Reino avasi silmänsä ja oli hetkisen aivan kuin huumeessa. Ei hän ensin
tietänyt edes, mikä hän itsekään oli. Hän makasi vuoresta vierineessä
sorakasassa ja oli puolittain siihen hautaantunut. Kevätaurinko paistoi
häikäisevästi suoraan silmiin, niin että makaajan oli pakko sulkea ne
hetkiseksi. Vähitellen palasi hän täydelliseen tajuntaansa ja muisti
kaiken. Mutta tämä muistaminen tuotti hänelle viiltävää tuskaa. Hän oli
erossa satumaasta, hän oli erossa Ruthista, erossa kaikesta kalliista
ja rakkaasta. Reino nousi istumaan, painoi pään käsiinsä ja viljavat
vedet vierivät hänen silmistänsä.
-- Oi kunpa tämä olisi edes unta, kunpa nukkuisinkin omassa sängyssäni,
tuossa lähelläni David ja verhon toisella puolella Ruth ja Aino. -- Oi
jospa tämä olisi vain unta! -- Mutta tämä ei ole unta, ei. Voi, miksi
en kuunnellut varoittavaa ääntä, miksi en kuunnellut. Nyt olen
paratiisista karkoitettu, karkoitettu ainiaaksi!
Hän tarttui tuskissaan tukkaansa, repi sitä ja vaikeroitsi. Sitten hän
rupesi rukoilemaan, että Jumala armahtaisi häntä. Hän rukoili ja
rukoili, ja se antoikin hänelle sen verran lohtua, että hän kykeni
nousemaan ylös ja katselemaan ympärilleen.
Reino seisoi jyrkän mäen juurella, johon oli vierinyt soraa ja
hiekkaa. Järvi oli aivan lähellä, ja sieltä kuului laineiden liplatus
rantakiviä vasten. Rannalla kasvoi koivuja, joissa lehdet olivat
hiirenkorvalla. Valkovuokot nostelivat valkoisia päitään ja
nyökkäilivät tervehdykseksi. Aurinko paistoi miltei pilvettömältä
taivaalta, se loi oikein lämpimiä säteitä maahan, nostatti ruohoa
kosteasta mullasta, aukoili puiden lehtisilmikoita, lähetti perhoja
lentelemään ja pani laululinnut ilosta visertelemään.
Mutta Reino ei voinut nauttia ihanasta keväästä, ei auringosta, ei
kukista eikä lintujen laulusta. Hän käveli uneksien, kulki, tietämättä
mihin matkansa vei, mihin jalkansa johti.
Viimein osui hän erääseen torppaan. Siellä ei ollut sillä hetkellä
kotona muita kuin pieni poika ja vielä pienempi tyttönen, joka istui
lattialla. Poika ei ollenkaan ujostellut vieraan astuessa sisään, vaan
kysyi: -- Mistä kaukaa setä on? Tyttönen lattialla katseli suurine
silmineen, suukin oli hieman raollaan, niin että kaksi pientä valkoista
hammasta pilkisti huulten raosta.
Reino istuutui tuvan penkille, ja poika alkoi heti selittää, että isä
oli päivätöissä talossa ja saapuisi illalla kotiin; äiti oli haassa
vasikkaa juottamassa. Sitten hän tuli aivan lähelle, nojasi
tuttavallisesti vieraan polvia vasten ja sormiellen tämän vyötä, kysyi:
-- Mistä setä on saanut noin korean vyön?
-- Sain sen hyvältä tädiltä!
-- Missä hän on, onko hän kaukana?
-- Kaukana, hyvin kaukana, ja raskas huokaus pääsi vieraan rinnasta.
Sitten poika hypisteli vyössä olevaa pussia ja kyseli:
-- Mitä siellä on? Kiviäkö, kun ne kalisevat? Mitä varten sedällä on
kiviä siinä pussissa?
Samassa tuli äiti sisälle, huomasi vieraan ja sanoi:
-- Aatto sinä, etkös osaa antaa vieraan olla rauhassa! Hän pyyhki
sitten kätensä esiliinaansa, tuli vieraan luo ja pisti kättä sanoen: -?
Terveeksi -- Ja vähän ajan kuluttua: -- Mistä kaukaa vieras on?
Reino soperteli jotakin vastaukseksi. Ja kun vaimo näki, ettei vieras
halunnut puhella, jätti hän kyselemisen, ja puhui sen sijaan pojastaan:
-- Tuo Aatto se on semmoinen rohkea, ei se ketään häpeile, oli vaikka
kuinka tuntematon. Kaikkia se tervehtii niinkuin olisivat vanhoja
tuttuja. Vaikka eihän meille usein vieraat eksy, tämä kun on niin
syrjässä.
Emäntä rupesi nyt kahvinkeittopuuhiin, mutta vähä väliä katseli hän
vieraan outoa pukua ja paljaita jalkoja, joissa oli ainoastaan
sandaalit ja hän ajatteli:
-- Missähän maailmassa mahdetaan käyttää tuollaista pukua? -- Muuten
vieras tuntuu niin hyvännäköiseltä, vaikka joku ikävä suru näyttääkin
hänet vallanneen.
Pian tuli kahvi valmiiksi ja emäntä tarjosi sitä vieraalleen, mutta
Reino kiitti vain ja ilmoitti, ettei hän ole juonut kahvia lähes
vuoteen, eikä voisi nytkään juoda. Emäntä ihmetteli: -- Kai poltatte
sitten? Isä toi tässä tuonnoin savukkeita kaupungista, ja niitä on
tuossa vielä muutamia! Reino kiitti ja ilmoitti, ettei hän ole tottunut
tupakoimaankaan.
-- Mutta maitoa te kuitenkin juotte, kaupunkilaisherrat juovat
mielellään vastalypsettyä maitoa, ja pianhan tässä tuleekin iltalypsyn
aika.
-- Olen teille hyvin kiitollinen, jos sitten tuotte kupillisen lämmintä
maitoa.
Emännän kasvot oikein säteilivät, kun jokin edes lupasi kelvata.
Reino jäi torppaan asumaan. Huoneita ei kyllä ollut muta kuin tupa ja
pieni kamari, joka nyt luovutettiin vieraalle. Seuraavana aamuna
varhain meni Reino vuorenvieremälle, katseli sitä kauan ikäänkuin olisi
tahtonut tunkea silmänsä läpi soran ja kallion. Tänne hän päätti
rakennuttaa itselleen pienen mökin, täällä olla ja odottaa -- mitä,
sitä hän ei edes itsekään tietänyt.
Saatuaan torpan isännältä tämän pyhävaatteet lainaksi Reino meni
käymäseltään pistäytymään kaupungissa, vaihtoi pari jalokiveään
rahaksi, jota sai niin paljon, että tiesi sillä voivansa ostaa oman
mökin. Mutta kaupungin humu, sen hyörinä ja liike teki Reinon aivan
pahoinvointiseksi. -- Kuinka voi olla niin ajattelematon, että tänne
haluaisi ja täällä tahtoisi asua? Ei, ei edes Ruthinkaan kanssa hän
tänne tulisi!
Ostettuaan itselleen vaatteita, kirjoja ja kirjoitustarpeita Reino
läksi takaisin torppaan. Samana päivänä osti hän talonisännältä
muutaman aarin maata vuorenvieremän ja järven välistä, sekä vanhan
riihirakennuksen.
Kauniina sunnuntaina, heinäkuun 13 päivänä, muutti Reino torpasta omaan
mökkiinsä. Siinä oli, paitsi pientä eteistä, yksi ainoa huone kolmine
ikkunoineen. Itäinen ikkuna oli vuoren vieremään päin, sen eteen asetti
Reino kirjoituspöytänsä ja jäi siihen istumaan tuntikausiksi pää
käsiensä välissä.
Siinä hän ajatteli kulunutta vuotta, ajatteli elämäänsä lumotussa
maassa, ihanaa elämää Ruthin seurassa. Tämän päivän piti olla heidän
hääpäivänsä, ja nyt heidät eroitti este suurempi kuin maanosat ja
valtameret. -- Oi, Ruth, Ruth! Miksi minä sinut jätin! Minä onneton
tuotin surua sinullekin, sinä ihana ja jalo neito, tuotin häiriötä ja
häpeätä teidän paratiisillenne. -- -- Voi miksi minä en ollut
mahdollinen teidän, hurskaitten, seurassa olemaan. -- Miksi turmelin
onneni, minä kurja, onneton, Jumalan hylkäämä! -- Olin saanut enkelin
ja hukutin itseni. -- Oi Ruth, Ruth, miksi erosin sinusta!
Näin tuskaili ja huokaili nuorukainen kauniina pyhäpäivänä, mutta
rupesi viimein rukoilemaan. Hän lankesi polvilleen ja rukoili
hartaasti, rukoili, että Jumala vielä jollain ihmeellä saattaisi hänet
tapaamaan ja näkemään Ruthin.
Sen verran hän tyyntyi, että saattoi ruveta kirjoittamaan. Paperille
purki hän koko sielunsa, eläen Ruthissa ja Ruth hänessä.
Kirjoittaminen tulikin nyt Reinon pääasiallisimmaksi työksi. Kaiket
aamupäivät hän kirjoitteli. Hän kuvasi lumotun maan ja seurusteli
kynänsä avulla Ruthin kanssa. Hän kirjoitti, mitä Ruth milloinkin teki,
mitä puhui, millaiset olivat hänen pukunsa, millainen asentonsa
missäkin tilaisuudessa. Hän sommitteli kertomuksia Ruthista niin
satumaassa kuin maan päälläkin, johon hän hänet joskus toi. Ja tämä
mielikuvaelämä, nämä hetket olivat Reinon parhaita viihdykkeitä. Koetti
hän myöskin maalata Ruthin kuvaa, mutta silmät taaskin olivat esteenä.
Hän kokeili ja kokeili, mutta ei vain onnistunut silmiä kuvaamaan.
Iltaisin meni Reino usein torppaan puhelemaan Aaton kanssa.
Isäntä oli harvapuheinen, eikä monta sanaa illassa sanonut, äiti taas
salli mielellään poikansa hauskuttaa surusilmäistä nuorta miestä. Ei
hän itse osannutkaan olla naapurin puhetoverina niinkuin pikku Aatto.
Poika sai kuulla satuja ihmeellisestä maasta, joka oli kuin paratiisi
ja jossa asui ihmisiä, enkelten veroisia. Sitten Reino opetti Aattoa
lukemaan, vaikka tämä oli vasta viisivuotias. Mutta poika muisti
helposti kirjaimet, niin että lukemisen oppiminen sujui kuin leikki.
Lukemisen yhteydessä sai Aatto myös oppia kirjoittamaankin, jolloin
äiti sanoi: -- Siitä Aatosta tulee pian oppinut mies!
Joka ilta toi emäntä kannullisen vastalypsettyä maitoa, sillä se oli
ainoa aine, jota naapuri nautti.
Ensin emäntä kovin ihmetteli, kun nuorukaiselle ei edes kahvi
kelvannut; samoin oli hänestä vallan ihme, kun Reino ei huolinut
lämpöisrieskaleivästä, jolle oli levitetty vastakirnuttua voita.
-- Minun täytyy vielä olla joku aika ilman noita herkkuja, sanoi Reino
ja kiitti tarjouksesta. Silloin emäntä ajatteli, että nuorella miehellä
oli joku salainen tauti, joka esti häntä nauttimasta voimakkaampaa
ravintoa kuin maitoa, ja hän alkoi siihen tottua, eikä enää
tarjonnutkaan muuta kuin maitoa.
Ruumiilliseksi työksensä pienensi Reino puita, ja kun syksy tuli,
laittoi hän pystyvalkean takkaan ja istui siinä lähellä katsellen
liekkien karkeloa.
Niin meni viikko viikon, kuukausi kuukauden jälkeen. Talvi tuli, mutta
ei vietellyt järven peilikirkas pinta Reinoa luistelemaan. Tuli lumi,
ja hohtavan valkoiset hanget levisivät yltympärillä, mutta ei tehnyt
erakon mieli suksia, eikä hän hiihtämistä himoinnut. Tuli kevät, lumi
suli ja vuorenvieremän sora ja hiekka paljastui. Sitä katseli Reino
joka päivä. Hän katseli siihen ikäänkuin olisi nähnyt läpi vuoren ja
siellä satumaassa rakkaansa. Joka päivä hän katseli vieremää, katseli
monta kertaa päivässä, katseli ikkunasta, ja tarkasteli sitä ulkona.
Sunnuntaina heinäkuun 13 päivänä pukeutui Reino siihen pukuun, jossa
hän oli tullessaan satumaasta. Tämä olisi ollut vuosihääpäivä, jos hän
ei olisi itseänsä karkoituttanut. Hän meni ulos, kun aurinko jo oli
korkealla taivaan kupulaella lähettäen sieltä keskikesän lämmittävimpiä
säteitään. Mutta Reino ei mennyt tyynen järven rannalle ihailemaan
luonnon ihanuutta, hänen tiensä vei hiekkavierun luo. Siihen oli juuri
vierryt uutta soraa ja vieläkin valui siinä hieno hietavirta. Reino
katseli vieriviä hiekkajyväsiä ja huomasi äkkiä hiukan valkeata
kangasta ja siinä hivenen verran kultakirjailun välkettä. Hänen
sydämensä jyskähti, hän kumartui alas, kosketti sitä kädellään ja
yritti nostaa. Se oli kiinni, ja esille tuli osa hameen helmaa.
-- Ruth! parkaisi Reino ja alkoi kaivaa käsillään. Hän kaivoi kuin
mieletön, sydämen lyödessä kuin haljetakseen. Tuli käsi esille, Ruthin
käsi. Se oli vielä lämmin. Yhä kiihkeämmin hän kaivoi ja viimein voi
hän nostaa Ruthin ylös.
Reino otti tytön syliinsä, pyyhki hiekan huolellisesti armailta
kasvoilta, suuteli poskia ja huulia kuiskaillen: -- Herää Ruth, avaa
silmäsi, armas, oi Ruth, Ruth!
Sitten Reino suuteli morsiamensa silmäluomia, ja silloin Ruth aukaisi
silmänsä. Kun hän näki Reinon, päästi hän ihastuksen huudon, kiersi
käsivartensa sulhonsa kaulaan ja sopersi hyväilysanoja kuin lapsonen
äitinsä sylissä.
-- Oi, kuinka minä olen sinua ikävöinyt ja odottanut, sanoi Reino, --
ja sinä tulit vihdoinkin. Tulit hääpäivänämme. Jumala itse nyt yhdistää
meidät toisiimme. Ja nyt emme erkane koskaan.
-- Emme koskaan, vahvisti Ruth. -- Minä tulinkin sinua hakemaan. Oi
Reino, minä menen kauas ja sinä seuraat minua, minä tiedän, että
seuraat. Suutele minua vielä kerran! -- Nyt on niin hyvä lähteä. Tule,
tule -- mukaani! Mennään -- uuteen elämään!
Ruthin pää hervahti Reinon käsivarrelle, vielä kevyt huokaus
hymyilevistä huulista, silmät sulkeutuivat, ja niin päättyi Ruthin
elämä maan pinnalla.
Reino ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut, mutta kun hänen
morsiamensa ruumis yhä enemmän kangistui ja huulet kylmenivät, silloin
hän päästi tuskan huudon ja rukoili: -- Ota Jumala minutkin, älä jätä
minua enää yksin!
Silloin armahtava Luoja kuuli häntä. Nuoren miehen sydän pysähtyi. Ja
molempain sielut lähtivät yhdessä liitämään uuteen elämään.