"RIENNON" TOIMITUS
Piirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta
Kirj.
KYÖSTI WILKUNA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1914.
Kyösti Wilkuna.
_Kyösti Wilkuna_ on Pohjanmaan poikia, syntynyt toukokuun 4 p. 1879
Nivalassa, lähinnä nuorimpana veljessarjassa. Isä ja äiti olivat
heränneitä, isä ankara luonne, kiinteä ja taipumaton pohjalainen, jonka
niskat eivät tiettävästi olleet missään kumartuneet, äiti hennompi
ja hiljainen. Talo oli ja on vieläkin paikkakunnan "napataloja",
jonka hyvä metsä, voimaperäinen maanviljelys ja väsymätön työnteko,
isäntä itse aina etunenässä, ovat nostaneet kiitettävään kuntoon.
Nyt ovat itse iso "Vilku-Kusti" ja hänen hellä ja hiljainen vaimonsa
kauan jo maanneet maan mullissa, ja poika on joutunut maailman rantaa
vaeltamaan, uralle, josta esi-isät eivät mitään tienneet.
Kuinka Kyösti Wilkuna kouluun pääsi, on hänelle itselleenkin aivan
käsittämätöntä. Hänen isänsä oli jyrkästi kaikkea "joutavaa"
koulunkäyntiä vastaan, arvellen koulunkäyneistä tulevan vain "herroja"
kansan rasitukseksi — todella Aaroni Perttilän, talonpoikaiskuninkaan
mielipiteitä! "Vilku-Kusti" terotti alituisesti elämänsä ohjetta "maa
vakavin, Jumala totisin," joten lienee ollut aivan sattuma, että
Kyösti sittenkin pääsi näiden mielipiteiden jostain salaisesta raosta
kouluun pujahtamaan. Kun se oli tapahtunut, niin ukkokin taipui, jopa
pannen määräksi, että Kyöstistä tulisi pappi, mikä aikomus, kuten
niin monet muutkin ajalliset suunnitelmat, meni tyhjiin. Koulussa,
Oulun klassillisessa lyseossa, Kyösti vanhempana, hyvämuistisena ja
tyynesti ajattelevana, menestyi hyvin, mutta oli hänessä jo silloin
huomattavissa eräänlainen "taiteellinen rauhattomuus". Latina ja
historia olivat hänen hyvät aineensa, maineensa varsinaiset tantereet
— ensiksikin koulun piha, jossa hän pikkupoikien suureksi ihastukseksi
vei aina oman puolensa "ison pallon heitossa" voittoon, ja toiseksi
— konventin sanomalehti "Valon terho", jossa hän Sepeteuksen nimellä
edusti yhteiskunnallisen ja henkisen oppositionin kerettiläistä kantaa.
Tämä hänen "oppositsioninsa olevia oloja vastaan" veikin hänet kesken
koulunkäynnin eräälle vuoden kestävälle seikkailuretkelle — y.t.
kansakoulunopettajaksi Kolariin. Näinä vuosina oli hän myöskin jonkun
aikaa toimittajana oululaisessa Kaleva-lehdessä, josta luultavasti
hänen ensimäiset julkisuuteen päässeet kaunokirjalliset kyhäyksensä
olisivat löydettävissä. Mutta pian huomaa hän liian aikaisin
keskeyttäneensä opintonsa, ja niin näkee kevät 1903 hänet ylioppilaana
Helsingissä.
Totuuden mukaisesti on sanottava, että nyt alkaa miehen myrsky- ja
kiihkokausi, joka käsittää kaikki ne tavalliset kokemukset, jotka
elämänhaluisen nuorukaisen, joka häikäilemättä tahtoo kaikki tutkia,
tiedetään saavuttavan. Hänen levoton sielunsa estää häntä vankasti
ja vaarumatta seuraamasta mitään varsinaista opinto-ohjelmaa, vaan
syöksyy hän toisesta harrastuksesta toiseen. Esimerkiksi mainittakoon,
että taidehistoria herättää yhteen aikaan niin hänen mielenkiintoansa,
että hän ei tunne mitään muuta tärkeätä niihin aikoihin tässä
maailmassa. Ateneumin kokoelmat, laajempain puutteessa, ahmii hän
nälkäisen himolla, ja hänen erinomaisen hyvä muistinsa auttaa hänet
lyhyessä ajassa kokoamaan tältä alalta tiedot, joilla joku toinen
olisi loistanut tutkinnoissa. Mutta Wilkuna ei ollut ajatellutkaan
mitään tutkinnon suorittamista — asia oli ollut hänelle vain muutoin
mielenkiintoinen. Välillä hän taas toimii sanomalehtimiehenä, asuu
maaseudulla Helsingin lähistöllä kirjoitellen ensimäisiä todellakin
kustantajan katsottavaksi aiottuja novellejaan, joista kuitenkaan
moni ei liene lopuksikaan julkisuuteen tullut. Juuri tätä ennen on
hän kuitenkin vakavasti aikonut noudattaa isänsä tahtoa ja ruveta —
papiksi; hänen sen aikuiset tuttavansa kertovat hänen istuskelleen
ahkerasti "puulaakissaan" Vuorikadun varrella kreikkalainen Uusi
Testamentti kädessä, ja rauhallisen maalaispappilan elämä oli ollut
hänen silloinen ihanteensa. Niin eli hän vilkkaissa harrastuksissa,
jakaen aikansa elämän, taiteen, novellin sisällyksen ja muodon
tutkimisen, kirjallisuuden yleensä ja erittäinkin Schopenhauerin
välille, valmistautuen siten, kentiesi hänen luonnolleen parhaalla
tavalla tulevaan kutsumukseensa.
Vuonna 1907 julkaisee hän "Novelleja", ja siitä saakka on hänen
tuotteliaisuutensa ollut lannistumaton. Tuhannet ovat hänen lukijansa
ja suopea on ollut hänelle julkisuuskin. Novellien kirjoittajaksi on
hänellä terävä silmä asialle oleellisten huomioitten tekoon, kyky
eepilliseen kertomatapaan, joka kuitenkin pysytteleikse vilkkaana, ja
objektiviseen suhtautumiseen, joka saa hänet pysymään tyynenä loppuun
saakka. Suurena etuna on hänellä myöskin mehevän huumorin lahja, jota
hän käyttelee menestyksellä silloin kun asia niin vaatii. Kuitenkin
lienee hänen perinnöllinen ja pohjimmainen mielialansa vakavuus,
joka tulee voimakkaasti esiin eräissä hänen novelleissaan, varsinkin
niissä, joissa hän joutuu kuvaamaan hänelle lapsuudesta tutuinta,
maalaisväestön ja heränneitten elämää. Suurimman menestyksen ja maineen
hän on, kuten tunnettua, saavuttanut historiallisten kertomusten
kirjoittajana; niiden luomiseen on hänellä ollut apuna hänen
perusteellisuutta ja asiallisuutta kaipaava luonteensa, joka on saanut
hänet antautumaan kirjailijatyönsä vuoksi kunnioitettavan laajiin
historiallisiin opintoihin, sekä vielä hänen vilkas mielikuvituksensa
ja hyvä muistinsa. Historiallisten aiheitten käsittelijänä on hänen
periaatteensa todellisuus, eikä menneisyyden yksistään ihannoiva
kuvaus. Kuitenkin on hän elämänkäsitykseltään idealisti.
Kuluneet seitsemän vuotta ovat olleet kirjailijan elämässä kirjallisen
menestyksen vuosia, joita on ollut katkaisemassa vain yhä uudelleen
"päälle tulevat harrastukset". Nyt hän lähettää julkisuuteen
tämän pienen kirjasen, joka on jonkunmoinen humoristinen "revyy"
tapahtuneista. Siinä hän liikkuu alalla, joka tänä sanomalehtiä
lukevana aikana varmaankin on monelle mielenkiintoinen ja huvittava.
Hankkikoon se hänelle uusia ystäviä, sillä syytä on yleisömme laajalti
seurata tämän lupaavan kirjailijan tuotantoa.
Kyösti Wilkuna on tähän saakka julkaissut: Novelleja (1907);
Yksin elämässä (1908); Aikakausien vaihteessa (1909); Suomalainen
linnanneiti, josta tuli kuningatar (1911); samana vuonna ensi
osa Tapani Löfvingin seikkailuja; Viimeiset luostarin asukkaat
(1912); samana vuonna toinen osa Tapani Löfvingin seikkailuja; sekä
novellikokoelma Haaksirikkoiset; Suomalaisia kohtaloita (1913);
suomentanut on Wilkuna Kelierin "Martti Salanderin" (1908).
SANOMALEHTI RIENTO.
"Riento" on parin nenäliinan laajuinen, joka arkipäivä ilmestyvä
sanomalehti Kolkkalan kaupungissa. Sen otsikossa, heti nimen alla,
luettiin siihen aikaan, josta tässä on kysymys: "A. Silander,
päätoimittaja. Riku Räisänen, toimitus, sihteeri".
Oma nimeni on oikeastaan Juho Alarik Räisänen, mutta liittyessäni
toisena ylioppilaskesänäni "Riennon" toimitukseen otin
julkisuus-nimekseni Riku Räisänen, sillä onhan tuollainen kansanomainen
ja alkusointuinen nimimuodostelma kansallinen tapa meillä Suomessa.
Sitenhän voi jo nimestä nähdä, että sen omistaja toimii julkisuuden
alalla.
Lehden päätoimittaja, joka oppiasteeltaan oli entinen ylioppilas, oli
samalla lehden omistaja. Niin pian kun minä olin perehtynyt jonkun
verran toimitustyöhön, jätti hän lehden toimittamisen kokonaan minun
huolekseni, näyttäytyen itse vain silloin tällöin toimistossa. Hänen
aikansa kului siksi tarkoin lehden huonojen raha-asiain hoitamiseen ja
— ryypiskelyyn. Muutoin oli hän lahjakas ja perin hyväntahtoinen mies,
jonka kanssa oli mahdoton joutua riitaan.
Minulla oli siis sadan viidenkymmenen markan epävarmaa kuukauspalkkaa
vastaan riittämiin työtä Suurena huojennuksena oli kuitenkin se, että
lehdellä oli vakinainen korrehtuurinlukija. Hän oli varsin hauska
keski-ijän mies, nimeltään Lundgren ja entisyydeltään pataljoonan
torvensoittaja. Myöskin faktori, nuori, vasta latojasta kohonnut
mies, saattoi olla avuksi toimitustyössä. Kun ketään toimittajista ei
ollut saapuvilla ja latomossa tarvittiin käsikirjotusta, meni faktori
toimitushuoneeseen ja hankki sitä saksien avulla riittävän määrän.
Kirjapaino oli oma, mutta sen koneet vanhat ja ränstyneet. Painon
merkillisin henkilö oli Nuusku-Frekke, yksinkertainen ja hyvänahkainen
mies, jonka toimena oli painokoneen pyörittäminen. Ensi aikoina
Riennon palveluksessa ollessani kuulin kerran iltakävelyllä ollessani
painopoikamme muutamassa kadunkulmassa kiistelevän kaupungin toisen
lehden painopojan kanssa. Kumpikin heistä ylisteli omaa lehteään ja
kirjapainoaan, koettaen tietysti samalla vointinsa mukaan alentaa
toista.
— Mitä, nuuskapalkallahan teillä painokonettakin pyöritetään, — kuulin
naapurilehden pojan sanovan, — kun Frekke pyörittää konetta, niin
faktori kuuluu koko ajan pitävän nuuskalapiota hänen kuononsa edessä.
Seuraavana päivänä pistäysin painoon vartavasten nähdäkseni Freken.
Hänen työpaikkansa oli huoneen pimeimmässä kolkassa, missä hän
ylisilleen riisuutuneena ja yltäpäätä hiessä väänsi painokoneen kampia.
Tuolilla käden ulottuvissa oli nuuskarasia, josta hän tavantakaa
kurkotti hyppysiinsä ankaran panoksen. Parilla mahtavalla pärskäyksellä
sijotti hän sen pyöreihin sieramiinsa, jotka olivat siksi avarat, että
niihin huoleti olisi sopinut aikamiehen peukalo.
Kuten mainittu, oli kaupungissa toinenkin lehti, joka ilmestyi kolmasti
viikossa ja jonka kanssa Riento luonnollisesti kävi alituista ja
katkeraa sissisotaa. Sen talous oli paljon paremmalla pohjalla kuin
Riennon ja sitä levisikin jonkun verran enemmän, sillä useakin luuli
yksinkertaisuudessaan saavansa Pohjantähteä tilaamalla runsaammin
seinäpaperia, sen numerot kun olivat tuntuvasti laajemmat kuin Riennon.
Itse asiassa oli suhde kuitenkin päinvastainen, sillä ilmestyihän
Riento sen sijaan kaksi kertaa useammin. Korrehtuurinlukijamme
kertoikin saaneensa usean tilaajan vaihettamaan Pohjantähden Rientoon
valaisemalla heille asian oikean laidan.
Tehtyäni täten lyhyesti selkoa tärkeimmistä Rientoa koskevista
asianhaaroista voin siirtyä kertomaan erinäisiä tapauksia, joita sattui
tämän valistuksen levittäjän elämässä minun ollessani sen palveluksessa.
Toimistossa työssä.
Sanomalehden toimituspaikka oli aikaisemmin saanut mielikuvituksessani
pyhäkön arvon. Mutta niin pian kun olin vakinaisena toimittajana
joutunut siihen tutustumaan, kadotti se silmissäni sangen nopeasti
pyhyyden kiiltonsa. Mutta mikäpä inhimillinen laitos ei tekisi
poikkeusta tästä säännöstä.
Riennon toimituspaikka, konttori ja kirjapaino olivat matalassa
rakennuksessa erään poikkikadun varrella. Kadulta nousten
tultiin ensinnä konttoriin, jossa pari neitiä hoiti tilaus- ja
ilmotusasioita sekä lehden lähetystä. Perältä tiskin takaa päästiin
toimitushuoneeseen, jonka ainoa ikkuna aukeni kauppias Parkkasen pihan
perälle. Suurimman osan huoneesta otti laaja kirjotuspöytä. Siinä
päivittäin esiintyvistä tavaroista laadimme kerran korrehtuurinlukijan
kanssa kalustoluettelon ja se muodostui seuraavaksi:
Telefoonikone;
Siihen kuuluva hajanainen kataloogi;
Epämääräisiä leksikomaisia teoksia 3 kpletta;
Mustepulloja 2 kpl, niistä toinen ammoin kuivunut, sisältäen 3 kpl.
kuolleita kärpäsiä.
Liimapullo, hyvin ryömäinen;
Pensseli d:o;
Aukireväistyjä kirjeitä 5 kpl. hajallaan ympäri pöydän;
Käsikirjoituspaperia 1 pinkka;
Kynänvarsia 3 kpl.
Lyijykyniä d:o.
Loppuun käytettyjä kynänteriä hajallaan siellä täällä 7 kpl.
Kaksi sankaleiksi leikeltyä pääkaupungin lehteä;
D:o kolme maaseutulehteä;
Sakset, 32 sm pituiset;
D:o 39 sm pituiset ja nuoralla kiinnitetyt katossa olevaan
spiraalivieteriiri.
Paperossinpätkiä siellä täällä kymmenisen kpl.
Tuhkaa ja pölyä eri kasoissa arviolta noin pari kahvivadillista.
* * * * *
Ensi hetkiä Riennon toimituksessa ollessani ihmettelin itsekseni
nuoraa, joka katossa olevasta vieteristä laskeusi pöydälle ja hävisi
paperien alle. Mutta kun hra Silander, joka juuri tulisella kiireellä
täytti päivän numeroa, nykäsi nuorasta, tulivat paperien alta
esiin sakset — nuo tärkeimmät työkapineet kaikissa maaseutulehtien
toimistoissa. Päätoimittaja kertoi itse keksineensä tämän laitteen
ja oli siihen hyvin tyytyväinen. Saksilla oli aina ollut erikoinen
taipumus hävitä kaiken pöydällä ajelehtivan töryn alle, mistä niitä
tarvittaessa täytyi penkoa ja panna kaikki nurin. Kerran hänen
ollessaan kiireessä työn touhussa oli toimistoon tullut muuan
julmistunut kaupunkilainen, joka oli väittänyt eilisessä numerossa
loukatun hänen kunniaansa. Hänen parastaikaa pauhatessaan oli Silander
etsinyt saksia leikatakseen jonkun silmäänsä pistäneen uutisen ja
saadakseen helinästä selville, missä osassa avaraa pöytää sakset sillä
hetkellä piilivät, oli hän lyönyt nyrkillään pöydän reunaan. Mutta
sitä oli tuo äkämystynyt kunniansa perään kysyjä luullut itselleen
tarkotetuksi ja oli nuolena karannut päätoimittajan päälle. Sen jälkeen
olikin Silander sitten keksinyt tuon käytännöllisen nuoralaitteen.
Toimitushuoneen akkunasta näki kappaleen pihan perukkaa pirtin-
ja makasiininovineen, vesi- ja lamppuöljytynnyreineen sekä
maalaiskuormineen. Akkuna oli siksi matalalla, että ulkoa ylettyi
helposti näkemään toimitushuoneeseen. Usein asettuikin ihan
ikkunan taakse joukko hevosiaan syöttäviä maalaisia. Poltellen
armiro-paperossia puolen kyynärän pituisista "mynneistä" tarkastelivat
he rauhallisesti meidän työtämme, ruiskauttelivat oikein aitoja ylämaan
sylkyjä ja vaihtoivat nähtävästi arveluita siitä, että mikähän virasto
se tuokin on. Kesällä kun ikkuna oli auki, saattoi heidän keskinäisistä
jutteluistaan siepata joskus hyvän maaseutu-uutisenkin.
Viimemainituista olikin Riennossa useimmiten paha puute, lehdellä oli
minun tullessani ainoastaan puolikymmentä vakinaista kirjeenvaihtajaa,
jotka nekin kirjottelivat pelkästä asianharrastuksesta, sillä palkkiota
ei ollut varaa maksaa. Milloin posti ei sisältänyt yhtään kirjettä
maaseudulta, silloin täytyi maaseutu-osaston toimittamisessa turvautua
muihin keinoihin. Ensinnä leikkasin toisista saman läänin lehdistä
parhaat uutiset ja kastoin ne uuteen uskoon: muutin otsakkeet,
kerroin asiat toisessa järjestyksessä, pitensin tai lyhensin juttua
aina asianhaarain mukaan j.n.e. Siten sain ne muotoon, jonka nojalla
niitä aina sopi väittää omintakeisiksi ja varustinpa ne toisinaan
kaikenlaisilla ilmasta temmatuilla nimimerkeilläkin. Mutta usein oli
pakko laatia maaseutu-uutiset alunpitäin "omintakeisia". Esimerkiksi
kevättalvella saattoi jonkun syrjäisemmän paikkakunnan laskuun
kirjottaa laajasti ja monisanaisesti kevätkeleistä, eläinten rehun
riittävyydestä ja maamiesten toiveista kesän joutumiseen nähden.
Riihitansseista, öitsimisestä ja kortinpeluusta saattoi myöskin sangen
vaarattomasti puhua, samoinkuin ilmottaa, että variksen nähtiin
tänä kevännä ensi kerran lentävän siellä ja siellä sinä ja sinä
päivänä. Ainakaan ei asianomaisilta paikkakunnilta koskaan saapunut
minkäänlaista protestia näitä Riennon toimituksessa syntyneitä
uutisia vastaan. Ja kukapa totta tosiaan jossakin pitäjässä olisi
kyennyt vastoin meidän tiedonantoamme todistamaan, ettei siellä joku
omalle osalleen nähnyt ensi kerran variksen lentävän juuri uutisessa
mainittuna päivänä.
Tekaistujen maaseutukirjeiden loppuun tietysti liitettiin olemattoman
kirjeenvaihtajan laskuun kaikenlaisia opettavaisia huomautuksia.
Esimerkiksi riihitanssi- ja kortinpeluukuvausten jälkeen: "Olisi
aika N.N:nkin kylän nuorison jättää jo moiset pimeät tavat ja ruveta
harrastamaan jalompia ajanviettotapoja, huudahtaa kirjeenvaihtajamme."
Vastuksien päivä.
Kun puoli kahdeksan aikaan aamulla saavuin toimistoon, ei pöydälle
vielä ollut ilmestynyt sen aamun postia. Istahdin siis päätoimittajan
liitoksistaan höltyneeseen tuoliin, sytytin paperossin ja aloin
odotellessani piirrellä kuvioita kirjavaksi ryvettyneeseen imupaperiin,
joka täytti puolet pöydän pinnasta. Korrehtuurinlukija oli siihen
eilen, kyllästyneenä painopojan siivottomaan latomukseen, kirjottanut
suurin kirjaimin: "Santeri on soppasakari".
Santeri oli huomannut hänelle tarkotetun muistutuksen ja nähtävästi
korrehtuurin lukijan mentyä käynyt perään liittämässä sanat: "Lunkreeni
itte on soppasakari".
* * * * *
— Mutta mihinkäs kaikki pääkaupungin lehdet ovat jääneet? — huudahdin
minä penkoessani postia, jonka, toinen konttorineideistä juuri asetti
eteeni.
— Niiden neljännesvuosi tilaus päättyi eilen ja...
— Eikö tilausta sitten ole uudistettu?
— Ei, kun ei ole ollut kassassa niin paljoa rahaa.
— No on tämäkin yhtä resuamista! Kuinka minä tässä nyt ilman
pääkaupungin uutisia pääsen alkuun?
Siihen ei neiti tiennyt mitään keinoa, vaan palasi naureskellen
konttoriin.
Kaikki suurvaltiolliset ja pääkaupungin uutiset minä olin viime aikoina
leikannut Helsingin lehdistä, sillä uutistoimisto oli lakannut niitä
lähettämästä sekä pannut entisetkin saatavansa uloshakuun. Mitä nyt
tehdä, sillä aika oli täpärällä ja latojat odottivat käsikirjotusta?
Lainatako joltakin yksityiseltä tilaajalta?
Samalla muistinkin, että melkein vastapäätä toimistoamme asui
eräs lääninhallituksessa harjotteleva koulutoverini, jolle tuli
helsinkiläinen aamulehti.
Riensin siis oikopäätä hänen luokseen ja tapasin hänet vielä
vuoteessa lueskelemassa tuota lehteä. Ilmotin hänelle oitis asiani,
mutta hän kieltäytyi antamasta lehteään saksieni uhriksi ainakaan
ennenkun oli saanut sen itse läpi luetuksi — ja loput, alakerta sekä
niitä-näitä-osasto hänellä oli tapana lukea vasta päivällisen jälkeen!
— Mutta minä tarvitsen sen heti! — huusin minä.
Hän vastasi tähän hartioitaan kohauttamalla sekä neuvomalla minua
eroamaan mokomasta toimituksesta.
— Annahan edes, että tässä pikimmältään silmään läpi tärkeimmät
uutiset, voidakseni sitten ulkomuistilta niistä jotakin pistää tämän
päivän numeroon, — pyytelin minä sotajuoni valmiina mielessäni.
Pyyntöni oli siksi kohtuullinen, ettei hän voinut olla hellittämättä
lehteä kädestään. Mutta kohta kun olin saanut sen haltuuni, pujahdin
minä hänen äkäisistä vastalauseistaan huolimatta ovesta ulos sekä samaa
vauhtia kadun yli toimistoon.
* * * * *
— Tuskinpa niitä pääkaupungin uutisia tänään tarvitaan paremmin kuin
muitakaan uutisia!
Nämä apaattiset sanat lausui faktori, juuri kun minä sakset työhön
valmiina ahnaasti silmäilin ryöstämäni pääkaupunkilaislehden palstoja.
Kun minä elävänä kysymysmerkkinä jäin häneen tuijottamaan, jatkoi hän:
— Latojat eivät uhkaa ryhtyä työhön, ennenkun saavat osankaan viime
kuun palkasta.
— No sitä vielä puuttui! Ettekö koittaneet heitä edes hyvillä puheilla
taivuttaa?
— Mitäpäs minä, saamattahan on vielä oma palkkanikin, — ja faktori
istahti äkämystyneenä tuolille kuin juurtuakseen siihen koko
elinajakseen.
— Niinpä se on minunkin palkkani, mutta täytyyhän meidän lehti
saada säännöllisesti ilmestymään, muuten häipyvät viimeisetkin
palkansaantimahdollisuudet.
Jätin faktorin siihen ja lähdin itse latomoon. Latojamme olivat
kaikki nuorta väkeä, suurin osa oppilaita. Sen vuoksi sainkin heidät
suostutelluksi työhön, varsinkin laskettuani hiukan hätävalhetta, että
päätoimittaja oli muka parasta aikaa tekemässä rahaa.
Iloissani palasin toimitushuoneeseen ja kerroin faktorille, että lakko
oli tällä kertaa saatu tukahutetuksi. Kävin taas käsiksi pääkaupungin
lehteen, mutta juuri kun olin upottamaisillani saksien terävämmän
sakaran sen täyteläisten palstain väliin, kuului oven takaa äkäinen
koputus.
— Sisään!
Ja sisään astui oven täyteinen mies, jonka tuuhean parran takaa
kiiluivat kauppias Parkkasen tuikeat silmät. Hän tuli jo ainakin
kolmannen kerran sillä viikolla tiedustelemaan viime puolen vuoden
vuokraa, mikä oli vielä rästinä. Selitin kuten ennenkin että herra
Silander oli poissa ja että minä en voinut asialle mitään. Mutta hän
jyrisi ja pauhasi kuin pitkäinen, haukkui Riento-poloisen alimpaan
kattilaan ja uhkasi poistuessaan nostattaa painokoneemme ja muut
vehkeemme kadulle. Tunsinpa totisesti itseni iloiseksi, että sakset
killuivat katosta lähtevässä nuorassa eikä minun siis tarvinnut
nyrkillä koputtaen niitä etsiä.
Kohta kun hänen äänensä möry häipyi korvistani, kuulin kiivasta
sananvaihtoa kirjapainon puolelta, luullen latojain uudestaan ryhtyneen
kapinaan, riensin päätäsuoraa paikalle. Mutta siellä riitelivätkin
vain faktori ja kaupunginvouti, joka muutaman kyllästyneen velkojan
saatavista oli tullut ulosmittausta suorittamaan sekä valinnut
uhrikseen meille niin tuiki tarpeellisen painokoneen.
Ryhdyin sovitteluihin, joiden tuloksena oli, että ulosottoon
kirjotettiin vanha käsipaino. Ulosottomerkillä varustettuna
sai se jäädä paikalleen ja saatiin sitä edelleenkin käyttää
korrehtuurivedosten ottamiseen.
Nyt sain vihdoinkin tilaisuuden perinpohjin höyhentää pääkaupungin
lehden. Tyytyväisenä nojausin sen tehtyäni selkäkenoon ja sytytin
paperossin. Mutta tuskin olin ehtinyt siemaista pari haikua, kun
juoksupoika toi sen Joobin sanoman, että rautatien tavaramakasiinista
ei anneta ulos paperilähetystä, ennenkun kaikki entiset rahtivelat on
suoritettu.
Tämä oli jo enempi kuin liikaa, sillä varastossa ei ollut paperia edes
yhden numeron painamiseen. Miettiessämme faktorin ja juuri saapuneen
korrehtuurinlukijan kanssa keinoa, millä selviytyä tästä uudesta
pulasta, astui painomies huoneeseen synkkänä kuin ukonpilvi sekä
ilmotti, että Frekke on kieltäytynyt pyörittämästä painokonetta, jollei
paikalla saa ainakin kahden päivän palkkaa.
— Sekin nuuskakuono tässä vielä! — mutisi faktori.
Painonpuolella oli kyllä ilmassa sähköistä lakkokiihkoa, mutta että
se oli löytänyt kiitollisen maaperän tuossa hitaassapa maalliseen
olotilaansa tyytyväisessä Frekessäkin, siihen täytyi olla jo todella
pätevät syyt.
— Siltä on tietysti nuuska lopussa, — arvelikin korrehtuurinlukija.
Lähdin uudelleen painon puolelle ottamaan selkoa asiain tilasta. Frekke
istui alakuloisena nurkassaan painokoneen takana ja vastasi hyvin
vaisusti tervehdykseeni. Kun houkuttelin häntä työhön ja lupasin tehdä
voitavani, että hän ainakin huomenna saisi hiukan rahaa, pudisti hän
päätään ja osotti tyhjää nuuskarasiaansa. Huomasin välttämättömäksi,
että Freken oli heti saatava hiukan rahaa ja pyysin konttorineitejä
tekemään siinä suhteessa voitavansa.
Palasin tämän jälkeen jatkamaan neuvotteluja faktorin ja
korrehtuurinlukijan kanssa. Tuloksena oli, että juoksupoika lähetettiin
hakemaan päätoimittajaa, joka hänen oli paikkansa menettämisen
uhalla saatava joko selvänä tai päissään tulemaan toimistoon.
Asiaintila oli hänen evästystemme mukaan kuvattava mitä synkimmillä
väreillä. Ensiksi hänen tuli mennä parin kolmen kilometrin päässä
olevalle Kiekkojärvelle, jossa oli päätoimittajan kesäasunto. Matkan
jouduttamiseksi lainasi faktori pojalle polkupyöränsä.
Kun asiat olivat tätä myöten selvillä, ryhdyin minä tulisella kiiruulla
toimittamaan maaseutuosastoa.
Päivän pilkistyksenä pilvien raosta oli se, että aamupostissa oli
tullut kokonaista kaksi kirjettä maaseudulta. Se merkitsi samaa kuin
yhtä monta puhtaasti alkuperäistä maaseutu-uutista. Sitä saattoi
jo kutsua loistotapaukseksi Riennon elämässä. Toisessa kirjeessä
kerrottiin, että muutamassa etäisemmässä pitäjässä oli erään
mökkiläisen lehmää metsässä viillelty puukolla. Yks kaks pyöräytin
minä siitä uutisen otsakkeella: "Peto ihmisen hahmossa", unhottamatta
suinkaan liittää loppuun huomautusta viranomaisille saattaa moinen,
kaikkein alkeellisintakin ihmisyyttä vailla oleva raakalainen hyvin
ansaittuun rangaistukseen.
Toisessa kirjeessä oli kerrottuna "surkuteltava onnettomuus".
Muuan seitsenvuotias poikanen oli kurkottanut tuvan seinänrakoon
pistettyä puukkoa, joka oli kärki edellä pudonnut pojan silmään ja
puhkaissut sen. Että uutisen lähettäjä oli aikaansa seuraava ja
ahkerasti sanomalehtiä viljelevä mies näki uutisen loppuun liitetystä
yleispätevästä huomautuksesta: "Oli toki onni onnettomuudessa, ettei
puukon asemesta sattunut putoamaan esimerkiksi keritsimet, jolloin
poika paran molemmat silmät olisivat olleet vaarassa."
Muut maaseutu-uutiset sain tietysti saksien avulla, muuttelemalla niitä
oman vakiintuneen reseptini mukaan. Eräässä oli kerrottuna, kuinka
muutamalta nuorelta naiselta, jolla oli useita kuttaperkka-hiusneuloja,
syttyi hänen tulen lähelle kumartuessaan tukka palamaan, tärveltyen
pahanpäiväiseksi. Tämän uutisen sain muutamalla rivillä jatkumaan,
liittämällä loppuun opetuksen: "Terveellinen varotus vaimoväelle
olemaan varovaisia sellaisiin tulenarkoihin hiusvehkeisiin nähden!
huudahtaa kirjeenvaihtajamme, joka tapauksen kertoo."
Nyt tuli kaupungin uutisten vuoro. Ensiksi kirjotin katujen
tavattomasta pölyämisestä sekä laitakaupungin katujen kiveämisestä.
Oikeastaan kuului Pohjantähden erikoisalaan kirjottaa kaduista,
jota vastoin Riennolla oli tapana puhua sisäsataman madaltumisesta
ja ruoppaustöistä. Mutta kun tämä aine oli näihin aikoihin jotenkin
loppuun jauhettu, katsoin minä tarpeelliseksi pienen ryöstöretken
naapurin uutisalueelle. Sitäpaitsi olin eilen illalla kävelyllä
ollessani huomannut eräällä laitakadulla suurenpuoleisen kuopan,
joka antoi minulle nyt kiitollisen aiheen kirjottaa neljännespalstan
pituudelta huomautuksia kaupungin viranomaisille.
Toisen uutisen sain Lundgrenilta, joka kertoi samana aamuna jossain
kaupungin läheisellä ylikäytävällä lehmän joutuneen junan alle. Uutisen
lopetin tietysti huomautuksella, että ylikäytävien portteja tulisi
tarkoin valvoa, jotta "moiset onnettomuudet vasta välttyisivät".
Kolmanneksi kerroin hyvin seikkaperäisesti, kuinka kaksi jätkää illalla
eräässä kadunkulmassa tappeli, häiriten jo yölevolleen asettuneita
kaupunkilaisia ja kuinka "aina valpas poliisimme lopulta korjasi
rauhanhäiritsijät talteensa".
Virallisia uutisia sen sijaan ei ollut tiedossani. Raastuvan
vahtimestari oli ennen aina telefonitse ilmottanut uutiset
maistraatin ja raastuvanoikeuden istunnoista, mutta oli keväällä
lakannut siitä, kun me olimme lyöneet laimin uutisena mainita, että
hän kaksikymmenvuotisen nuhteettoman palvelusajan muistoksi oli
maistraatilta saanut lahjaksi kultakellon.
Mutta juoksupoika palasi jo Kiekkojärveltä ja töytäsi
toimitushuoneeseen hengästyneenä ja puhkuen. Meidän kolmena
kysymerkkinä odottaessamme alkoi poika katkonaisella äänellä kertoa,
kuinka hänen paluumatkalla ollessaan värjäri Kanneliinin vihainen sonni
oli ruvennut häntä ahdistamaan ja häntä suorana sekä pahasti möräten
laukannut hänen perässään lähelle kaupungin tullia.
— Mutta löysitkö herra Silanderia? — keskeytti faktori kiukkuisena
pojan sanatulvan, samalla kun minä rupesin kiiruusti pistelemään
uutista pojan ja sonnin välisestä kohtauksesta, unhottamatta suinkaan
lopusta huomautusta: "Tässäkin taas varotus asianomaisille pitämään
parempaa vaaria vihaisista elukoistaan."
Päätoimittajan kertoi poika monien vaiheiden jälkeen tavanneensa erään
pensaan juurelta Kiekkojärven rannalta, jossa hän oli kuorsannut
täydessä humalassa, vierellään onkivehkeet ja joukko tyhjiä olutpulloja.
Pojan kertomusta seurasi pahaa ennustava äänettömyys. Sitä häiritsivät
ainoastaan kärpäset, jotka nälkäisinä tappelivat ruokapaikasta
Lundgrenin kaljun pään ympärillä.
Mutta vihdoin keskeytti faktori kiusallisen äänettömyyden, avasi
suunsa ja — kirosi, niin että kärpäset Lundgrenin kiireeltä surahtivat
säikähtyneinä lentoon. Minä ja viimemainittu emme osanneet sen
parempaa kuin seurata kaikuna hänen esimerkkiään. Sitten seurasi taas
äänettömyys, jonka tällä kertaa keskeytti juoksupojan itkevä ääni.
Poloinen luuli meidän äkeiden voimasanojemme tarkottavan häntä ja alkoi
kertoa, kuinka hän voimainsa perästä koetti riuhtoa herra Silanderia
hereille, mutta "se ei muuta kuin örisi vain ja käski minun huilata
hiiteen."
Pojan selonteon keskeytti faktori, joka vuorostaan käski hänen huilata
siitä hiiteen. Taakseen katsomatta hävisikin poika painon puolelle.
Kun tämän jälkeen oli jälleen hetki vaiettu, kirkastuivat yhtäkkiä
Lundgrenin kasvot. Hän oli keksinyt keinon, miten päästä paperipulasta.
Kun hän oli sen ilmaissut, soitti faktori heti naapurikirjapainoon ja
pyysi sieltä lainaksi painopaperia, kunnes oma paperilähetys ehtii (!)
saapua. Sitä luvattiin, vaikka tosin ankaranpuoleisilla ehdoilla. Mutta
siitä pulasta oli joka tapauksessa päästy.
Vielä oli kuitenkin voitettavana Freken niskottelu. Frekke tiesi
olevansa tärkeä tekijä lehden ilmestymisessä ja pysyi lujana
päätöksessään olla tarttumatta painokoneen kampiin, jollei saa
palkkaansa. Hänelle täytyi siis kaikin mokomin ja kiiruusti saada
rahaa, sillä päivän numero alkoi olla valmiiksi ladottuna ja
ulkosivujen olisi tullut olla jo painossa. Konttorineiti kertoi
lähettäneensä pojan perimään muutamia ilmotuslaskuja ja siitä oli
toiveita saada Frekelle hyvitystä.
Hetkisen odoteltuamme palasi poika. Hän oli saanut käsiinsä yhden
ainoan ilmottajan ja tältäkin ainoastaan viisi markkaa. Tempasin pojan
hyppysistä setelin ja riensin painohuoneeseen, missä Frekke istui
entisellä paikallaan ja epätoivoisena silmäili tyhjää nuuskarasiaansa.
Ojensin hänelle setelin sekä pyysin häntä ryhtymään työhön, sillä
meidän olisi muuten mahdoton saada painokonetta käyntiin, koska koko
kaupungissa ei löytynyt niin väkevää miestä kuin Frekke. Hän otti
setelin, käänteli sitä hyppysissään ja viimeisten sanojeni johdosta
katsoa mulautti minua puoleksi epäluulolla, puoleksi hyvillään. Sitten
lähti hän mitään puhumatta ulos. Arvasin hänen menneen nuuskaa ostamaan
ja palasin voitosta varmana toimitushuoneeseen.
Neljännestunnin mentyä kuului painohuoneesta kaksi pitkää pärskäystä,
joita seurasi jyrisevä aivastus. Vielä hetkinen ja painokone alkoi
jymisten käydä. Silmäsin ovenraosta sisälle ja näin Freken ylisilleen
riisuutuneena hartianväestä vääntävän kampia. Ylähuulella näkyivät
verekset jäljet ankarasta nuuskapanoksesta ja tyytyväisyys loisti
katseesta, sillä tuolilla käden ulottuvissa oli jälleen täysinäinen
nuuskarasia.
Niin pääsi lehti vihdoinkin painokoneeseen. Tosin se myöhästyi muutamia
tuntia, mutta siitä oli se hyöty, että vasta valmistunut Pohjantähden
numero kerkesi saapua toimitukseemme, joten minä sain viime tingassa
leikatuksi siitä lääninhallituksen uutiset, joita itse emme nykyään
saaneet mainitusta virastosta, kun ei ollut varaa maksaa palkkiota
asianomaiselle virkamiehelle. Pari näin viime tingassa sieppaamistani
uutisista koski tuberkuliini-tarkastusta ja yksi maantiesuunnan
tangotusta. Se oli arvokas lisä "omintakeisiin" uutisiimme.
Kun täten olin päässyt kaikista päivän huolista, istahdin mukavaan
asentoon päätoimittajan tuoliin, nostin jalkani pöydälle, sytytin
paperossin ja suljin silmäni. Savupilveen kääriytyen kuuntelin
nautinnolla painokoneen jytinää, jonka tavantakaa keskeyttivät Freken
valtavat nuuskapärskäykset. Mielikuvituksessani näin lehtien perhosina
sinkoilevan painokoneesta ja valistuksen sanansaattajina leviävän
ympäri laajaa maaseutua.
Taidearvostelijana.
Teatteriseurueiden vierailut, konsertit ja sen semmoiset olivat
tietysti harvinaisia merkkitapauksia Kolkkalan kaupungin elämässä.
Näyttelijät ja laulajattaret toivat mukanaan pienen tuulahduksen
suuresta maailmasta ja silloin raottivat Kolkkalan yhteiskunnan jäsenet
hetkeksi unisia silmiään. Ja jolla oli hyvä mielikuvitus — eikä se
lahja Kolkkalassa ole sen harvinaisempi kuin muuallakaan — saattoi
silloin uskotella elävänsä keskellä suurta maailmaa. Pääkadulla voi
niihin aikoihin kuulla seuraavanlaatuista sananvaihtoa:
— Olitko illalla teatterissa?
— Maria Stuartiako katsomassa?
— Niin, Schillerin Maria Stuartia.
— Olinpa tietenkin, ja tänä iltana menen katsomaan Holbergin Jeppe
Niilonpoikaa.
* * * * *
Palveltuani kuukauden Riennon toimituksessa saapui kaupunkiin
kiertelevä teatteriseurue. Johtaja oli kyllin huomaavainen
toimittaakseen Riennollekin kaksi vapaalippua. Se vaati tietysti
vastahuomaavaisuutta teatteriarvostelun muodossa. Ja olihan
sitäpaitsi harvinaista ja suuremmoista nähdä Riennon palstoilla
teatteriarvosteluja.
Mutta kuka niitä kirjottaisi? Silander näyttäysi tapansa mukaan
ani harvoin toimituksessa ja silloinkin oli hänen asianaan korjata
haltuunsa konttorin kassaan kertyneet rahan rippeet. Hänestä ei siis
ollut mitään apua. Ja syrjästä ei tietysti kannattanut arvostelijaa
palkata. Eikä koko Kolkkalassa sitäpaitsi löytynytkään kuin yksi
ainoa teatteriasiain tuntija, muuan näyttämöalalla jonkun aikaa
toiminut entinen lyseolainen. Tämä mies oli meidän kaikkien ylin
auktoriteettimme kaunotaiteissa, Kolkkalan loukkaamaton _arbiter
elegantiarum,_ jonka lausumien tuomioiden mukaan jokainen hyvin
kasvatettu kolkkalalainen seurakeskusteluissa visusti sovitti
sanansa. Mutta tämän harvinaisuuden oli Pohjantähti kateellisessa
kilpailuhimossaan kiinnittänyt palvelukseensa hyvissä ajoin ennen
seurueen tuloa.
Ei siis ollut muuta keinoa kuin astua itse aisoihin. Se oli sitäkin
arveluttavampaa, kun minä en jalosta näyttämötaiteesta ollut sen
enempää perillä kuin kuka hyvänsä rehellinen kolkkalalainen ja kun
minun lisäksi oli kilpailtava tuon Pohjantähden arvostelijan kanssa.
Eivätkä sakset ja liimatölkki kyenneet tässä asiassa minulle ollenkaan
apuaan tarjoamaan. Mutta sittenkin minä päätin yrittää.
Tulijaisnäytäntönään antoi seurue Kiven "Nummisuutarit". Minä
varustausin toimeeni siten, että luin verekseltään läpi Nummisuutarit
ja kokosin kasan pääkaupunkilehtien teatteriarvosteluja, joista
pänttäsin päähäni joukon ammattitermejä ja esteettisiä sanontatapoja.
Näin varustettuna ja kynä kriitilliseksi terotettuna minä Riennon
edustajana menin Nummisuutareita katsomaan.
Vapaalippuineni jouduin istumaan Pohjantähden arvostelijan rinnalle.
Vaikka olimmekin tuttuja, ei hän tänä tärkeänä hetkenä ollut minua
juuri näkevinään ja yleensä käyttäysi hän miltei salaperäisen
hillitysti. Ainoastaan harvoin naurahti hän ja silloinkin hyvin
niukasti, ja koska kaikki läheisyydessä ottivat hänestä salakähmää
vaaria, seurasi siitä, että naurunpurkaukset katsomon alaosassa olivat
varsin hillittyjä, jota vastoin salin perällä hohotettiin vapaasti
ja luonnollisesti. Suosionosotuksissaan oli hän myöskin niukka ja
hillitty, jos lainkaan viitsi alentua käsiään taputtamaan. Väliajoiksi
katosi hän aina näyttämön puolelle, sillä hänellä oli tuttavia
näyttelijäin joukossa.
Asiantuntevasta naapuristani ei minulle siis ollut hituistakaan hyötyä,
sillä siksi tarkoin kätki hän saamansa vaikutelmat sfinksimäisen
naamarin taakse. Niin ollen täytyi minun turvautua kokonaan itseeni.
Näytelmä oli minulla jokaista repliikkiään myöten edessäni selvänä
kuin kartta ja ihmeekseni huomasin, että se esitettiin koko lailla
typistettynä. Siellä ja täällä oli jätetty vuorokeskustelun pätkiä
pois, kohtaus Hämeenlinnan kadulla oli siirretty Puolmatkan krouviin
ja Mikko Vilkastus lyötyään Eskoa korvalle ja juostuaan metsään hävisi
kokonaan sille tielle, vaikka hänen kuokkain kantamana olisi pitänyt
joutua lopulliseen tilintekoon nummisuutarien mökille.
Havaintoni sai minut iloiseksi kuin odottamaton löytö. Siinähän
oli mistä kirjottaa! Mennä sillä tavoin repostelemaan suuren
mestarimme kuolematonta komediaa! Varmaankaan eivät tätä olleet muut
huomanneet, tuskinpa Pohjantähden arvostelijakaan, sillä itsekinhän
pääsin siitä perille vain sen kautta, että olin niin vasta lukenut
läpi Nummisuutarit. Riento saisi siis yksinään esiintyä tärkeänä
paljastajana. Hengessäni jo nautin siitä, kuinka kolkkalaiaisten ja
ennen kaikkea Pohjantähden arvostelijan naamat venyisivät huomenna
pitkiksi.
Seuraavana päivänä istuin tärkeänä toimituspöydän ääressä ja
saksien levätessä kirjotin arvostelua eilisestä näytännöstä. Aluksi
puhuin ylimalkaisin ja juhlallisin sanoin tuosta "onnettoman
kansallisrunoilijamme klassillisesta mestariluomasta" (lauseeni
ihan notkuivat mahtavista atribuuteista, kuten tosisuomalaiseen
tyyliin kuuluukin) ja aloin sitten närkästyneessä äänilajissa tehdä
paljastuksiani. Tunsin olevani väkevän inspiratsionin vallassa ja
kirjotin tästä aiheesta lähes kokonaisen palstan.
Juuri kun minun sen jälkeen tuli ryhtyä arvioimaan itse esitystä,
jolloin edeltä opetellun fraasivarastoni piti astua käytäntöön, saapui
toimistoon jollekin asialle eräs seurueen näyttelijöistä. Tällöin en
malttanut olla tulkitsematta hänelle ihmetystäni siitä typistetystä
asusta, jossa Nummisuutarit oli esitetty. Hän katsoi minua ensinnä
harmittavan pitkään ja vastasi sitten välinpitämättömästi, että siinä
asussa se on aina esitetty, siten se näytellään Kansallisteatterissakin
ja sen on Bergbom siten muodostellut.
Poksis! Kansallisteatteri ja Bergbom! Se oli jo musertavampaa kuin
jos itse Pohjantähden arvostelija olisi kaiken tämän takana ollut.
Kiitin kohtaloani, joka suopean väliintulonsa kautta oli minut
ajoissa pelastanut julkiselta skandaalilta. Näyttelijän mentyä revin
kirjottamani liuskat nykkeiksi ja hautasin paperikoriin. Sitten
kirjotin tavallisen vaatimattoman arvostelun kiittelevään sävyyn, sillä
siten katsoin parhaiten välttyväni skandaalilta.
Jännityksellä odotin sitten seuraavan päivän Pohjantähteä, saadakseni
sen arvostelua ja omaani verrata keskenään. Tyydytyksellä panin
merkille, ettei niillä ollut juuri sanottavaa oleellista eroavaisuutta.
Arvosteluni ja vallankin siinä olleiden komeiden fraasien johdosta
huomasin arvoni kunnon kolkkalalaisten silmissä tuntuvasti kohonneen.
Se oli omiaan lisäämään rohkeuttani. Mutta Pohjantähden arvostelija
oli seuraavalla kerralla, asettuessani teatterissa hänen rinnalleen,
jos mahdollista entistäkin ynseämpi. Sulaa kateutta! ajattelin minä ja
aloin käyttäytyä yhtä hillityn itsetietoisesti kuin hänkin. Voimakasta
vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan tuntien istuimme kaikissa
näytännöissä puolittain selin toisiimme.
Kun seurue esitti Strindbergin "Kaarle kahdennentoista" ja minä
ryhdyin siitä arvostelua kirjottamaan, muistin yhtäkkiä joskus jostain
pääkaupungin lehdestä lukeneeni, että yleisö Tukholmassa oli ottanut
mainitun näytelmän kylmäkiskoisesti vastaan, kun se ensi kerran
esitettiin. No, mitäpäs muuta kuin että minä alotin arvosteluni näin:
"Eilen illalla oli kolkkalalaisilla tilaisuus tutustua Strindbergin
historialliseen näytelmään 'Kaarle kahdestoista', joka, kuten
muistettaneen, otettiin Tukholman draamallisessa teatterissa sitä
ensi kertaa esitettäessä sangen kylmäkiskoisesti vastaan." Kun taas
"Jeppe, Niilonpojasta" oli kirjoitettava arvostelu, poimin minä
konversatsionileksikosta joukon elämäkerrallisia tietoja Holbergista
ja liitin ne kirjotukseni alkuun ikäänkuin noin vain ohimennen ja
muistokaupalla. Vahingonilolla panin aina tällaisten tapausten jälkeen
merkille, että ne olivat Pohjantähden arvostelijassa herättäneet pahaa
verta. Silloin käänsi hän aina koko selkänsä minuun päin.
Schillerin "Maria Stuart" tuotti minulle sen sijaan koko lailla
harmia. Elisabethin osaa esitti nuori ja mehevä neitonen ja minä
miellyin häneen silmittömästi, jopa niin, että suosionosotuksissa
unhotin kokonaan hillityn itsetietoisuuteni. Mikäpä niin ollen oli sen
luonnollisempaa kuin että minä arvostelussani lauloin kokonaisen hymnin
Elisabethin osan esittäjättärelle. Mutta Pohjantähden arvostelija sen
sijaan moitti hänen näyttelemistään alusta loppuun. Ja koko sivistynyt
Kolkkala oli tietysti samaa mieltä, sillä niin suuresti kuin minun
arvoni olikin noussut, ei se kuitenkaan ollut vielä lähimainkaan niin
pätevällä pohjalla kuin Pohjantähden arvostelijan. Ainoastaan toinen
Riennon konttorineideistä oli minun kanssani samaa mieltä ja pelkäänpä
pahoin, että hänkin teki sen ainoastaan minua miellyttääkseen, sillä
olin ostanut hänelle piletin samaiseen näytäntöön.
Seuraavana iltana teatterissa heitti Pohjantähden arvostelija minuun
olkapäänsä yli vahingoniloisen irvistyksen ja väliajalla tuli
tupakkahuoneessa luokseni eräs tuttava, joka pahanilkisen ilmeen ottaen
kysyi:
— Kuka tomppeli siellä teillä teatteria arvostelee?
— Miten niin tomppeli? — kysyin minä vastaan, kokien säilyttää
kylmäverisyyteni.
— Kun ylistää Elisabethia minkä kurkusta lähtee, vaikka jokaisen olisi
pitänyt huomata, että se osa esitettiin suorastaan mahdottomasti.
Muistin jonkun pääkaupunkilaisen teatteri- tai kirjallisuuspolemiikin
yhteydessä äsken lukeneeni, että kaikki arvostelu on pohjaltaan
subjektiivista ja että ehdottomaan objektiivisuuteen siinä asiassa on
mahdoton päästä. Koettaen säilyttää kaiken itsetietoisuuteni vastasin
minä siis:
— Luonnollisesti kaikki arvostelu on subjektiivista laatua ja kun nyt
meidän arvostelijamme subjektiivinen käsitys oli se, että Elisabethin
osa esitettiin hyvin, niin sillä hyvä.
Tuttavallani ei ollut näin korkeata valttia — mikä olisikin ollut
harvinaista Kolkkalassa — ja jotakin epämääräistä mutisten poistui
hän luotani. Mutta minä saavutin entisen itsetietoisuuteni ja jatkoin
rohkeasti alkamallani uralla.
Mitään pahempaa kompastusta ei minulle sattunutkaan koko sinä aikana,
minkä teatteriseurue Kolkkalassa viipyi.
Paljon ikävämpää harmia tuotti minulle sen sijaan musiikki. Jonkun
aikaa teatteriseurueen vierailun jälkeen antoi Kolkkalassa konsertin
muuan sokea pianonsoittaja. Kun Riennon toimituksellekin tuli
vapaalippu, päätin minä rikastuttaa lehden palstoja itsenäisellä
musiikkiarvostelulla — vaikka en siitä taiteenhaarasta ymmärräkään
hölynpölyä. Mutta tähän uhkarohkeaan yritykseen yllytti minua
teatteriarvostelijana saavuttamani joltinenkin menestys.
Menin siis konserttiin ja ottaen tarkoin vaariin, missä määrin yleisö
millekin ohjelman numerolle osotti suosiotaan, merkitsin minä sen
asianomaiseen kohtaan ohjelmassa, käyttäen aploodien voimakkuuden
mukaan kolmea arvoasteikkoa: hyvin hyvä, hyvä ja tyydyttävä. Näiden
merkintöjen johdolla kirjotin sitten arvosteluni aivan ylimalkaisin
sanoin. Konversatsionileksikosta poimin lisäksi kaikenlaisia
pikkutietoja, niin että saatoin puhua "tuosta Griegin tunnetusta
voimakkaasta sävellyksestä" j.n.e.
Seuraavana päivänä tapasin kadulla erään entisen koulutoverini, joka
oli todella musiikkia ymmärtävä mies. Arvasin hänen lukeneen Riennon
arvostelun eilisestä konsertista ja lähenin häntä sen vuoksi hieman
epävarmoin tuntein. Hän hymyili pahaa ennustavasti ja katseltuaan
hetkisen ylös lyhtytolppaan kysyi pilkallisesti:
— Kukas teillä musiikkiarvosteluja kirjottaa?
— En tiedä oikein, onko minulla lupa sitä ilmottaa. Mutta miksi sitä
kysyt?
— Muuten vain. Se lienee nukkunut siinä eilisessä pianokonsertissa tai
sitten ollut... noin hyväsesti toisella kymmenellä.
— Kuinka niin? — kysyin minä, tuntien sydänpohjukassani yhä suurempaa
levottomuutta.
— Arvostelun tapasessaan sanoo se, muista päättömyyksistä
puhumattakaan, että taiteilija toisti yleisön pyynnöstä
"Keijukaistanssin". Eihän sitä toistamiseen soitettu, mutta kyllä sen
sijaan Merikannon "Kesäilta" yli ohjelman.
Mutisin tähän jotain sen tapaista kuin: Hm, ehkä hän on erehtynyt, minä
en niistä asioista tiedä... sekä poistuin kiiruimman kaupalla tuon
vaarallisen paljastusten tekijän luota.
Asia oli kuin olikin niin, että taiteilija varsinaisen ohjelman
loppuun päästyään ja yleisön osottaessa jatkuvasti suosiotaan, oli
soittanut yli ohjelman mainitun Merikannon sävellyksen. Mutta minä olin
merkinnyt "Keijukaistanssin" kohdalle, joka oli viimeisenä ohjelmassa:
"Yleisön pyynnöstä toisti taiteilija tämän". Sydämessäni kiroillen
koko musiikkia koetin minä niellä harmini ja saada asian mitä pikimmin
unohtumaan.
Seuraavalla kerralla päätin itse pysyä kokonaan pois pelistä. Silloin
saapui Kolkkalan kaupunkiin eräs toivorikas alotteleva laulajatar,
jolle pääkaupungin musiikkiarvostelijat olivat jo ehtineet lausua
joukon rohkaisevia kohteliaisuuksia. Eräänä päivänä, kun istuin
tavallisella paikallani Riennon toimituspöydän ääressä, liimaten
pitkälle liuskalle päivän saksisatoa, koputettiin ovelle ja sisään
astui muhkea, monihepeninen rouvasihminen. Hän oli varakas kauppiaan
leski, Kolkkalan hienoliston kaunistus ja korkein maun määrääjä.
Hän tarkasteli minua hetkisen lorgnettinsa läpi, jolla aikaa minä
tunsin kutistuvani harmajaksi mitättömyydeksi, samalla kun hengessäni
näin toimituspöydän inventaariot kaikessa alastomuudessaan: sen
risaiset sanomalehdet, töhräiset liimatölkit ja paperossinpätkät.
Tarkastuksen lopetettuaan kysyi hän Kolkkalan kermalistolle kuuluvaa
puhetapaa käyttäen:
— Onko hen toimittaja?
Kun minä olin vastannut myöntävästi, kaivoi hän käsilaukustaan
paperivihkon ja jatkoi:
— Poikani lehetti Helssingistä teme artikkeli, jonka hen on kirjottanut
neiti ———sta. Voissiko se tulla hoomiseen lehteen?
Tietysti se voi ja minä olin ylen iloinen tästä hienosta
pääkaupunkilaisesta avustuksesta. Kiidätin tuon laulajattarestamme
kirjotetun artikkelin suoraapäätä painoon ja määräsin sen ladottavaksi
välikkeillä.
Konsertin piti olla huomenna ja minä päätin hinnalla millä hyvänsä
saada Rientoon pätevän arvostelun. Käännyin siinä mielessä tuon
edellämainitun koulutoverini puoleen ja hän lupasikin sen kirjottaa,
jos vain saa vapaan piletin. Mutta äsken mainittu rouva, joka toimi
kaupungissa laulajattaren impressaariona, ei huolinutkaan lähettää
meille vapaalippua. Arvelin sen tapahtuneen ylenkatseesta Rientoa
kohtaan ja kostoksi päätin minä olla rivilläkään mainitsematta koko
konsertista.
Kun lehteä seuraavana päivänä alettiin jakaa, tuli toinen konttorineiti
minulle kuiskaamaan, että impressaario-rouva kävi juuri ostamassa kolme
kappaletta sen päivän numeroa ja että kadulla odottavat laulajatar sekä
hänen äitinsä.
Kun rouva oli konttorista lähtenyt, riensin ikkunaverhon läpi
tähystämään kadulle. Nopeasti levittivät he eteensä yhden numeroista ja
alkoivat uteliaina silmäillä sen sivuja. Vahingonilolla panin merkille,
kuinka pettymyksen ilme heidän kasvoillaan palsta palstalta suureni.
Lopuksi viskasi impressaario-rouva lehden harmistuneena kadulle ja
kaikesta päättäen pääsi hänen suustaan sana: skandal!