Seuraavana pyhänä Ruth ja Reino kävelivät taas kahden puistossa. He
puhelivat Amarylliksestä ja Phoiboksesta. Tultuaan kukkivan oranssipuun
alle Ruth virkkoi: -- Sinä kai haluat nyt kertoa toisesta
kohtauksestamme?
-- Olin kyllä aikonut senkin kirjoittaa, mutta koska se nyt juuri on
elävänä silmäini edessä, niin kerron sen tässä sinulle. He asettuivat
mukavasti istumaan tuuhean, sulotuoksuisen puun juurelle, ja Reino
aloitti:
Virginia ja Filoletes.
Oi mitä tuskaa Filoletes tunsi, kun hänen rakas isänmaansa joutui
häviöön. Maailman kaunein maa, ihana Hellas, joutui ahnaiden
roomalaisten saaliiksi. Filoletes oli 30-vuotias, silloin kun Korinthos
valloitettiin, ja roomalaiset ottivat väkevämmän oikeudella kaupungin
parhaimmiston orjiksensa. Filoletes, joka oli saanut hienon
kreikkalaisen sivistyksen, joutui Roomaan erään rikkaan ylimyksen
tyttären opettajaksi. Tyttö, 13-vuotias Virginia, voitti miellyttävällä
käytöksellään ja suurilla loistavilla silmillään heti opettajansa
sydämen. Oppituntien alkaessa osasi Virginia kreikankieltä ainoastaan
muutamia sanoja, mutta kun hänellä oli hyvä muisti, oppi hän pian
opettajansa kielen ja lasketteli hopeanhelähtävällä äänellään ulkoa
pitkät jaksot Iliadia. Virginian lausuessa tuntui Filoleteesta usein,
kuin olisi hän tuon äänen kuullut jo aikaisemminkin, ja kun tyttö
silloin katsoi opettajaansa puhtaan kirkkailla silmillään, niin
kaukaisten muistojen välähdykset pilkahtelivat Filoleteen takimmaisessa
tajunnassa. Vielä ei hän kuitenkaan voinut käsittää, mitä muistoja ne
olivat.
Niin kului vuosi, kului toinenkin. Eräänä päivänä Filoleteen istuessa
yksin puutarhan sopessa, tuli Virginia hänen luoksensa ja kysyi?
-- Miksi opettajani on niin surullinen? Mutta arvaten sitten syyn tyttö
jatkoi heti: -- Kerro minulle taas Hellaan maasta, omasta maastasi!
Silloin Filoletes alkoi kertoa Ateenasta, Korinthosta ja
olympialaisista leikeistä.
Virginia istui katsellen koko ajan opettajansa silmiä. Hänen omat
silmänsä kävivät kertomuksen kestäessä yhä loistavammiksi, ja kun
opettaja oli lopettanut luentonsa, tarttui hän opettajansa käsiin ja
virkkoi: -- Minusta tuntuu, aina kun sinä kerrot maastasi ja
kansastasi, ikäänkuin minäkin kuuluisin sinne. Enköhän minä lienekin
joskus ollut siellä.
-- Oi, kuinka ihanaa olisi taas kerran nähdä synnyinmaatani! Siitä on
jo kolmatta vuotta, kun minun sieltä täytyi lähteä. Saanenkohan enää
koskaan katsella isäini maata! Näin sanottuaan Filoletes huokasi
raskaasti.
-- Minä toteutan toiveesi, sillä minäkin haluan nähdä helleenien maan.
Me menemme sinne yhdessä ensi olympialaisiin! virkkoi Virginia varmalla
äänellä.
-- Kiitos sanoistasi! Jumalattaret ovat sinun sieluusi istuttaneet
ihanimmat kukkansa.
-- Voi kuinka meille silloin tulee hauska matka! Onpa onni, että minä
täytän kuusitoista vuottani jo sitä ennen, ja silloin hyvä opettajani
saa sen päivän muistoksi, -- saat jotakin oikein hyvää, mutta enpä sano
vielä tämän enempää.
Virginian 16-vuotis-syntymäpäivää vietettiin suurin juhlallisuuksin.
Filoletes oli kyhännyt onnittelurunon, mutta hän tahtoi sen esittää
oppilaalleen kahden kesken, ja siihen hän ei ollut vielä saanut
tilaisuutta. Ennenkuin pedagogi ennätti sinä päivänä nähdäkään
oppilastaan, toi talon vanha palvelija hänelle uuden vaatekerran ja
käski hänen pukeutua siihen. Hämmästys! Siinähän oli vapaan roomalaisen
tooga. -- Mitähän tämä oikein merkitsi! Filoletes pukeutui ja meni
sitten puiston yksinäiseen nurkkaan, jossa hänen tapansa oli joka päivä
mietiskellä.
Vähän ajan kuluttua kuuli filosofi keveitä askeleita, ja siinä samassa
oli Virginia kaikessa neitsyellisessä kauneudessaan hänen edessänsä.
Filoletes oli niin häikäistynyt neidon verrattomasta ihanuudesta, ettei
hän kyennyt lausumaan mitään. Sepittämänsä onnentoivotusrunon säkeet
olivat takertuneet hänen kurkkuunsa. Pedagogi oli nyt kuin arka
koulupoika, ja oppilas oli äkkiä muuttunut täysin kehittyneeksi
naiseksi.
Virginialla oli pergamentti kädessä ja hän ojensi sen iloisesti
hymyillen opettajalleen.
Filoletes luki. Siinä oli Virginian isän antama vapauskirja tyttärensä
uskolliselle opettajalle.
Käsitettyään asian todeksi Filoletes lankesi polvilleen -- ensikerran
elämässänsä -- ja painoi huulensa neidon hameen liepeisiin. Mutta
Virginia pyysi häntä nousemaan sanoen: -- Orjat polvillaan olkoot, ei
mies mielevä, vapaa!
Silloin laukesi Filoleteen kieli kantimistaan ja hän lausui neidolle
runonsa. Uusia säkeitä syntyi Runottaren suosiosta, ja heksametrisen
runon soinnut saivat 16-vuotiaan kasvot hehkumaan.
Filoleteen lausuessa he katselivat toisiaan silmiin, ja mitä pitemmälle
säkeiden vuo virtasi, sitä enemmän heidän sielunsa sulautuivat
toisiinsa. Kun viimeinen säe oli vaimennut, välähti äkkiä valo
molempien sisimmässä: he seisoivat silmänräpäyksen ajan Ateenan torilla
Venuspatsaan juurella, toisen sekunnin Akropolilla ja kolmannen
tietäjävanhuksen edessä.
Kolme vuosisataa ei ollut voinut heitä eroittaa. He kuuluivat taaskin
toisilleen. He tiesivät, että se oli jumalien tahto.
-- Sanoinhan minä, rakas opettajani, että minä olen ollut joskus ennen
sinun maassasi ja kuulunut sinun kansaasi, virkkoi Virginia.
-- Kun sinä puhut hellaan kieltä, ei kukaan voikaan sinua muuksi luulla
kuin helleenittäreksi. Sinussa onkin enemmän helleeniä kuin monessa
syntyperäisessä kansani tyttäressä, vastasi Filoletes, katsellen
hellästi nuorta morsiantansa.
Päätettiin, että heidän liittonsa pidettäisiin toistaiseksi salassa.
Virginia kertoi, että hänen isänsä oli luvannut hänen lähteä Kreikkaan
parin kuukauden päästä alkaviin olympialaisiin kisoihin, ja että isä
toivoi opettajan seuraavan oppaana mukana. Sitten, jos haluat, saat
jäädä kotimaahasi.
-- Entä sinä? kysyi Filoletes värähtävällä äänellä.
-- Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon täst'edes olla. Sinun kansasi
on minun kansani, sinun maasi minun maani ja sinun toiveesi myös minun
toiveitani, virkkoi neitonen lämpimällä äänellä.
-- Mutta suostuuko isäsi liittoomme? kysyi Filoletes.
-- Älkäämme nyt vaivatko itseämme sellaisilla epäilyksillä. Tyttö
kiersi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja jatkoi: -- Sinä olet
edelleenkin minun hyvä opettajani ja minä sinun kiltti oppilaasi.
-- Rakas Virginia, sanoi Filoletes, sivellen kädellään tytön
kultakiharoita, -- minä kyllä soisin, että sinä olisit seurassani koko
tämän päivän, mutta sinua kaivattaneen jo kotona. Vieraat tahtovat myös
onnitella päivän lemmikkiä, minä en saa sinua kauemmin pidättää.
-- Voi, voi, kun minun piti vain kiireimmiten tuoda tuo pergamentti ja
nyt minä olen täällä viipynyt niin kauan! Näin sanottuaan painoi neito
poskensa sulhonsa poskea vasten, antoi vielä huulensa suudeltaviksi ja
juoksi sitten kiireesti tiehensä.
Filoletes jäi katsomaan tytön jälkeen, ja kun neidon hameen lievekin
oli kadonnut, luki hän pergamentin uudelleen ja ajatteli: -- Vapaa, oi
miten ihanaa on olla taas vapaa! Ja kuitenkin otin heti uudet kahleet,
mutta kuinka suloista onkaan niitä kantaa!
* * * * *
Reino lopetti kertomuksensa, jota esittäessään hän oli katsellut
yksinomaan erästä pientä, valkeata kukkaa. Nyt hän loi silmänsä Ruthin
silmiin. Rakkauden lämmittävät säteet virtasivat toisista silmistä
toisiin. He tunsivat nyt selvästi, että tuhansien vuosien takainen
vanha rakkaus oli uuden uutukaisena heidät taas tavannut. Ihmeellisten
teiden takaa he tapasivat toisensa, sillä rakkauden kaikkivallan
voimalla heidän täytyi tavata. Näin he ajattelivat, kumpikin ääneti
katsellen vain toinen toistaan. Mutta vähitellen tuli Ruthin silmiin
pieni surun häive, jolloin Reino heti kysyi:
-- Mitä kuulijattareni suree?
-- Reino, minulla on sellainen omituinen aavistus sydämessäni, että
sinua uhkaa jokin vaara, joka siis koskee meitä kaikkia. Uskon
kuitenkin, että Jumalan avulla sen voimme välttää.
-- Vaaraa ei voi olla siellä, missä sinä olet! Ja jos vaaraan joudun,
niin olethan sinä minun enkelini ja pelastat minut vaikka tuonelan
tuvilta, sanoi Reino katsoen neidon kasvoihin samalla luottamuksella,
kunnioituksella ja hartaudella kuin hurskas katolilainen, joka on
polvistunut pyhän Madonnan kuvan eteen.