Kului taas 300 vuotta. Palasin pitkältä sotaretkeltä, Pyhästä maasta,
kotiini Reinin rannalle, jossa linnani sijaitsi. Reinhold oli nimeni ja
iältäni olin silloin 40-vuotias. Tuloni johdosta järjestettiin linnaani
turnajaiset, joihin palkintojen jakaja-kuningattareksi oli tuleva
naapurilinnan tytär, ihana Ruth.
Ensin en aikonut ollenkaan ottaa osaa turnajaisiin, mutta nähtyäni
Ruthin muutin mieleni. Minun täytyi saada hänen kädestänsä voittovyö,
jonka Ruthin omat sormet olivat valmistaneet.
Leikki alkoi. Ruthin väri, sininauha, kypärissäni ja keihääni varressa
tunsin monissa otteluissa koetellun Donnerini selässä olevani
vastustamaton. Ja vaikka oli hyvinkin taitavia ja itseni vertaisia
ritareita vastassani, niin keihääni, jossa itsessään elävä voima piili,
kaasi kaikki maahan.
Voittajana laskeuduin polvilleni Ruthin eteen. Hän käski minun nousta
voidakseen kiinnittää kunniavyön vyötäisilleni. Sitä tehdessään tuli
hän ikäänkuin syleilleeksi minua ja hänen tukkansa kultaiset kutrit
hivelivät kasvojani. Saatuaan solen kiinni loi leikkien kuningatar
silmänsä silmiini, ja silloin vasta minä näinkin, että sinä itsehän,
sinä, Ruth, siinä olitkin, unelmieni tyttö, jota kaksikymmentä vuotta
olin etsinyt. Ruth olikin silloin juuri kaksikymmentä kevättä nähnyt.
Nyt, tässä silmänräpäyksellisessä katseessa, avautui taivas eteeni.
Ruthin syvänsinisten silmäin valo tunki lähtemättömästi sieluuni.
Olinhan ne kyllä nähnyt ennenkin, mutta en ollut niissä nähnyt sinun
silmiäsi, Ruth.
Nyt kuulin myöskin kuin ensikerran Ruthin äänen hopeahelähtelyn; se oli
kuin taivaista musiikkia. Vein kunnioittavasti Ruthin soman käden
huulilleni ja kiitin vyöstä, joka oli oleva minulle ratsuanikin
rakkaampi.
Samana iltana oli linnan suuressa salissa kemut. Ohjelmassa oli myös
trubaduurin laulua. Hän lauloi Pyhän maan taisteluista, mutta myös
tämän päivän turnajaisista. Kun laulaja laulussaan mainitsi
voittajaritarin saamasta kuningattaren syleilystä, punastui neito
kaulaansa asti.
Äkillisen tenhon vallassa astuin laulun loputtua naapuri-ritarin luo ja
pyysin häneltä kaikkien vieraitten kuullen hänen tyttärensä Ruthin
kättä.
"Tämä on äkkirynnäkön huippu!" naurahti naapuri ja lisäten: "Jumalakin
suosii rohkeita miehiä", hän otti pikarin käteensä ja huusi: "Jalon
ritari Reinholdin ja tyttäreni Ruthin malja!"
Kaikki yhtyivät siihen riemuhuudoin, ja niin me olimme kihlatut
toisillemme. -- Niin, me, Ruth!
-- Kiitos, Reino!
-- Kiitä nyt vähän kauniimmin! pyysi Reino katsellen rakkaasti
morsiantaan.
Silloin Ruth pani kätensä Reinon molemmille poskille ja suuteli häntä.
-- Kiitos, ritarini! Oletko nyt onnellinen?
-- Kuule Ruth, minä luulen, että minä olen niin onnellinen kuin
Phoibos, Filoletes, Markus, Klemens, Kaarle ja Reinhold yhteensä, sillä
sinä olet yhtä kaunis ja hyvä kuin Amaryllis, Virginia, Anna, molemmat
Gunhildit ja äskeinen linnantytär yhteensä.
He lähtivät kävelemään ja menivät aina "kirkkoon" saakka. -- Mitä sinä,
Ruth, nyt ajattelet, sano? kysyi Reino.
-- Ajattelen seitsemättä kohtaamistamme. Luulen, että minä tiedän siitä
enemmän kuin sinä, Reino.
-- Minä en siitä osaisikaan paljoa kertoa, olet aivan oikeassa. Oi,
kuinka hauska, kun saan kuulla sen nyt sinun suustasi! Istutaan tuohon,
se on aivankuin kirkonpenkki.
He istuutuivat. Hetkisen vaitiolon jälkeen Ruth aloitti:
Seitsemäs kohtaus.
Turkulaisen kauppias Tuubertin neljästä tyttärestä nuorin oli Eliina.
Hän kävi usein kirkossa, mutta ainoastaan silloin tunsi hän saavansa
sielullensa virkistystä, kun isä Johannes messusi. Eliina tunsi aina
pappi Johannesta lähestyessään omituista väristystä rinnassaan, ja kun
hän täytti 18 vuotta, tunsi hän rakastavansa pappia, joka vielä oli
verrattain nuori, ainoastaan kolmenkymmenen ikäinen. Johanneksella oli
hyvin kaunis ääni, etenkin messutessaan, ja hänen silmillänsä oli
merkillisen tenhoava vaikutus, ne tuntuivat aivankuin irroittavan
sydämen rinnasta.
Eliina oli kuullut äidiltään, että Johanneksen isä oli aikoinaan
kosinut häntä, mutta äiti oli mieluimmin ottanut miehekseen saksalaisen
kauppiaan. Nyt tytär rakastui hylätyn kosijan poikaan, joka oli pappi.
Kun Eliina tunsi rakkautensa, kauhistui hän, sillä eihän pappi saanut
mennä naimisiin. Viimein vaivasi häntä rakkautensa niin, että hän
ripitti itsensä, mutta valitsi rippi-isäkseen juuri Johanneksen. Eliina
kertoi tehneensä syntiä, mutta ei sanonut uskaltavansa sitä ilmoittaa.
Isä Johannes puhui silloin lempeitä sanoja tytölle ja kehoitti häntä
tunnustamaan syntinsä laadun luvaten jo edeltäpäin anteeksi antaa.
Silloin Eliina kertoi hiljaisella äänellä rakastavansa miestä, jonka
kanssa avioliitto ei voinut tulla kysymykseenkään.
-- Onko hän naimisissa? kysyi pappi.
-- Ei, hän kuuluu hengelliseen säätyyn, kuiskasi Eliina niin hiljaa
kuin vieno tuulen henkäys.
-- Kuka hän on? tiedusteli pappi.
-- Oi, älkää kysykö sitä minulta! virkkoi tyttö tuskaisella äänellä. --
En voi sanoa hänen nimeänsä.
Pappi oli hetken vaiti ja sanoi sitten. -- No, no, lapseni, enhän minä
tahdokaan hänen nimeänsä tietää. Eikä tätä oikeastaan voi synniksi
sanoakaan, mutta ikävä asia se on sinulle, lapseni. Kadutko tätä
rakkauttasi?
-- En, en minä millään tahtoisi sitä olemattomaksi, en voi katua!
Samassa Eliina loi silmänsä papin silmiin ja siinä samassa katsoivat
tytön silmät isä Johanneksen syvimpään sieluun. Pappi katsoi ja katsoi
neidon silmiin, hän ei päässyt niistä irti, hänen oli pakko niihin
uppoutua.
Viimein painoi tyttö päänsä alas ja päästi onnellisen huokauksen. Hän
näki, että pappi puolestaan rakasti häntä. Eliina tunsi itsensä
sanomattoman onnelliseksi ja hän kohotti papin vaipan helman
huulilleen.
Johannes laski kätensä tytön pään päälle ja sanoi: -- Vapahtajan nimeen
sinä olet saanut syntisi anteeksi, sitä ei sinulle viaksi lueta, mene
rauhaan!
Reino lisäsi: "Mutta kun Eliina oli poistunut, otti pappi viittansa
liepeen käteensä ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota ihanan Eliinan
suloiset huulet olivat koskettaneet."
Ruth jatkoi: "Tämän jälkeen tapasivat Johannes-pappi ja Eliina-neito
usein toisensa. Heidän rakkautensa oli puhdasta, se oli alkanut pyhässä
paikassa ja se oli kuin pyhitettyä. He eivät edes suudelleet koskaan
toisiansa, mutta he tunsivat aina uutta onnea toistensa lähellä,
silloinkin kun heillä ei ollut tilaisuutta sanaakaan vaihtaa.
"Eliina hylkäsi kaikki naimatarjoukset, joita hänelle Turun
arvokkaimpien porvarien pojat tekivät. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja
auttoi köyhiä ja sairaita. Mutta nunnan pukua Eliina ei huolinut,
vaikka Naantalin abbedissa monesti kehoitti häntä hurskautensa tähden
siihen pukeutumaan.
"Kun Eliina kuudenkymmenenkuuden ikäisenä laskeutui kuolinvuoteelle,
kutsutti hän isä Johanneksen luoksensa antamaan hänelle viimeisen
kirkollisen voitelun. Vanha valkopartainen pappi otti Eliinan kädet
käsiinsä ja luki rukoukset, ja voiteli sitten otsan siunatulla
voiteella. Senjälkeen Eliina loi viimeisen katseen papin silmiin, hän
tunsi autuuden valon itseänsä ympäröivän ja virkkoi: -- Me eroamme nyt,
mutta me yhdymme vielä!"
Reino pyyhki kyyneleen silmistään ja sanoi sitten nöyrästi: --
Johanneksena minä olin niin paljon, paljon parempi kuin nyt. Voitko
sinä, rakas Ruth, minua rakastaa tällaisena kuin olen? Enhän minä
ollenkaan ole sinun arvoisesi, enkä minä koskaan voi saavuttaa
sellaista ylevyyttä kuin isä Johanneksessa oli.
Ruth katsoi loistavilla silmillään sulhoaan ja sanoi:
-- Älä sinä halvenna itseäsi, Reino, sinä olet hyvä minulle ja minä
rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet.