Kolme päivää tuon onnettoman yön jälkeen, kello yhdeksän aamulla, lähti
Herman ---- luostariin, jossa kreivitär vainajalle oli ruumis-saarna
pidettävä. Tuntematta katumusta, hän yhtä kaikki ei voinut kokonaan
tukehduttaa omaatuntoaan, joka hänelle toisti: sinä olet ämmän
murhaaja! Omaten vähän totista uskoa, oli hänellä paljon etuluuloa. Hän
luuli että kreivitär vainajalla saattoi olla vahingollinen vaikutus
hänen elämäänsä, ja päätti mennä hautajaisiin, pyytääkseen häneltä
anteeksi.
Kirkko oli täysi. Herman voi töin tuskin tunkeutua väkijoukon läpi.
Arkku seisoi komeana katafalkilla samettisen rankisen alla. Vainaja
makasi siinä, kädet rinnalla, karikkatanu päässä ja valkoinen
atlassileninki yllä. Ympärillä seisoi hänen kotiväkensä: palvelijat
mustissa kauhtanoissa, nauhat olkapäillä ja kynttelit kädessä;
sukulaiset syvässä surupu'ussa -- lapset, lastenlapset ja lastenlasten
lapset. Ei kukaan itkenyt; kyyneleet olisivat olleet une affectation.
Kreivitär oli niin vanha, ett'ei hänen kuolemansa voinut ketäkään
kummastuttaa ja että hänen sukulaisensa jo kauan pitivät hänen
elähtyneenä. Kuuluisa pappi piti ruumissaarnan. Yksinkertaisilla ja
liikuttavilla sanoilla esitti hän hurskaan rauhallista eroa, jonka
pitkä ikä oli hiljaisena, ylentävänä valmistuksena kristilliseen
loppuun. "Kuolon enkeli", sanoi puhuja, "löysi hänen valvovana
autuaallisissa ajatuksissa ja odottavana keskiyön ylkää." Menot
toimitettiin, kuin surun säädyllisyys vaati. Ensiksi menivät sukulaiset
heittämään vainajaa hyvästi. Sitten astuivat monilukuiset vieraat,
tulleet kunnioittamaan sitä, joka niin kauan oli ollut osanottajana
heidän maailmallisissa iloissaan. Heidän jälkeen tulivat kaikki
kotoiset. Vihdoin lähestyi vanha vallasnainen, joka oli vainajan
ikäinen. Kaksi nuorta tyttöä talutti häntä. Hän ei voinut kumartua
maahan -- ja hän yksin vuodatti muutamia kyyneleitä, suudellessaan
ruumiin kylmiä käsiä. Hänen jälkeensä päätti Herman mennä arkun luo.
Hän kumarsi maahan ja makasi muutaman minutin kylmällä, havuilla
peitetyllä permannolla; vihdoin nousi hän ylös, kalvaana kuin ruumis,
nousi katafalkin astimelle ja kumarsi... Silloin oli hän näkevinään
että kuollut pilkallisesti katsahti häneen, vilkuttaen toista
silmäänsä. Herman, nopeasti peräytyen, astui hairaan ja romahti
pitkälleen maahan. Hänet nostettiin ylös. Samassa vietiin Lisaveta
Ivanovna pyörryksissä ulos. Tämä tapahtuma häiritsi hetkeksi
surullisten menojen juhlallisuutta. Läsnäolevien kesken syntyi kumeaa
huminaa, ja laiha kamariherra, vainajan läheinen sukulainen, kuiskutti
hänen vieressään seisovan englantilaisen korvaan, että nuori upsieri
oli hänen äpäräpoikansa, johon englantilainen vastasi kylmästi: Oh!
Koko päivän oli Herman tavattoman hajamielinen. Syödessään yksinäisessä
ravintolassa, hän, vastoin tavallisuutta, joi hyvin paljo, toivossa
tukahduttavansa sisällistä mielenliikuntoaan. Mutta viini kiihdytti yhä
enemmän hänen kuvitustaan. Palattuaan kotia, heittäytyi hän
riisuutumatta vuoteelleen ja nukkui sikeästi.
Hän heräsi vasta yöllä: kuu valaisi hänen huoneensa. Hän katsoi
kelloaan: oli neljännestä vailla kolme. Uni häneltä katosi; hän istui
vuoteelle ja ajatteli vanhan kreivittären hautajaisia.
Silloin katsoi joku kadulta ikkunaan ja meni oitis pois. Herman ei
ottanut sitä huomatakseen. Minutin perästä kuuli hän, että ovi avattiin
etuhuoneessa. Herman luuli, että hänen palvelijansa, juopuneena
tavallisuuden mukaan, palasi yömatkaltaan. Mutta hän kuuli
tuntemattoman käynnin: joku käveli, hiljaa sipsuttaen tohveleita. Ovi
aukeni: sisään astui nainen, valkoinen vaate yllä. Herman luuli hänen
vanhaksi imettäjäkseen ja ihmetteli -- mikä hänen toi siihen aikaan.
Mutta valkoinen nainen ilmestyi äkkiä hänen edessään -- ja hän tunsi
kreivittären!
-- Tulin luoksesi vastoin tahtoani, sanoi hän lujalla äänellä; minut
käskettiin täyttämään pyyntösi. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä
voittavat sinulle perätysten, mutta ehdolla, ett'et vuorokaudessa käytä
enempää, kuin yhtä korttia ja ett'et ikänäsi sitten enää pelaa. Annan
sinulle anteeksi kuolemani, ehdolla, että nait kasvattini Lisaveta
Ivanovnan...
Näin sanoen hän hiljaa kääntyi, meni ovelle ja katosi, sipsuttaen
tohveleita. Herman kuuli eteisen oven jyskähtävän ja näki, kuinka joku
taas katsoi hänen ikkunaansa.
Pitkään aikaan ei hän voinut tointua. Hän meni toiseen huoneesen.
Palvelijansa makasi lattialla; töin tuskin sai Herman hänet hereille.
Hän oli humalassa, kuin tavallisesti; mitään selkoa ei häneltä voinut
saada. Eteisen ovi oli suljettu. Herman palasi huoneesensa, sytytti
kynttelin ja kirjoitti muistiin näkemänsä.