaneidiltä omaan tiliini mainittu summa.
Kun Juho vielä tämän jälkeen oli tehnyt muutamia ihan tuloksettomia
vierailuja toimistoomme, katosi hän äkkiä näkyvistämme. Kun
Silander näyttäysi ensi kerran Juhon hävittyä toimistossa, sain
kuulla selityksen, Juho oli useat kerrat tavotellut häntä kotoa,
saanut vihdoin käsiinsä sekä pannut hänet lujille. Silloin oli
Silander varustanut hänet eväillä, vienyt asemalle ja ostanut
piletin Kolkkalasta lähinnä etelään käsin olevaan kaupunkiin, jonka
sanomalehdiltä Juholla oli myöskin saatavia.
* * * * *
Elää kitkuteltiin ja päästiin vähitellen seuraavaan talveen — ja, ihme
kyllä, niin Riennon toimistossa kuin koko Kolkkalassakin suoritettiin
tämä taival aivan yhtä rintaa suuren maailman kanssa. Silloin —
muistaakseni oli jo helmikuu kulumassa — ilmestyi Juho uudelleen
Kolkkalan horisontin sisäpuolelle.
Minä yritän tehdä lakon.
Juhon seuraava esiintyminen Riennon toimituksessa tapahtui seuraavien
olosuhteiden vallitessa.
Minussa oli jo pitemmän aikaa kytenyt tyytymättömyys asemaani sillä
vaatimattomasta palkastani rupesi yhä tuntuvampia eriä jäämään
rästiksi. Aloin yhä syvemmin tuntea itseni raatavaksi proletaariksi
ja rupesin tuumimaan lakkoa. Tosinhan Silander oli kaikkea muuta
kuin verenimijä-kapitalisti, mutta nyt hän oli puolitoista viikkoa
ollut yhtämittaa ihan tietymättömissä ja kaikki Riennon asiat olivat
niin rempallaan kuin ne ikinä olla saattoivat. Juhon profeetalliset
uhkaukset näyttivät rupeavan toteutumaan ja kaikissa meissä kyti
katkeruus Silanderia kohtaan.
Sattuipa sitten, että minä eräänä iltana olin viettämässä muutaman
toverini nimipäivää Kolkkalan seurahuoneella — klassillinen paikka,
missä puoliyön jälkeen joku ikuinen lääninkanslisti tai kaljupäinen
konttoripäällikkö nyökytti päätä pöydällään palavalle kynttilälle
ja koetti mörisevällä monoloogilla hämmentää Kolkkalan raskasta
yöhiljaisuutta. No niin, seuraavana aamuna havahduin puoli kahdeksan,
jolloin minä tavallisesti lähdin päivätyöhöni, mutta kun pääni tuntui
ylen raskaalta, katsoin minä hetken otolliseksi ryhtyä lakkoon.
Ummistin siis jälleen silmäni ja jatkoin velttoa jälkipäiväuinailua.
Kello yhdeksän havahduin siihen, että joku minua tyrkki kylkeen. Silmät
avattuani näin ensimäiseksi Santerin vallattomat silmät ja mustetahran
koristaman nykerönenän. Faktorin nimessä pyysi hän minua tulemaan
toimistoon antamaan käsikirjotusta, sillä latojat seisoivat joutilaina
kastiensa ääressä. Ilmotin hänelle järkähtämättömän tahtoni olla
liikahtamatta sijaltani sekä kehotin etsimään Silanderia. Pitäköön hän
nyt kerrankaan huolen lehden ilmestymisestä!
Tasan tunnin kuluttua havahduin musteen ja tuoreen painopaperin
epämieluisaan hajuun ja silmät avattuani näin vuoteeni äärellä jälleen
Santerin.
— Faktori pyysi oikein tosissaan herra Räisästä tulemaan käsikirjotusta
leikkaamaan, kun...
— No miksette ole Silanderia hakeneet? — keskeytin minä äreästi.
— No, kun sitä ei löydy mistään, — selitti Santeri silmiään vilkuttaen.
— Menehän siitä nyt matkaasi, — hoputin minä häntä ja koetin jatkaa
"lakkoa".
Mutta hengessäni näin minä latojain seisovan neuvottomina kirjapainossa
ja kuiskivan pahaa ennustavasti, samalla kun faktori toimitushuoneessa
selailee aamun postia ja harkitsee, uskaltaisiko hän käydä saksiin
käsiksi ja valmistaa omalla uhallaan annoksen käsikirjotusta. Minua
alkoi todella huolettaa päivän numeron kohtalo, sillä olinhan kaikesta
huolimatta kiintynyt Riento-rääsyyn, josta olin niin paljon vaivaakin
nähnyt. Lopulta kaikkosi minusta uneliaisuus kokonaan ja minä
hankkiusin tavalliseen päivätyöhöni.
En kuitenkaan pitänyt mitään kiirettä, vaan söin aamiaisen kaikessa
rauhassa, tupakoitsin sen jälkeen vielä hetkisen ja lähdin sitte
hiljalleen toimistoon.
Astuessani sisälle toimitushuoneeseen kohtasi minua seuraava näky:
Kokoon painuneena istui Silander huojuvassa päätoimittajan tuolissaan,
kyynärpäät pöydällä ja pää tuettuna käsien varaan. Verestävät
silmät olivat pikkusen raollaan, turvonneiden huulten välitse näkyi
hammastarhassa leveä aukko, sillä pari alaleuan etuhammasta oli
hävinnyt sijaltaan ja — _horribile visu_ — vasemman silmän alta paistoi
ankara mustelma. Hänen kyynärpäidensä alla oli kasassa aamun posti ja
päätä tukevassa oikeassa kädessä törröttivät sakset, joiden sakarat
murheellisesti viittasivat kattoa kohti.
Jos sydänlokeroihini viime päivinä oli kaivautunut närää esimiestäni
kohtaan, haihtui se tämän näyn edessä nopeasti ja muuttui
päinvastaiseksi tunteeksi.
Päästyään muutamain aivoponnistusten jälkeen selville minun
läsnäolostani, antoi Silander itsestään ensimäisen elonmerkin
liikuttamalla saksia, mikä samalla oli selvästikin tarkotettu minulle
tervehdykseksi. Tämän jälkeen virkkoi hän äänellä, jota lähinnä voisi
verrata reenjalasten kitinään sulalla maantiellä:
— No jopa se sattui hullusti, että me kumpikin jouduimme samalla kertaa
sairaaksi!
Se kanalja otaksui siis ilman muuta, että minullakin oli kohmelo ja
ettei minulla muka olisi ollut painavampiakin syitä jäädä pois työstä.
Mutta olihan totta, että minä en ollut antanut mitään muodollista lakko
julistusta, joten annoin hänen pitää vakaumuksensa, koska hän sitä
paitsi oli puolittain oikeassakin. Itsensä hänet oli muutoin, kuten
myöhemmin faktorilta sain kuulla, monien etsiskelyjen jälkeen löydetty
Kolkkalan ulkoravintolasta, missä hän jonkun yksityishuoneen nurkassa
oli kuorsannut tukkihumalassa. Ankarain ponnistusten jälkeen oli hänet
saatu tajuamaan toimistossa vallitsevan tilanteen epätoivoisuus,
jolloin hän oli katsonut tarpeelliseksi siirtää itsensä päätoimittajana
hänelle kuuluvalle paikalle.
Kun minä olin asettunut paikalleni häntä vastapäätä, työnsi hän postin
ja sakset minun eteeni.
Nähdessään, että toimitustyö alkoi käydä tavallisia raiteitaan ja että
latojat saivat työtä, kirkasti ilon hohde hänen sameita silmiään ja hän
lausui:
— Kuule, Riku, kyllä meidän välttämättä täytyy saada piiskaryypyt.
Minulla ei oikeastaan ollut mitään tätä esimieheni tekemää kohtuullista
ehdotusta vastaan. Tiedustettiin konttorista kassan tilaa ja,
ihmeellistä kylläkin, siellä osottausi olevan rahoja yli kymmenen
markan. Tästä harvinaisesta löydöstä riemastuneena pyysi Silander
toisen konttorineidin hakemaan puolikkaan konjakkia, muutamia
suudapulloja sekä puntin sikareja.
Hetken kuluttua ilmestyivät nämä hyvyydet pöydälle ja maailma alkoi yhä
enemmän kirkastua silmissämme.
Kun Silander kaatoi kolmatta ryyppyä laseihin, aukeni ovi — ja
edessämme seisoi Juho täydessä pituudessaan.
— Osasitpa sinäkin tulla oikeaan aikaan! — virkkoi Silander, jonka ääni
oli jo ehtinyt muuttua iloisen lallattelevaksi..
Juho katsahti häneen kysyvästi, mutta vainusi samalla konjakin
tuoksun, näki pöydällä olevat varustukset ja ymmärsi kaikki. — Saavuin
puoli tuntia sitten Kolkkalan asemalle ja merkillinen vaisto ohjasi
minut suoraan tänne, — selitti hän, hieroen tyytyväisenä suuria ja
kohmettuneita käsiään.
Hän sai ryypyn, kotiutui nopeasti ja alkoi pöydän nurkalla kirjottaa
artikkelia. Minä kynin pääkaupungin lehtiä minkä kerkesin ja Silander
rallatteli tyytyväisenä. Lundgren ja faktori saivat luonnollisesti
hekin osansa toimituspöydän hyvyyksistä ja niin vallitsi Riennon
toimistossa oikea markkinamieliala.
Konjakkipuolikas ei luonnollisesti kestänyt kauan ja kädenkäänteessä
toimitti Silander samanlaisen tilalle. Kun hän polviensa välissä juuri
kiskoi korkkia sen suulta, näimme puoliavoimesta konttorinovesta erään
Kolkkalan papeista lähenevän toimitushuonettamme.
— No nyt tästä hyvä tulee, kun saamme tänne vielä papinkin, — virkkoi
Silander iloisesti ja silmät autuaasti killillään.
Konjakkipullon, jonka suulla korkkiruuvi törrötti pystyssä, näpisti
hän polviensa väliin ja asettui viattomana miehenä rynkämöisilleen
pöydän nojalle. Minä riensin asettumaan keskusteluun pastorin kanssa,
jolla oli jätettävänä Rientoon muuan oikaisu. Asiansa suoritettuaan
poistui hän verrattain nopeasti, sillä arvatenkin huomasi hän
toimitushuoneessamme vallitsevan ilmanalan vähemmän soveliaaksi
papilliselle olemukselleen.
Hänen hävittyään oven taakse päästi Silander kevennyksen huokauksen ja
pamautti korkin pullon suulta. Hetken kuluttua kohosi Juhokin jo sille
asteelle, että hän arvioitsi kirjottamisen maalliseksi turhuudeksi.
Hän laski kynän kädestään ja yhdessä Silanderin kanssa alkoi hän minun
kielloistani huolimatta laulaa: "Hei Härmästä poikia kymmenen".
Kun he olivat vetäneet viimeisen värssyn loppuun, lausui Silander
sammaltelevalla äänellä:
— Kuule, Juho, vaikka sinä ootkin noin pitkä, niin et sinä pärjää
minulle käsivoimissa.
Silmäniskulla kehotti Lundgren minua olemaan varuillani, jos
päätoimittaja alkaisi tappelua hankkia. Mutta Silander ei
nähtävästikään ollut tappelupäällä, sillä rauhallisesti ehdotti hän
Juholle:
— Koitetaanko sylipainia?
Juho puolestaan selitti asettavansa hengenominaisuudet raa'an
aineellisen voiman yläpuolelle, mutta siitä huolimatta täytyi hänen
lopulta antautua Silanderin kanssa sylipainiin.