Aino katseli nukkuvaa veljeänsä, jonka kasvot näyttivät onnesta
loistavan. -- Hänellä on unissaankin Ruth mielessä, ajatteli sisar ja
alkoi sitten muistella monia hauskoja hetkiä, joita hän veljensä kanssa
oli viettänyt Rautamon kodissa. -- Koskahan mahtaa Taavi tulla täällä
käymään. Voi, jospa hän tulisi pian, tulisi jo tänään! -- Mutta mitähän
nyt velimies mahtaa unissa nähdä, kun tuska tuollainen kasvoja raastaa!
-- Herättäisinköhän hänet? -- Eipä tarvinnutkaan, hän on taas Ruthin
tavannut!
Sade lakkasi. Ja keiden Aino näkikään tulevan polkua myöten? -- Taavi,
Ruthin kanssa! -- Mikä onni, mikä ilo!
Aino meni vastaan ja sai molemmilta osakseen lämpimän kädenpuristuksen
ja Taavilta ihailevan katseen.
-- Sinä pääsit jo lomalle? kysyi Aino hymyillen.
-- Ainoastaan muutamaksi päiväksi. Mutta missä Reino?
-- Hän nukkuu.
-. Kuule, Ruth, mies voi nukkua odottaessaan sinua! Etkö jo loukkaannu?
-- En, jos hän vain näkee unta minusta. Herätetään hänet laululla!
Nuoret menivät hiljaa luolaan ja alkoivat laulaa:
"Pium, paum, kehto heilahtaa,
kun lapsi viatonna nukahtaa."
Reino avasi silmänsä, mutta hän oli niin unen lumoissa, ettei heti
käsittänyt todellisuutta. Hän katseli hetkisen kuin hourivan silmillä.
-- Etkö tunne meitä. Niinhän sinä olet kuin päästä pyörällä! lausui
Taavi Rautamo ja ravisteli Reinoa olkapäästä. -- Ylös mies, ei nyt ole
mikään makuuaika!
-- Metsän haltija on hänet lumonnut, virkkoi Ruth.
Reino nousi nyt, katsoi Ruthia silmiin ja sanoi: -- Ruthin ääni, Ruthin
silmät! Olethan sinä Ruth!
-- Olen kyllä, mutta oletko sinä Reino, tämän Ainon veli?
-- Sinähän olet täällä, Aino, ja David myöskin!
-- Missä sinä olet oppinut ihmisten nimiä vääntämään? Enkö minä Taavina
enää kelpaa sinun toveriksesi?
-- Reino, Reino, sinä et ole vieläkään oikein hereilläsi, vaan
vaeltelet unimailla. Annas kun sinua vähän nipistän.
-- Aijai, jätä jo! Reino katsahti äskeistä makuupaikkaansa, jossa
sammalpeite oli litistynyt, loi sitten silmänsä Ruthin silmiin, jotka
olivat loistavat, syvänsiniset kuin satumaan Ruthillakin, hänen
unimorsiamellaan, jota hän oli niin äärettömästi rakastanut.
Reinolle selvisi nyt täydellisesti, että hän todellakin oli maan
päällä, eikä Venuksessa eikä lumotussa maassa.
Hän virkkoi:
-- Aino siskoni, Ruth ja Taavi, olen nähnyt niin ihmeellisen unen
meistä kaikista, unen, joka oli kuin ihaninta satua. Salli, Ruth, että
kiitän unestani erittäin sinua, kiitän siitä enkelimäisestä
hyvyydestäsi, jota minulle osoitit.
-- Kerro unesi! pyysivät toiset.
-- Siihen menisi koko tämä ja huominen päivä. Reino vilkaisi kelloaan
ja jatkoi: -- Ihmeellistä, että 15 minuutissa voi elää kahden vuoden
tapahtumat, voi nähdä ja kokea niin äärettömän paljon. -- Mutta
lähdetään nyt Nevalammille, niin voin matkalla aloittaa kertomukseni.
Reino sai kuitenkin kertoa yksin Ruthille, sillä toinen pari nautti
enemmän kahdenkeskisestä haastelustaan. Ja näinhän matka olikin
jokaisesta ihaninta.
Uni, jonka Reino kertoi Ruthille tällä elintarvematkalla ja sitten
myöhemmin pitkin kesää, saattoi heidät yhä läheisemmiksi ja
rakkaammiksi toisilleen. He oppivat toisensa tuntemaan paremmin kuin
koko menneenä aikana, minkä he olivat tovereina eläneet, ja kun Reino
syksyllä lähti Helsinkiin lukujansa jatkamaan, tuntui työ nautinnolta,
sillä olihan hänelle luvassa palkaksi helmi, joka oli kalliimpi kuin
kaikki lumotun maan aarteet.