Vaikka Aino ja Reino viihtyivätkin hyvin ihmemaassa ja olivat
onnellisempia kuin koskaan ennen, muistelivat he sentään keskenään
maanpäällisiä tapahtumia ja puhelivat kaihoten niistä. Kun päästiin
elokuuhun, niin Reino virkkoi: -- Nyt leikataan Mäkelässä ruista! Ja
kotvasen kuluttua: -- Ollapa nyt sorsia ampumassa! Elokuun lopulla
huomautti Aino: -- Nyt ovat puolat punaisina, emme päässeetkään
"puolaan" Kalliovaaralle. Syyskuussa virkkoi Reino: -- Panepa
valkolakki päähäsi, nyt on aika lähteä Helsinkiin!
-- Ja sinäkö jättäisit Ruthin tänne! virkkoi Aino herttaisesti.
-- Otetaan Ruth mukaan.
-- Sittenhän sinulla on kaksi Ruthia, jotka ovat kuin kaksois-sisaria.
Sanopa veljeni, kummastako sinä enemmän pidät?
-- Kyllähän sinä sen olet nähnyt. Ruth Rautamo on ollut kuin --
haavekuva, mutta meidän Ruthimme ihana todellisuus. Entä sinä, mikä ero
on Taavilla ja Davidilla?
-- Aivan sama kuin sinun Rutheillasi, vastasi Aino, ja onnen hohde
kirkasti hänen kasvonsa.
Reino oli lopettanut historialliset luentonsa. Kun tuli esitelmöidä
Suomen suurmiehistä, sai Ainokin pitää luentonsa. Hän kertoi
Lönnrotista, Runebergista ja Topeliuksesta. Vänrikki Stoolin tarinoista
osasivat nuoret useita ulkoa, jotka he lausuivat, toisten kuunnellessa
suurella mielenkiinnolla. Aino osasi laulaa Torpantytön ja Reino
Sotilaspojan ja Hurttiukon, joita David viulullaan säesti.
Kun nuoret kertoivat myöskin suurista keksinnöistä: höyrystä, sähköstä,
rautatiestä, vedenalaisista veneistä ja lentokoneista, virkkoi isä: --
Ihmeelliseksi on maailma muuttunut!
-- Eiköhän elämä täällä meidän maailmassamme sentään ole onnellisempaa,
sanoi äiti. -- Vai mitä te, nuoret lapseni, arvelette?
-- En minä vain vaihtaisi elämää takaisin maan päälliseen elämään,
myönsi Aino.
-- Hyvä täällä on olla! Reino katsahti Ruthiin ja paransi: -- Parempi
kuin paratiisissa!
Syyskuusta aloitti Reino suuren työnsä: hän rupesi jäljentämään
Raamattua, joka oli painettu v. 1685, nykyisen kirjoitustavan mukaan.
Hän teki tätä työtä 3-4 tuntia joka päivä, ja päivä päivältä tuli tämä
työ hänelle yhä rakkaammaksi Suurta huolta hän pani ei ainoastaan
kauniiseen kieleen vaan myöskin kauniiseen ulkoasuun. Etenkin lukujen
alkukirjaimet hän piirsi entisten munkkien huolellisuudella.
Mutta työnsä välissä meni Reino usein katsomaan Ruthin työtä vuoren
seinämälle, johon maalari nyt kuvasi Uuden Testamentin aiheita. Reino
katseli ihaillen kauniin kuvaajan taiteellista työtä, mutta aina hän
oli täällä hartaana, sillä pyhät tapahtumat tekivät paikan Herran
huoneen kaltaiseksi. Täällä Reino aloitti myöskin maalailemisensa
litteille kivilaatoille, ja hänen suurin toiveensa oli saada kerran
syntymään Ruthin kuva.
Istuttiin taas iltahetkeä salissa ja puheltiin vanhoista muistoista.
Aino ja David istuivat toisessa keinutuolissa, Reino Ruthin kanssa
toisessa, ja vanhemmat nuoria vastapäätä nojatuoleissaan.
-- Reino veliseni!
-- Mitä Aino siskoseni tahtoo?
-- Nyt sinun pitää kertoa meille kaikille kertomuksesi, eikä yksin
Ruthille. Me toisetkin haluamme kuulla, missä ja millaisina te molemmat
olette olleet muinaisina aikoina.
-- No, eihän se liene niin vaarallista, vaikka te kaikkikin kuulette
kolmannen kohtauksen, ellei Ruthilla ole mitään sitä vastaan.
-- Sallin mielelläni, sanoi istuintoveri.
Reino otti Ruthin käden käsiensä väliin ja alkoi kertoa:
Anna ja Markus.
Savenvalaja Septimius tarjoili iloisella äänellään astioitaan
ohikulkijoille Rooman torilla. Useat naiset pysähtyivät katselemaan
siroja ruukkuja, vaaseja ja somia lamppuja, joihin oli muovailtu
eläimiä ja kasvien lehtiä. Septimiuksella oli aina ostajilleen
sanottavana joku leikkisä sana, ja hän veti ostajia puoleensa iloisella
äänellään sekä hymyllään yhtä paljon kuin tavaroillaan.
Oli pieni lomahetki, jolloin ei ketään saapunut katselemaan
savenvalajan tuotteita. Mutta jopa keksi Septimiuksen silmä nuoren
naisen, joka jo kaukaa tarkkaili hänen astioitaan. Neito tuli
lähemmäksi, löysi viimein mieluisensa vesiruukun ja kysyi hintaa luoden
samalla silmänsä myyjään. Septimius tunsi heti omituisen vavahduksen
rinnassaan. Neidon tummansiniset, loistavat silmät tunkivat miehen
silmien kautta hänen sielunsa syvimpiin sopukkoihin asti.
Vastaamatta neidon kysymykseen myyjä kysyi vavahtavalla äänellä: --
Oletko Vestan neitsyt?
-- En toki, olen kristitty tyttö, vastasi neito hiljaisesti, mutta
savenvalaja kuuli kuitenkin hopean helähtelyä neidon sointuvassa
äänessä. Hän sanoi:
-- Suuri Jupiter, onko mahdollista, että kristityllä on noin ihanat
silmät!
Luoden savenvalajaan tutkivan, mutta samalla lämpimän katseen neito
kysyi:
-- Etkö halua tulla tuntemaan kristittyjen jumalaa?
Olihan Septimius kuullut puhuttavan kristityistä ja joskus tavannutkin
noita hiljaisia, vaatimattomia ihmisiä, mutta hänellä ei ollut
aavistustakaan, missä he viettivät jumalanpalveluksiaan.
Siihen aikaan oli kristittyjen jumalanpalvelus salaista vainojen
tähden, eikä Septimius ollut mitään kuullut katakombien kirkoista.
-- Tahtoisin mielelläni tulla tuntemaan sitä jumalaa, jota sinä
palvelet, vastasi savenvalaja vakavalla äänellä. Samassa huomasi hän
erään pojan, joka joskus oli häntä auttanut astioiden myymisessä. Hän
viittasi tämän nyt luoksensa sekä pyysi häntä vähäksi aikaa avuksensa.
Hän otti sitten neidon valitseman ruukun käteensä ja kysyi, saisiko hän
kantaa neidon astian tämän kotiin.
Tyttö epäröi hiukan, mutta sitten kuuli hän äänen sisässään: -- Salli
savenvalajan seurata itseäsi! Silloin uudisti neito kysymyksen
hinnasta, jonka Septimius nyt ilmoitti puolta pienemmäksi kuin hän
ennen oli semmoisista saanut. Neito maksoi ruukun, ja sitten he
lähtivät astelemaan Septimiuksen kantaessa ruukkua. He ilmoittivat
toisilleen nimensä. Tytön nimi oli Anna ja hänen vanhempansa olivat
kutojia.
Septimiuksesta tuntui kuin hän olisi kävellyt itse jumalattaren
rinnalla. Hänen luontainen leikillisyytensä oli tiessään; vakavana,
mutta ihaillen katseli hän sivulta kaunista toveriaan.
Muutaman askeleen ääneti kuljettuaan Anna sanoi:
-- Sinusta tulee kristitty, minä tunnen sen ja minä toivon sitä.
Samassa hän katsahti lämpimästi savenvalajaan.
Tämä vastasi: -- Enhän minä tiedä mitään teidän jumalistanne, mutta
kerro sinä minulle jotakin heistä.
Neito virkkoi siihen: -- Tule illalla kirkkoomme, siellä puhuu piispa
Johannes, hän johtaa sinut elämän tielle.
Niin he erosivat sovittuaan, että Septimius tulisi illalla tapaamaan
Annaa, ja sitten mentäisiin yhdessä kuulemaan uutta oppia.
Koko päivän oli tytön kuva Septimiuksen mielessä. Hän ei saanut Annaa
hetkeksikään pois ajatuksistaan. Tytön kasvot, vaaleanruskea tukka,
vartalo, käynti, ääni, ja ennenkaikkea nuo ihmeelliset syvänsiniset
silmät olivat lumonneet hänet. Malttamattomana nuori mies odotti iltaa.
Saapuihan viimeinkin odotettu hetki, ja onnesta loistavin silmin
tervehti Septimius Annaa.
Matkalla katakombeille toverukset eivät monta sanaa keskenään
vaihtaneet. He kulkivat hartaina kuin kirkkoon menijät ainakin.
Pitkiä, mutkaisia käytäviä, joita valaisi ainoastaan harva soihtu,
tyttö opasti nuorukaista kädestä häntä taluttaen, ja niin he saapuivat
viimein avaraan luolaan, jossa oli jo koolla joukko miehiä ja naisia,
olipa joukossa joitakuita lapsiakin.
Anna johti toverinsa vanhempainsa luo, jotka nuorta miestä
tarkastettuaan, loivat hyväksyvän katseen tyttäreensä. Jeesushan siinä
itse heidän Annansa välityksellä talutti kadonnutta lammasta omaan
lammashuoneeseensa.
Seurakunta oli koolla, ja pienelle korokkeelle astui vanha,
valkopartainen, kunnianarvoisa piispa Johannes, jonka kasvonpiirteistä
kohta huomasi juutalaiseksi. Pidettyään ensin lyhyen rukouksen, jossa
hän toivoi Jumalan siunausta tälle iltahetkelle ja pyysi itse
Vapahtajaa heidän vieraaksensa, piispa lausui suuren mestarin itsensä
opettaman rukouksen.
Sitten nuori diakooni luki pergamenttikääröstä apostoli Johanneksen
ensimäisen kirjan 4:nnen luvun.
Kun diakooni oli pannut käärönsä pois, silmäili Johannes seurakuntaansa
ensin kirkkain silmin ja alkoi sitten puhua Jumalan suuresta
rakkaudesta, jonka hän tahtoo myöskin istuttaa meihin ihmisiin, ja tämä
Jumalan rakkaus voi tulla meissä niin täydelliseksi, etteivät
kärsimykset eikä kuolema meitä peloita, vaan voimme silloinkin iloita
ja kiitosvirsiä veisata.
Septimius kuunteli henkeä pidättäen vanhuksen jokaista sanaa. Hänen
sielunsa silmäin eteen tuli verinen näytäntö Kolosseumissa, jossa
muutamia vuosia sitten hänkin oli näkemässä, kuinka areenalla joukko
kristityitä petojen lähestyessä vielä viritti uuden ylistyslaulun
jumalalleen, ja Septimius ajatteli:
-- Jumalan, joka antaa sellaisen voiman palvelijoilleen, täytyy
todellakin olla voimallinen jumala.
Kun he lähtivät kokouksen loputtua astelemaan Annan kotia kohti, sanoi
Septimius neidolle: -- Minä tahdon enemmän oppia tuntemaan sinun
jumalaasi.
Seuraavina päivinä kävi nuori savenvalaja Annan kodissa, jossa Annan
isä ja eräs siellä asuva vanha kristitty opettivat nuorta kokelasta.
Anna kertoili toverilleen evankeliumin kertomuksia, ja nämä oppitunnit
ne olivatkin nuorukaisesta kaikkein suloisimpia hetkiä.
Kolmen viikon päästä oli savenvalaja valmis ottamaan kasteen, jolloin
hän sai nimekseen Markus, ja heti sen jälkeen vietettiin Annan kodissa
nuorten kihlajaiset.
Kun Anna ja Markus sinä iltana katselivat toisiaan nuoret sydämet onnea
tulvillaan, sanoi savenvalaja: -- Annani, armaani, mehän olemme jo
muinaisina aikoina täällä Roomassa tavanneet toisemme ja rakastaneet
toisiamme. Jo satoja vuosia sitten ovat sielumme kuuluneet toisilleen.
-- En oikein ymmärrä, Markus, onko tuo puheesi kristillistä, virkkoi
neito. -- Se tuntuu niin kovin egyptiläiseltä.
-- Kyllä se on kristillistäkin. Sieluhan on kuolematon, ja onhan
Jumalamme vallassa, tahtooko hän antaa sielumme uudelleen ottaa uuden
ruumiin asunnokseen. Minä olen varma, että minun silmäni ovat
katselleet sinun silmiäsi jo monet kerrat, ennenkuin teimme sen
ruukkukauppamme.
-- Olet kenties oikeassa, koska sinunkin silmäsi heti tuntuivat minusta
niin tutuilta, vaikka silloin vasta ensikerran kohtasimme, virkkoi Anna
ja silitteli somilla sormillaan sulhonsa kättä.
Katakombien kirkossa oli Markuksen ja Annan juhlallisin hetki, kun
piispa Johannes antoi heidän liitolleen Jumalan, oman ja seurakunnan
siunauksen. Sitten Markus vei Annansa riemuiten kotiinsa. Tästä alkain
oli työ savenvalajasta monin verroin hauskempaa kuin ennen. Ja kun Anna
hopeanheleällä äänellään lauloi psalmeja, tuntui taivas olevan
Markuksen vaatimattomassa kodissa.
* * * * *
Kertomus päättyi ja hetkisen olivat kaikki mietteissään. Viimein Aino
katkaisi hiljaisuuden ja kysyi:
-- Mikä tämä savenvalaja oli edellisessä elämässään?
-- Opettaja ja filosoofi, vastasi Ruth.
-- Hän siis aleni ammatiltaan, virkkoi Aino.
-- Olisiko se sitten ollut ylenemistä, jos savenvalajan sijassa olisi
ollut keisari, joka olisi antanut piispa Johanneksen petojen ruoaksi?
sanoi Ruth.
-- Olihan niitä hyviäkin keisareita, puolusteli Aino. -- Ei ihmisen
ylemmyys tai alemmuus, hyvyys tai huonous, onni tai onnettomuus riipu
hänen arvoasemastaan maailmassa. Köyhä työmies voi olla aatelisempi
kuin joku kreivi tai herttua, käsityöläinen onnellisempi kuin mahtavin
majesteetti. Kaikki riippuu ihmisen sydämestä ja mielialasta, lausui
isä.
-- Ei minulla ole mitään savenvalajaa vastaan, koska hän oli hyvä mies,
virkkoi Aino. -- Suuri kiitos vain kertomuksestasi!