Maninmaan asukkaat viettivät pääsiäistä aina huhtikuun ensimäisenä
sunnuntaina. Tätä suurta juhlaa vietettiin aina syvässä hartaudessa
lukien ja tutkien Vapahtajan kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen
historiaa. David oli täksi pääsiäiseksi säveltänyt uuden oratoorion,
jossa esitettiin Maria Magdalenan, Maria, Jakobin tyttären ja Salomon
haudalle meno. Kun Ruth, Aino ja äiti lauloivat urkujen säestyksellä,
niin silloin oli Reinokin irti kaikesta maallisesta. Hänen sielunsa
kohosi aivan kuin taivaisiin. Täydellistä antaumusta häneltä
vaadittiinkin, sillä hän yhdessä Davidin kera esitti enkelten osan.
Jumalanpalveluksen jälkeen sanoi Aino Reinolle:
-- Emmekö ole äärettömän onnellisia, kun saamme olla täällä. Missään
kirkossa emme saisi tämmöistä hetkeä viettää.
Reino oli täysin yhtämieltä sisarensa kanssa.
Toisena pääsiäispäivänä iltamanin aikana, kun kaikki kolme paria
istuivat mukavasti tarinoimassa, virkkoi Johannes: -- Muistatko, Maria,
tätä päivää vuonna 1698?
-- Muistanpa hyvinkin, sanoi Maria ja siveli kädellään miehensä kättä,
lämpimän katseen tullessa vieläkin lämpimämmäksi.
-- Oi, kertokaa siitä päivästä! pyysi Aino hartaana.
-- Niin, olenhan minä sen kertomuksen teille velkaakin. Lupasin sen
kerran Reinolle, ja koska nyt on sen tapahtuman vuosipäivä niin
muistellaan sitä nyt kaikkien kuullen:
-- Olin saapunut pääsiäiseksi Tukholmasta Turkuun ja
pääsiäismaanantaina illalla menin tapaamaan erästä vanhaa toveriani,
joka asui Pyhän Ruumiin kujan varrella. Juuri kun saavuin tuolle
kapealle kadulle, näin kuinka pari juopunutta kisälliä ahdisti nuorta
hyvin sievää tyttöä. Tämä kantoi käsivarrellaan kappaa ja koetti
parhaansa mukaan torjua ilkiöiden raakoja hyväily-yrityksiä. Mutta
samassa olin minä paikalla, paiskasin miehet maahan -- niin, taisivat
siinä saada jonkinlaisia kuhmuja, mutta kyllä sen ansaitsivatkin,
tartuin tyttöä käsivarresta ja saatoin hänet määränsä päähän. Hän oli
viemässä ruoka-apua eräälle sairaalle perheelle, ja niinkauan kuin hän
oli sisällä, odotin minä maltittomana ulkopuolella, että saisin hänet
saattaa kotiinsa Palmenfeltille, jonka talo sijaitsi Pyhän Kaarinan
kadun varrella. En ollut vielä koskaan tavannut niin miellyttävää
naistoveria. Hänen äänessään oli niin ihana sointu ja hänen silmänsä
olivat niin lämpimät ja hyvät, niissä oli niin kaunis katse, etten
ennen osannut aavistaakaan sellaista kohtaavani.
Kun seuraavana päivänä menin tyttöäni tapaamaan, kutsuttiin minut
sisälle, jolloin kreivi ja kreivitär Palmenfelt oikein kädestä pitäen
tervehtivät ja kiittivät minua Marian pelastamisesta.
Maria oli ollut puolitoista vuotta palveluksessa ja he pitivät hänestä
niinkuin hän olisi ollut heidän oma tyttärensä. Minä sain kuitenkin
vapaasti käydä häntä katsomassa, ja olimme etenkin pyhinä yhdessä
kävelyillä. Helluntaina tapasimme Kupittaan lähteellä toisen niistä
samoista sälleistä. Härnätäkseen minua hän puhui loukkaavasti Mariasta,
ja silloin me tappelimme. Hän oli nyt selvä ja oli hyvinkin minun
vertaiseni voimassa, mutta kun minun piti taistella tyttöni kunnian
puolesta ja hänen nähtensä, niin kasvoivat voimani kaksinkertaisiksi ja
minä pehmitin hänet perinpohjin, kunnes Maria rukoili hänen
puolestansa. Sinä päivänä me menimme kihloihin ja syksyllä vietimme
häämme.
-- Tanssittiinko teidän häissänne? kysyi Reino.
-- Täytyihän sitä silloin tanssia.
-- Tanssitteko kreivittärenkin kanssa.
-- Hänhän se tulikin minua pyytämään.
-- Mutta tietysti omanne kanssa se oli hauskinta. Minäkin tanssisin
mielelläni sinun kanssasi meidän häissämme, Ruth.
-- Siitä ei tule mitään, sillä minä en ole iässäni tanssinut, ja nyt on
kai liian myöhä ruveta opettelemaan, vakuutti Ruth.
-- Vietetään sitten hiljaiset häät, ilman tanssia ja ilman viinaa,
sanoi Reino naurusuin. -- Niin, kolmen kuukauden päästä sinä olet siis
minun vaimoni.
Nuorten hääpäiväksi oli määrätty heinäkuun 13 päivä, heidän satumaahan
tulonsa vuosipäivä.