Tuskin ehti Lisaveta Ivanovna riisua kapotin ja hatun, kun kreivitär jo
lähetti häntä hakemaan ja käski taas tuoda vaunut. He menivät niihin
astuakseen. Samassa kun kaksi palvelijaa nosti vanhaa ja auttoi
vaunujen ovesta sisään, näki Lisaveta Ivanovna aivan pyörän luona
insinöörinsä; tämä tarttui hänen käteensä; tuskin ehti hän tointua
säikähdyksestään, niin oli nuori mies kadonnut; kirje jäi hänelle
käteen. Hän kätki sen sormikkaasensa ja koko matkalla ei täti kuullut
eikä nähnyt mitään. Kreivittären oli tapa vähä väliä kysellä vaunuissa:
kuka tuli meitä vastaan? mikä tämän sillan nimi on? mitä tuolla
kilvellä on kirjoitettu? Tällä kertaa vastasi Lisaveta Ivanovna
umpimähkään ja hullusti, ja suututti kreivittären.
-- Mikä sinun on, muoriseni Oletko pilvistä pudonnut, vai? Sinä minua
joko et kuule tai et ymmärrä? Jumalan kiitos en toki ole sorakieli enkä
vielä päästä vialla!
Lisaveta Ivanovna ei häntä kuunnellut. Palattuaan kotia, juoksi hän
huoneesensa, otti sormikkaasta kirjeen: se ei ollut suljettu. Lisaveta
Ivanovna luki sen. Kirje sisälsi rakkauden julistuksen; se oli
hellästi, kunnioittavasti kirjoitettu ja sanasta sanaan otettu
saksalaisesta romanista. Mutta Lisaveta Ivanovna ei osannut saksaa ja
oli siihen tyytyväinen.
Vaan saatu kirje teki hänen kuitenkin hyvin levottomaksi! Ensi kerran
joutui hän salaisiin, likeisiin suhteisin nuoren miehen kanssa. Tämän
julkeus hirvitti häntä. Hän soimasi itseään varomattomasta käytöksestä,
eikä tietänyt mitä tehdä: lakatako istumasta ikkunan luona ja
huomaamattomuudella jähdyttää nuoressa upsierissa halua pitempiin
vainoomisiin? lähettääkö hänelle kirje takaisin? vastatako kylmästi ja
päättäväisesti? Hänellä ei ollut kenen kanssa neuvotella: hänellä ei
ollut kumppania, eikä opettajaa. Lisaveta Ivanovna päätti vastata.
Hän kävi istumaan kirjoituspöytänsä ääreen, otti kynän, paperia, ja
vaipui mietteisin. Useita kertoja alkoi hän kirjettään -- ja repi sen
rikki: milloin näyttivät lauseet hänestä liian ystävällisiltä, milloin
liian kovilta. Vihdoin hän onnistui kirjoittamaan muutamia rivejä,
joihin hän oli tyytyväinen. "Olen vakuutettu", kirjoitti hän -- "että
aikeenne ovat rehelliset, ja ett'ette tahtoneet loukata minua
ajattelemattomalla käytöksellä; vaan tuttavuutemme ei saa alkaa sillä
lailla. Laitan teille takaisin kirjeenne ja toivon ett'ei minulla
vast'edes tule olemaan syytä valittaa ansaitsematointa kunnioituksen
puutetta."
Seuraavana päivänä, nähtyään Hermanin tulevan, Lisaveta Ivanovna nousi
ompelupuittensa äärestä, meni saliin, aukaisi akkunuksen ja heitti
kirjeen kadulle, luottaen nuoren upsierin sukkeluuteen. Herman juoksi,
nosti sen ja meni konditorin puotiin. Au'aistuaan sinetin, löysi hän
oman kirjeensä ja Lisaveta Ivanovnan vastauksen. Sitä hän odottikin, ja
palasi kotiaan, ajatellen omaa juontaan.
Kolmen päivän kuluttua toi Lisaveta Ivanovnalle nuori, vilkassilmäinen
neito kirjelipun muotikaupasta. Lisaveta Ivanovna aukaisi sen
levottomana, aavistaen rahavaatimusta, ja tunsi äkkiä Hermanin
käsialan.
-- Te, kultaseni, olette erehtyneet; tämä lippu ei ole minulle.
"En, kyllä se on teille!" vastasi rohkea tyttö, salaamatta viekasta
hymyään. "Lukekaa, olkaa hyvä."
Lisaveta Ivanovna silmäili kirjettä. Herman pyysi yhtymystä.
-- Mahdotointa, sanoi Lisaveta Ivanovna, pelästyen pikaisen vaatimuksen
ja tavan tähden, jota hän käytti. Tämä kirje varmaan ei ole minulle!
Ja hän repi kirjeen rikki pieniksi palasiksi.
"Jos kirje ei ollut teille, miksi te sen sitte revitte?" sanoi neito;
"minä olisin vienyt sen takaisin sille, joka sen lähetti."
-- Olkaa niin hyvä, tyttöseni! sanoi Lisaveta Ivanovna, punehtuen hänen
huomautuksestaan; vast'edes elkää tuoko kirjeitä minulle. Ja sille,
joka teidät lähetti, sanokaa, että hän hävetköön...
Mutta Herman ei herjennyt. Lisaveta Ivanovna sai häneltä kirjeitä joka
päivä, milloin mitenkin. Nyt ne eivät enää olleet käännetyt saksasta.
Herman niitä kirjoitti, intohimon kiihoittamana, ja puhui hänelle
omituisella kielellä: niissä esiintyi hänen halujensa taipumattomuus ja
hillitsemättömän mielikuvituksensa säännöttömyys. Lisaveta Ivanovna ei
aikonut niitä enää lähettää takaisin: hän niistä hurmottui, rupesi
vastaamaan niihin -- ja hänen kirjeensä tulivat yhä pitemmiksi ja
hellimmiksi. Vihdoin heitti hän hänelle ikkunasta seuraavan kirjeen:
"Tänään on tanssijaiset ----laisen lähettilään luona. Kreivitär menee
sinne. Me olemme yksin kello kahteen. Nyt on teillä tilaisuus nähdä
minut kahden kesken. Niin pian kuin kreivitär on lähtenyt, hänen
palvelijansa, luultavasti, hajoavat, eteiseen jääpi ovenvartija; vaan
hänkin tavallisesti menee kammioonsa. Tulkaa puoli kaksitoista. Astukaa
vaan portaille. Jos tapaatte jonkun eteisessä, niin kysykää onko
kreivitär kotona. Sanotaan: ei -- ei auta muu, kuin palata takaisin.
Mutta varmaankaan et kohtaa ketään. Neitsyet istuvat kaikki omassa
huoneessaan. Eteisestä menkää vasemmalle, ja suoraan kreivittären
makuuhuoneesen. Siellä, väliseinän takana näette kaksi pientä ovea:
oikealla työhuone, jossa kreivitär ei koskaan käy; vasemmalla käytävä,
ja siellä kapeat kiertoportaat, jotka vievät huoneeseni."
Herman vapisi kuin tiikeri, odottaessaan määrättyä aikaa. Kello
kymmenen illalla seisoi hän jo kreivittären talon luona. Oli kauhea
ilma: tuuli ulvo, märkää lunta sateli sinkaleittain; lyhdyt valaisivat
hämärästi; kadut olivat tyhjät. Toisinaan kulki laihalla konillaan
kuorma-ajuri, katsellen myöhäistä ohikulkijaa. Herman oli takkisillaan,
tuntematta tuulta ja lunta. Vihdoin tuli kreivittären vaunut esille.
Herman näki, kuinka palvelijat saattoivat käsivarresta köyryistä
naista, joka oli kääritty soopeliturkkiin ja kuinka hänen jäljestään
vilahti hänen kasvattinsa, ohukainen viitta yllä, paljain päin, ja
koristettuna tuoreilla kukilla. Vaunut suljettiin. Ne vyörivät
raskaasti kuohkeassa lumessa. Ovenvartija pani ovet kiinni. Ikkunat
kävivät pimeiksi. Herman rupesi kävelemään aution talon ympärillä; hän
astui lyhdyn luo, katsoi kelloaan: oli kaksikymmentä minuttia yli
yksitoista. Hän jäi lyhdyn luo, katsella tuijottaen kellon viisaria ja
odottaen jäljellä olevat minutit. Säntilleen puoli kaksitoista Herman
meni kreivittären portaille ja astui kirkkaasti valaistuun eteiseen.
Ovenvartijaa ei ollut. Herman juoksi ylös, aukaisi oven ja näki
palvelijan, joka makasi lampun alla, vanhanaikuisessa, likaisessa
nojatuolissa. Kevein, vakavin askelin kulki Herman hänen ohitsensa.
Sali ja vierashuone olivat pimeät. Lamppu valaisi ne heikosti
eteisestä. Herman meni makuuhuoneesen. Kaapin edessä, joka oli täynnä
vanhoja jumalankuvia, hämärsi kultainen lamppu. Virttyneet
silkkiverhoiset nojatuolit ja sohvat, joista kulloitus oli lähtenyt,
seisoivat surullisessa järjestyksessä pitkin kiinalaisilla tapeteilla
peitettyjä seiniä. Seinällä riippui kaksi portrettia, Parisissa Madame
Lebrun'in maalaamia. Toinen niistä kuvasi noin neljänkymmenen vuoden
vanhaa miestä, punakkaa ja lihavaa, puettuna vaaleanviheriäiseen
pukuun, ja tähti rinnassa; toinen -- nuorta kaunotarta, jolla oli
kotkannenä, hiukset ohimoista sileäksi kammatut ja ruusu jauhotetuissa
hiuksissaan. Kaikissa nurkissa seisoi porsliinisia paimentyttöjä,
pöytäkello, kuuluisan Leroy'n tekoa, koreja, pyörätuoleja, viuhkoja ja
kaikenlaisia naisten koruja, keksittyjä kuluneen vuosisadan lopulla
yhdessä Montgolfierin pallon ja Mesmerin magnetismin kanssa. Herman
meni väliseinän taakse, jossa seisoi pieni rautainen sänky: oikealla
oli ovi, joka vei työhuoneesen; vasemmalla -- toinen, käytävään. Herman
aukasi sen, näki kapeat kiertoportaat, jotka veivät kasvattiraukan
huoneesen... Mutta hän palasi ja meni pimeään työhuoneesen.
Aika kului hitaasti. Kaikki oli hiljaa. Vierashuoneessa löi kello
kaksitoista, ja kaikki vaikeni taas. Herman seisoi, nojaten kylmää
uunia vastaan. Hän oli levollinen; hänen sydämensä tykytti tasaisesti,
niinkuin sen, joka on päättänyt tehdä jotain vaarallista, vaan
välttämätöintä. Kello löi yksi ja kaksi, ja hän kuuli vaunujen
kaukaisen rätinän. Ehdoton levottomuus valtasi hänen. Vaunut tulivat ja
seisattuivat. Hän kuuli kolinan, astinta alas laskettaessa. Talossa
ruvettiin liikkumaan. Palvelijat juoksivat, kuului ääniä, ja kreivitär,
tuskin voiden liikkua, astui sisään ja laskeutui volterilaiseen
nojatuoliinsa. Herman katseli ra'osta. Lisaveta Ivanovna kulki hänen
ohitsensa. Herman kuuli hänen kiireiset askeleensa portaiden astimilla.
Hänen sydämessään kuului jotakin tunnonvaivain tapaista, joka taas
vaikeni. Hän kivettyi.
Kreivitär alkoi riisua päältään peilin edessä. Irroitettiin kukilla
koristettu tanu; otettiin puuteroitu valetukka hänen harmaasta ja
tasaiseksi keritystä päästään. Neuloja karisi sateena hänen
ympärillään. Keltainen, hopealla ommeltu leninki putosi hänen
turponeiden jalkojensa juureen. Herman oli hänen toalettinsa
inhottavimpien salaisuuksien todistajana; vihdoin oli kreivittärellä
jäljellä mekko ja yömyssy: tässä, hänen iälleen sopivimmassa pu'ussa
näytti hän vähemmin hirvittävältä ja rumalta.
Niinkuin kaikki vanhat ihmiset yleisesti, sairasti kreivitär
unettomuutta. Riisuttuaan yltään, kävi hän istumaan ikkunan luo
nojatuoliinsa ja laittoi pois neitsyet. Kynttelit vietiin pois;
huonetta valaisi ainoastaan lamppu jumalainkuvain edessä. Kreivitär
istui aivan keltaisena, liikuttaen riippuvia huuliaan ja kiikutellen
ruumistaan oikealle ja vasemmalle. Hänen sumeissa silmissään kuvautui
ajatuksen täydellinen poissa olo; katsellessa häntä, olisi voinut
luulla, että hirveän ämmän kiikutus ei ollut vapaatahtoinen, vaan
salaisen galvanismin vaikuttama.
Äkkiä nämä kuolleet kasvot selittämättömästi muuttuivat. Huulet
taukosivat liikkumasta, silmät vilkastuivat; kreivittären edessä seisoi
tuntematoin miesihminen.
-- Elkää peljästykö, Jumalan tähden, elkää peljästykö! sanoi tämä
selvällä ja hiljaisella äänellä. Minulla ei ole aikomusta vahingoittaa
teitä; minä tulen rukoilemaan teiltä yhtä suosion-osotusta.
Kreivitär katseli häntä ääneti, eikä näyttänyt kuulevan häntä. Herman
luuli häntä kuuroksi ja, kumartuen aivan hänen korvansa luo, kertoi
hänelle saman. Ämmä oli vaiti edelleen.
-- Te voitte, jatkoi Herman, matkaansaattaa elämäni onnen, ja se ei
maksa teille mitään; minä tiedän, että voitte panna onnenkaupalle kolme
korttia perätysten...
Herman pysähtyi. Kreivitär näkyi käsittäneen, mitä häneltä vaadittiin,
hän näkyi etsivän sanoja vastaukseksi.
"Se oli leikkiä", sanoi hän vihdoin: "vannon teille, se oli leikkiä!"
-- Se ei ole leikin asia, vastasi vihaisesti Herman. Muistatteko
Tshaplitskia, jota autoitte voittamaan?
Kreivitär nähtävästi hämmästyi. Hänen muotonsa kuvasi kovaa
sielunliikuntoa; mutta hän vaipui kohta entiseen tunnottomuuteensa.
-- Voitteko, jatkoi Herman, määrätä minulle nuo kolme varmaa korttia?
Kreivitär oli vaiti; Herman jatkoi:
-- Ketä varten säilytätte te salaisuuttanne? Lastenlapsiako varten? He
ovat rikkaita ilmankin; eiväthän he tiedä rahan arvoakaan. Tuhlaajaa
teidän kolme korttia ei auta. Kuka ei osaa säilyttää isänperintöä, se
kuitenkin kuolee köyhyydessä, vaikka olisi mitä pirullisia ponnistuksia
tahansa. Minä en ole tuhlaaja; minä tiedän rahan arvon. Teidän kolme
korttia minulta ei mene hukkaan. No!...
Hän seisattui ja odotti vavisten vastausta. Kreivitär oli vaiti; Herman
kävi polvilleen.
-- Jos koskaan, sanoi hän, sydämenne on tuntenut rakkautta, jos
muistatte sen ihastusta, jos edes kerran olette hymyilleet
vastasyntyneen pojan itkiessä, jos jotakin ihmisellistä koskaan on
rinnassanne sykkinyt, niin rukoilen teitä puolison, rakastetun, äidin
tunteilla, kaikella, mitä pyhää elämässä löytyy, älkää kieltäkö
pyyntöäni, ilmaiskaa salaisuutenne, mitä teille siitä?... Kenties
siihen on yhdistetty hirveä synti, ikuisen autuuden turmelus,
pirullinen sopimus. -- Ajatelkaa: te olette vanha, kauan teidän ei ole
elettävä -- minä olen valmis ottamaan syntinne sielulleni. Ilmaiskaa
minulle vaan salaisuutenne. Ajatelkaa, että ihmisen onni on teidän
käsissänne; että en ainoastaan minä, vaan lapseni, lastenlapseni ja
lastenlasten lapseni ovat siunaavat teidän muistoanne ja kunnioittavat
pyhyyttä...
Kreivitär ei vastannut sanaakaan. Herman nousi ylös.
-- Vanha noita! sanoi hän, kiristäen hampaitaan; vaan kyllä minä
pakoitan sinua vastaamaan.
Näin sanoen otti hän taskustaan pistoolin.
Nähdessään pistoolin kreivitär toistamiseen näytti kovaa
mielenliikuntoa. Hän heitti päänsä taaksepäin ja nosti kätensä,
ikäänkuin suojellakseen itseään laukausta vastaan -- sitte vaipui hän
selälleen ja jäi liikkumattomaksi.
-- Herjetkää lapsettelemasta, sanoi Herman, tarttuen hänen käteensä.
Kysyn viimeisen kerran: tahdotteko sanoa minulle nuo kolme korttia?
tahdotteko vai ette?
Kreivitär ei vastannut. Herman näki, että hän oli kuollut.