XIV

Salista "kirkkoon" päin oli vuoren seinä jotenkin tasaista, samoinkuin

virrasta saliin asti. Sille seinälle jatkettiin Raamatun kuvittamista.

Muutamia kuvia oli jo valmiina, niinkuin enkelin ilmestyminen Marialle,

Marian ja Elisabetin kohtaaminen, Josefin ja Marian matka Betlehemiin,

ja paimenten polvistuminen Jesuslapsen edessä.

Reino oli nyt Ruthin uskollinen oppilas. Kun hän oli kirjoittanut

Raamattuaan, tuli hän "mestarinsa" luo oppiin. Hän silitteli kallion

sivuja, valmisteli väriä, teki pensselejä, katseli maalaamista ja

opetteli itse maalaamaan. Mutta yrittäessään maalata Ruthin kuvaa, ei

hän vain tahtonut onnistua. Leuka ja suu alkoi kyllä menetellä,

ylähuuli oli hänestä itsestäänkin "oikein ihastuttava", mutta silmistä

ei vain tullut Ruthin silmiä, ja silmät, nehän ne vasta Ruthin Ruthiksi

tekivätkin.

-- Vaikka minä muistan silmäsi ulkoa, vaikka ne ovat kuvattuina

sieluuni, niin en vain saa silmiäsi tähän levyyn, tuskaili

maalarinoppilas.

-- Eikö riitä, että ne ovat sielussasi? virkkoi Ruth.

-- Kunpa minä saisin ne niin ilmehikkäiksi kuin Rakelin on! Ei uskoisi,

että musiikkimies osaa myöskin niin hyvin maalata.

-- Älähän hätäile, poikaseni! lohdutti Ruth. -- Aloittelijahan sinä

vasta olet. Eikä kukaan ole seppä syntyissään. Mutta kun olet satakin

vuotta ollut opissa, niin ehkä kätesi jo silmää tottelee.

-- Tingitään sadasta sentään yhdeksänkymmentä pois, silloin osaan

varmasti sinut kuvata vaikka silmät ummessa.

-- Pane nyt se laattasi pois, niin saat maalata tämän Melchiorin

viittaa!

Ruth teki juuri taulua tietäjistä, jotka ovat pysähtyneet ja katselevat

hartaina tähteä, joka loistavana paistaa Jesuksen syntymäpaikan

yläpuolella.

Reino katseli ensin ihastuneena morsiamensa sirosti liikehtivää

kaunista kättä, joka loi kallion kylkeen elämää, sielukkaita kasvoja,

ja kuvasi maailman merkittävimmän aikakauden historiaa.

-- Oi, sinä olet taiteilija Jumalan armosta! Onko mahdollista, että

näin mitätön poika on tuollaisen neron sulhanen.

-- Eihän täällä ole varaa valita.

-- Se on minun onneni. -- Jos tänne olisi ilmestynyt joku lahjakas

taiteilija, niin minä olisin saanut katsella syrjästä.

-- Reino, Reino, eikös sinussa sitten olekaan Phoiboksen, Filoleteen ja

Markuksen sielua!

-- Suo anteeksi, minä en vain tahdo tottua siihen, että sinä, joka olet

niin korkealla, voit laskeutua minun rinnalleni.

-- Kuules mies, älä halvenna itseäsi, ei se kaunista sinua. Kun sydän

on puhdas, niin voi katsoa korkeuksiinkin.

Kun Reino oli tuntikauden maalaillut Melchiorin viittaa, pani hän

pensselin syrjään ja sanoi:

-- Nyt kai haluat kuunnella neljännestä tapaamisestamme?

-- Ole niin hyvä ja kerro, minä kuuntelen työskennellessäni.

Reino kertoi:

Gunhild ja Klemens.

Rooma, joka ylpeänä oli hallinnut koko maailmaa, sai lopulta kärsiä

nöyryytyksen ja häpeän päiviä. Germaanit valloittivat sen ja

hallitsivat koko Italiaa. Mutta sitten vasta sai Rooma kovia kokea, kun

toteutui Cornelio Scipion ennustus: "Kyllä vielä kerran kaatuvat

Troijankin muurit". Se tapahtui, kun vanhan Karthagon rannoilta raa'at

vandaalit tulivat Roomaan, jossa heidän hävitysraivollaan ei ollut

rajoja.

Vandaalien päällikkö valitsi asunnokseen Palatinus-kukkulalla olevan

senaattori Fulliuksen upean talon, jossa senaattorin pojan, Klemensin,

täytyi ottaa valtaajat vastaan, sillä isäntä itse toisten senaattorien

kanssa oli suljettu kokoushuoneeseen.

Klemens otti arvokkaan tyynesti päällikön vastaan, jolloin päällikkö

miehiinsä kääntyen virkkoi ankaralla äänellä: -- Tästä talosta ei saa

ryöstää sandaalin nauhaakaan!

Samassa tuli palatsin eteen valkoisen hevosen selässä ratsastaen ihmeen

ihana nainen. Hänen kultaiset kutrinsa sädehtivät kuin kultainen kruunu

auringon valossa, suuret, loistavat silmät olivat ylpeän käskevät,

kasvot soikeat ja nenä hieno kuin kreikattarella.

Klemens oli häikäistyä ihanasta näystä. Hän ei kyennyt silmiään tytöstä

siirtämään.

Ratsastajatar lausui silloin puhtaalla latinan kielellä:

-- Etkö olekaan iloinen saadessasi minutkin vieraaksesi, kun et edes

toivota tervetulleeksi, etkä tule auttamaan alas satulasta.

-- Oi mikä ihmeellinen ääni, hopeanhelähtävä ja kirkas kuin vuoripuro,

ajatteli Klemens ja kiiruhti tytön luo, mutta notkeana kuin nuori

pantteri hypähti nainen omin avuin satulasta. He seisoivat vastakkain

katsellen toisiansa suoraan silmiin. Nuoren naisen tummansinisten

silmäin loistavat säteet tunkivat nuorukaisen sydämeen, ja sillä

hetkellä hän unohti Rooman tuhon ja sen hävittäjät. Hän oli vuosi

sitten nähnyt näyssä nuo samat silmät, nuo lumoavan loistavat silmät,

ja hän tunsi, että nuo silmät merkitsivät hänelle enemmän kuin hänen

oma henkensä ja elämänsä.

-- Ethän sinä suinkaan ole päällikön vaimo? kysyi nuori mies ääni

väristen.

-- Olen hänen ainoa -- -- -- Kaunotar viivytti viimeistä sanaa, häntä

huvitti nuorukaisen odottava katse ja hän muuttikin aikomansa sanan ja

täydensi nauraen: -- ainoansa.

Päällikkö, joka katseli kohtausta, sanoi nyt mörähtäen:

-- Älä katsele, poika, häntä niin ahnaasti, ei hän ole sinua varten!

Päällikön lähellä oleva alipäällikkö loi roomalaiseen äärettömän

kiukkuisen katseen ja puristi kovasti miekkansa kahvaa. Jos hän olisi

saanut vapaasti seurata vaistoaan ja haluaan, olisi hän arvelematta

lävistänyt tuon hävyttömän roomalaisen, joka oli kyllin julkea

katselemaan sitä neitoa, jota hän oli havitellut itselleen.

Näinä päivinä, jolloin Roomassa vallitsi ryöstö ja murha, tuho,

hävitys ja kuolema, jolloin kaikkialta kuului itku, parku ja sadatus,

jolloin vandaalit huvikseen heittelivät ja pirstoivat kauniita

marmoriveistoksia ja nautinnokseen kantoivat ihmisiä keihäittensä

nenissä, nautti Klemens lemmen suloja. Hän etsi ihanan immen seuraa,

palvoi häntä kuin jumalatarta. Hän, joka oli kristitty, olisi ollut

valmis kieltämään ennen vaikka Herransa ja Mestarinsa, kuin luopumaan

katselemasta tuota pakananaista.

Neito, jonka nimi oli Gunhild, kuunteli mielellään kaunopuheista

roomalaista, oli mielellään hänen seurassaan ja kyseli Klemensiltä

kaikellaisista asioista.

Mutta eräänä iltahetkenä, kun Klemens taas etsi Gunhildia, sai hän

atriumin varjossa miekanpiston kylkeensä ja kaatui voihkaisten

lattialle. Mustasukkainen alipäällikkö oli hetkeksi jättänyt

ryöstöhommat; hänen täytyi raivata tämä vaarallinen roomalainen tieltä

pois. Huudon kuultuaan juoksi Gunhild paikalle ja tapasi nuorukaisen

verissään makaamassa. Heti nosti Gunhild hälyytyksen ja parin

palvelijan avustamana vei haavoittuneen omaan huoneeseensa. Haettiin

haavojen sitoja, joka tutkittuaan haavan sanoi sen olevan

hengenvaarallisen. Silloin Gunhild otti kalliit käädyt kaulastaan,

ojensi ne lääkärille ja sanoi: -- Saat nämä, mutta pelasta hänet!

Tohtori torjui kädellään lahjan ja sanoi: -- Koetan parastani, mutta

mieluimmin ilman palkintoa. Hän oli roomalainen, joka oli tuntenut

Klemensin tämän lapsuudesta saakka, eikä hän tahtonut palkintoa, jonka

tiesi ryöstösaaliiksi.

Tutkittuaan haavan, joka oli hyvin syvä, lääkemies otti pienen

savipullon, tiputti siitä muutamia pisaroita haavaan, puristi sen

kiinni ja sitoi sen hyvin huolellisesti.

Haavoitettu oli koko ajan tajutonna, mutta sitten hän heräsi ja tunsi

hellän käden sivelevän otsaansa.

-- Oi sinähän siinä, ihanaiseni, oletkin. Minä olin äsken taivaassa ja

sinun näköisesi enkeli soitti siellä harppua ja lauloi ihanaa laulua.

Gunhild kielsi hellästi häntä enempää puhumasta, koska se oli hänelle

vaarallista. Mutta koko yön istui tyttö haavoittuneen luona hoitaen ja

vaalien häntä kuin hellä äiti sairasta lastansa.

Seuraavana iltana sai Klemens haavakuumeen, jonka vallassa hän sai olla

kolme vuorokautta, houraillen Karthagosta ja sen kuningattaresta.

Tänä aikana oli Gunhild väsymätön sairaanhoitajatar. Isä koetti saada

tytärtään luopumaan tuon haavemielisen roomalaisen hoidosta. -- Onhan

niitä orjiakin, jotka ovat siihen omiaan. Mutta tyttö selitti, että

heidän täytyi täälläkin pitää pyhänä vieraanvaraisuuden lakia, sillä

hehän olivat tässä talossa ainoastaan vieraina, ja kun isän sotilas oli

tehnyt sellaisen häpeällisen teon, että oli yrittänyt surmata

talon nuoren isännän, joka oli antanut vapaasti kaikki heidän

käytettäväkseen, niin tämä oli ainoastaan pieni vastapalvelus, jonka

hän halusta teki.

Tytär puhui niin vakuuttavasti, että ankaran päällikön täytyi antaa

tytön menetellä mielensä mukaan.

Kun kuume lakkasi, kuuli Klemens, että vandaalit puuhasivat lähtöä

Roomasta takaisin kotimaahansa. Silloin hän katseli rakkaasti

hoitajatarta ja virkkoi: -- Jää sinä, Gunhild, tänne! Anna toisten

mennä.

-- Ei, ei isäni minua tänne jättäisi, ennen saisivat jäädä kaikki

Roomasta ryöstetyt aarteet. Ymmärräthän sinä! sanoi neito katsellen

loistavilla silmillään nuorukaista. Klemens katseli ihmetellen neidon

silmiä. Niistä oli kokonaan kadonnut ylpeän käskevä ilme, niistä

säteili ainoastaan lempeyttä ja rakkautta.

-- Gunhild, sanoi hän, sinun pitää tulla kristityksi, sinä olet jo

rakastettavuudessa kuin kristitty nainen.

-- Mikä on taivas? kysyi nyt Gunhild. Hän oli usein ajatellut sitä

unta, josta nuorukainen mainitsi herätessään tajuttomuuden tilasta.

-- Se on meidän kristittyjen uusi tämän elämän jälkeen tuleva maailma,

jossa kaikki on parempaa ja kauniimpaa kuin täällä. Oi Gunhild, sinun

täytyy oppia tuntemaan oikea Jumala, joka on sinutkin luonut niin

kauniiksi!

Gunhild vastasi: -- Isäni kodissa kävi kerran eräs mies, joka puhui

uudesta opista, mutta kun puhuja selitti, ettei saa käyttää miekkaa,

ajoi isäni hänet pois koko maasta.

-- Tottahan se mies sanoi. Rooma on käyttänyt miekkaa enemmän kuin

mikään muu kaupunki ja nyt se on hukkunut siihen. Hehkuva puna levisi

nuoren miehen kasvoille, kun hän ajatteli kaupunkinsa hävitystä.

Silloin hätääntyi neito, hän pelkäsi kuumeen taas tulevan ja pyyhki

kylmällä veteen kastetulla pyyhkeellä sairaan otsaa ja puhui lempeitä

sanoja kuin morsian sulholleen.

Kun Klemens vähän ajan kuluttua katseli rauhallisesti Gunhildia, näki

hän, että tyttö halusi pyytää tai kysyä jotakin erikoista, jota hän ei

kuitenkaan näyttänyt tahtovan uskaltaa esittää. Äkkiä, aivan kuin tuuma

olisi vast'ikään syntynyt nuoren miehen päässä, Klemens sanoi

haluavansa tulla heidän kanssaan Karthagoon.

Voi kuinka Gunhild iloitsi noista sanoista. Hän oli jo aikoja sitten

halunnut pyytää nuorukaista muuttamaan heidän mukanaan, mutta ei ollut

rohjennut esittää tällaista pyyntöä. Nyt hän ei oikein tietänyt, miten

hän olisi osoittanut iloaan. Heti riensi tyttö ilmoittamaan siitä

isälleen.

-- Ethän sinä vain aikone tuota roomalaista mieheksesi? kysyi isä

epäillen.

-- Miksikä en, hänhän on ylhäinen roomalainen, vanhaa patriisisukua.

Ei kai isällä voi olla mitään syytä hävetä sellaista vävypoikaa. Ja

onhan eduksi, että sinun perheeseesi ja valtakuntaasi tulee joku

oppineempikin mies, selitti tytär toimessaan.

Eihän siinä mikään auttanut, päällikön täytyi myöntyä.

Kahden päivän perästä oli vandaalien laivasto valmiina purjehtimaan

eteläistä kotia kohti. Laivat olivat täynnä kaikellaisia Rooman

aarteita. Mutta päällikön laivassa oli Gunhildin mielestä kalleimpana

aarteena roomalainen nuorukainen, joka toipuvana potilaana makasi

purppurakatoksen alla. Neito oli aina nuorukaisen seurassa, heillä oli

niin paljon toisilleen puhuttavaa, ja nopeasti kului purjehdusmatka yli

sinisen Välimeren.

Terveeksi tultuaan alkoi Klemens opettaa Gunhildille kristinoppia, ja

tyttö oli niin vastaanottavainen, että hänet pian kastettiin, jolloin

hän sai nimekseen Maria.

Pian Klemens oppi vandaalien kielen, ja silloin hän otti

elämäntehtäväkseen noiden raakojen ryöstäjien opettamisen. Hänelle se

onnistuikin paremmin kuin hänen edeltäjilleen, sillä Klemens oli

kaunopuhuja, joka ymmärsi koskettaa heidän sielunsa oikeita kieliä.

Näin tuli Klemensistä vandaalien apostoli ja piispa, ja hänen

uskollisena toverinaan oli ihana Maria.

* * * * *

Reinon alottaessa kertomustaan Ruth maalaili ensin, mutta vähitellen

harvenivat pensselin vedot ja viimein hän lakkasi kokonaan työstään ja

ainoastaan kuunteli pensseli kädessä. Hän eli kertomuksessa itse

mukana, hän hoiti haavoittunutta nuorukaista, hän vaali häntä ja valvoi

rakastettunsa vuoteen vieressä, hän rukoili ja vuodatti kyyneleitä

Klemensin houraillessa ja iloitsi hänen paranemisensa johdosta.

Kun Reino lopetti, kiersi Ruth kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä,

ja katsellen lumoavan loistavilla silmillään sulhoaan virkkoi: -- Oi,

kuinka ihana on elämä, kuinka kaunis on maailma ja miten rakas sinä

olet minulle!

-- Ruth, Ruthini, sano vielä, sano uudelleen, että sinä rakastat minua!

On niin äärettömän suloista kuulla ne sanat sinun suustasi.

-- Epäiletkö sinä sitä, rakas poika?

-- En, mutta minä en voi sitä onnea käsittää, että sinä, maailman

ihanin tyttö, olet minun morsiameni.

-- Pitäisihän sinun jo käsittää, että sinä olet minulle enemmän kuin

oma elämäni.

-- Sinä olet liian hyvä minulle, ja kuitenkin suon minä sinut

ainoastaan itselleni.