Ensimäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen, kun Ruth ja Reino kahden
taas kävelivät käsi kädessä mahtavien puiden alla, virkkoi Ruth,
katsellen loistavilla silmillään sulhoaan:
-- Onkos poikani nyt niin kiltti ja kertoo taas muinaisesta
elämästämme, niinkuin viikolla lupasit!
-- Kyllä, mutta anna kun minä ensin katselen sinun silmiäsi. Silmäs
loistaa anna, niiden säihkyä suo, ne onnea, riemua, autuutta luo! Oi
Ruth, sinun silmäsi kauniit ja kalliit! Kuinka minä sinua rakastan!
Sinun silmiäs' minä oikein jumaloin. En koskaan voi niitä tarpeekseni
ihailla. Miten silmät voivatkaan olla noin lumoavat! -- Annas kun
katselen niitä vielä vähän, vielä hiukan. -- Ja sitten eräs soma
tehtävä...
-- Joko nyt olet kylläinen? kysyi Ruth viehkeästi.
-- Eivät minun silmäni koskaan tule kylläisiksi sinun silmistäsi,
eivätkä huuleni sinun huulistasi, mutta täytyyhän sitä aikuisen miehen
pitää itsensä kurissa. Ja nyt en katso sinuun ollenkaan koko
kertomukseni aikana. Anna kuitenkin kätesi käteeni, niin osaan kertoa
paremmin.
He istuutuivat puun alle, ja Reino kertoi: