Joulu läheni, ja nyt oli kaikilla satumaan asukkailla kiire. Reinon ja
Ainon ensimäistä joulua uudessa maailmassa tahdottiin viettää myöskin
joululahjain antamisen ilolla.
Johannes oli jo kesällä alkanut valmistaa vaimolleen taidokasta
jalokivi-kaulanauhaa, jonka piti jouluksi tulla valmiiksi. David rupesi
tekemään Ainolle kultaista rannerengasta, johon hän upotti loistavia
jalokiviä. Reino otti oppia ja yritti samallaista Ruthille, ja kun
etevät mestarit antoivat ohjeita, niin onnistuihan se. Vielä nuoret
miehet valmistivat tytöille kumpikin sormuksen. David asetti omaansa
safiirin ja Reino taas rubiinin. Kolmanneksi lahjaksi sävelsi David
laulun Ainolle, Reino taas sepitti kertomuksen Ruthille ja toisen
äidille.
Naiset olivat myöskin omalla alueellaan ahkerassa työssä. Maria teki
miehelleen uuden mekon pehmeästä valkeasta kankaasta, johon hän
sommitteli ihanat kirjailut. Ruth valmisti Reinolle nutun vöineen. Vyön
kutoi hän kokonaan käsin ja kutoessa sovitti siihen kukkakuvioita.
Sitäpaitsi maalasi hän nuorelle toverilleen taulun, joka esitti Annan
ja savenvalajan ensi kohtausta. Annalla oli Ruthin silmät, mutta
savenvalajalla oli Reinon kasvot. Aino kutoi liinakaistaleen ja siihen
hän ompeli laululintusia. Siitä tuli urkujen koskettimien peite.
Toiseksi lahjaksi hän sepitti laulun Davidille.
Jouluaattona sommittelivat Aino ja Ruth kukista "joulupuun".
Timanttihelmiä ripustettiin oksille kynttilöitä edustamaan. Ainon
mielestä siitä tulikin verraton joulukuusi.
Kun oli luettu kertomus Jesuksen syntymisestä ja veisattu jouluvirsi,
alkoi lahjojen jakelu. Kaikki ihailivat sekä omia, että toistensa
lahjoja, mutta Reinosta oli Ruthin maalaama taulu parhain kaikista.
Kiittäessään pitivät David ja Reino kauan tyttöjensä käsistä silmäin
puhuessa suloista kieltä, joka on aina uutta eikä vanhene koskaan.
Aino jakoi nyt manimaljat, ja silloin nousi isä puhumaan:
-- Te, nuorimmat lapsemme, vietätte nyt kanssamme ensimäistä joulua, ja
vaikka joulujuhla on meillä aina ollut ilojuhla, koska vietämme sitä
suuren Mestarimme syntymäpäivänä, niin nyt on meillä erikoisen suuri
syy iloita.
Te, lapset, olette Luojan lähettäminä tulleet tänne meidän luoksemme,
ja me olemmekin ottaneet teidät kuin Hänen kädestänsä. Me, vanhemmat,
olemme jo kauan nähneet, että te nuoret olette kiintyneet toisiinne
lämpimämmillä kuin sisarellisilla tunteilla. -- Aino ja David, -- Ruth
ja Reino, tänä suurena joulujuhlana me annamme teille, rakkaat lapset,
vieläkin yhden lahjan kullekin. Te saatte toisenne! Ja nyt maistakaamme
kihlattujen kunniaksi!
Molemmat parit ottivat silloin toisiaan käsistä, laskeutuivat
polvilleen vanhempien eteen ja ottivat siinä vastaan isän ja äidin
siunauksen. Sen jälkeen he vaihtoivat keskenään ensimäisen suudelmansa,
ja nuoret tunsivat ilon ja onnen nousevan aina kattoon asti.
-- En minä vain olisi uskaltanut sinua kosia, virkkoi Reino pitäen
kauniin morsiamensa kättä omassaan.
-- Nyt minut sinulle työnnettiin, ja minä voisin olla sinun isoäitisi
isoäidin isoäiti, sanoi Ruth silmien säteillessä lemmen hurmiota.
-- Mutta et kuitenkaan ole, vaan olet minun nuori, äärettömän ihana
morsioni! Ja onnea tulvillaan vei Reino Ruthin somat sormet huulilleen
ja suuteli niitä kutakin vuoron perään.
-- Tiedätkö, Ruth, milloin sinuun oikein rakastumalla rakastuin?
-- Muistan sen hyvinkin!
-- Siihen asti pidin sinua yliluonnollisena olentona, mutta kun jalkasi
satutit ja sinä olit sylissäni, käsitin, että olet ihminen, jota voi
rakastaa, eikä vain jumaloida.
-- Sillä hetkellä minäkin tunsin ensikerran todella rakastavani sinua.
Silloin nousi Reino keinutuolista, jossa he istuivat rinnakkain, otti
morsiamensa syliinsä ja kantoi häntä ympäri salia. -- Kuule, rakas,
annatko anteeksi, minä olen joskus toivonut, että olisit uudelleen
satuttanut jalkasi saadakseni taas sinua kantaa. Nyt en enää sitä
toivo, kun uskallan sinua kantaa ilman tapaturmaakin.
-- Kylläpä sinä olet lapsellinen. Tarpeetontahan on kantaa tervettä
ihmistä.
-- Mutta ei näin suloista tyttöä! Reino asetti Ruthin äidin viereen
sohvalle, asettui itse eteen seisomaan ja sanoi: -- Katsos nyt,
äitisemme, voiko kellään pojalla olla ihanampaa morsianta!
-- Kysypä sitä Davidilta, virkkoi äiti hymyillen.
David asetti juuri viulua leukansa alle ja alkoi soittaa sävellystänsä
Ainon sinisilmistä. Soittaja antoi viulunsa puhua ihmeellisiä säveleitä
silmistä, jotka rakkautta täynnä katselivat viuluniekkaa. David
vuodatti koko sielunsa viulun säveliin, hän lisäsi luovan
inspiratsionin täyttämänä uusia aarteita sävellykseensä, ja niin tuli
silmien laulusta pyhän rakkauden korkea veisu.
Tämän jälkeen laulettiin kuorossa pari joululaulua, ja sinä hetkenä
tunsivat maninmaan asukkaat, että taivaan enkelit olivat laskeutuneet
alas heidän vieraiksensa.