-- Ruth!
-- Tässä olen, Reino.
-- Kun minä eilen istuin sinun jalkojesi juuressa, selvisi minulle
silmänräpäyksessä, että me olemmekin äärettömän vanhoja tuttuja; me
olemme nähneet toisemme jo kaukaisessa muinaisuudessa, ja meidän ensi
kohtauksemme tapahtui lähes kaksi ja puolituhatta vuotta sitten.
-- Olisipa hauska kuulla miten ja missä, virkkoi Ruth.
-- Minä kirjoitin sen tänä aamuna. Jos tahdot, niin luen sen sinulle
tässä öljypuun alla.
He istuutuivat maahan mahtavan puun rungon juurelle. Reino aukaisi
vihkonsa ja aloitti:
Phoibos ja Amaryllis.
Phoibos, korinttilainen nuorukainen, oli 5 olympiaadin ikäinen, kun hän
ensikerran saapui Ateenaan. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon
Feidiaasta ja hänen ihmeluomistaan, ettei hän enää mitenkään voinut
hillitä haluaan, vaan hänen täytyi päästä näkemään tämän suuren
mestarin teoksia.
Taivaan kultainen pyörä lähetti alenevalla radallaan vielä viimeisiä
lämpimiä säteitään, kun nuorukainen saapui kuulun kaupungin torille ja
janoisin silmin alkoi ihailla valkeaan marmoriin veistettyjä puhtaita
ja kauniita muotoja. Phoibos oli jo pitkän aikaa seissyt Venus
jumalattaren ihanuudesta nauttimassa, kun siihen ilmestyi nuori
ateenatar, joka nuorukaisen huomaamatta katseli häntä.
Viimein Phoibos tunsi naisen silmien tehon. Hän käännähti kohdaten
samalla neidon suuret, loistavat silmät, joiden säteet heti
tunkeutuivat nuorukaisen sieluun. Tuollaisia silmiä ei Phoibos ollut
koskaan ennen nähnyt. Kuinka mielellään hän antautui niiden lumoihin!
Neidolla oli kauniit soikeat kasvot, niinkuin synnynnäisellä
helleenittärellä ainakin, ja niin kaunista keltaista tukkaa ei Phoibos
ollut vielä kellään neidolla nähnyt. Silmät olivat kuitenkin kauneinta,
mitä kauniissa ateenattaressa oli, syvänsiniset ja puhtaan kirkkaat,
niinkuin jumala olisi kauneimmat jalokivensä niihin upottanut.
Hetkisen katselivat nuoret toisiansa. Se hetki oli lyhyt silmänräpäys
vain, mutta nuorukainen ennätti kuitenkin sinä aikana rukoilla: Oi
onnellinen Ateena, joka säilytät niin paljon kauneutta! Sinä olet
jumalien kaupunki ja sinun tyttäresi ovat jumalien lapsia. Oi Venus,
kun minulla nyt on ollut onni nähdä sinun ihanin tyttäresi, niin anna
minun tulla hänen ystäväksensä!
Venus-jumalatar kuuli tämän rukouksen. Hänhän se olikin järjestänyt
tämän kohtauksen. Hän kosketti sormellaan neidon otsaa ja rintaa, ja
silloin näytti nuorukainen neidon silmissä Apollon pojalta.
He alkoivat puhella ja tunsivat jo ensi sanoista, kuin olisivat he
olleet vanhoja tuttuja.
Neidon nimi oli Amaryllis. Hänellä oli ihmeellisen sointuva ääni, siinä
oli hopean helähtelyä ja kullan kulahtelua. Phoibos oli ensikerran
elämässään vieraan naisen seuratoverina, ja nyt hän nautti sekä silmin
että korvin, kun Amaryllis puhui sointuvalla äänellä, rytmillisesti
kuin itse Runotar.
Puhellessaan he kävelivät ja katselivat toria reunustavia kuvapatsaita.
Mutta nyt niillä ei enää ollut Phoiboksen silmissä samaa viehätysvoimaa
kuin äsken, sillä olihan hänen rinnallaan itse jumalien luoma
taideteos, josta hän ei moneksikaan silmänräpäykseksi voinut katsettaan
irroittaa.
Kun taivaan kultainen kehrä vaipui lepoon, täytyi heidän erota, mutta
aamulla heti auringon noustessa oli Amaryllis opastamassa toveriaan
Akropolille. Kun he nousivat portaita ylös kukkulalle, oli neito
nuorukaisen mielestä eilistäkin ihanampi, ja kun Amaryllis kantoi
valkoista, kultakirjauksilla koristettua pukuaan kuin itse jumalatar,
lausui Phoibos vavahtavalla äänellä:
-- Ethän sinä, Amaryllis, vain sittenkin ole jumalatar, oi sano, ettet
ole!
Amaryllis naurahti: -- Eikö se sinusta olisikaan hauskaa?
-- Eihän toki, sillä sinä voisit silloin äkkiä kadota ja mennä takaisin
Olympoon, ja sinne minä en voisi sinua seurata.
-- Pysytään vain täällä maan päällä vielä jonkun aikaa. Eikös täällä
olekin hyvä olla, etenkin täällä Ateenassamme?
-- Siellä hyvä, missä sinä! sanoi nuorukainen hartaana.
Yhdessä nuoret nyt ihailivat Ateene-jumalattarelle pyhitettyä Partenon
temppeliä ihanine joonilaisine pilareineen ja Erekteionia pyhine
öljypuineen. He katselivat nautinnolla Ateene-jumalattaren kullasta ja
norsunluusta muovailtua mahtavan komeata kuvapatsasta, jolloin neitonen
lausui: -- Emmekö me ole onnellisia, kun jumalat meitä niin rakastavat
ja ovat siunanneet näiden tekijäin kädet!
Phoibos myönsi, että kaikki Akropolilla oli suuremmoisen kaunista,
mutta hänen mielestään oli sittenkin hänen rinnallaan oleva neitonen
tuhatkertaa enemmän katselemisen arvoinen. Hän ajatteli: Jos täällä
olisi kaikki nämä rakennukset ja veistokset, eikä Amaryllista, niin
kuinka täällä olisi nyt köyhää. Ja jos täällä olisi ainoastaan
Amaryllis, eikä mitään muuta, niin tämä vuori olisi maailman rikkain
paikka. Ja nuorukainen jatkoi ääneen: -- Oi, suuri Zeus, kuinka sinä
tätä kaupunkia rakastatkaan! Täällä on sinun luomasi ihanuus
täydellisenä!
Akropoliita he laskeutuivat Odeion soitto- ja lauluhuoneeseen. Siellä
alkoivat juuri lauluharjoitukset. 150 neitoa ja 150 nuorukaista oli
kokoontunut laulamaan pasuunain, huilujen ja harppujen säestyksellä.
Amarylliksenkin oli mentävä mukaan. Läheni Salamin taistelun
vuosipäivä, ja harjoiteltiin runoilija Aiskylon voittohymniä.
"Kun päivän valopyörä kohos taivaallen,
levittäin laajain vetten yli loistettaan,
kas silloin reipas sotalaulu helleenein soi,
tuhatäänisnä sen raittiit sävelet
takaisin rannan kallioista kaikuivat.
Barbaarein mielet valtas pelko, kauhistus,
he huomas petoksen, sill eihän hymni tuo
pakoa varten juhlivasti raikunut.
Koht uljaasti se pieni parvi rynnisti,
heit' innostutti sotatorven toitotus,
ja heidän hyökätessään huuto kajahti
monääninen: Nyt, Hellaan pojat, edespäin!
Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa!
Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain
ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu!
-- -- -- -- --"
Hartain mielin, pyhän tunnelman vallassa kuunteli Phoibos esitystä.
Ylpeä riemu täytti nuorukaisen rinnan. Kuuluihan hänkin Hellaan
poikiin. Olihan hänenkin suonissaan samaa verta kuin Salamiin
sankareissa, sillä hänen isoisänsä oli ollut mukana samassa
taistelussa.
Harjoitusten päätyttyä tuli Amaryllis Phoiboksen luo säteilevänä ja
laulusta palavissaan. Phoibos otti hänet vastaan peittelemättömällä
ihastuksella, ja he alkoivat puhua suuresta juhlasta, jota katsomaan
Phoibos lupasi jäädä.
Samana päivänä kävivät nuoret kuuntelemassa erästä Ateenan viisasta
vanhusta. Tänään puhui tietäjä sielun kuolemattomuudesta, selittäen,
että ihmisen sielu palautuu toiseen ihmiseen aina uudelleen ja
uudelleen. Siihen voi mennä satojakin vuosia, ennenkuin sielu löytää
taas oikean asuntonsa, mutta se löytää sen kuitenkin. Samat sielut,
jotka täällä hyvin sointuvat yhteen, tapaavat toisensa myös uudessa
elämässä. Näin voivat samat sielut löytää toisensa täällä maan päällä
jopa kymmenenkin kertaa. Mutta sitten vanhus sulki silmänsä ja jatkoi
tuskin kuuluvalla äänellä -- kaukaisessa tulevaisuudessa, tuhansien
ajast'aikojen kuluttua nämä toisilleen uskolliset sielut tapaavat vielä
kerran toisensa aivan uudessa maailmassa, joka on paljon ihanampi ja
täydellisempi kuin tämä meidän Ateenamme.
Vanhus avasi silmänsä ja loi profeetallista näkemystä kuvastavan
katseensa suoraan Amaryllikseen ja Phoibokseen, katsoi heihin pitkään
ja ojensi kätensä kuin siunaten heitä.
Nuoret, jotka vanhuksen puhuessa olivat tarttuneet toistensa käsiin,
täytti suuren onnen tunne ja pyhä aavistus. Salamana välähti heidän
aivoissaan ajatus, että heidät oli suuri Zeus luonut toisilleen ei
ainoastaan tätä yhtä elämää varten, vaan tämän jälkeen vielä tulevaakin
elämää varten ja niin lahjoittanut heille kuolemattomuuden. He
katsoivat toistensa silmiin ja heidän sielunsa yhtyivät toisiinsa
lujilla, katkeamattomilla siteillä.
Tämän jälkeen Amaryllis ja Phoibos kävivät joka päivä kuuntelemassa
tietäjän esityksiä; ja joka kerta he palasivat vanhuksen luota
rikkaampina ja onnellisempina. He tulivat tietämään, että ihminen
pääsee yhä lähemmäksi jumaluutta, kehittyy ja kasvaa sitä
täydellisemmäksi, mitä useampia olomuotoja hänellä on ollut.
* * * * *
Reino pani vihkonsa kiinni. Lukija ja kuulija olivat hetkisen ääneti,
kunnes Ruth loi loistavat silmänsä nuoreen mieheen ja sanoi:
-- Me olemme siis olleet Phoibos ja Amaryllis?
-- Niin, silloin me tapasimme toisemme ensikerran, tämä on nyt
kymmenes. Ruth, eikö sinustakin tunnu, että noiden Hellaan lasten sielu
on meissä?
-- Kun luit kertomustasi, niin todellakin tuntui kuin muistot
menneisyydestä olisivat mieleeni palanneet.
-- Niin, sentähden sinussa on vieläkin niin paljon helleenitärtä, kun
ensi henkäyksesi hengitit Hellaan maassa.
-- Sinä myös, mutta olemmeko tulleet niistä ajoista täydellisemmiksi.
-- Se oli ainoastaan tietäjävanhuksen usko. Ihminen ei voi maan
päällä tulla täydelliseksi, ei ruumiin eikä henkensäkään puolesta.
Ainoastaan -- --
-- Mitä tahdot sanoa?
-- Se nainen, johon Amarylliksen sielu on ottanut asuntonsa, on aina
ollut täydellinen ihminen.
-- Kovinpa sinä nostat hänet korkealle.
-- Oi Ruth, sinä olet viimeinen Amaryllis!