Vanha kreivitär X. istui kammiossaan peilin edessä. Kolme neitsyttä
ympäröi häntä. Yksi piti pune-astiaa, toinen hivusneulikkoa, kolmas
korkeata, tulipunaisilla nauhoilla varustettua tanua. Kreivittärellä ei
ollut vähintäkään vaatimusta ammon aikaa lakastuneesen kauneuteen,
vaan säilytti nuoruutensa kaikki tavat, seurasi tarkalleen
seitsenkymmenlu'un kuoseja ja pukeutui yhtä kauan, yhtä huolellisesti
kuin kuusikymmentä vuotta sitte. Ikkunan luona, ompelupuiden ääressä
istui neiti, hänen kasvattinsa.
"Hyvää päivää, grand'maman", sanoi sisään astuessaan nuori upsieri,
"Bon jour, mademoiselle Lise. Grand'maman, minulla on teille pyyntö."
-- Mikä niin, Paul?
"Suvaitkaa minun esitellä teille muudan ystäväni ja tuoda hänet teille
perjantaina tanssijaisiin."
-- Tuo hänet suoraan tanssijaisiin, ja silloin hänet esittelekin.
Olitko eilen X--in luona?
"Kuinkas! oli varsin hauskaa; tanssittiin kello viiteen. Kuinka
Eletskaja on kaunis!"
- Ja, rakkaani! Mitä hänessä on kaunista? Semmoinenko oli hänen
iso-äitinsä, kreivitär Darja Petrovna?... Paraiksi: hän on kai hyvin
vanhettunut, kreivitär Darja Petrovna?
"Kuinka, vanhettunut?" vastasi hajamielisesti Tomski; "johan hän on
ollut kuollut seitsemän vuotta."
Neiti kohotti päätään ja teki merkin nuorelle miehelle. Hän muisti,
että vanhalta kreivittäreltä salattiin hänen ikäisensä kuolema,
ja puri huultaan. Mutta kreivitär kuuli uutisen suurimmalla
yhtäkaikkisuudella.
-- Kuollut! sanoi hän, minä en tiennyt. Me nimitettiin yhdessä
hovineideiksi, ja kun meidät esiteltiin, niin keisarinna...
Ja kreivitär kertoi sadannen kerran veljensä pojalle anekdootinsa.
-- No, Paul, sanoi hän sitte; auta minua nyt nousemaan. Liisa, missä on
nuuskarasiani?
Ja kreivitär neitsyeineen meni väliseinän taa lopettamaan toalettiansa.
Tomski jäi neidin kanssa.
"Ketä te tahdotte esitellä?" kysyi hiljaa Lisaveta Ivanovna.
-- Narumovia; tunnetteko häntä?!
"En. Onko hän sotilas vai siviili?"
-- Sotilas.
"Insinööri?"
-- Ei, hevosväkeläinen. Vaan miksi luulitte, että hän on insinööri?
Neiti hymyili, eikä vastannut mitään.
"Paul, huusi kreivitär väliseinän takaa, lähetä minulle joku uusi
romaani, vaan, pyydän, ei nykyisiä."
-- Mitenkä, grand'maman?
"Se on, semmoinen romaani, jossa uros ei tapa isäänsä tahi äitiään, ja
jossa ei ole hukkuneita. Minä hirveästi pelkään hukkuneita."
-- Sellaisia romaaneja ei nykyään löydy. Ettekö tahdo ehkä venäläisiä?
"Onko sitte venäläisiä romaaneja? -- Lähetä, hyväseni, lähetä, pyydän!"
-- Anteeksi grand'maman; minun täytyy kiirehtiä. Anteeksi, Lisaveta
Ivanovna! Miksi luulitte te, että Narumov on insinööri?
Ja Tomski meni ulos.
Lisaveta Ivanovna jäi yksin; hän heitti työnsä ja rupesi katselemaan
ikkunasta. Kohta toisella puolella katua kulmakartanon takaa näyttäytyi
nuori upsieri. Puna peitti Lisaveta Ivanovnan kasvot; hän ryhtyi taas
työhönsä ja kumarsi päänsä kanvassikankaan yli. Samassa tuli kreivitär,
valmiiksi puettuna:
-- Käske, Liisa, valjastamaan vaunut ja lähdetään ajelemaan.
Liisa nousi ompelupuiden takaa ja alkoi korjata työtään.
- Mitä, muoriseni! oletko sinä kuuro, vai? huudahti kreivitär. Käske
pian valjastamaan vaunut.
"Paikalla!" vastasi hiljaa neiti ja juoksi eteiseen.
Palvelija tuli ja antoi kreivittärelle kirjat ruhtinas Paavali
Aleksandrovitshiltä.
"Hyvä! kiittää käske, sanoi kreivitär. Liisa, Liisa! minnekäs sinä
juokset?
"Pukemaan itseäni."
-- Ehdit, muoriseni. Istu tähän. Aukaise ensimmäinen osa, lue ääneen...
Neiti otti kirjan ja luki muutamia rivejä.
-- Kovemmin! sanoi kreivitär. Mikä sinun on, tyttö? Onko äänesi
langennut, vai? -- Odota -- nosta tuoli lähemmäksi -- lähemmäksi -- no!
Lisaveta Ivanovna luki kaksi sivua. Kreivitär haukotti.
-- Heitä pois kirja, sanoi hän! Lähetä se ruhtinas Paavalille ja käske
kiittämään. -- No entäs vaunut?
"Vaunut on valmiit", sanoi Lisaveta Ivanovna, katsahdettuaan kadulle.
-- Miksi sinä et ole pu'ettu? sanoi kreivitär; aina sinua pitää
odottaa. Se on, muoriseni, kärsimätöintä!
Liisa juoksi huoneesensa. Ei kulunut kahta minuuttia, niin kreivitär
alkoi soittaa minkä jaksoi. Kolme neitsyttä juoksi yhdestä ovesta ja
kamaripalvelija toisesta.
-- Miksi ette kuule, kun huudetaan? sanoi kreivitär. Sanokaa Lisaveta
Ivanovnalle, jotta häntä odotan.
Lisaveta Ivanovna tuli sisään, puettuna kapottiin ja hattuun.
-- Vihdoinkin! sanoi kreivitär. Kylläpä on koruja! Ja mitä varten? --
Ketä miellyttääkseni?... Minkälainen ilma on? tuulee, kai.
"Ei ollenkaan, teidän ylhäisyytenne! On hyvin tyyni", vastasi
kamaripalvelija.
-- Te aina puhutte, mitä sattuu! Aukaiskaa akkuna. Niinpä onkin,
tuulee! ja oikein kylmä! Riisukaa valjaista! Liisa, me emme lähde:
turhaa oli koristella itseään.
"Ja tämä on elämäni!" ajatteli Lisaveta Ivanovna.
Todellakin, Lisaveta Ivanovna oli mitä onnettomin olento. Katkeraa on
vieras leipä, sanoo Dante, ja raskaat vieraiden portaiden astimet; ja
kuka ei tuntisi riippuvaisuuden katkeruutta, joll'ei ylhäisen rouvan
köyhä kasvatti?
Kreivitär X:llä, tietysti, ei ollut paha sydän, mutta hän oli
itsepäinen, kuin maailman turmelema nainen, itara ja kylmään
itsekkäisyyteen vajonnut, kuin kaikki vanhat, jotka ovat aikaansa
rakastaneet ja ovat vieraat nykyiselle. Hän otti osaa kaikkeen suuren
maailman hyörinään; kävi tanssijaisissa, joissa hän istui nurkassa,
punattuna ja vanhan kuosin mukaan puettuna, kuni tanssisalin
eriskummallisena ja välttämättömänä koristeena; syvään kumartaen
astuivat tulleet vieraat hänen luo, ikäänkuin määrätyn tavan mukaan, ja
sitte ei kukaan enää hänestä välittänyt. Kotonaan otti hän vastaan koko
kaupungin, noudatti ankaraa etikettiä, eikä tuntenut ketään nä'öltä.
Hänen monilukuiset palkollisensa, lihoen ja harmeentuen hänen
eteisessään ja palvelijain huoneessa, tekivät mitä tahtoivat, kilvan
varastellen kuolemaa lähenevää ämmää. Lisaveta Ivanovna oli
kotimarttiira. Hän hoiti taloutta ja sai nuhteita sokerin liiasta
tuhlaamisesta; hän luki ääneen romaaneja -- ja oli syypää tekijän
kaikkiin vikoihin; hän seurasi kreivitärtä kaikilla hänen matkoillaan
-- ja vastasi ilmasta ja kadusta. Hänelle oli määrätty palkka, jota ei
koskaan täyteen maksettu; yhtä kaikki vaadittiin häneltä, että hänen
piti olla puettu kuin kaikki muut, se on: kuin varsin harvat.
Seuraelämässä näytteli hän mitä kurjinta osaa. Kaikki hänen tunsivat
eikä kukaan häntä huomannut; tanssijaisissa tanssi hän ainoastaan
silloin kuin puuttui vis-à-vis'ia, ja naiset ottivat häntä
käsivarteensa joka kerta, kun heidän täytyi mennä kammioon korjaamaan
jotakin koristuksistaan. Hän oli itserakas, tunsi hyvin tilansa ja
katseli ympärilleen kärsimättömänä odotellen vapauttajaa; mutta nuoret
miehet, tarkat kevytmielisessä turhanpäiväisyydessään, eivät
kunnioittaneet häntä huomiolla, vaikka Lisaveta Ivanovna oli sataa
kertaa viehättävämpi röyhkeitä ja kylmiä morsioita, joiden ympärillä he
hyörivät. Monta kertaa, jättäen salaa ikävän ja ankean vierashuoneen,
meni hän itkemään köyhään huoneesensa, jossa oli väliseinä, tapeteilla
verhottu, piironki, pieni peili ja maalattu sänky, ja jossa
talikyntteli himmeästi paloi vaskisessa jalassa.
Kerran -- tämä tapahtui kaksi päivää tämän kertomuksen alussa kuvatun
iltaman jälkeen ja viikkoa ennen tapahtumaa, johon pysähdyimme --
kerran Lisaveta Ivanovna, istuessaan ikkunan luona ompelupuiden
ääressä, sattumalta katsahti kadulle ja näki nuoren insinöörin, joka
seisoi liikkumatonna ja katsella tuijotti hänen ikkunaansa. Lisaveta
Ivanovna laski alas päänsä ja ryhtyi taas työhönsä; viiden minuutin
kuluttua katsahti hän jälleen -- nuori upsieri seisoi samalla paikalla.
Koska hänellä ei ollut tapana virnailla ohi kulkevien upsierien kanssa,
lakkasi hän katsomasta kadulle ja ompeli kaksi tuntia, nostamatta
päätään. Päivällinen oli valmis. Hän nousi ylös, alkoi korjata
ompelupuitaan ja, katsahdettuaan sattumalta kadulle, näki hän taas
upsierin. Tämä näytti hänestä jotenkin kummalliselta. Päivällisen
jälkeen astui hän ikkunan luo jonkunlaisen levottomuuden tunteella,
vaan upsieria siellä ei enää ollut -- ja hän hänen unhotti...
Kahden päivän kuluttua, astuessaan ulos kreivittären kanssa vaunuihin
noustakseen, näki hän taas upsierin. Tämä seisoi aivan portaiden luona,
peittäen kasvonsa majavannahkaisella kauluksellaan; hänen mustat
silmänsä loistivat lakin alta. Lisaveta Ivanovna säikähti, itse
tietämättä miksi, ja istui vaunuihin selittämättömällä vavistuksella.
Palattuaan kotia, juoksi hän ikkunan luo -- upsieri seisoi entisellä
paikalla, silmät suunnattuina häneen; Lisaveta Ivanovna meni pois,
uteliaisuuden kiusaamana ja hänelle aivan oudon tunteen liikuttamana.
Siitä alkaen ei kulunut päivää, ett'ei nuori mies, määrätyllä tunnilla,
olisi ilmestynyt heidän talonsa ikkunan luo. Hänen ja Lisaveta
Ivanovnan välillä syntyi ehdoton tuttavuus. Istuessaan paikallaan
työnsä ääressä, tunsi hän hänen lähestymisensä -- kohotti päätään,
katseli häntä joka päivä yhä enemmän. Nuori mies oli näköjään hänelle
siitä kiitollinen: Lisaveta Ivanovna näki nuoruuden tarkalla silmällä,
kuinka pikainen puna peitti hänen kalvaat poskensa joka kerta kun
heidän katseensa kohtasivat toisensa. Viikon kuluttua hän hänelle
hymyili...
Kun Tomski pyysi kreivittäreltä lupaa saada esitellä ystävänsä, alkoi
tyttö-raukan sydän sykkiä. Mutta kuultuaan, ett'ei Narumov ollut
insinööri, vaan hevoskaartilainen, hän katui, jotta sopimattomasti
kysymyksellään ilmaisi salaisuutensa huikentelevalle Tomskille.
Herman oli venäläistyneen saksalaisen, joka oli jättänyt hänelle pienen
pääoman, poika. Ollen lujasti vakuutettuna riippumattomuutensa
vahvistamisen välttämättömyydestä, ei hän koskettanut korkoihin, eli
palkallaan eikä sallinut itselleen pienintäkään oikkua. Muutoin olikin
hän umpimielinen ja kunnianhimoinen, ja hänen tovereillaan oli harvoin
tilaisuutta nauraa hänen liikanaista säästeliäisyyttään. Hänellä oli
kovat intohimot ja tulinen kuvitus; mutta lujuus pelasti hänet
nuoruuden tavallisista hairahduksista. Niinpä esimerkiksi, ollen
sielussaan pelaaja, ei hän koskaan ottanut kortteja käsiinsä, sillä hän
laski että hänen omaisuutensa ei sallinut hänen (niinkuin hän tapasi
sanoa) "uhrata välttämätöintä toivossa voittaa liikoja" -- ja
kuitenkin hän koko yöt istuskeli korttipöytien ääressä, seuraten
kuumeentapaisella vavistuksella pelin eri käänteitä.
Juttu kolmesta kortista teki hänen mielikuvitukseensa kovan vaikutuksen
ja koko yönä ei se lähtenyt hänen päästään. "Mitähän" -- arveli hän
seuraavana päivänä illalla, maleksiessaan Pietarissa -- "mitähän,
jos vanha kreivitär ilmaisee minulle salaisuutensa! tahi määrää
minulle nuo kolme ikuista korttia! Mikäs on koittaessa onneaan? --
Esitelläitä hänelle, pyrkiä hänen suosioonsa, ehkäpä ruveta hänen
rakastajakseen; vaan tähän kaikkeen tarvitaan aikaa, ja hän on
kahdeksankymmenenseitsemän vuoden vanha; hän voipi kuolla viikon,
kahden päivän kuluttua!... Ja itse juttu?... Voiko sitä uskoa?...
Säästeliäisyys, kohtuullisuus ja ahkeruus, ne ovat minun kolme
uskollista korttiani, ne tekevät minun pääomani monenkertaiseksi ja
hankkivat minulle levon ja riippumattomuuden!" Näin mietiskellessään
saapui hän yhdelle Pietarin pääkaduista, vanhaan tapaan rakennetun
kartanon kohdalle, katu oli täynnä ajoneuvoja; vaunuja toinen toisensa
perässä tuli valaistujen portaiden eteen. Vaunuista tuon tuostakin
pisti esiin milloin nuoren kaunottaren soma jalka, milloin helisevä
saapas, milloin juovikas sukka ja diplomaati-kenkä. Turkkeja ja
viittoja vilkahteli muhkean ovenvartijan ohitse. Herman seisattui.
-- Kenen talo tämä on? kysyi hän kulmassa seisovalta polisimieheltä.
"Kreivitär X--n", vastasi polisimies.
Herman vavahti. Kummallinen juttu tuli taas hänen mielikuvitukseensa.
Hän rupesi kävelemään talon ympäri, ajatellen sen emäntää ja hänen
ihmeellistä taitoaan. Myöhään palasi hän rauhalliseen kotiinsa; pitkään
aikaan ei hän voinut nukkua, ja kun uni valtasi hänen, näkyi hänelle
kortteja, viheriäinen pöytä, paperirahakimppuja ja kultakasoja. Hän
asetti kortin kortin jälkeen, käänsi varmasti kulmia, voitti alati, ja
veti puoleensa kultaa, pani paperirahoja taskuunsa. Herättyään kyllä
myöhään, huoahti hän fantastillisen rikkautensa tähden, lähti taas
kuljeskelemaan kaupungille, ja taas saapui hän kreivitär X--in talon
kohdalle. Tietymätöin voima näkyi vetävän häntä sinne. Hän seisattui ja
alkoi katsella ikkunoihin. Yhdessä näki hän mustahivuksisen pään, joka
oli kumarruksissa, luultavasti joko kirjan tahi työn ääressä. Pää
kohottautui. Herman mäki verevät kasvot ja mustat silmät. Tämä hetki
ratkaisi hänen kohtalonsa.