Lisaveta Ivanovna istui huoneessaan, vielä tanssijaispu'ussaan,
vaipuneena syvällisiin mietteisin. Tultuaan kotia, kiirehti hän
laittamaan pois unisen neitsyen, joka vastenmielisesti tarjosi hänelle
palvelustaan, sanoi riisuvansa itse, ja vavisten meni huoneesensa,
luullen siellä löytävänsä Hermanin ja toivoen olla häntä löytämättä.
Ensi silmäykseltä vakuuttautui hän ettei häntä siellä ollut ja kiitti
sallimaa esteestä, joka oli tullut heidän yhtymyksensä väliin. Hän
istuutui, riisuutumatta, ja rupesi muistuttelemaan seikkoja, jotka niin
lyhyessä ajassa olivat hänet niin kauas vieneet. Ei ollut kulunut
kolmea viikkoa siitä kuin hän ensi kerran näki ikkunasta nuoren miehen,
-- ja nyt oli hän jo kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja tämä oli
ehtinyt pyytää häneltä yöllistä yhtymystä! Hän tiesi hänen
nimensä, ainoastaan siitä, että muutamat hänen kirjeistään olivat
allekirjoitetut; ei koskaan ollut hän hänen kanssaan puhunut, ei
kuullut hänen ääntään, ei koskaan ollut kuullut hänestä mitään ... aina
tähän iltaan asti. Kummallista! Samana iltana tanssijaisissa oli
Tomski, suutuksissa nuorelle ruhtinatar Pauline Z--lle, joka, vastoin
tavallisuutta, ei virnaillut hänen kanssaan, tahtonut kostaa,
näyttämällä kylmäkiskoisuutta: hän kutsui Lisaveta Ivanovnan ja tanssi
hänen kanssaan loppumattoman masurkan. Koko ajan suottaili hän hänen
kiihkostaan insinööri-upsiereihin, vakuuttaen tietävänsä paljoa
enemmän, kuin hän voi luullakaan, ja toiset hänen piloistaan olivat
niin sattuvia, että Lisaveta Ivanovna muutamia kertoja luuli hänen
tietävän hänen salaisuutensa.
-- Mistä te kaiken tuon tiedätte? kysyi hän hymyillen.
"Olen kuullut teille tutun henkilön ystävältä", vastasi Tomski, "hyvin
merkilliseltä mieheltä."
-- Kuka se merkillinen mies on?
"Hänen nimensä on Herman."
Lisaveta Ivanovna ei vastannut mitään; mutta hänen kätensä ja jalkansa
kävivät kylmiksi...
"Tämä Herman", jatkoi Tomski, "on todella romantillinen henkilö:
hänellä on Napoleonin profiili ja Mefistofeleen sielu. Minä luulen,
että hänen omallatunnollaan on varmaankin kolme rikosta. Kuinka te
olette vaalea!"
-- Päätäni kivistää... Mitäs teille Herman ... vai mikä hänen nimensä
onkaan ... on puhunut?...
"Herman ei ole ollenkaan tyytyväinen ystäväänsä: hän sanoo, että hänen
sijassaan hän tekisi aivan toisin... Minäpä luulen, että te olette
Hermanilla itsellä silmällä; ainakaan hän ei välinpitämättömänä
kuuntele ystävänsä rakastuneita huudahduksia."
-- Missäs hän on minun sitte nähnyt?
"Kirkossa kentiesi, kävelyllä!... Jumala hänen ties! ehkä huoneessanne
teidän maatessa: kyllä hänellä paikkoja on..."
Kolme naista, jotka tulivat heidän luo, kysyen: "oubli ou regret?"
keskeyttivät puhelun, joka kävi tuskallisen hauskaksi Lisaveta
Ivanovnalle.
Nainen, jonka Tomski valitsi, oli itse ruhtinatar Z... Hän ehti
selittäidä, tanssimalla yhden piirin liikaa ja pyörimällä yhden kerran
liikaa tuolinsa edessä. Tomski, palatessaan paikalleen, ei ajatellut
enää Hermania eikä Lisaveta Ivanovnaa, joka välttämättä tahtoi uudistaa
katkaistua puhelua, mutta masurkka loppui ja kohta sen jäljestä lähti
vanha kreivitär pois.
Tomskin sanat eivät olleet muuta kuin lavertelemista; mutta ne
lankesivat syvään nuoren haaveksijattaren sieluun. Tomskin piirtämä
portretti oli hänen oman hänestä tekemän kuvan kaltainen ja, kiitos
uusimpien romaanien, tuo jo inhoittava henkilö peloitti ja kiinnitti
hänen mielikuvitustaan. Hän istui, alastomat käsivarret ristissä, pää
kumarruksissa avatulla rinnalla, jota vielä kukat koristivat... Äkkiä
aukeni ovi, ja Herman astui sisään. Lisaveta Ivanovna vapisi...
-- Missä olette olleet? kysyi hän säikähtyneellä kuiskutuksella.
"Vanhan kreivittären makuuhuoneessa", vastasi Herman; "minä tulen
suoraan sieltä. Kreivitär kuoli."
-- Herra Jumala! mitä te sanotte?...
"Ja näköään", jatkoi Herman, "olen minä syypää hänen kuolemaansa."
Lisaveta Ivanovna katsahti häneen, ja Tomskin sanat kaikuivat
hänen sielussaan: _sillä miehellä on varmaankin kolme rikosta
omallatunnollaan!_ Herman istui ikkunalle hänen viereensä ja kertoi
kaikki.
Lisaveta Ivanovna kuunteli häntä kauhistuksella. Ja siis, nuo innokkaat
kirjeet, nuo kiihkeät pyynnöt, tuo röyhkeä, itsepäinen vainoominen --
kaikki tuo ei ollutkaan rakkautta! Rahaa -- sitä hänen sielunsa isosi!
_Hän_ siis ei voinut tyydyttää tämän halua ja tehdä häntä onnelliseksi!
Kasvatti-raukka ei ollut muuta kuin rosvon, hyväntekijättärensä
murhaajan sokea apuri!... Katkerasti itki hän myöhäisessä,
tuskallisessa katumuksessaan. Herman katseli häntä ääneti: hänenkin
sydäntänsä särki; vaan ei tyttöraukan kyyneleet, eikä hänen surunsa
ihmeteltävä viehätys liikuttaneet hänen tylyä sieluaan. Hän ei tuntenut
omantunnon vaivoja ajatellessa ämmän kuolemaa. Yksi häntä vaan
kauhistutti: salaisuuden palautumatoin häviö, salaisuuden, josta hän
rikastumista odotti.
-- Te olette hirviö! sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna.
"Minä en tahtonut hänen kuolemaansa", vastasi Herman, "pistoolini ei
ole ladattu."
He vaikenivat.
Tuli aamu. Lisaveta Ivanovna sammutti loppuunpalavan kynttelin; hämärä
valo valaisi hänen huoneensa. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja
katsahti Hermaniin: hän istui ikkunalla kädet ristissä synkän
näköisenä. Tässä asemassa muistutti hän ihmeteltävästi Napoleonin
kuvaa. Yhtäläisyys hämmästytti Lisaveta Ivanovnaakin.
-- Kuinka te menette ulos luotani? sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna.
Minä arvelin viedä teidät salaisia portaita myöten; mutta on mentävä
makuuhuoneen kautta, ja minä pelkään.
"Sanokaa, miten löydän salaiset portaat, niin menen."
Lisaveta Ivanovna nousi, otti piirongista avaimen, antoi sen Hermanille
tarkkojen neuvojen ohessa. Herman puristi hänen kylmää kättänsä,
suuteli hänen kumartunutta päätään ja meni ulos.
Hän laskeutui kiertoportaita myöten ja tuli taas makuuhuoneesen.
Kuollut istui kangistuneena; sen kasvot osoittavat syvällistä rauhaa.
Herman seisattui sen eteen, katseli kauan, ikäänkuin tahtoen
vakuuttautua hirveästä todellisuudesta; vihdoin meni hän työhuoneesen,
löysi tapettien takaa oven, ja alkoi käydä pimeitä rappuja,
kummallisten tunteiden valtaamana. "Näitä samoja portaita myöten --
ajatteli hän -- kenties kuusikymmentä vuotta takaperin, samaan
makuuhuoneesen, tähän samaan aikaan, puettuna koruommeltuun kauhtanaan,
kammattuna à l'oiseau royal, painaen rintaansa vasten kolmikolkkaista
hattua, hiiviskeli onnellinen nuori mies, jo kauan sitte haudassa
mädännyt; ja tänään lakkasi hänen rakastettunsa sydän sykkimästä..."
Alaalla löysi Herman oven, jonka hän aukaisi samalla avaimella, ja
ilmestyi läpikäytävässä, joka vei hänen kadulle.