Ruth ja Reino olivat kukkaniityllä, rannalla sinisen järven, jonka
pintaa vieno aamutuuli väreilytti. He seisoivat kukkien päällä, mutta
heidän jalkansa eivät tallanneet ainoatakaan kukkaa. Kukat olivat mitä
ihmeellisimmän näköisiä, he eivät niitä tunteneet, vaikka jotkut kyllä
muistuttivat ennen nähtyjä. Niittyä reunusti metsä, jonka puut olivat
täynnä kukkia. Nuo kukat täyttivät ilman kuvaamattoman suloisella
tuoksulla. Rannan vastaiset vuoret kuulsivat kullalle ja hohtivat
hopealle aamuauringon lempeän lämmittävissä säteissä.
Reino ja Ruth katselivat luontoa ja sitten toisiansa. Heidän yllänsä
olivat uudet, valkeat vaatteet. He katselivat toisiansa, hymyilivät
onnellisina ja virkkoivat: -- Me olemme uudessa maailmassa! Kuinka
ihana tämä on! Oi kuinka hyvä täällä on olla!
Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat liitää eteenpäin. Mutta
ei aikaakaan, kun heitä vastaan liiti joukko nuorukaisia ja neitoja,
puettuja kuin hekin valkeaan vaatteeseen. Kaikilla oli käsissä harput
tai huilut: se oli siis uuden maailman laulukuoro.
Parvi piiritti uudet tulokkaat keskelleen. Laulajat ja soittajat olivat
kaikki ihania olentoja, joita Ruth ja Reino nyt ihastuksissaan
katselivat. -- Noin paljon nuoruutta ja kauneutta!
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, alkoi kuoro laulaa harppujen
ja huilujen säestyksellä:
Terve teille,
terve tänne
Venuslasten seurahan!
Pois nyt huolet,
maiset murheet,
niitä tääll' ei ollenkaan.
Täällä onni,
täällä riemu,
meillä autuus ainainen!
Piiri alkoi nyt pyöriä rytmillisin liikkein soiton tahdissa.
Sitten tuli jokainen vuorollansa Ruthin ja Reinon eteen, kosketti
kädellään, kuka rintaan, kuka otsaan, ken hiuksiin, poskiin tai kaulaan
ja sanoi: -- Sisareni! tai: -- Veljeni!
Kun kaikki olivat näin tervehtineet, ottivat laulajat uudet tulokkaat
piiriinsä, ja kas äkkiä saivat hekin käsiinsä harput. He olivat
päässeet Venuslasten laulukuoroon. Kuoro alkoi taas piirinä pyöriä, ja
laulellen leijailla yli kukkaisen niityn. Kuoro lauloi Luojan
ihmetöistä, luonnon kauneudesta ja laulajain omasta ihanuudesta ja
onnesta.
Reinosta oli Ruthin ääni satumaassa ollut niin sointuva, ettei hän
voinut kuvitellakaan sitä enää kauniimmaksi, ja kuitenkin oli nyt
Ruthin, niinkuin muidenkin Venuslasten äänessä erikoinen, ihmeellinen,
korvia hivelevä sointu, josta maan päällä asuvilla ei ollut
aavistustakaan.