IX

Keihään- ja kiekonheitto olivat nuorten mieluisinta urheilua. Joka

päivä uimisen lomassa oli heillä harjoitustunti, ja he harjoittelivat

sellaisella innolla kuin aikoisivat kilpailemaan olympialaisiin

kisoihin. Sinne Reino lupasikin lähettää Davidin maanalaista maata

edustamaan.

Reino oli jo saavuttanut keihäänheitossa viidennenkymmenensä, mutta

Davidin saavutus oli 63 ja runsas puoli askelta. Reino katseli ihaillen

Davidin heittoja ja iloitsi paljon enemmän kuin itse asianomainen

uusista ennätyksistä. Tytöt laskivat leikkiä väittäen, että Reino luki

itselleen ansioksi runsaan toisen puolen Davidin taidosta.

-- Niin, olenhan minä hänen oppi-isänsä! virkkoi Reino mahtipontisesta

Ruth oli myöskin paljon taitavampi Ainoa. Reino arvelikin, ettei

Ainosta tulisi heittäjää ollenkaan, hän kun aina rupesi heittäessään

nauramaan.

-- Heittäessä pitää olla totinen kuin lantunistuttaja ja silmä kovana.

Katsopas Davidia! Tuollainen ilme pitää heittäjällä olla..

-- Saako hän tulla edes katsomaan sinne olympialaisiin? Minä veisin

hänet mielelläni mukaan, virkkoi David.

-- Luvataan! Mutta muista, Aino, sitten huutaa: -- Hei, hei, hei,

David, David!

Oli syyskuun ensimäinen perjantai. Ruth ja Reino olivat toisella

puolella ja toisella David ja Aino. He olivat jo heittäneet kukin

kymmenen heittoa keihäällä. Aino oli juuri heittänyt ja purskahti

helakkaan nauruun, kun tämä heitto oli huonompi kuin kaikki hänen

edellisensä. Reinon piti odottaa, kunnes David heittäisi heittonsa, ja

mennä sitten noutamaan keihäs ensin Ruthille ja sitten itselleen. Mutta

hän otaksui, että David heittäisi keihäänsä entistä rataa kauas, ja

kiiruhti noutamaan Ruthin keihästä. Tällöin sanoi David Ainolle: --

Osaankohan minä heittää keihääni aivan sinun keihääsi rinnalle? Ja hän

heitti huomaamatta, että Reino juuri sillä hetkellä juoksi tyttöjen

keihästä kohden.

Kuului hirveä kirkaisu kahdesta nais-suusta. Keihäs sattui Reinoa

rintaan vasemman solisluun alapuolelle. Hän kaatui maahan selälleen

ääntä päästämättä. Terävä kärki oli tunkeutunut keuhkon yläosan läpi ja

pysähtynyt lapaluuhun.

Ruth oli ensimäisenä paikalla. Hän polvistui nuorukaisen pään puoleen,

näki tämän kalvenneet kasvot ja elottomat silmät, ja huusi sielunsa

suuressa tuskassa:

-- Oi hyvä Jumala, älä anna hänen kuolla!

David vetäisi keihään ulos, jolloin verisuihku tulvahti hänen ja Ruthin

kasvoille.

-- Oi rakas veljeni, älä kuole! Jumalani, Jumalani, pelasta veljeni!

rukoili Aino kädet ristissä ja silmät kyyneleissä.

Ruth tukki kädellään haavan, ja verisuihku pysähtyi. Sitten hän pyysi

Davidia pitämään haavaa kiinni, repäisi kaistaleen uimapuvustaan ja

sillä veljensä avustamana sitoi haavoittuneen.

Ruth oli muuttunut merkillisen tyyneksi. Hän oli saanut sisällisen

varmuuden, että Reino saisi pitää henkensä, ja hän lohdutti Ainoa: --

Älä itke, ei veljesi kuole!

Kun side oli saatu jotenkuten paikoilleen, tuli Reino tuntoihinsa ja

kysyi: -- Mitä, sattuiko minuun?

Ruth pani sormensa haavoittuneen huulille ja virkkoi:

-- Älä nyt, hyvä poika, puhu mitään, niin sinä paranet.

Reino yritti nousta, mutta David nosti hänet käsivarsilleen.

Kun David näki viimeisen heittonsa hirveän seurauksen, sai hän

sellaisen iskun rintaansa, ikäänkuin keihäs olisi mennyt hänen oman

rintansa läpi. Hän tunsi samoinkuin tytötkin kamalaa tuskaa, mutta

hänen tuskansa oli kahta kauheampi tuntea, kun hän piti itseänsä

syyllisenä tapaturmaan. Palavia rukouksia hän lähetti Kaikkivaltiaan

luo, että Reino pelastuisi kuolemasta. Kun siis Reino teki ensi

kysymyksensä, niin lämmin ilon laine läikähti Davidin rinnassa, ja hän

lähti kantamaan haavoittunutta hellästi kuin armas äiti sairasta

pienoistansa.

-- Voinhan minä kävelläkin, virkkoi Reino.

-- Ole nyt kiltisti asemillasi, muuten tuotat surua meille kaikille,

sanoi Ruth äidillisesti.

Onneksi lautta oli sillä puolella ja tytöt meloivat yli.

Aino juoksi noutamaan vaatteita, saavutti pian toiset ja pisti Ruthin

puvun tämän ylle heidän kävellessään kotia kohti.

Suuri oli vanhempienkin kauhu, kun he kuulivat onnettomuudesta. Maria

vallan vapisi, niin ettei hän vähään aikaan kyennyt tekemään mitään.

Kun siteet päästettiin ja haava voideltiin manilla, etsi Aino uusia

siteitä, mutta Reino sanoi: -- Minä en parane ollenkaan, ellen saa

pitää näitä alkuperäisiä. Silloin Maria naurahti ensi kerran hänkin ja

virkkoi: -- Se oli oikein Reinoa se!

Mutta paraneminen ei käynytkään nyt niin helposti kuin tavallisesti

manivoiteen avulla. Seuraavana päivänä haavoittunut sai kuumeen, posket

hohtivat punaisina ja kädet olivat kuin tulessa. Mani auttoi kyllä aina

hetkeksi, mutta noin tunnin kuluttua palasi kuume aina uudelleen,

kunnes se taas poistettiin manilla, jota potilaalle annettiin sekä

sisällisesti että ulkonaisesti. Vuorotellen valvottiin öisin sairaan

vuoteen ääressä. David ja Ruth tarjoutuivat ensin kahden valvomaan

vuorotellen, mutta Aino ja vanhemmat eivät sitä sallineet, vaan

tahtoivat heidän kanssansa ottaa osaa sairaan vaalimiseen.

Reino oli usein horroksissa, ja silloin hän houraili maanpäällisistä

tapahtumista. Milloin hän ajoi polkupyörällä kilpaa, milloin hiihteli

valkoisilla hangilla yhdessä Ruth Rautamon kanssa. Usein hän eli

tapahtumia vapaustaistelusta Vilppulan rintamalla ja Tampereen

valloituksessa.

Ääretön oli tuska silloin kaikilla, mutta erittäinkin Davidilla, hän

kun pelkäsi tulevansa murhaajaksi. Hän rukoili rukoilemistaan, että

hyvä Jumala ei sallisi Reinon kuolla. Vapisevin käsin hän, jonka sormet

tähän asti eivät olleet vielä koskaan vavisseet, voiteli potilaan

kuumeista otsaa ja tiputteli manipisaroita hourivan huulille.

Levollisin kaikista oli Ruth. Vaikka hän suri ja oli vakava taudin

johdosta, niin hänellä oli samalla vuoren vankka usko sairaan

paranemisesta. Ihmeelliset sormet oli neidolla. Kun hän niillä siveli

hourivan otsaa, poskia ja käsiä, niin heti kuumehoureet hävisivät,

heleä puna katosi poskista, sairas avasi silmänsä ja hymyili kaunista

hymyään.

Koko viikon oli Reino näin maannut kuumeessa. Tuli lauantai. Perhe oli

hiljaisin äänin laulanut aamuvirtensä, ja isä Johannes piti

aamurukouksen, jolloin hän ääneen, niinkuin joka aamu ja ilta näissä

yhteisissä rukouksissa tämän viikon aikana, rukoili sairaan

parantumisen puolesta.

Rukouksen jälkeen Aino sanoi äkkiä: -- Viedään Reino kylpyyn, ehkä hän

silloin paranee.

-- Tuo ajatus on tullut itse Jumalalta. Miksi emme ole sitä ennen

huomanneet, virkkoi äiti ja jatkoi: -- Tule, Aino, mennään heti ja

valmistetaan amme. David saa kantaa sitten Reinon kylpyyn.

-- Menkää, menkää! hoputti isäkin. -- Varmasti se ajatus on tullut

taivaasta.

Kylvyllä olikin siunattu vaikutus. Heti kun sairas laskettiin

ammeeseen, tunsi hän elämän virtaavan suonissaan.

Tauti oli voitettu, kuume ei enää sen koommin palannut, silmät saivat

taas terveen loisteen ja potilaalla oli puheluun suuri halu. Mutta Ruth

oli ankara sairaanhoitajatar, hän kielsi puhumisen tänä päivänä. --

Katsella saat, mutta puhua et. Ehkä huomenna hiukan!

Illemmalla sai sairas vielä uuden kylvyn, samalla kertaa kuin

toisetkin. Ja illalla pidettiin kiitosrukous Reinon paranemisen

johdosta.

Kaikki olivat niin sanomattoman iloisia ja onnellisia. Aino sai sinä

iltana monta syleilyä osaksensa. Ruthin syleilyihin hän oli vallan

tukehtua. Reinon paraneminen luettiin Ainon ansioksi.

Vakava David oli niin iloinen, että hänen mielensä teki oikein hyppiä.

Hän otti Ainoa vyötäisistä ja pyöräytti tyttöä monta kertaa ympäri,

sanoen:

-- Sinä olet pelastanut sekä veljesi että minut!

-- Jumala sen teki! vastasi Aino.

-- Niin, Jumala kyllä, mutta hän käytti sinua välikappaleenaan. -- Voi,

kuinka minä sinua nyt rakastan!

Seuraavana viikkona tapahtui haavan paraneminen nopeasti. Reino tahtoi

jo monesti nousta makuulta, mutta se estettiin. Hänen täytyi olla

vuoteessa vielä seuraavaan lauantaihin asti. Mutta suloista olikin nyt

maata, sillä kaiket päivät istui Ruth hänen vieressään käsitöitään

tehden, palvellen ja hoivaillen.

David soitteli sinä viikkona hyvin usein viuluaan ja urkuja; usein

kaikki viisi lauloivat kiitolliselle kuulijalle, joka puhkesi sanomaan:

-- Oi kuinka ihanaa on sairastellakin, kun on niin erinomaisia

sairaanhoitajia, lääkäreitä ja tällainen sairashuone! Kyllä pätii pojan

lekotella!

X

Pari viikkoa täysin terveenä oltuaan Reino lähti kerran Ruthin kanssa

matkaamaan kahden "maailman loppua" kohden. He astuivat lautalle ja

meloivat toiselle rannalle. Satumaan äärimmäisellä rajalla Reino ei

ollut vielä koskaan käynyt, ja sinne he nyt matkasivat yhdessä. Siellä

peräkulmassa oli merkillinen tippukiviluola, jossa ei ollut ainoastaan

valkeita, vaan myöskin keltaisia, sinisiä, vihreitä ja punaisia

pilareita. Reino katseli ihmetyksissään luonnon suuremmoista käsialaa

ja virkkoi: -- Tämä on Ainonkin nähtävä. Olemme täällä jo niin kauan

olleet ja tämä, maailman merkillisin luola, on vielä näkemättä.

Luolan perällä oli valtava paasi, tasainen kuin pöytä. He nousivat

paadelle, jota koristi iso kuutionmuotoinen kultamöhkäle. Reino koetti

kohottaa sitä, mutta sai sen vaivoin polvensa korkeudelle. Ruth yritti

myös Reinon kehoituksesta, mutta luopui pian aikeestaan ja sanoi: -- Ei

nouse, ei viimeisillä voimillanikaan. Eipä tuota luulisi niin

painavaksi.

-- Istu nyt sille kultatuolille, kehoitti Reino, -- niin olet kuin

kuningatar ainakin.

-- Reino, muuttaisitko tämän kultakimpaleen kanssa maanpinnalle, jos

saisit vallan valita: Joko siellä tämä kultakappale ja vielä kantamus

jalokiviä lisäksi, mutta ei mitään muuta täältä, tai täällä niinkuin

nyt olet?

-- Ilman sinua, en missään nimessä!

-- Siellä olisi enemmän elämää, siellä olisi aurinko, siellä kaupungit

huveineen. Saisit siellä vaikka millaisen palatsin asuaksesi ja sinua

palveltaisiin kuin kuningasta.

-- Mitä minä siellä tekisin ilman sinua. Onhan sinun pikkusormesikin

suuremman arvoinen kuin maailman kaikki rikkaus, silmäisi valo enemmän

kuin tuhannen aurinkoa, äänesi ihanampaa kuin parhain orkesterimusiikki

ja seurustelu kanssasi tuhannentuhatta kertaa hauskempaa kuin

viettelevimmät huvitukset.

-- Mutta onhan siellä neiti Rautamo ja hänkin on Ruth.

-- Mitä sinä hänestä tiedät? Onko Aino kertonut?

-- Puhuit hänestä houraillessasi.

-- Neiti Rautamo oli kyllä tyttö, josta paljonkin pidin, hän oli muuten

näöltään aivan kuin sinä, hänen äänensä sinun äänesi sointuinen ja

silmänsä loistavan kirkkaat niinkuin sinullakin. Mutta nyt hän on

minulle kuin uni ja sinä olet todellisuus. Näin sanoessaan katseli

Reino Ruthia äärettömän hellästi ja yritti polvistua hänen eteensä, kun

luolan perältä, mustasta aukosta pisti esiin pitkä, ruskea, karvainen

käsi, pitkät sormet kiertyivät Reinon nilkan ympärille, käsi nykäisi ja

nuorukainen kaatui suulleen paadelle. Hän tunsi itseänsä vedettävän ja

hädissään hän tarrautui paaden syrjään koettaen vetää jalkaansa pois.

Mutta se oli kuin rautaisessa puristimessa, ja vähitellen oikenivat

Reinon kädet, vaikka hän puristi sormillansa paaden syrjästä niin, että

veri tihkui kynsien alta.

Ruth katsahti luolan perälle ja näki aukossa kamalan pään, jolla oli

kasvot kuin gorillalla; pitkä, punainen kieli lipoi suupieliä, joista

pisti esiin pitkät, valkoiset torahampaat. Punertavista silmistä loisti

helvetillinen hehku, ja otsassa olevista lyhyistä sarvista säihkyi

vihertävää valoa.

Ruth jähmettyi kauhusta. Hän näki, kuinka rakasta nuorukaista

raastettiin siitä aivan vierestä, vedettiin hornan kitaan, ja hän aivan

voimattomana sai sitä katsella. Jo olivat Reinon kädet aivan suorina,

vielä silmänräpäys ja pian olisi hän tuon paholaisen saaliina.

Silloin pääsi Ruth jähmettyneestä tilastaan, hän nousi nopeasti kuin

olisi vieteri hänet siitä ponnannut, tarttui salamannopeasti

kultamöhkäleeseen, jonka päällä oli istunut, nosti sen päänsä

yläpuolelle ja heitti sen suunnattomalla voimalla pedon päähän.

Kuului kamala parkaisu, mylvähdys sellainen, kuin olisi kymmenen

vihaista sonnia yhtä aikaa mylväissyt. Samassa pääsi Reinon jalka

vapaaksi. Hirviön pää katosi, samoin käsikin, mutta mylvinän kaiku

kuului vielä kuin etääntyneen ukkosen jyminä.

Kiiruusti hyppäsivät pelastuneet paadelta, lähtivät käsi kädessä

juoksemaan, ja vasta kun virta alkoi näkyä, he hellittivät juoksunsa ja

kävelivät nojaten toinen toiseensa.

Puhumattomina ja hirveästä kohtauksesta järkytettyinä kävelivät he

virralle ja meloivat lautan yli koneellisin liikkein. Mutta kun he

saapuivat kotiin, olivat Ruthin voimat tyyten lopussa ja hän vaipui

tainnuksiin leposohvalle. Reino laskeutui polvilleen siihen eteen,

liitti kätensä ristiin ja lähetti rukouksen taivaisiin.

Samassa saapuivat toiset perheenjäsenet puistosta. Nähtyään, että

noille kahdelle oli jotakin kamalaa tapahtunut, rupesivat kaikki

parhaansa mukaan heitä vaalimaan.

Aino siveli manilla Ruthin ohimoita, otsaa ja huulia kyyneleet

silmissä. Äiti siveli hellin käsin Reinon ja Ruthin päätä, David kastoi

liinasen veteen ja pyyhki Reinon sormet verestä. Isä huomasi Ruthinkin

kämmenessä verta ja pyyhki sen huolellisesti, mutta siinä ei ollutkaan

haavaa, veri oli tullut siihen Reinon sormista. David koetti sisarensa

valtimoa, joka alkoi vähitellen kovemmin lyödä, ja sanoi iloisesti: --

Pian hän siitä herää!

Viimein aukaisi Ruth silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärillensä, mutta

kun hän loi silmänsä Reinon silmiin, muisti hän kaiken, ja silloin

vuolaat vedet tulvahtivat hänen silmistänsä.

Neljät kädet sivelivät Ruthia ja Reinoa. -- Mitä järkyttävää heille

olikaan mahtanut tapahtua?

Kun Ruth lakkasi itkemästä, kysyi äiti: -- Mitä teille, rakkaat lapset,

on oikein tapahtunut? Näyttää siltä, kuin te olisitte pelastuneet

jostakin hirveästä vaarasta.

Nyt kertoivat Ruth ja Reino kamalan seikkailunsa.

-- Se aukko tukitaan huomenna, eikö niin, isä? virkkoi David.

-- Niin, emmehän suinkaan tahdo olla minkäänlaisessa yhteydessä pahojen

henkien kanssa, vahvisti isä. Niillä tietysti ei ole lupaa tulla tänne

meidän maailmaamme, mutta siellä se ovellansa vahtii, jos joku eksyisi

sen ulottuville.

-- Eihän meillä ole ollut aavistustakaan siitä aukosta, sanoi äiti, --

vaikka niin kauan olemme täällä eläneet.

-- Millä voimalla Ruth jaksoi sen kultamöhkäleen heittää? ihmetteli

Reino.

-- Kun hätä on suurin, on Jumalan antama apukin lähellä, kun Häneen

turvaudumme. Ainoastaan Jumalalta sai Ruth voimansa sinun

pelastukseksesi, vakuutti isä.

-- Mitä sinä, Reino, ajattelit, kun se vihtahousu alkoi sinua kiskoa?

kysyi David.

-- Enhän minä ennättänyt vielä mitään ajatella. Enhän edes tietänyt,

mikä minut nykäisi kumoon ja kuka oli jalassani kiinni. Koetin vain

kaikin voimin pitää kiinni paaden syrjästä. Mutta juuri olivat näppini

heltiämässä, kun kuulin mäjähdyksen sekä kamalan ulvahduksen ja samassa

tunsin olevani vapaa. Missähän olisinkaan nyt ilman Ruthia. Ja Reino

katsoi neitoon rakkaasti.

Katseltiin Reinon vasemman jalan nilkkaa. Siinä oli viisi sinertävää

juovaa peikon sormista, ja nilkka oli hiukan turvoksissa.

Aino pesi nilkan ensin vedellä ja voiteli sitten manilla, jolloin

sormien jäljet oitis hävisivät, ja ennen iltaa oli turvotuskin

tiessään.

Seuraavana päivänä menivät kaikki miehet tukkimaan peikon valtakuntaan

johtavaa aukkoa. Heillä oli mukana taltta, vasara ja vahvoja

rautakankia. Kun he nousivat paadelle, oli kultakimpale aivan aukon

suulla. Siitä työnsi David sen tangollaan alas, ja kauan kuului sen

synnyttämä kolina vuoren sisästä.

Ensin asetettiin aukon suulle niin suuri kivi, että se täytti koko

reiän, mutta ei mahtunut läpi. Kiven yli kiinnitettiin sitten

rautakanget siten, että alapäät upotettiin paateen ja yläpäät

kiinnitettiin vuoren seinään. Sen jälkeen kantoivat miehet kiviä aukon

kohdalle, niin että paasi peittyi melkein kokonaan.

-- Pistäköönpäs vielä käpälänsä tälle puolelle, sanoi Reino pyyhkien

hikeä otsaltaan.

-- Vaikka vaara nyt onkin poissa, niin on parasta, ettei kukaan

täst'edes tule tänne! sanoi isä, ja pojat lupasivat pitää sen

mielessään.