Oltiin toukokuussa. Vapun jälkeisenä maanantaina meni Reino "erämaasta"
etsimään jalokiviä. Hänen piti valmistaa morsiamelleen häälahjaksi
otsanauha, ja siitä piti tulla oikein "este". Reino kiersi kallion,
löysi monta kaunista rubiinia, safiiria ja smaragdia ja pisti ne
pieneen pussiin, joka oli vyöhön kiinnitetty; se oli sama vyö, jonka
Ruth oli hänelle jouluksi valmistanut. Näin kävellessään tuli Reino
sille kieltoviivalle, jossa hän Ruthin kera oli kerran ennen ollut. Nyt
hän päätteli mielessään: -- Eihän tässä voi olla mitään vaaraa. Jos
jossain kielto olisi ollut paikallaan, niin siellä luolanperällä se
olisi sietänyt olla, jossa hän oli joutua hornan kitaan. Ja sielläkään
ei ollut eikä ole mitään kieltoa. -- Turhaa luuloa vain!
Reino seisoi siinä hetken näin ajatellen ja lähti sitten äkkiä astumaan
yli kielletyn rajan. Hän kuuli kuin huutona sisästään: -- Älä mene,
turmelet onnesi, hukut, kadotat kaikki, pysähdy, käänny, käänny! Mutta
Reino uskotteli, että se oli vain luulottelua. Ja kun hän pääsi vuoren
seinämälle ja kosketti sitä kädellään, lakkasi varoittava ääni
kuulumasta. Reino hymähti uudelleen: -- Lapsellisuuttahan se oli ja
lorun lorua, pelkkää luulottelua koko kielto, josta aikamiehen ei
kannata valitella.
Kallio oli hyvin rosoista ja siinä oli kosolti ulkonemia ja lokeroita.
Reino tunkeutui yhteen sellaiseen lokeroon arvellen sieltä ehkä vielä
löytävänsä jonkun erikoisen helmen. Mutta kun hän astui edemmäs,
huomasi hän, että kallionkolo teki äkkimutkan ja jatkui mutkaisena
käytävänä eli tunnelina vuoren sisään. Nuorukaisen valtasi uteliaisuus
ja hän tunkeutui yhä syvemmälle. -- Kenties täältä on salainen tie
maanpinnalle, täytyyhän se toki saada selville. Käytävä teki mutkia ja
vähitellen se tuntui nousevan ylöspäin. Reino tunsi omituista
nautintoa, niinkuin ainakin löytöretkeilijä, joka etsii uutta maata ja
on juuri päämäärään saapumassa. Paikoin oli tunneli niin kapea, että
siitä juuri ja juuri mahtui kulkemaan, toisin paikoin niin matala, että
piti kyyrysillään kulkea. Mutta valoa oli tarpeeksi, sitä näytti
tulevan itse vuoresta, sillä toiset paikat tunnelin seinää olivat
kirkkaammin valaistut ja niissä paikoin oli vuoriaine toisen väristä ja
hienompirakeista. Se ei ollut graniittia, ei vuolukiveä, ei marmoria
eikä muutakaan maanpäällistä kivilajia, se oli hopeanharmaata, ja
luultavasti se sisälsikin runsaasti hopeaa.
Mutta äkkiä tunneli päättyi; siitä ei jatkunut tie enää pienimpänä
rakosenakaan. Reino tunsi pettymystä. Kulkiessaan oli hän ajatellut,
mitä kaikkea hän tulisi tekemään löytäessään tien maan päälle. Kuinka
hän käyttäisi nämä äärettömät rikkaudet maansa ja kansansa hyväksi. Nyt
seisoi hän siinä nolona. Eihän hänellä ollut aavistustakaan, kuinka
kaukana maan pinta oli. Voihan sinne olla vaikka kilometrejä matkaa.
Mutta nyt muistui mieleen Ruth, ja äkkiä tuli hänen morsiantaan
äärettömän ikävä, ikäänkuin hän olisi ollut erossa jo monta kuukautta.
Reino päätti palata oitis takaisin, mutta tunsi samassa suurta
uupumusta ja raukeutta jäsenissään. Siksi hän päätti ainoastaan
hiukkasen aikaa istua ja levätä tuolla matalalla kivellä, joka oli
aivan tunnelin peräseinämällä.
Vaeltaja istuutui, mutta yhä suurempi uupumus tuntui hänen jaloissaan
ja nousi yhä ylemmäksi, kunnes koko ruumis oli täydellisen raukeuden
vallassa. Hän tunsi huimausta ja äkkiä alkoi kaikki pyöriä hänen
silmissään. Reino sulki silmänsä, ja silloin hänestä tuntui ikäänkuin
hän putoaisi hirvittävään syvyyteen. Hän puristi silmänsä yhä tiukemmin
kiinni ja joutui pian täydellisen tajuttomuuden tilaan.