VI

Kun "Pilvi" lähti, oli Aarteella se tunne, että kaikki kohtalon voimat

olivat liitossa häntä vastaan. Matkalle hän kyllä oli päässyt, mutta

millaisissa olosuhteissa! Hän inhosi kapteenia niin, että tuskin

tahtoi katsoa häneen, ja miesten puheita hänen ei paljoakaan tarvinnut

kuunnella, huomatakseen kuinka raakoja ja irstaita ne olivat. Aarre

määrättiin "oikean puolen" vahtivuoroon, jossa päällikkönä oli toinen

perämies ja miehistönä paitsi häntä, "jungmannia", ylipursimies ja

kaksi matruusia. Toinen näistä oli se, joka oli ollut Atlan seurassa,

Aku Valli nimeltään. Häneen Aarre alusta alkaen katsoi syrjäsilmällä,

mutta hän oli kumminkin ainoa, joka tuttavallisesti lähestyi uutta

toveriansa jo ennen yötä.

He olivat syöneet illallisen, jota vastaan ei ollut mitään

muistuttamista, ja tulleet ylös kannelle. Ylipursimiehellä oli

ensimmäinen ruorivuoro, toinen matruuseista oli tähystäjänä, mutta

Aarre ja Valli seisoivat jouten, koska yövuorolla ei tehty laivan töitä.

-- Tämä on kaunis ja luja laiva, alkoi Valli.

-- Onhan edes jotakin hyvää, vastasi Aarre kuivasti.

-- Entäs palkka sitten? Kapteenin täytyy maksaa hyvästi, sillä hän on

huonossa huudossa. Palkan tähden minäkin lähdin uudelle matkalle vielä.

Mitä sinä saat?

-- Ruokani, vastasi Aarre, koettaen nauraa. Toinen luulikin sen

leikiksi.

-- No siitä ei paljon kostu. Kyllä nyt vielä ensi iltana kelpasi, ja

ehkä huomenna myöskin, mutta tavallisesti ei saa haikailla, jos leipä

pölähtää tomuksi ja hernerokka elää.

Samassa mies horjahti lyönnistä, jonka hän odottamatta sai vasten

kasvojansa. Kapteeni oli lähestynyt takaapäin ja kuullut joka sanan.

-- Pidä suusi kurissa toiste, hän sanoi. -- Ja sinä korvasi, hän lisäsi

uhkaavasti Aarteelle, käyden ohi.

Aarre tunsi, että jos hän Vallin sijassa olisi iskun saanut, hän ei

olisi voinut itseänsä hillitä. Seurauksia kysymättä hän olisi ryhtynyt

käsiksi kapteeniin. Mutta Valli ei tehnyt mitään, loi vain vihaisia

silmäyksiä ja kiroili puoliääneen.

-- Kyllä sitä saat koettaa tuon saatanan kanssa, sanoi hän, painellen

ajettuneita huuliansa.

Aarre muisti ainoata lyöntiä, jonka hän elämässään oli saanut,

korvapuustia isän kädestä. Siitä kiihottuneena hän oli lähtenyt kenties

saamaan korvapuusteja raa'alta vieraalta mieheltä...

Ylipursimies helähytti edessään olevaa kelloa merkiksi, että hänen

tuntinsa oli kulunut loppuun. Aarre meni vuorollensa ruoriin, edeltäjä

sanoi suunnan ja antoi neuvoja. Niin pian kuin Aarre pääsi työhön

kiinni, keveni hänen ahdistunut ja kiihtynyt mielensä. Hän tarkkasi

kompassia ja piteli peräsintä varmasti ja vakavasti. Vahtipäällikkö

tuli katsomaan hänen viereensä ja oli tyytyväinen.

Sitten tähystystunti, sitten tunti vapautta jälleen. Oli jo aivan

pimeätä, kuun syrjä vain paistoi hiukan suurempana kuin viime yönä ja

tähdet loistivat yhtä kirkkaasti.

Viime yönäkö se oli? Aarteesta tuntui viikkoja vierineen siitä kuin

hän Valkamasta lähti. Hänen ajatuksensa palasivat sinne, ensimmäiseksi

pieneen asuntoon, jonka ikkunoista kukkaset heloittivat valkoisten

uudinten takaa.

-- Nukkuuko hän? Ehkä hän valvoo ja muistaa minua. Minä tiedän, että

hän ei voi olla muistamatta; minä ymmärsin sen, kun hän itki. Ja

kuitenkin, kuitenkin...

Hän sanoi, että minä olen hänen ystävänsä, että hän ihailee minua ja

katsoo kuin matalasta maasta korkealle. Minä vihaan ystävyyttä, kun se

asettuu rakkauden sijaan! Ja miksi hän katsoo ylös minuun? Tietysti

sentähden, että minua sanotaan paroniksi. Minä vihaan sitä, että olen

paroni!

Aarre naurahti. -- Enhän minä olekaan paroni, olen William Rantanen,

joka tekee työtä viheliäisestä ruoasta ja saa tyytyä potkuihin ja

lyönteihin, jos kapteeni näkee hyväksi. Enkö minä _nyt_ kelpaisi

hänelle?

Mieletönhän minä olen. Ei nimi muuta minua sen oikeaksi omistajaksi...

Kuinka ihmeellistä sentään, että "meren pari" ei kuulunutkaan yhteen!

Aarre tunsi vihlovaa katkeruutta, mutta samassa hän ponnisti sen pois

ja nousi uhmailemaan. -- Jos hän ei tahdo, voin minäkin olla ilman.

Olen mies, ja minun täytyy olla voimakas. Kaunis on meri, joka ympäröi

minua, suuri ja hurmaava. Eikö riitä, jos meri on morsiameni!

Meri lauloi jälleen:

-- Minä lemmin, lemmin sua!

Kauan mä kutsuin ja kauan mä vuotin;

saavuitko turhaan ja turhaanko luotin?

Etkö sä lemmi mua?

Aarre kuunteli, ja hänen poskensa alkoivat hehkua. Mutta hyrskeen läpi

hän kuuli toisenkin valittavan äänen:

"Miss' on tän' iltana poikani?"

Hän näki mielikuvissaan selvästi äidin kasvot ja tunsi hänen äänensä.

Se oli niin suloista ja pyhää, että sydän suli, mieli heltyi, ja meren

kiehtovat sävelet kuolivat pois etäisen kaiun lailla. Aarre huokasi

syvään. Lyötiin "kahdeksan lasia", ja vahtivuoron muutto. Hän nousi,

mennäkseen toisten mukana levolle. Ruhvin kovalla, kapealla vuoteella

hän äitiä ajatellen lapsellisesti rukoili iltarukouksen. Hän ei voinut

olla lupaamatta, että hän kohta satamaan saavuttua kirjoittaisi pyytäen

anteeksi.

Aarre oli hyvin väsynyt ja nukkui pian epämukavuudesta huolimatta,

mutta uni loppui lyhyeen, sillä varhain joku survaisi häntä kylkeen,

ilmoittaen että oli aamukahvin aika. Kello neljältä piti olla työssä

jälleen. Se oli virkeätä, hauskaa puuhaa. Korjailtiin purjeita ja

vanttiportaita, tervattiin köysiä, öljyttiin mastoja ja valkaistiin

raakain neniä. Aarre sai käskyn kiivetä mesanimaston latvaa maalaamaan,

ja hän oli iloinen kuin koulupoika, pyrkiessään ylös maaliastioineen.

-- Varo, ettet kupsahda sieltä kuperkeikkaa, huusi Valli. Mutta Aaretta

ei pyörryttänyt vähääkään. Hän teki työnsä ripeästi ja pysähtyi vain

joskus luomaan pitkän silmäyksen aavalle, viheriänhohteiselle merelle.

Kuinka ihanaa, kuinka ihanaa! Nyt hän oli valmis vastamaan meren

lemmenlauluun:

-- Sua rakastan!

Muistot on muistoja, kaikki ne heitän,

mennyt on mennyttä, helmaas ne peitän,

meri, morsian! -- --

Aamupäivän lepovuorolla miehet jatkoivat kesken jäänyttä yöunta,

mutta iltapäivällä enimmäkseen istuskeltiin ruhvissa tupakoiden ja

pitäen hauskaa. Aarre oli usein saaristossa kalamatkoilla laskenut

leikkiä iloisena poikana muiden joukossa, ja nytkin hän lyöttäytyi

tovereittensa pariin, koettaen unohtaa epämieluisan vaikutuksen, jonka

heidän puhetapansa ensi kuulemalta oli tehnyt häneen. Hän oli paljon

hilpeämmällä mielellä tänään ja näki kaikki asiat paremmassa valossa.

Kapteenikin oli pysynyt kajuutassansa suurimman osan päivää eikä ollut

häntä kiusoittanut inhottavalla pöhönaamallaan.

Siellä kerrottiin muistelmia entisiltä matkoilta. Toinen matruuseista,

Nelsson, oli kulkenut kaukaisilla etelävesillä ja kokenut seikkailuja

jos jonkinlaisia. Aarteen mieleen johtuivat kotirannan muinaiset

kalanperkuut, joissa Sööterpummi oli tarinain sankarina, ja merielävät,

joita hän oli luvannut kerran tuoda Laineelle tuliaisiksi. Hän

innostui muistoistansa ja otti vilkkaasti osaa kertomukseen, kysellen,

huomauttaen, pistäen joukkoon hupaista höystettä. Puolessa tunnissa hän

oli voittanut miesten suosion. Mutta sitten tuli toisenlaisia juttuja.

Ylipursimies, liukaskielinen ja vilkkusilmäinen veitikka, pani alkuun,

Valli säesti, ja nyt vasta Nilssonin kielenkanta oikein vapautui.

-- Olisittepa nähneet Intian mustasilmiä! Ja teuhanneet siellä ja

sielläkin... Voi sun --

-- Taisivat olla vähän kauniimpia kuin se vanha viirusilmäinen akka

Hampurissa, muistatkos Valli? Ylipursimies iski nauraen silmää.

-- Hiiteen minä akat heitän, naljaili Valli samaan nuottiin. -- Minulla

on kaunis tyttö Helsingissä. Se on se, jota meidän kapteenimmekin

hyvittelee -- ja tämä myös, hän nyökkäsi Aarteelle, -- niin, eikö

kannata, vai mitä?

-- Kannattaa mennä hengittämään puhdasta ilmaa, vastasi Aarre, nousi

ja lähti ulos. Hän ei sillä hetkellä välittänyt kompasanoista, joita

sateli hänen jälkeensä. Koko hänen olemuksensa oli kuohussa ja

kapinassa.

Kannelta jo hänen vastaansa kaikui karkeita kirosanoja, ja hän näki

vasemman puolen vahtipäällikön, ensimmäisen perämiehen, käsipuolesta

ravistelevan nuorta, kalpeata poikaa. Aarre ei vielä paljon tuntenut

näitä miehiä, jotka työskentelivät eri aikaan kuin hänen vuorokuntansa.

Hän kysyi "timperiltä" ja sai kuulla, että poika oli Jaakko Ahvenainen

nimeltään, jo kuusitoistavuotias, vaikka niin pieni ja hento. --

Ensikertalainen ja kopelo, pudotti maalipöntön, kun piti kiivetä

mastoon, ja siitä roiskui pilkkuja perämiehen housuihin. Poika pahanen,

kyllä hän nyt itse saa housuillensa!

Aarre ei tietänyt, minne kääntyisi; hän ei tahtonut katsella

selkäsaunaa. Mikä kauhea luola tämä laiva olikaan! Tuskalla hänen

täytyi ajatella: -- Se on minulle Jumalan rangaistus. Minä tein väärin,

kun lähdin vanhempaini tietämättä; siksi jouduin tällaiseen paikkaan.

En milloinkaan ole aavistanut, kuinka paljon merimies voi saada kärsiä.

Ei hän sitä aavistanut vieläkään. Seuraavina päivinä oli suloinen,

tyyni ilma, merenkululle kyllä haitallinen, sillä laiva ei edennyt

paikastaan, mutta miehille mukava ja vaivaton. Ruoka oli edelleen

joltisenkin kunnollista, kapteeni ryypiskeli itsekseen tai ensimmäisen

perämiehen kanssa eikä häirinnyt ketään, ja omasta vahtipäälliköstään,

toisesta perämiehestä, Aarre oppi pitämään paljon. Eniten hän

pelkäsi iltapäivän sisävuoroa, sillä hän ei saattanut tottua

toveriensa liukkaisiin juttuihin, ja pilkanalaiseksi joutumista hänen

kunniantuntonsa ei ajan pitkään sietänyt. Mutta hän koetti näyttää

urhealta ja tokaista sattuvia sukkeluuksia, ja ne pystyivätkin koko

hyvästi, varsinkin kun hänen notkeutensa työssä ja hänen henkensä

luontainen ylemmyys vaikutusta tukivat. Ylipursimies ja Valli alkoivat

vähän hillitä kieltänsä hänen kuten vahtipäällikönkin läsnäollessa, ja

Aarre tunsi itsetietoista tyydytystä siitä. Silloin voi sattua, että

Nilsson ryhtyi kujeeseen: syyti törkeyksiä niin paksulta, että Aarre

suuttuneena poistui; ja sitten remahti nauru, ja huvitus alkoi jälleen

ilman ohjia ja pitimiä. Aarre puolestaan lauhdutti kannella harmiansa

juttelemalla hyväntahtoisen timperin kanssa, joka teki hänelle selkoa

"vasemman puolen" miehistä, varsinkin nuoresta Jaakosta.

-- Lesken poika, hyvä ja siivo, hän kertoi, luoden säälivän silmäyksen

sinnepäin, missä Jaakko auringon paahteessa kutoi kaapelia. -- Se on

ikävä ja se pelkää; sentähden kai se on vähän päästänsä pyörällä. Eikö

tuostakin nyt sopisi siirtyä varjoisampaan paikkaan?

Aarteen sydämen hellät kielet värähtivät. Hän meni Jaakon luo ja vietti

koko lepoajan hänen kanssaan.

Jo kolme päivää oli kestänyt tyyntä ja kuumaa. Illalla alkoivat

taivaanrannat muuttua sinisestä lyijynvärisiksi, ja miehet pudistelivat

päätänsä. -- Tämä ei tiedä hyvää, saamme myrskyn. Kapteeni vain ei

huolehtinut. Hän oli juuri sen verran humalassa, että oli parhaalla

tuulellaan, jopa niin erinomaisella, että kutsui koko miehistön

ottamaan "tuulennostoryyppyjä". Se oli harvinaista huvia. Kapteeni teki

veljellistä seuraa, halpa konjakki vuoti virtana laseihin, Nilsson löi

nyrkkiä pöytään, ja Valli ilmoitti kohti kurkkuaan, että

"En minä meripoika rimputtele,

vaan laulan minä heliästi --"

-- No pojat, jungmannit, juokaa, juokaa, sopersi kapteeni. -- Sinäkin,

herrasmies, eikö kelpaa?

Huomio kääntyi Aarteeseen ja Jaakkoon, jotka seisoivat oven luona,

aikeissa vetäytyä kannelle. Jaakko ei ollut maistanutkaan, Aarre oli

juonut jonkun pisaran.

-- Ei kiitoksia, sanoi Jaakko arasti, ja Aarre vastasi: -- Minä jo join.

-- Mokomaa juomista! huusi Nilsson. -- Se on niin hemmetin pyhä, että

jätti lasinsa tuohon noin, juuri tuohon, ja nyt minä sen otan, ssaa --

-- Mutta sinun pitää juoda, herraskarkuri, rähisi kapteeni, hoiperrellen

pöytänsä äärestä.

Aarre säikähti kapteenin käyttämää nimitystä ja huomasi jälleen

parhaaksi turvautua vanhaan voittokeinoonsa. Reippaasti hän otti lasin

ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Entäpä tätä, yksi lasi... Oli

hän joskus kotonakin maistanut, kun oli vieraita, sillä isä ei ollut

ehdoton raittiusmies. Äiti sitävastoin --

Ei sitä nyt ollut aikaa ajatella. -- Kippis! hän sanoi mahdollisimman

iloisesti. -- Heleijaa, veikot, minun on ruorivuoroni. Vahtipäällikkö

varmaankin siellä janoon kuolee. Ja sitten hän livahti ulos.

Hän hämmästyi katsoessaan taivasta. Tavattomalla nopeudella pilvet

olivat joka haaralta vetäytyneet kokoon, ja ilma näytti jo mustalta ja

öiseltä, vaikka aurinko tuskin oli saattanut laskea. Nuorat kitisivät

hiljaa, ikäänkuin valittava sairas uhkaavien kouristusten edellä. Meri

kohosi vasta verkalleen, liikutellen laivaa melkein huomaamattomasti,

mutta sen katsanto oli synkkä ja kammottava, täynnä turman ennettä.

Peränpitäjän merkinlyönnit helisivät yhtämittaa. Juostessaan kohti

Aarre ehti vetää kellonsa esiin ja huomata, ettei aika vielä ollut

ummessa. Samassa hän ymmärsi, miksi ne soivat.

-- Jumalan tähden, riennä hälyttämään miehiä! Tämä on meidän

perikatomme, elleivät joudu. Minä en voinut hievahtaa, paikka on karien

tähden kaikkein vaarallisimpia...

Juosten Aarre palasi, syöksyi alas portaita ja temmattuaan oven auki

törmäsi Jaakkoon ja kapteeniin. Hän kuuli samean äänen tyrkyttävän: --

Vielä yksi! No, ole kiltti poika nyt... Kaksi jo meni, kyllä kolmaskin

menee... No, etkös juo? Vai et? Pidä kiinni, Nilsson, älä laske...

-- Myrsky uhkaa! Rientäkää pian kannelle! huusi Aarre yli rähinän ja

melun. -- Tulkaa! Joutukaa!

Hätäännyksissään hän ennätti omassatunnossaan tuntea polttavan

pistoksen siitä, että oli unohtanut Jaakon. Poika oli kauheassa

tuskassa, vapisi kuin haavanlehti ja voi kovasti pahoin. Yleisen

liikkeen syntyessä Aarre kiireesti kuljetti hänet ruhvin vuoteelle,

katseli häntä silmänräpäyksen, kun hän kalpeana lepäsi, taputti häntä,

sanoen "Jaakko parka", ja sitten hän ryntäsi pois, sillä henkensä

edestä täytyi kiiruhtaa. Toinen perämies jo jakeli nopeita komentoja;

kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat kykenemättöminä. Entä miehet?

Aarre tiesi heidän tilansa ja käsitti samalla, että häntä, ainoata

täysin selvää, odotti raskain edesvastuu työstä, niin ensikertalainen

kuin hän olikin.

Hirvitti katsella, kuinka humalaiset miehet mastoihin kiipesivät.

Mutta Aarre ei joutanut heitä seuraamaan silmillänsä; hän itse oli

saanut vaikean tehtävän, suuren latvapurjeen kiinnisitomisen. Salamat

jo sinkoilivat ilmassa, jyräys pamahti, vettä alkoi kaatamalla sataa.

Se oli taistelua elämästä ja kuolemasta; joka hermo oli pingoitettuna,

joka jäsen jänteessä. Se onnistui. Syvästi huoahtaen Aarre nojautui

hetkeksi lepäämään, uupuneena, läpimärkänä, osaamatta ajatella muuta,

kuin että se nyt oli tehty, hän ei itsekään ymmärtänyt millä voimalla.

-- Miten minun olisi käynyt, jos en olisi ennen niin paljon purjehtinut

kaikissa säissä? hän ajatteli.

Sihinää, suhinaa. Ankara vihuri kallisti laivaa, jotta alimmat

raakapuut sattuivat mereen. Aarre tarttui kiinni käsin ja jaloin,

tuntien himmeästi, että varmaankin oli viimeinen hetki käsissä. Hänen

täytyi sulkea silmänsä, eikä hän sitten tajunnut mitään, kuuli vain

kuohua, kohinaa, veden pauhua ja ukkosen jylinää ympärillänsä. Mutta

hänen sydämensä läpi värähti jotain muutakin, jotain salaperäistä ja

ihmeellistä. Oliko mahdollista, että hän kuuli laulua?

"Suojaa mun eksynyt lapseni,

jos millä hän tiellä lie..."

Aarre ei tietänyt, kuinka pitkä aika oli kulunut. Hänestä se tuntui

mittaamattomalta, mutta se saattoi olla vain silmänräpäys. Laiva oli

pystyssä jälleen, ja kiirehtien hän laskeutui mastosta kannelle. Hän

oli pelastunut kuin ihmeen kautta, ja hän ymmärsi, mikä sen oli saanut

aikaan: äidin rukous.

Alhaalla oli kaikki huiskin haiskin ja surkeassa tilassa. Kannella

vesi läikkyi, uitellen astioita, puita, nuoria ja romua sekä päälle

päätteeksi pöhöistä kääröä, joka kieri laidasta laitaan, huutaen

haikeasti apua kapteenin käheällä äänellä. Näky oli säälittävän

hullunkurinen. Missä muut miehet olivat, kun ei kukaan auttanut? Aarre

katsoi ympärilleen ja sitten ylös. Purjeiden kimpussa kaikki tyynni.

Hän ei kovin kiirehtinyt mennessään kääröä nostamaan, mutta menihän

kuitenkin ja auttoi hänet kajuuttaan. Samassa hän muisti Jaakon. Poika

raukka, kuinka mahtoikaan hänen laitansa olla? Hänen luoksensa täytyi

rientää, odotti kannella työ mikä tahansa.

Vesi lainehti ruhvinkin lattialla, ja siitä Aarre tapasi pojan,

ei päihtyneenä, vaan sairaana, kovin sairaana. Hänen kasvonsa

kirkastuivat, kun hän tunsi tulijan.

-- Kuinka te olette hyvä, sanoi hän, kun Aarre häntä hoivaili hellästi.

-- Noin minun äitinikin tekisi, jos voisi...

-- Minullakin on rakas äiti, sanoi Aarre hiljaa, kostuvin silmin.

-- Äiti on köyhä ja meitä on monta... Minä en voi olla kotona enkä minä

tätä kestä... Voi, jos saisin kuolla!

Hän itki katkerasti, ja Aarre koetti lohdutella.

-- Älä sano niin, kyllä se käy. Jumala antaa sinulle voimia.

Poika nosti päänsä, pyyhkien kyyneleitä. -- Oletteko te uskovainen? hän

kysyi epäröiden ja arasti, mutta iloinen odotus kajasti kasvoilta.

Sitä kysymystä ei kukaan ollut ennen tehnyt Aarteelle, eikä hän koskaan

ollut sitä ajatellut. Se tuli pistona sydämeen, hän ei voinut sitä

väistää.

-- Ei, en luule, hän sopersi, pudistaen päätänsä. -- Ei, en minä ole...

Poika tunsi varmaankin suurta pettymystä, ja Aarre kävi surulliseksi

itsekin. He näkivät toisensa selvästi ainoastaan salamain risteillessä.

Oli pelottavan juhlallista. Mutta ulkoa kuului huutoja ja kovaäänisiä

käskyjä, levotonta liikettä ja myrskyn mylvinää. Aarre käsitti,

että hänen täytyi mennä, ja hän jätti hyvästi Jaakon, joka hymyili

kärsivällisesti, sanoen voivansa jo paljon paremmin.

Se oli kauhea yö, täynnä kuoleman vaaraa ja äärimmäisiä voimain

ponnistuksia. Aamupuoleen pääsi uupunut toinen perämies levolle;

ensimmäinen perämies oli jotenkin selvinnyt ja käynyt ruoriin, ja

kapteenikin oli jalkeilla jälleen, huutaen itse komentoja. Aarre

tunsi melkein menehtyvänsä väsymyksestä, vilusta ja hiukaisevasta

pahantunteesta. Hän nojautui mastoon, koko laivan pyöriessä hänen

silmissään. Silloin hän säpsähti kapteenin ääntä, joka kuului sillalta:

-- Ahvenainenko sieltä kömpii esille? Ylös prammiin! Etkö näe, vetelys,

että purje on haljennut? Ei Valli yksinään sille mitään mahda.

Aarre selvisi pyörryksistään ja juoksi paikalle. -- Jaakko, sinä täällä?

-- Minun tuli vilu, koetin liikkua...

-- Sinä et voi kiivetä prammiin, minä menen. Samassa Aarre jo kiiti

ylös.

Mutta kapteeni suuttui; hän oli nyt jälkihumalan pahalla päällä. -- Vai

et sinä tottele, Ahvenainen? Ylös heti! Kyllä siellä kolmellekin on

tekemistä. Vai pitääkö sinua köydenpätkällä opettaa työhön?

Myrskyn kohinalta Aarre ei kuullut, mitä kannella puhuttiin, mutta kun

hän katsoi alas, näki hän kauhukseen Jaakon kiipeämässä. Hän koetti

huutaa, mutta myrsky tukahutti äänen. Äkillinen tempaus kallisti

laivaa, poika horjui, kädet heltisivät, kuului huuto: "Herra Jeesus!"

-- pyörteet kuohuivat, eikä Jaakkoa näkynyt enää. Seuraavassa tuokiossa

laiva oli jo monen sylen päässä siltä paikalta.

Aarre ryntäsi alas kuin poissa suunniltansa. Silmät säihkyivät hän

huusi kapteenille vasten kasvoja: -- Murhaaja! Te olette murhaaja!

Kapteeni tukahutti hämärät tunnonnuhteet raivoon, joka puhkesi kuin

villieläimen. -- Sitokaa kiinni tuo mies! hän kiljui käheästi. Aarre

seisoi uljaana ja uhkaavana eikä pelännyt; hän olisi sillä hetkellä

antanut lyödä itsensä kuoliaaksi ennemmin kuin vaiennut. Mutta koko

miehistö oli järkytetty eikä kukaan liikuttanut kättänsä, ei edes

Nilsson. Toiset seisoivat mykkinä kauhistuksesta, toiset mutisivat

synkästi keskenään. Vihdoin timperi astui esiin.

-- Siunaus nyt on luettava, hän sanoi vesissä silmin.

-- Tahtooko kapteeni kirjan? kysyi vasemman vuoron matruusi.

-- Käske perämiestä, vastasi kapteeni, kirosi ja kääntyi pois.

Hetkeä myöhemmin puolihumalainen ensimmäinen perämies seisoi

komentosillalla, kädessä virsikirja, joka hänelle oli tuotu, lukien

kuin huonoa konetta vääntämällä: -- "O sinä kaikkivaltias, laupias ja

ijankaikkinen Jumala, sinä joka synnin tähden olet ihmiselle määrännyt,

että hänen kuoleman pitää..."

Meren mahtava pauhu säesti hautarukousta. Mustille, vaahtoharjaisille

laineille heitti nouseva aurinko verenhohtoisen kajastuksen. Ne

pitelivät poikaa helmassaan jo kaukana, kaukana hurjasti kiitävästä

"Pilvestä".

Sitten timperi aloitti virren ainoasta kirjasta, mikä löytyi. Aarre

seisoi hänen vieressään, Valli ja toinen matruusi kurkistivat olan

takaa. Se oli kaunis virsi hautauksesta merellä.

-- -- "Merehen meiltä ruumis tää

nyt jääpi hautanansa,

mut Jeesus Kristus herättää

sen sieltä aikanansa.

Kun kaikki kerran koottu on

etehen Herran tuomion,

hän myös on silloin kanssa -- --"

-- Hän on syyttämässä kahdenkertaista murhaajaansa ja itse Jumalaa

myöskin, ajatteli Aarre. Hänen mielensä ei ollut hellyksissä, se oli

synkkä ja kapinoiva. -- Poika uskoi Jumalaan, ja miksi nyt tällainen

vääryys sai kuitenkin tapahtua? Mutta sitten hän pelästyi omain

ajatustensa juoksua. -- Niin, ehkä juuri siksi, että hän uskoi...

Kuinka hän itki, toivoen kuolemaa! Elämä olisi ollut ehkä pelkkää

kärsimystä hänelle, mutta hänen rukouksensa kuultiin, ja nyt hänen on

hyvä olla...

Aarre koetti rauhoittua, mutta kauhun kuvat kulkivat yhä hänen

väsyneissä aivoissaan. Myrsky oli hiukan hiljennyt, ja ne miehistä,

jotka koko yön olivat valvoneet, päästettiin nukkumaan. Hän ummisti

silmänsä, mutta kuvat väikkyivät lakkaamatta ympärillä. Se oli kuin

aaltojen tanssia, hurjaa kuolemantanssia, nousua, laskua, kuohua,

pyörrettä, kietomista vilpoisiin käsivarsiin ja sulkemista mustaan

syliin. Meri, meri, sinä joka kerran hohdit hurmaavana vihreässä,

kimaltelevassa puvussa ja vaahtoisessa morsiushunnussasi -- kuinka

petollinen sinä olitkin, hymyilevä kauhun henki, hääyön syleilyyn

tukehduttava morsian!

Meri hätääntyy, kuullessaan syytöksiä rakkaimmaltaan. Lemmenkateisena

se pelkää laskea käsistään laivaa, joka nopeasti ja varmasti liitää

kohti läheistä määräänsä. Tuuli yltyy taas, heittäytyen vastaiseksi.

Oi niitä tuskan ja kärsimyksen päiviä! Nälkää, sillä vesi tunki

säiliöön, turmellen ruokavarat; vilua, sillä vaatteet olivat märkinä

aamusta iltaan ja illasta aamuun; työtä yli voimien, kipua, kirouksia,

iskujakin sopivissa tilaisuuksissa, sillä kapteeni vihasi Aarretta ja

väijyi kostoa sille, joka häntä oli julkisesti solvaissut. Aarre ei

uhmannut eikä kuohahdellut enää. Ylenmääräinen kärsimys väkisinkin

taltutti, epätoivo lamasi, heikkous tylsistytti vihdoin. Hänen piti

menehtyä, se näkyi olevan ennakolta määrätty.

Ensimmäisestä myrsky-yöstä satamaan -- neljä vuorokautta, ei enempää.

Valkamasta Kööpenhaminaan -- ei täyttä kahta viikkoa. Mutta Aarteesta

tuntui, että hän oli kestänyt vuosien kokemukset ja äkkiä vanhentunut

toisen verran.

Oli aamu, kun rantaan saavuttiin, ja Kööpenhamina, Itämeren kaunis

kuningatar, heräsi hymyilevänä auringon paistaessa; mutta kukaan

miehistä ei pyytänyt muuta kuin ruokaa ja lepoa. -- Ja konjakkia! huusi

Valli, kun näki kapteenille tuotavan. Toiset yrittivät nauraa, mutta

ei se oikein maittanut. -- Illalla menemme maihin ja sitten latkimme,

vakuutti Nilsson.

Se oli susien ahmintaa ja karhujen unta. Terveydeksi varmaan, koskapa

he jo iltapuoleen olivat virkeämpiä ja huvinhaluisempia kuin konsanaan.

Maissa piti viivyttämän ainoastaan muutamia päiviä, sillä sinne oli

poikettu kapteenin yksityisten asiain tähden eikä lastia purkamaan;

täytyi nyt ahnehtien käyttää aikaa hyväksensä ja kukkuramitalla korvata

menneet vaivat.

Laivan ympärillä tunkeili väkeä kaikenkaltaista: salaperäisiä

kuiskuttelijoita, koreita katutyttöjä, joutilasta satamakansaa. Yhden

miehen vakava ryhti erottui muista. Hän astui "Pilveen" ja puhutteli

väestöä ystävällisesti tanskankielellä, kutsuen jumalanpalvelukseen

Bethel-laivalle. Enimmät eivät häntä täysin ymmärtäneet; siten Aarre

joutui hänen kanssaan puheisiin. -- Tervetultua, odotan teitä varmaan,

hän sanoi sydämellisesti. -- Jumalan rauhaa, nuori ystävä!

Aarre oli ennen käynyt vanhempainsa kanssa Kööpenhaminassa, ja häntä

pelotti, että joku tuttava tai sukulainen hänet tapaisi ja tuntisi.

Mutta sitten hän katsoi pellinpalaseen. -- Ei, ei se ole mahdollista,

niin kurjalta näytän. Huoletta voin mennä kaikkialle, mihin muutkin

merimiehet.

Kutsujan käytös oli ollut aivan yksinkertainen, eikä hän mitään

erinomaista puhunut, mutta Aarre ei käsittänyt, mikä siinä lämmitti,

elvyttäen hänet tylsän synkkyyden tilasta, johon hän oli vaipunut.

Kohta lensi hänen mieleensä kirje äidille. Niin, se oli kirjoitettava

nyt ensiksi. Mutta miten? Millä sanoilla? Ei hän voinut valehdella,

mutta vielä mahdottomampi hänen oli kertoa kamalasta merimatkastaan.

Rakas äiti raukka, hän olisi varmaan kuollut, jos olisi aavistanut

poikansa kärsimyksiä. Aarre tunsi sydämensä täyttyvän sanomattomalla

hellyydellä ja kaipauksella, ja sen kaiken hän sulki muutamiin köyhiin

riveihin.

-- Siinä ei ole paljoa, mutta äiti ymmärtää, oi kyllä hän ymmärtää

minua...

Äidin kuvaa seurasi toinen kuva: pieni tyttö, joka maalattiin

samalle kankaalle kuin tumma poikanen; tyttö, jonka olento oli

auringonpaistetta ja laulu linnun viserrystä; hänen kesäinen riemunsa,

hänen nuoruutensa unelma, hänen tulevaisuutensa toivo -- joka oli

särkynyt ainiaaksi...

-- Kiitos kuitenkin siitä, mikä oli, ja hyvästi, kallis, hyvästi, oma

"meren tyttöni"!

"Niin, kiitos kaikesta! Kerranhan

me lasna leikimme rakkahasti.

Ah, luulin leikin sen jatkuvan

vanhuuden päivihin asti..."

Aarre ei enää ollut sama kuin tunti sitten. Hän eli jälleen, eli

muistoissa ja tunteissa. Samalla nykyhetki ja tulevaisuuskin heräsivät

hänelle uusina. Ensiksi hänet valtasi halu noudattaa merimiespastorin

kutsumusta, ja vähän siistittyään itseänsä hän lähti astumaan kanavan

rantaa pitkin, sitten vilkasliikkeisen sillan yli ja edelleen Annan

toria kohden. Hän ajatteli, kuinka kummallista oli sentään, että hän

vielä kulki tässä, että hän oli säilynyt vahingoittumattomana eikä

sortunut ja nääntynyt ylivoimaisen taakkansa painoon. Oliko siinä

erityinen varjelus? Kenties... Mutta sitten nousi voimakkaana toinen

ajatus: -- Olen säilynyt tähän asti, mutta nyt en enää lähde merille

siinä laivassa. Minä karkaan! Miksi en karkaisi? Hän tunsi kuin sähkön

kosketusta, hän innostui ja kiihtyi. Kuinka se vain kävisi päinsä? Sen

täytyi käydä. Hän kouraisi taskuunsa. Olihan siellä paperit? Onneksi!

Hän oli nyt saapunut siihen paikkaan, missä lepäsi vanha laiva,

"Bethel", tanskalaisen merimieslähetyksen "kirkko". Hän alkoi

epäröidä. Hukkaisiko hän aikaa menemällä sinne? Kuitenkin hän astui

alas, pysähtyi ovelle ja silmäili ympärillensä. Laivan sisusta oli

muodostettu suureksi, yksinkertaiseksi saliksi, joka oli täynnä

penkkejä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, pastori puhui paraikaa, mutta

miehiä oli vain kymmenkunta etumaisilla penkeillä. Aarre huomasi, että

syvä, vakava katse kiintyi häneen. -- Tuo mies ei päästä minua, hän

kysyy kuka minä olen, tuli sinä hetkenä hänen mieleensä, ja samalla

kuin hän peräseinältä puhujan pään yläpuolelta luki tanskankieliset

sanat: "Mestari on täällä ja kutsuu sinua", samalla kuin hän huomasi

käden viittaavan häntä lähemmäksi, hän vetäytyi taapäin, poistui ovesta

ja pakeni. Hän häpesi itseänsä, hänen poskensa kuumottivat ja sydän

löi rauhattomana -- mutta hän ei tahtonut, hän _ei_ tahtonut... Sillä

kun Mestari kutsui karkulaista, kutsui hän kotiin, ja se merkitsi

nöyrtymistä sydämen syvimpiä pohjia myöten...

Ei, hän tahtoi itse auttaa itseään, hän tahtoi karata laivastansa;

niin, sen hän oli tekevä. Kun tietäisi yhdenkin, jolle uskaltaisi puhua

siitä!

Aarre oli ehtinyt vain vähän matkaa "Bethelistä", kun hän huomasi

Vallin ja ylipursimiehen kiertävän esille kulman ohitse. Hän huusi

heille, ja he kääntyivät. Näillä seuduilla varmaan useimmat toisistakin

liikkuivat, sillä täällä katujen varret olivat täynnä kapakoita ja

merimiesten ilopaikkoja.

-- Kas, kas, sanoi ylipursimies. -- Meidän siveä, kiltti poikamme

kulkee yksikseen huvittelemassa, jotta me vanhat paatuneet luulisimme

hänen istuvan kirkossa!

-- Älä välitä hänen loruistaan, sanoi Valli. -- Tule mukaan saamaan

ryyppy, joka vahvistaa!

-- Tulen, sanoi Aarre. Hän oli uhkapäällä jälleen. Kyllä hän tiesi

kestävänsä lasin, kaksikin.

Siinä oli heidän edessään korkea rakennus, jonka alakerran ikkunat

olivat verhotut ja ulkoseinät likapilkkuiset, kuten viinin jäljiltä.

-- Tuonneko? kysyi Valli, vaihtaen silmäystä ylipursimiehen kanssa.

Tämä viittasi olkansa taakse toiseen taloon. -- Etkö muista, silloin

Hampurista tullessa? Se oli -- Hän kuiskasi jotakin, jota Aarre ei

kuullut. Valli nyökkäsi päätään, ja sitten he menivät.

Oven auettua oli Aarteella aivan sama tunne kuin tullessansa

Sörnäisissä Atlan huoneeseen tai ensi kertaa kuullessansa Nilssonin

juttuja. Mieli kuohahti, hän olisi halunnut heti kääntyä takaisin.

Mutta ylipursimies näytti niin häijyn vallattomalta ja ivalliselta,

että Aarre pakotti itsensä rauhallisen näköiseksi. -- Yksi lasi, hän

päätti. -- Sitten menen pois, menen vaikka valkean läpi.

Ylipursimies nauroi jälleen, vilkutti silmää yhdelle koreahepenäisistä

tarjoilijatytöistä, viittasi Aarretta ja sanoi merkitsevästi

ruotsinkielellä, jota hän osasi: -- Ensikertalainen! Valli katsoi

toveriinsa miltei nuhtelevasti, sitten epäröiden Aarteeseen, mutta

tyttö hymyili, jotta hampaat välkähtivät, ja ylipursimies ihan uhkui

vallatonta iloa.

Juomat tuotiin, kullekin omansa. Valli katsoi jälleen Aarteeseen,

mutta ei puhunut mitään. Tämä oli ottanut lasin tyhjentääksensä sen

yhtä kyytiä ja lähteäksensä heti tästä inhottavasta pesästä. -- Nyt

nousen... Mitä? Jalat eivät kanna... Huone pyörii... Mitä minä sain?

Kuule sinä, mitä minä sain?... Aarre hapuilee, yrittää ravistaa

ylipursimiestä kauluksesta, mutta mies väistää nauraen, ja Aarre tapaa

käsiinsä kimpun kiharoittua tukkaa... Sitten hän ei paljon muistanut,

mitä tapahtui. Hämärästi hän tiesi, että oli yö ja tuli aamu; että

Valli koetti saada häntä pois, mutta hän ei lähtenyt; että joku vieras

tarttui häntä niskaan ja työnsi kadulle... Hän astui pari askelta,

hoipertui... Missä hän oikein olikaan? Hukkunut. Hän oli varmaankin

hukkunut, sillä pyörteet kohisivat... Nyt joku huusi, kun näki hänen

vajoavan... Aarre, Aarre! Kuka huusi _sitä_ nimeä? Joku liikutti, joku

nosti... Hän raotti vaivalla silmänsä ja luuli katsovansa tuttuihin

kasvoihin. Eihän se Viljo ollut? Ei, vai Viljo? Itsehän hän oli Viljo

Rantanen ja hukkunut syvän meren pohjaan...

Hän sulki silmänsä eikä tietänyt mitään enää. Joku kantoi hänet

ajurin vaunuihin. Päivä oli jo korkealla taivaalla, kaupat avattiin,

aamulehtiä tarjottiin, torit vilisivät vilkkautta, ja satamissa laivat

puhalsivat. Silloin ajuri pysähtyi Annan torin merimieskodin eteen.