XV

Vaikka Reino oli niin onnellinen kuin vain voi olla nuori mies, jolla

on mitä ihastuttavin morsian, kaipasi hän sittenkin jotakin. Vaikka

hänellä oli mieleistä työtä milloin Ruthin kanssa vuoren seinämällä,

milloin työpajassa jalokivisepän oppilaana, milloin taas laulu- ja

soittoharjoituksissa Davidin johdon alaisena, niin tunsi hän jotakin

itseltään puuttuvan. Hän ui, voimisteli ja urheili, ja hänellä oli niin

hyvät toverit näissä kisoissa, ettei voinut ajatellakaan parempia,

mutta täyttä tyydytystä hän ei löytänyt. Olihan hänen käytöksensä yhtä

reipasta kuin ennenkin, hän oli iloinen kuin ainakin, hänen naurunsa

oli vilpittömän raitista, ja sittenkin hän ikäänkuin odotteli jotain

muutosta.

Kun Ruth sellaisena hetkenä tapasi sulhonsa miettivänä ja kaipaavana,

kysyi hän: -- Tekisikö mielesi takaisin maan päälle?

-- Sinun kanssasi kyllä, ja tahtoisinpa, että me vielä kaikin

pääsisimme täältä yläilmoihin.

-- Mitä täältä puuttuu?

-- Täältä puuttuu aurinko. Vaikka täällä on valoisaa ja lämmintä, niin

itse aurinkoa täällä ei ole. Täältä puuttuu tuuli, sade ja myrsky.

Täällä on niin äärettömän hiljaista ja rauhallista. Minä kaipaan elämän

hyörinää ja pyörinää. Oi Ruth, minua oikein hävettää, kun minä olen

niin maailmallinen, kun minun sieluni ei ole niin puhdas kuin teidän

muiden, Ainonkin. Mutta minä en voi sille mitään, että äskenkin tapasin

itseni aatoksissani hiihtelemässä metsäisillä mailla. Voi, sinun

kanssasi, Ruth armaani, olisi suloista liidellä liukkailla suksilla

valkoisilla hangilla, kun aurinko kultaa petäjän kyljet ja hangen pinta

sädehtii kuin olisi siinä miljoonia timantteja!

Ruth siveli sormillaan Reinon tummia hiuksia ja sanoi:

-- Sinä siis vaihtaisit elämän täällä elämään maan päällä?

-- Niin, mutta en ilman sinua.

-- Mutta minähän en ainakaan voisi siellä elää, kun olen ollut täällä

niin kauan.

-- Eikö sinun ja teidän muidenkin mieli tehnyt kuitenkin alussa täältä

pois?

-- Me olimme niin äärettömän onnellisia, kun pääsimme tänne semmoisena

hirveänä aikana.

-- Hassuahan oikeastaan on minunkin ajatella, että elämä maan päällä

olisi parempaa kuin täällä, jossa se on paratiisillista.

-- Minä uskonkin, että pian sinä, Reinoseni, tänne tyydyt, etkä kaipaa

valkoisia hankia enempää kuin myrskyistä elämääkään.

He olivat istuneet näitä puhellessaan virran toisella rannalla

hyppykallion ja vuoren seinän välillä. Nyt he nousivat ja läksivät

kävelemään virran vartta alas. Mutta tultuaan noin parinkymmenen

askeleen päähän vuoresta, jonka sisään virta hävisi, he pysähtyivät, ja

Reino virkkoi:

-- Mikä kumma siinä on, mutta minulla on sellainen tunne, että tästä ei

saa kulkea eteenpäin. Tunnetko sinä samaa, Ruth?

-- Kyllä, sentähdenhän minäkin pysähdyin. Tämä paikka on meille

kaikille tunnettu jo ensi vuodesta alkain, ja sentähden emme ole

pitemmällä käyneetkään. Käännytään vain takaisin!

Reino yritti ottaa vielä askeleen, mutta veti pian jalkansa takaisin.

-- Ei, ei tuonne tarvitse yrittääkään, koko sielu panee vastaan.

-- Se on kai Jumalan ääni, ja sitä on toteltava!

Tultuaan virran yli nuoret istuutuivat rannan nurmikolle ja katselivat

välkkyvien kalojen somaa kisailua. Sitten Ruth nojautui nuorukaisen

olkapäähän ja kysyi:

-- Onko kirjailijalla jo valmiina viides tapaamisemme?

-- On, vastasi Reino, -- minä näin sen juuri tällä hetkellä, ja se on

ilmi elävänä edessäni.

-- Kerro se siis nyt aivan lämpimältään!

Reino otti morsionsa käden käsiensä väliin ja kertoi:

Viides kohtaus.

Olin Kaarle suuren sotilaana ja olimme leiriytyneet Oderwaldin metsän

laitaan. Päällikkömme tiesivät, että saksilaiset olivat jossakin tuon

metsän takana, tietämättä kuitenkaan tarkemmin paikkaa.

Illalla ollessani toverieni keralla vartiossa huomasin puiden välitse

jonkun ihmisen haamun tähyilevän leiriämme. Heti riensin sinnepäin ja

aioin ottaa vakoojan kiinni. Tämä lähti juoksemaan, ja silloin

huomasin, että hän olikin vain nainen; siitä huolimatta oli minun

saatava hänet kiinni, voihan häneltä saada tärkeitäkin tietoja

saksilaisten asemasta. Nainen juoksi nopeasti kuin metsän nuori peura,

mutta sitä häpeää en tahtonut itselleni, että tuollainen tyttö olisi

minut voittanut. Ajelehtivien pilvien raoista pilkisti kuu

silloin tällöin, ja siinä valossa näin, että nainen oli hyvin

kaunisvartaloinen, ja tunsin tunnossani, että hänellä oli myöskin

kauniit kasvot.

Takaa ajaessani ajattelin: Jos en tavoita tuota tyttöä, saan surmani

ensi taistelussa, mutta jos saavutan, niin silloin en kaadu koko tässä

sodassa. Nyt lyheni välimatka, vielä viimeinen kova ponnistus ja

silloin oli tyttö kiinni. Mutta tyttö ei niin vain antautunutkaan

vangikseni, vaan rupesi vimmatusti vastustamaan. Tytöllä oli jäntevät

käsivarret ja minulla oli täysi työ, ennenkuin onnistuin saamaan hänen

vasemman kätensä puristetuksi kuvettani vasten, ja tytön selän taitse

pitäen hänen oikeaa kättänsä kohotin vapaalla kädelläni tytön päätä

nähdäkseni, minkä näköinen saaliini oikein oli. Samassa tuli kuu esiin

ja sen valossa kohtasivat katsettani suuret, tummansiniset, säihkyvät

silmät. Niissä kuvastui ensin viha, mutta vähitellen ne muuttuivat

ihmettelevän näköisiksi, ikäänkuin hän olisikin tavannut vanhan,

kadonneen ystävänsä.

-- Mikä nimesi on? kysyin pannen saksien kielestä oppimani vähäisen

sanavaraston liikkeelle.

-- Gunhild, vastasi tyttö.

Silloin tunsin oudon vavahduksen rinnassani. Tuo nimi, tuo hopeinen

ääni, nuo ihmeelliset silmät olivat minulle jotain käsittämättömän

tuttua. Mutta nyt ei ollut aikaa ruveta enempää tytön silmistä

haaveilemaan; sieppasin Gunhildin käsivarsilleni ja kannoin hänet

leiriin.

Heti ryhtyivät päälliköt kuulustelemaan tyttöä, mutta tämä oli vaiti

kuin mykkä, eikä antanut mitään tietoja saksilaisista. Eivät lupaukset

eivätkä uhkauksetkaan auttaneet vähääkään.

Silloin tuli päätös: jos tyttö auringon noustua pysyy yhä yhtä

itsepintaisena, niin hänet armotta hirtetään.

Lopuksi yötä pantiin minut neitoa vartioimaan. Olin äärettömässä

tuskassa, sillä tiesin, että tyttö oli järkähtämätön. Hän antaisi

itsensä ennen kappaleiksi hakata, kuin pettäisi maanmiehensä. Tuskailin

itsekseni. Miksi toin hänet tänne. Nyt minä saatoin tuon suloisen

olennon kuoleman käsiin. Näin yhä Gunhildin ihmeellisen lumoavat

silmät, näin vaikken katsonutkaan neitoa. Yötaivas oli kokonaan

vetäytynyt pilveen, niin ettei nähnyt juuri käsivarren mittaa edemmäs.

Istuimme maassa rinnakkain. Köysi, jolla tytön kädet olivat sidotut,

oli kädessäni, ja tuota köyttä myöten kulki Gunhildin sielu minun

sieluuni. Emme puhuneet sanaakaan, mutta kuulumattomat äänet tunkivat

neidon sydämestä rintaani, ja hänen silmänsä, joita en pimeässä voinut

nähdä, levittivät ihmeellistä valoa koko olentooni. -- Ei, se ei saa

tapahtua, ajattelin, irroitin siteet vankini käsistä ja sanoin

kuiskaten: Mene!

Gunhild lähti. Hän hiipi hiljaa kuin aave kuulumattomin askelin, mutta

hän jätti jotakin minulle, hän jätti silmänsä minun silmiini. Huokasin

helpotuksesta. Neitoni oli nyt turvassa, hänen ihanaa kaulaansa ei

mikään köysi tulisi kuristamaan.

Yritin nukkua, mutta uni ei tullut silmiini. Kuinka olisinkaan voinut

saada unta silmiini, jotka olivat Gunhildin silmien lumoissa.

Kun aamun ensi säteet alkoivat leiriä valaista, kutsuttiin minut

vankini kanssa päälliköiden eteen. Saavuin luonnollisesti yksin.

Kysyttiin tyttöä. Olin vaiti, katselin vain alas syyllisen näköisenä.

Silloin kuului tuomio: -- Koska olet päästänyt vangin karkaamaan, niin

sama hirttonuora olkoon rangaistuksesi, joka häntä olisi kohdannut.

Tuomiota ryhdyttiin heti panemaan täytäntöön. Jo oli silmukka

kaulassani, kun Gunhild äkkiä juoksi paikalle, kiskaisi nuoran

kaulastani, kietoi käsivartensa sijaan ja painaen päänsä rintaani

vasten puhua leperteli lemmen sanoja sydämelleni.

Päälliköt katselivat tapahtumaa ihmetellen, kun siihen samassa ratsasti

itse Kaarle kuningas kysyen, mitä oli oikein tekeillä?

Kuninkaalle kerrottiin asian kulku, ja sitten odotettiin, että hän itse

alkaisi kuulustella tyttöä. Mutta Kaarle kuningas sanoi ainoastaan: --

Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten sovi eroittaa. Pappi tänne!

Eikä siinä sen enempää siekailtu. Gunhild kastettiin ilman mitään

kysymyksiä Jumalasta ja Vapahtajasta, ja sitten saman tien meidät

vihittiin aviopariksi. Kaikki tapahtui semmoisella kiireellä, ettemme

edes käsittäneet, oliko se kaikki tottakaan.

Mutta kun minä tulin tajuihini, tunsin itseni äärettömän onnelliseksi,

sillä nyt minä sain sen naisen omakseni, joka jo aikaisemmin oli

neljästi näyssä ilmestynyt sieluni silmäin eteen.

Gunhild sai sitten seurata mukanamme kuormastossa, jossa useiden

muidenkin sotamiesten vaimot olivat, seuraten miehiänsä pitkillä

sotaretkillä paikasta toiseen.

Tämä oli Kaarle Suuren 33:s sotaretkivuosi ja minun 6:s. Muutaman

päivän perästä saatiin saksilaisista ratkaiseva voitto, ja silloin he

antautuivat Kaarle kuninkaan valtaan.

Koska minulla ei ollut mitään kotia, asetuin asumaan Gunhildin maahan,

ja me elimme kolmekymmentä vuotta onnellista avioelämää.

* * * * *

Hetkisen ääneti oltuaan Reino sanoi:

-- Ruth, eikö se ollut ihanaa? Sinä olit minun omani ja minä sinun

viidennen kerran.

-- Siitä on kuitenkin niin pitkä aika, että minä olen unhottanut sinun

nimesi, mikä sinulla silloin oli, virkkoi Ruth.

-- Oletko todellakin voinut sen unhottaa? Ja niin monta kertaa olet

kuitenkin sanonut "rakas Kaarle". Sama nimi minulla oli kuin

kuninkaallakin. Mutta nyt on jo kulunut niin äärettömän pitkä aika

siitä kun sain viimeksi suukon sinulta, rakas Gunhild, ja tällä

kertomuksellani luulen sen hyvin ansainneeni.

-- Kylläpä sinulla, Reino, on pitkät esipuheet, ennenkuin morsiantasi

suutelet, lausui Aino nauraen. Hän oli Davidin kanssa tullut istujain

huomaamatta ja seisoi nyt aivan heidän takanansa.

-- Mitä urkkijoita siellä on! huusi Reino ollen olevinaan hyvin

vihanen, -- jos nyt ette yhtenä viivana lähde tästä paikasta, niin

heitän teidät tuohon järveen!

Virtaan he sitten menivät kaikki neljä, ja siellä kisaillessaan

päästivät nuoret semmoisen ilon ja melun valloilleen, että rannan ruoho

ja kukat nyökäyttelivät päitään toisilleen ja hymyilivät keskenään.

Ruth ja David olivat myöskin jo oppineet nauramisen taidon, ja se oli

Ainosta enemmän kuin hauskaa.