XII

Keskiviikkona, lokakuun 9 päivänä, olivat Ruth ja Reino hakemassa

maalitarpeiden raaka-aineita "kirkolta" päin. Kun he pääsivät tunnelin

aukolle, huomasivat he hämmästyksekseen miehen siinä makaavan

tajuttomana. Mies oli puettu aivan moitteettomaan, eurooppalaiseen

pukuun, kasvot olivat säännölliset, kalpeat, mutta hyvin

kovapiirteiset, iältään hän näytti olevan siinä kolrnissakymmenissä.

Reino pudisti miestä käsivarresta ja silloin aukasi tämä silmänsä ja

virkkoi heikolla äänellä kuin äärimmäisen rasittunut matkalainen: --

Olen kiitollinen, kun tulitte tänne ja tapasitte minut. Voitteko antaa

hiukan vettä!

-- Nouskaa, niin me koetamme taluttaa teidät kotiimme. Siellä saatte

virvoitusta, virkkoi Ruth.

Mies nousi ja Reino huomasi, että vieras oli hetkellisestä

heikkoudestaan huolimatta voimakkaan näköinen. Hänellä oli oikein

atleetin vartalo. Mutta kun mies nuorten pyynnöstä asetti käsivartensa

heidän käsivarsillensa, tunsivat he käsittämättömän puistatuksen

ruumiissaan. He koettivat kuitenkin pysyä tyyninä ja lähtivät

hiljalleen taluttamaan muukalaista.

Reino katsahti mieheen sivulta ja huomasi tämän silmien olevan luotuina

Ruthiin. Noissa silmissä oli nälkäisen, ahnaan pedon katse. Reinoa

rupesi vieras yhä enemmän kammottamaan, ja hänestä alkoi tuntua, että

miehen avuttomuus oli teeskenneltyä.

-- Miten te tänne jouduitte? kysyi Ruth säälivällä äänellä.

-- En ymmärrä itsekään, ihana neitini, minä osuin tänne sattumalta.

Tultiin saliin, jossa Ruth aikoi vieraalle antaa mania, mutta tämä esti

sen torjuvasti ja merkillisen kiihkeästi. -- Vettä, ainoastaan vettä!

pyysi hän.

Kun vieras oli juonut, saapuivat muutkin perheen jäsenet saliin,

jolloin mies kumarsi arvokkaasti. Mutta kukaan ei lausunut häntä

tervetulleeksi, eikä mennyt kättelemään. Kaikesta arvokkuudestaan ja

hienosta käytöstavastaan huolimatta muukalaisessa oli jotakin

käsittämättömän karkoittavaa.

Vieras oli jo täysin tointunut ja alkoi puhua matkoistaan maapallon eri

osissa. Hänellä näytti olevan äärettömät tiedot, ja hänen

kertomistapansa oli puoleensa vetävää, niin että hetkellinen

vastenmielisyys alkoi maninmaan asukkaista hälvetä. Mutta siitä Reino

ei pitänyt, että vieras puhuessaan useimmiten kääntyi Ruthin

puoleen. Hän alkoi aavistaa miehessä vaarallista kilpailijaa, ja

mustasukkaisuuden tunteet rupesivat jo jäytämään nuorukaisen rintaa.

Kun Raamatun luku alkoi, pyysi mies anteeksi ja sanoi menevänsä

puistoon makaamaan yöksi. Ei edes emäntä sitä estellyt, mutta Reino

toivoi, että mies sen tien häviäisi.

Seuraavana päivänä etsi muukalainen yhä enemmän Ruthin seuraa. Reino

huomasi, että mies koetti kaunopuheisuudellaan ja suurilla tiedoillaan

valloittaa Ruthin häneltä. Mustasukkaisuuden henget alkoivat yhä

enemmän raastaa nuoren miehen mieltä, ja hän meni kiukuissaan virran

rannalle murjottamaan. Silloin Aino tuli hänen luoksensa ja puhui

veljelleen Ruthin rakkaudesta yksin häneen. Mokoma Mefistofeles ei

voisi koskaan sitä häneltä riistää.

Tämä lohdutti Reinoa, Hän meni taas toisten luo, eikä ollut vieraasta

tietääkseenkään.

Lähdettiin keihästä ja kiekkoa heittämään ja vieras liittyi mukaan. Nyt

joutui Reino aivan haltioihinsa, sillä muukalainen heitti keihästä

kolmannella heitolla jo kokonaista 70 askelta.

-- Tuo on itse paholainen, sillä kukaan ihminen ei voi päästä 70:een

metriin, ajatteli Reino ja kysyi sitten ääneen:

-- Missä herra on oppinut tuollaiseksi heittäjäksi?

-- Kotonani, omalla pihallani, jossa huvikseni olen harjoitellut.

Tästä alkaen Mefistofeles -- näin nuoret keskenään nimittivät vierasta

-- alkoi pyrkiä parempiin väleihin Reinon kanssa. Hän osoitti monella

tavalla nuorukaiselle huomaavaisuutta, kehui hänen tietojaan ja

taitojaan sekä ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta. Kun vieras

näytti myös jättävän Ruthin rauhaan, olikin hänen helppo päästä

nuorukaisen suosioon.

Jonkun ajan kuluttua mies pyysi Reinoa mukaansa katsomaan erästä

merkillistä paikkaa tunnelin suulla. Matkalla sinne ilmoitti vieras

nimensä olevan Saivalt Velinhet.

-- Mitä kieltä se on? kysyi Reino.

-- Onhan se sanskritin kielen sukua, vastasi herra Velinhet naurahtaen.

Kun he pääsivät tunnelin suun lähelle, piirsi Saivalt Velinhet

sormellaan kallioseinään ympyrän ja kysyi sitten, haluaisiko Reino

nähdä auringon.

-- Olisiko se mahdollista? kysyi Reino.

-- Kyllä, mutta ensin täytyy meidän tunkeutua vuoren läpi. Huomaatteko

tuossa seinässä mitään?

Reino katseli vuoren seinää, joka oli tavallista kalliota.

-- Eihän tuossa mitään katsomista ole, sanoi hän.

-- Pistäkääpä kätenne siihen! Reino koetti kädellään, mutta tapasi

pelkkää ilmaa. Hän työnsi kätensä syvemmälle, jolloin käsi kyllä katosi

näkyvistä, mutta silti se tuntui olevan vapaana ilmassa. Reino vetäisi

kätensä pois ja ajatteli tämän olevan tavatonta noituutta.

Velinhet selitti, että tuosta aukosta, sillä aukko siinä oli, vaikka se

näyttikin olevan kalliota, hän tuli tänne. Vuoren näköistä ainetta

siinä oli ainoastaan kymmenkunta metriä ja sitten tuli laaja käytävä,

joka johti maan pinnalle. -- Haluatteko mennä katsomaan, miltä luonto

nyt näyttää ylhäällä?

Reino ei uskaltanut. Hän pelkäsi voivansa takertua ja hautautua vuoren

seinään. Silloin meni sinne Velinhet itse. Hän hävisi Reinon silmistä,

oli poissa muutaman minuutin ja palasi takaisin kertoen, että ylhäällä

oli syksyiseksi ilmaksi hyvin kaunis sää, aurinko paistoi koivun

keltaisille lehdille ja pihlajan punaisille marjoille. -- Lähtekää

mukaan nyt, minä saatan, niin ei tarvitse pelätä.

Reino ajatteli, että eihän hänelle todellakaan voinut mitään vaaraa

koitua, kun herra Saivalt Velinhet itse oli mukana. Hän virkkoi: --

Lähdetään sitten yhdessä. Kymmenen askelta täydellisessä pimeydessä

kuljettuaan pulpahtivat he äkkiä valoisaan käytävään, joka näytti

johtavan alaspäin.

Reino katseli eteensä tunneliin, joka näytti viettävän hyvin syvälle

maan sisään. -- Alaspäinhän tämä tie johtaa eikä ylös, sanoi hän ja

katsahti oppaaseensa, mutta tämä olikin kadonnut. Reino yritti silloin

kääntyä samaa tietä takaisin, mutta kaikkialla oli kova vuorenseinä

vastassa. Ei missään äskeistä näkymätöntä aukkoa.

Reinon otsalle kihosi tuskan hiki. Hän oli antanut pettää itsensä.

Mefistofeles oli viekoittanut hänet pois paratiisista ja jäi sinne itse

viettelemään Ruthia pauloihinsa. Reino tuskaili ja raivosi, hän tahtoi

päästää suustaan parkaisuja, mutta ei saanut ääntä. Hän heittäytyi

maahan, takoi päätään kiviin, löi nyrkillään kallioon ja raivosi kuin

mieletön, mutta kaikki oli turhaa.

Viimein hän väsyi ja lähti kävelemään. Tie vietti yhä alaspäin, aina

alemmas ja alemmas maan uumeniin. Lopulta pääsi kulkija äärettömän

laajaan, silmän siintämättömään luolaan. Näky, joka häntä siellä

kohtasi, osoitti, että hän oli joutunut Manalan majoille.

Maassa arkkujen ääressä istui joukko ahnaan näköisiä miehiä, jotka

arkuista ammensivat loppumattomasti kulta- ja hopearahoja pusseihinsa

Rahat näyttivät polttavan poimijain näppejä, mutta he eivät voineet

olla niitä ottamatta, ja vaikka he kuinka ahkerasti poimivat, eivät

pussit niistä sen enempää pullistuneet.

Toisia ahnassilmäisiä miehiä istui pöydän ääressä lukemassa seteleitä.

He ottivat niitä suurista kasoista pöydältä ja saatuaan satakappaleisen

nipun luetuksi, pistivät sen povellensa, joka ei kuitenkaan siitä sen

enempää paisunut, vaikka kuinka paljon sinne pistivätkin. Eivätkä

setelit pöydältä yhtään vähentyneet.

Reino lähestyi nyt juomarien pöytää. Siinä istui suuri joukko miehiä ja

naisia, jotka juomahimon silmistä loistaessa joivat lakkaamatta

suurista pikareista. Juoma tuntui kovasti polttavan heidän suutansa,

kurkkuansa ja rintaansa, mutta he eivät voineet olla juomatta. Yhtenään

he kaasivat tyhjentymättömistä pulloista uutta ainetta pikareihinsa ja

tyhjensivät polttavan juoman kurkkuunsa.

-- Hei, nuori mies, tuletko toveriksemme! Emme onnittele, mutta viinan

maun ei pidä suustasi loppuman, kun tähän pöytään istut, lausui

Reinolle eräs ryyppymies.

Reino väistyi syrjään. Silloin tuli joukko rumia inhoittavia naisia

nuorukaisen ympärille ja alkoi tanssia piirissä. Heidän pienet,

kiiluvat silmänsä vilkuttelivat kutsuvasti nuorukaiselle. -- Ole meidän

kultamme, sinä makea mansikkainen!

Reino tunsi hiuksensa nousevan pystyyn ja häntä kammotti kamalasti. Hän

käski heidän poistua, mutta syöjättäret yltyivät yhä enemmän häntä

lähentelemään.

Silloin Reino huusi sielunsa suuressa tuskassa: -- Oi Jumala, auta

minua!

Samassa kaikkosivat nämä inhoittavat olennot vingahtaen kuin piiskan

siimasta saaneet koirat.

Sitten joutui Reino näkemään kaikkia muita paheen harjoittajia

töissänsä. Varkaat rikkoivat lukkoja ja murtivat ovia hikipäissä, mutta

juuri kun he olivat saamaisillaan käsiinsä haluamansa esineen, meni ovi

uudelleen lukkoon, ja kuumeentapaisesti alkoivat he taaskin työnsä.

-- Tule, hyvä veli, auttamaan! pyysi eräs murtovaras, -- saat puolet

saaliistani.

-- Enpähän ennenkään ole rosvoja avustanut, virkkoi Reino ja kulki

edelleen.

Nyt joutui nuorukainen katsomaan hirveätä tappelua. Siinä iskivät

miehet toisiaan nyrkeillä, puukoilla, seipäillä ja jos jonkinlaisilla

aseilla. Pari miestä tappeli keskenään paljain käsin, kaasi toinen

toisensa vuorotellen kumoon, puristeli toisiaan kurkusta, puri ja

raastoi toisiaan kuin villipedot. Jo sai toinen kaivaneeksi silmän

toisen päästä, jolloin tappelijat nousivat pystyyn. Silmän kaivaja

katsoi toverinsa veristä silmäkuoppaa ja sitten kourassaan olevaa

silmää, sylkäisi siihen ja heitti sen takaisin entiseen paikkaansa

sanoen: -- Pidä silmäsi, en minä halua silmäpuolen kanssa tapella. Ja

taas he karkasivat toistensa kimppuun.

-- Ettekö osaa lakata ollenkaan? kysyi Reino.

-- Emme, meidät on tuomittu tuhanneksi vuodeksi tappelemaan keskenämme,

virkkoi toinen, kun he hetkiseksi irtautuivat toisistaan.

-- Minkätähden?

-- Siksi, että me, jotka olemme veljeksiä, olimme riitaisia ja

tappelimme usein keskenämme maan päällä eläessämme. Mutta jos sinua

haluttaa ruveta leikkiin, niin kyllä se käy kolmisinkin. Silloin saa

yksi vuorotellen levätä.

-- Ei minua haluta, en minä sitä varten täällä ole.

-- No, etsi sitten mieluistasi työtä, kyllä täällä kukin ammattinsa

löytää.

Reino lähti kulkemaan edelleen. Hän ajatteli, ettei voinut mitenkään

olla mahdollista, että hän oli elävänä joutunut helvettiin. Kuolemansa

jälkeenhän toisetkin vasta olivat tänne joutuneet. -- Kyllä minun

täytyy täältä päästä, samoin kuin Dantekin, ja Jumalan avulla minä

pääsenkin!

Kolme nuorta miestä lähestyi nyt Reinoa ja pyysi häntä seuraamaan

mukana. Miehet olivat tavallisten ihmisten näköisiä, mutta kaikkein

kasvot olivat intohimojen leimaamia.

Hänet saatettiin loistavasti sisustettuun, avaraan telttaan. Reinon

ihmetellessä, että Manalassa oli jotain kaunistakin, avautuivat teltan

peräosan verhot ja joukko tanssijattaria syöksähti esille.

Tanssijattaret olivat kaikki hyvin paheellisen näköisiä. He loivat

viekoittelevia silmäyksiä uuteen tulokkaaseen koettaen kaikin tavoin

lumota vieraansa. Mutta Reino ajatteli Ruthia, oli kylmä houkutuksille,

ja tanssijattaret lähtivät niskojaan nakellen tiehensä.

Silloin tulivat taas nuoret saattajat Reinon luo ja esittivät, että

Reino vapaaehtoisesti rupeaisi heidän toverikseen. Mutta Reino muisti

Ruthin ja kieltäytyi.

-- Päällikkömme, joka tahtoo parastanne, toivoo kuitenkin, että

alistuisitte esitykseemme, sanoi eräs nuorista miehistä.

-- Kuka teidän päällikkönne on? kysyi Reino.

-- Saivalt Velinhet.

-- Vai hän. Sanokaa sille herralle terveiseni, etten ikinä tee, mitä

hän toivoo!

Silloin päästi mies kimakan vihellyksen, samassa avautuivat verhot

oikealla ja sieltä astui esiin kaksi sarviniekka-olentoa.

-- Sitokaa tämä tyhmyri, siksi kunnes hän oppii ymmärtämään etujaan!

Karvaiset kädet tarttuivat Reinoon ja veivät hänet verhojen taa, jossa

hänet sidottiin ohuilla metalliköysillä mustaan patsaaseen. Sen jälkeen

peikot asettuivat hänen sivuilleen seisomaan.

Toinen sanoi: -- Tämän pojan morsian se juuri heitti minua aikamoisella

kultakimpaleella otsaan, kun minä herramme kehoituksesta yritin tätä

vetää jalasta.

-- Sinulla oli silloin huono onni. Mutta jopa oli meidän herramme

ovela, kun sai tämän tulemaan aivan vapaaehtoisesti tänne. Näin

sanottuaan nauroi peikko pirullista nauruaan, johon toinenkin yhtyi.

-- Nyt se herkuttelee siellä vankimme kauniin morsiamen kanssa, jatkoi

taas ensimäinen ja nauroi yhä.

Reino oli äärettömässä tuskassa, sillä paitsi sitä, että hänen täytyi

kuunnella noiden paholaisten pirullisia puheita, tunki peikoista hänen

sieraimiinsa inhoittava löyhkä. Köydet tuntuivat syöpyvän hänen

lihaansa ja kurkkua pisteli kuin olisi siellä ollut lasisirpaleita.

Kärsimykset tuntuivat äärettömän pitkällisiltä, kun verhot vihdoin

avautuivat, ja Reino näki, kuinka teltan keskellä äskeinen seurue,

miehet ja tanssijattaret, viettivät pitojaan katetun pöydän ääressä.

-- Käskekää toki nämä peikot pois! pyysi Reino tuskissaan.

-- Heti! vastasi eräs seurueesta ja vihelsi, jolloin peikot lähtivät

ulos.

Ilkeän inhoittava haju hävisi samassa, ja pöydästä levisi sijaan hyviä

tuoksuja.

Kun Reino oli saanut hetkisen katsella mässäystä, tuli eräs tenhotar

komeroon, katseli häntä intohimoisesti ja sanoi: -- Ole minun ja minä

vien sinut pitopöytään toverikseni. Voi, kuinka ne ovatkaan rääkänneet

kaunista poikaa! Käskenkö minä irroittaa kahleesi? Velhotar yritti

sivellä kädellään nuorukaisen poskia, mutta Reino muisti Ruthin ja

sanoi: -- Pois, pois!

-- Kyllä sinä minusta vielä huolitkin, jaksan minä odottaa, virkkoi

tenhotar ja poistui.

Verhot vedettiin kiinni, peikot asettuivat taas vangin kummallekin

puolelle, jolloin sama inhoittava haju täytti komeron ja samat

pirulliset kasvot katselivat uhria.

Tätä kesti Reinon mielestä koko iäisyyden ajan. Silloin huusi hän

sielunsa ahdistuksessa Jumalaa avuksensa ja apu tulikin.

Äkkiä kuului ankara tärähdys, maa vapisi ja Reinon kahleet katkesivat

kuin olisivat ne olleet pumpulilankaa. Samassa aukenivat verhot ja

siihen ilmestyi Ruth ja hänen takanansa herra Velinhet.

-- Ruth! huusi Reino riemuiten ja levitti kätensä syleilläkseen

pelastajaa. Mutta Ruth sanoi: -- Ei täällä, odota!

Sitten he lähtivät Manalasta, Velinhet edellä ja vapautettu Ruthin

kanssa jäljessä. Kun he saapuivat käytävän päähän, komensi Ruth: --

Avaa kallio!

Velinhet piirsi ympyrän sormillaan ja kumarsi nöyrästi.

Ruth tarttui nyt toverinsa käteen, ja he astuivat vuoren läpi. Toiselle

puolelle päästyään teki Ruth sormellaan näkymättömän aukon kohdalle

ristinmerkin ja virkkoi:

-- Nyt on aukko Manalaan suljettu.

Reino koetti kädellään seinää, se oli taas kauttaaltaan samaa vankkaa

vuorta.

-- Miten sinä sait sen Lusiferin niin kokonaan valtaasi? kysyi Reino,

katsellen suurella kunnioituksella pelastajaansa.

Ruth kertoi silloin, että se oli aivan helppoa sitten, kun he saivat

selville, kuka se herra oikein oli. Ja sen ilmaisi heille hänen

nimensä.

-- Ilmoittiko hän teillekin nimensä?

-- Ei hän, mutta sinä.

-- Minäkö?

-- Niin sinä, katsos tätä! Ja Ruth otti vuoren seinän juurelta pienen

valkoisen kivilevyn ja ojensi sen Reinolle.

Reino luki kivestä nimen Saivalt Velinhet, ja virkkoi: -- Niin, kun me

kuljimme tänne, ilmoitti Mefistofeles minulle nimensä, jonka huvikseni

kirjoitin tähän, sillä aikaa kun hän itse ensin käväsi vuoren sisässä.

-- Tiedätkö, mitä tuo nimi on suomeksi?

-- En, sehän on jotain itämaista kieltä.

-- Se on Helvetin Valtias!

-- Niinkö. Se hän tosiaan on, mutta kuka teistä tämän suomensi.

-- Aino sai sen selville Saivalt Velinhetin kirjaimista.

-- Ja tuota minä en heti huomannut. Olisi silloin säästynyt koko

Manalan matka.

-- Kun saimme tietää Mefistofelen oikean nimen, niin emme

luonnollisesti häntä enää ihmisenä kohdelleetkaan. Hän oli silloin

vallassamme, ja minä pakoitin hänet ilmaisemaan salaisuuden sinun

katoamisestasi sekä sitten sinut vapauttamaan.

-- Ilman ehtojako?

-- Ei. Hän asetti mielestäni kovat ehdot.

Reino kuunteli jännittyneenä.

-- Mefistofeles siis vaati?

-- Että minä seuraisin häntä hänen valtakuntaansa sinua noutamaan.

-- Ja sinä rohkenit, -- pelkäämättä mitään?

-- Olihan Jumala kanssani! -- Etkös sinäkin olisi antautunut mihin

vaaraan hyvänsä, jos minä olisin apuasi tarvinnut?

-- Minulle ei tule koskaan tilaisuutta pelastaa sinua Helvetin kidasta.

Onneksesi ei tule. Mutta ilomielin antaisin henkeni puolestasi.

-- Toivokaamme, ettei sinun sitä tarvitse tehdä. Mutta Manalassa olisit

voinut menettää enemmän kuin henkesi, olisit voinut menettää sielusi,

ellet olisi kestänyt kiusaajain viettelyksiä.

-- Olihan sinun kuvasi sielussani, kuinka olisin silloin voinut

langeta, sanoi nuorukainen ja katseli neidon loistavia silmiä sydän

onnea tulvillaan.

Samana päivänä maalasi David kultaisen ristin Manalan oven lukoksi.