VII

Se oli Viljo kuitenkin. Aarre näki hänet vuoteensa lähellä, herätessään

monen tunnin perästä. Pää tuntui raskaalta, ja rintaa ahdisti epäselvä

tuskan tunne. Mikä paikka tämä oli? Siisti, ystävällinen kammio,

puhtaat, valkoiset lakanat -- ja Viljo, suurin ihme kaikesta! Hän luki

eikä huomannut hoidokkaansa heränneen. Ilmoittaisiko Aarre itsensä?

Häntä hävetti niin, että hän olisi tahtonut kääntyä seinään päin

ja ainiaaksi sulkea silmänsä Viljolta, mutta samalla hän ei oikein

tietänyt, mikä häntä hävetti. Toisaalta hän oli utelias, hämmästynyt ja

syvimmässä sydämessään iloinen kohtaamisesta, joka hänet oli pelastanut

jostakin kauheasta. Mistä? Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Hämärät

muistot alkoivat palata kuin paha uni, hän liikahti tuskallisesti,

Viljo kohotti katseensa kirjasta ja kohtasi hänen avoimet silmänsä.

-- Missä minä olen? Ja kuinka sinä olet täällä? kysyi Aarre ensiksi.

-- Minä tapasin teidät katuojasta, vastasi Viljo nuhtelevan suoraan.

Aarre ei voinut sanaakaan lausua.

-- Kuinkako minä olen täällä? jatkoi Viljo. -- Sehän on yksinkertainen

asia. Tulin höyrylaivan lämmittäjänä ja ehdin ennen "Pilveä", vaikka

myöhemmin läksin. Sitä minä enemmän ihmettelen, että "Pilvikin" tuli

tänne. Kirjeessä oli sanottu, että se menee New-Castleen.

-- Se meneekin. Mutta minä en enää astu siihen jalkaani, en vaikka

henki menisi. Viljo, se on kauhea laiva. Mitä minun pitää tehdä? Neuvo,

auta minua! Mutta ensin -- missä minä olen nyt?

-- Lähetyksen merimieskodissa. Ette voi viipyä kauan enää, teitä

voidaan kaivata. Minun taaskin pitää pian lähteä konsulaattiin.

-- Kuulithan, että minä en laivalle palaa. Se on mahdotonta! Mutta minä

en osaa ajatella, kaikki pyörii päässäni. Olin päättänyt karata. Nyt en

muista, joko suunnittelin jotakin...

Aarre oli noussut ja koetti järjestää pukuansa. Hän oli niin hervoton

ja pahoinvointinen, että ainoastaan vaivalla sai sen salatuksi hiukan.

Viljo katsoi häntä terävästi; kyllä hän ymmärsi, kuinka oli laita.

-- Tokkohan olette ihan selvillä vieläkään, Aarre herra. Muuten te

tietäisitte, ettei se ole mies eikä mikään, joka karkaa. Tietäisitte

senkin, että karkurit usein saadaan kiinni, ja heitä kohtaa ankara

rangaistus. Minkätähden te karkaisitte?

Aarre alkoi kertoa kapteenista ja oloista "Pilvellä". Hän virkeni

kiihkosta, ja kuva toistaan räikeämpi vieri esille. -- Viljo, Viljo,

auta minua pelastumaan sieltä!

Viljo oli hyvin totinen. Yksi kohtaus vaikutti häneen tärisyttävästi --

kertomus nuoresta pojasta, jonka suuhun konjakkia kaadettiin.

Hän muisti jotakin toista. Siitä oli monta vuotta kulunut, hän kävi

kansakoulua siihen aikaan. Hänen oma isänsä oli juovuksissa ja väkisin

juotti hänellekin. Sitä vihaa, sitä pohjatonta inhoa, jota hän oli

tuntenut sillä hetkellä ja sitten toinnuttuansa! Ei kukaan muu kuin

kotiväki tullut tapauksesta tietämään, mutta itse hän tiesi, ja se

ratkaisi ainiaaksi hänen vastaisen suuntansa. Kyläläiset ihailivat

ja kehuivat häntä, joka oli raitis, vaikka isä joi, eikä yksikään

aavistanut, minkä kamalan kokemuksen hinnalla se oli voitettu...

_Hän_ voisi kestää, sillä hän oli karaistunut voitettuaan kiusauksissa,

nuoruusvuosien synkässä taistelussa, jonka kolkon kovuuden hän yksin

tunsi. Aarre oli oikeassa, "Pilvi" ei ollut hellän, hyvän kodin

kokemattomalle suojatille mahdollinen.

-- Niin se on, minä käsitän nyt. Teidän täytyy päästä paikastanne

tavalla millä tahansa ja palata kotiin, äitinne luo, Laineen luo...

Viljon ääni oli katkera, mutta Aarre ei siihen pannut huomiota. Kun

ne kolme sanaa mainittiin -- koti, äiti, Laine -- silloin hän vasta

selvisi tajuamaan, silloin hän äkkiä muisti kaikki, joutuen epätoivoon,

joka rajuna puhkesi.

-- Kotiinko? En koskaan voi nähdä heitä tämän jälkeen... Voi minua

kurjaa onnetonta! Sinä minut löysit, Viljo, sinä näit ja tiedät, mutta

puoleksi vain... Se on hirmuista!

Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä enää koettanutkaan hillitä ja peitellä.

-- Mutta minun syyni se ei ollut, ei, Viljo. Yhden ainoan lasin olin

päättänyt ottaa, aivan niinkuin laivallakin tein, ja sitten olisin

lähtenyt. He pettivät minut, he juottivat jotakin huumaavan väkevää,

joka sai minut heti pois tajustani. Siitä seurasi kaikki. Olin heidän

vallassaan, he juottivat lisää, he tekivät mitä tahtoivat. Tiedätkö

sinä, millaisia he ovat? He ovat helvetin henkiä ihmishaamussa. Jospa

voisin kirota heitä niinkuin tahtoisin -- sillä heidän yksin oli synti

ja syy! Minun ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä; kurja juopunut oli

toinen -- en minä... eikä minun tahdostani... Mutta Viljo... se on

kauheata kuitenkin, niin pohjattoman kauheata että minä en jaksa sitä

kestää... Minussa on tahra, joka ei koskaan mene pois. Se on väärin!

Minä syytän Jumalaa, nyt on minulla oikeus, jos ei ennen ollutkaan, kun

kapinanhenki nousi. Sillä minä olin ja olen viaton! Minkätähden se siis

tapahtui?

-- _Yhden lasin tähden_, vastasi Viljo.

Mykistyen, säikähtyen Aarre kohotti katseensa häneen. Viljon silmissä

ei ollut armoa, niissä oli tuomio. Aarteen pää painui alas jälleen;

äskeinen epämääräinen syyllisyydentunto, jota hän kapinoiden oli

koettanut vaimentaa, palasi selvänä ja ankarana. Puolustelut hälvenivät

kuin lintuparvi hajoaa säälimättömän laukauksen pamahtaessa, ja hän

yksin jäi jäljelle suojatonna, satutettuna. Tällä hetkellä hänen ei

johtunut enää mieleensä vierittää syytä viettelevien, petomaisten

ihmisten niskoille, vielä vähemmin Jumalalle. Ei hän sitäkään

ajatellut, että "yksi lasi" hienon, puhdastapaisen isän kädessä oli

häntä totuttanut pitämään sitä vaarattomana. Hän käsitti vain, että

Viljo sanoi syylliseksi häntä itseänsä, koska hän oli tahallaan mennyt

kapakkaan, ja niissä sanoissa oli julma, lahjomaton totuus.

Aarre tunsi käden olallansa ja katsahti ylös avuttomassa tuskassa.

Viljon muoto oli sulanut melkein lempeäksi, kun hän pyytäen sanoi:

-- Tehkää niinkuin minä neuvon ja lähtekää kotiinne! Minä astun

teidän paikallenne, sillä minunhan se oikeastaan onkin. Uskon

varmasti, että voin saada kapteenin suostumaan. Asiassa on kyllä

monta mutkaa, nimenvaihtonne ehkä vaikein, ja sitten myöskin minun

oma palvelussitoumukseni. Olisi helpompaa, jos minun olisi määrä

lämmittäjänä palata takaisin samassa laivassa, jossa tulin, mutta

nyt se on myöhäistä... Niin, se on totta, en ole vielä kertonut. Jo

Helsingissä sovin kapteenin kanssa siten, että saan Kööpenhaminassa

erota toimestani, jos minun onnistuu hankkia itselleni toinen paikka

ja sijalleni kunnollinen mies. Ei ollut paljon toivoa, mutta sallimus

johti ihmeellisesti. Tuskin maihin pääsimme, kun tapasin erään meidän

pitäjän pojan, joka sanoi mynstränneensä täällä ja lähtevänsä kohta

Austraaliaan. Minä kävin katsomassa hänen laivaansa, ja hän kertoi

silloin, että hän oli ollut suuressa pulassa ja työnpuutteessa ja

tullut iloiseksi saadessaan vihdoinkin hyyryn; mutta kovin häntä

pahoitti lähteä niin kauas, kun oli nuori vaimo kotona Suomessa. Minä

kohta ehdotin paikkojen vaihetusta, hän ihastui kovasti, ja kapteenit

myöntyivät ilman vaikeuksia. Sopimus konsulaatissa on tehtävä tänä

iltana. Siinä nyt ollaan.

-- Miksi sinä tahdoit laivastasi muuttaa? Oliko sielläkin paha olla?

-- Ei, ei ensinkään... Viljo epäröi jatkaessaan: -- Tahdoin alusta asti

pitkän veden laivaan, ja sitäpaitsi purjelaiva on aina toista kuin

höyrylaiva ja oikea merimies toista kuin lämmittäjä. Mutta oli siinä

muutakin... Se on tässä asiassa yhdentekevää, olkoon sanomatta. Teitä

minä nyt ajattelen. Olisi sopinut hyvin, että teidän kanssanne olisin

paikkaa vaihtanut, mutta eihän se enää ole mahdollista...

-- Minä lähden Austraaliaan! huudahti Aarre. -- Nythän se juuri

mahdollista onkin. Sillä kotiin... ei, ei, Viljo... Ei nyt! Minä en

voisi nähdä heitä, minä en kehtaisi katsoa silmiin äitiä enkä...

enkä... Jumalan kiitos, että pääsen matkaan -- kauas, kauas pois! Mikä

laiva se on? Milloin --?

-- Odottakaa, malttakaahan, hillitsi Viljo. -- Teidän pitää syödä

nyt, että voimistutte, ja sillä aikaa minä koetan tuumata. Kuuletteko

päivälliskellon? Tarvitsisi kai minunkin vähän syödä, mutta muut asiat

ovat kiireisempiä. Menkää nyt vaan.

Aarre hätääntyi. Ei hänen nälkä ollut, mutta voimia hän tarvitsi.

Viljo oli oikeassa. Mutta entä jos hän täällä tapaisi sen eilisen

syväkatseisen miehen -- sen, jonka olento oli niin velvoittava ja

kiinnipitävä? Ja voisiko hän tahraantuneine vaatteineen mennä yhteiseen

ruokasaliin näin siistissä majalassa? Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi,

että hänellä oli ainoastaan kymmenkunta markkaa eilen -- ja mitä lienee

kulunut? Hän kouraisi taskuansa. Missä kukkaro? Ei kukkaroakaan!

-- Viljo... minulla ei ole yhtään penniä...

-- Älkää huolehtiko. Köyhä minä olen kuin kirkonrotta, mutta sainhan

vähän palkkaa. Minä maksan, Aarre herra --

-- Aarre herra! Älä sano niin, se on kuin ivaa. Kätesi tänne! Aarre

vain. Niin, se nimenmuutos -- miten siitäkin suoriudumme...

-- Minä teen parastani ja koetan keksiä jonkin keinon. Itselläni

minulla on oma nimeni; hain uuden papinkirjan heti lähdettyänne ja

sanoin entisen joutuneen pois, vaikka en kertonut miten. Puhutaan

sitten enemmän, tulkaa nyt vaan, minä lähden mukaan, jos se on parempi.

-- Aarre Rantanen, Viljo Rantanen -- kaksi veljeä. Sopiiko niin?

-- Hyvä. Muista sitten myös, etten ole "herra" enkä "te"!

He nauroivat ja Aarrekin tuli hyvälle tuulelle, heittäen menemään

arvelut ja epäilykset. Olipa tämä somaa.

-- Kuinka hän on nuori ja lapsellinen, ajatteli Viljo. Hänen tuli kovin

sääli, hänen täytyi voittaa vaikeudet Aarteen tähden.

Ruokasali oli hyvin siisti, kuten makuuhuoneetkin, mutta niin perin

yksinkertainen, että Aarre unohti hävetä huonoa asuansa. Ystävällinen

emännöitsijä tervehti Aarretta, ikäänkuin ei olisi ennen nähnytkään

häntä -- sinä surkeana hetkenä, jolloin Viljo tajuttoman kantoi

sisälle. Pöydän ympärillä aterioitsi monta miestä. Viljon rinnalla

Aarteen oli helpompi istua joukkoon, mutta parhaalta tuntui kuitenkin,

kun kaikki oli onnellisesti ohi, maksu suoritettu ja he molemmat

kadulla kulkemassa satamaa kohti.

-- Minä pelkäsin merimiessaarnaajan tulevan, sanoi Aarre. -- Kerroinko,

että eilen olin hänen kokoushuoneensa ovella? Voi, jospa olisinkin

mennyt sisälle silloin, niin, voi jos olisin! Nyt en tahtoisi häntä

lähestyä, en mistään hinnasta -- mutta eikö ollut ihmeellistä

kuitenkin, että sinä veit minut juuri lähetyksen majalaan?

-- Sehän on ainoa kunnollinen, vastasi Viljo.

Aarteen täytyi ihmetellä Viljon älyä ja käytännöllisyyttä. Hän oli

vasta muutaman päivän ollut Kööpenhaminassa, ja kaikesta hän oli

jo ottanut selvää. Ensikertalainen suuressa maailmankaupungissa,

ymmärsi tanskaa huonosti ja puhui ruotsia väärin ja kankeasti, kuten

useimmat hänen kotipitäjässään, ruotsalaisen ja suomalaisen asutuksen

rajaseudussa -- ja kuitenkin hän tuli toimeen kuin tottunut matkustaja,

ja kartan avulla, jota hän kadunkulmissa levitteli tuon tuostakin, hän

reippaasti kuljetti Aarretta "Diana" laivalle, johon hän oli saanut

paikan.

-- Nyt tiedän, huudahti Viljo, kun laiva jo näkyi. -- Sinun

papereistasi me sievästi raapimme pois etunimen ja panemme omasi

sijaan. Sillähän asia on suoritettu!

Aarre innostui, he kääntyivät takaisin kappaleen matkaa, asettuivat

rähmälleen erään satamasillan portaalle ja ryhtyivät toimeen. Viljo

antoi terävän puukkonsa, Aarre keveämmin käsin suoritti työn. Ihmisiä

kulki ympärillä edestakaisin, ja joku heitti oudoksuvan katseen

molempiin nuorukaisiin, mutta enimmät tuskin huomasivatkaan heitä,

sillä rantajätkiin he kyllä olivat tottuneet. Pienessä, kurjassa

satamakahvilassa Aarre kirjoitti nimensä Williamin sijalle, taitavasti

matkien vierasta käsialaa. Sitten he olivat valmiit.

Kuinka "Diana" oli uljas ja mahtava, kuinka toisenlainen kuin "Pilvi"

pahanen, joka sentään ei ollut lajissaan huono sekään! Kapteenikin teki

erittäin hauskan ja edullisen vaikutuksen. Ensin hän kyllä närkästyi,

kun ehdotettiin vaihtoa vielä kerran, mutta hän leppyi pian, Viljon

puhuessa suoraan ja totuudenmukaisesti, miten asiat olivat.

-- Herra kapteeni, minä pyydän, että ottaisitte hänet huostaanne.

Pieni palkka riittää aluksi, kunnes näette, kuinka hän tulee toimeen.

Pääasia on, että hän pelastuu huonosta seurasta ja vaikeista oloista,

joita hän ei kestä, sillä hän on hienon perheen poika-... Hän on

lähtenyt merelle, koska hänen ylhäinen isänsä ei sallinut hänen kihlata

tyttöä, jota hän rakastaa. Ristimänimi papereissa on oikea, mutta

sukunsa tähden hänen täytyy pitää vierasta liikanimeä. Niin, se on

minun nimeni, minä olen häntä auttanut. Herra kapteeni, teette suuren

hyväntyön, jos otatte hänet vastaan ja suojelette häntä kaikesta

pahuudesta... Kotiinsa hän ei kumminkaan palaja.

Punehtuneena, ääneti ja häpeillään Aarre kuunteli Viljon selvityksiä,

mutta samalla hänen tuli hyvä olla, ikäänkuin hän olisi vapaaksi

päässyt, kun valheiden verkkoa hänen ympäriltänsä revittiin rikki.

Kapteeni katseli tutkivasti nuorta tarjokasta, kun Viljo mainitsi

suojelemista pahasta.

-- Juotteko? hän kysyi kääntyen Aarteeseen.

-- Ei hän sitä tee, riensi Viljo Aarteen puolesta vastaamaan. -- Eikö

totta, Aarre, sinä lupaat kapteenille, ettet väkevän pisaraa pane

huulillesi koskaan?

-- Lupaan, vastasi Aarre syvästi liikutettuna.

-- Olkoon menneeksi, sanoi kapteeni ojentaen kätensä. -- Te tulette

siis toverinne asemesta, jos saatte eron entisestä palveluksestanne.

Mutta tämä on viimeinen vaihdos, johon suostun, hän lisäsi

leikillisesti. -- Muuten ehkä saisin ennen iltaa kymmenesti miehiäni

muutella. Nuori mies, nyt saatte pitää hyvänänne, ei auta! Rientäkää

heti entiselle laivallenne. Puolentoista tunnin perästä teidän tulee

olla konsulaatissa.

Aarre kumarsi kohteliaasti. -- Herra kapteeni, en mitään niin hartaasti

toivo kuin palvella teitä. Kiitos, tuhat kiitosta! Nyt riennämme

edellisen kapteenin luo, ja varmaan kaikki käy hyvin, koska alku oli

näin onnellinen. --

He lähtivät ulos, Viljo tyytyväisenä, Aarre täynnä onnea.

-- Viljo rakas, en tiedä kuinka kiittäisin sinua. Olenko minä hirveän

itsekäs? Sinä olisit päässyt tällaisen hyvän kapteenin laivaan, ja nyt

menet minun viheliäiseen "Pilveeni" kärsimään. En voisi ottaa niin

suurta uhria vastaan, ellei --

-- Älä puhu turhia. Mitään kärsimystä ei voi verrata siihen, jota

viimeisessä paikassani sain kokea, ja siksi jokainen vaihetus on etu

minulle...

-- Mitä sinä oikein tarkoitat, Viljo? Sanoithan että laiva oli hyvä

ja kapteeni samoin. Ei voi olla kurjempia oloja kuin "Pilvellä". Ehkä

kuitenkin sinä saat parempaa, kun kapteeni kuulee, että olet Atlan veli.

-- Atlan veli? Viljo pysähtyi, käyden kovasti kiinni Aarteen

käsivarresta. -- Miksi sanoit sen sanan? Minkätähden se voisi

vaikuttaa? Sano totuus, Aarre, minä vaadin sinua!

Hänen muotonsa oli niin muuttunut, että Aarretta pelotti. Empien hän

vastasi:

-- Kapteeni näkyi pitävän Atlasta.

-- Sano mieluummin, että kapteeni näkyi pitävän häntä -- Ja Viljo

työnsi huuliltaan ruman, karkean nimityksen. -- Niinkö? Niinkö? Voi

Jumala, armahda meitä!

Viljo piteli ohimojansa, ikäänkuin olisi pelännyt järkensä sekaantuvan.

Aarre oli kauhusta mykkänä. Hän ei koskaan ollut aavistanut tyynen,

juron Viljon kätkevän niin riehuvia tunteita povessaan.

-- Nyt, jos tahdot, kuule entiset kärsimykseni! Perämies oli suhteissa

Atlaan, ja kaikki toisetkin hänen tunsivat, nuorinta myöten. Huomasin

sen jo ennen lähtöä, ja siksi tein sopimukseni vain tänne asti. Olisin

kuollut mieluummin kuin sitä seuraa kestänyt! He eivät kuitenkaan

olleet pahoin paatuneita miehiä. Onneton tyttö, kuinka minä näin hänen

rannassa kietovan ja houkuttelevan! Emmekä me kotolaiset ole mitään

tietäneet näinä vuosina... Hän on mennyttä kalua, hän ei enää anna

itseänsä pelastaa. Luuletko, etten pyytänyt ja puhunut? Olisin palannut

takaisin ja vienyt hänet kanssani, mutta hänkö olisi tahtonut! Voi,

miksi ei meille kukaan ilmoittanut ajoissa? Nyt en muuta voinut kuin

kirjoittaa kotiin ja sitte koettaa paeta kauas, niin pitkälle kuin

maailmata riittää. Helvetin tuskaa se oli, jota laivalla kärsin, kun

miehet hänestä puhuivat. Luulin jo päässeeni siitä -- ja sinä sanot,

että "Pilven" kapteeni --

-- Viljo parka! Olen pyytänyt sinulta mahdottomia, nyt sen ymmärrän.

Minun tuulentupani kaatuu, minun täytyy jäädä, ja sinä lähdet

Austraaliaan, Aarre huokasi syvään. -- Se on kohtalon rangaistus, minä

en voi välttää. Mutta yksi asia --

-- Odota, anna minun tyyntyä! Ei, minä otan paikkasi kuitenkin...

Mies jaksaa kantaa, kun hän on karaistu. Koskapa maailma ennen olisi

armahtanut minua...

-- Siitä ei tule mitään, Viljo, jos tuolla mielellä aiot lähteä. Ei

kapteenikaan suostu. Ajattele, että minä olen palkatta palvellut, ja se

on suuri säästö hänelle.

-- Minäkin voin palvella palkatta, edestakaisin. Ei ole elämäni paljon

arvoinen. Jos sinä nuhtelet miesten törkeyksiä tai suorastaan vastustat

kapteenia, kun hän pakottaa juomaan, silloin sinua voidaan kohdella

siten, että taivut tai kuolet. Se olisi vahinko, toinen tai toinen.

Minä en taivu, ja henkenikin on sitkeämmässä, mutta jos sen piinaavat

ulos minusta, ei sekään ole niin vaarallista.

-- Viljo, sinä kauhistutat minua! Miksi puhut noin? Jos oletkin katkera

Atlan tähden, niin onhan sinulla --

-- Mitä sitten? keskeytti Viljo, kiihtyen yhä katkerammaksi, sitä

myöten kuin vuosikausia seisoneet sulut aukenivat, purkaen ulos kaiken

pidätetyn, piilotetun sisällyksensä. -- Sinä paroni, rikas lellipoika,

ymmärrätkö sinä mitään semmoisen köyhän hylyn kohtalosta kuin minä

olen? Meitä oli monta, ja minä vanhin kuormaa kantamaan, jos en ota

lukuun Atlaa, joka aina osasi liukkaasti livahtaa pois ja syytää pahat

minun niskaani. Tiedätkö sinä, miltä maistuu, kun reipas poika vuosi

vuodelta saa istua ahtaassa tuvassa kehtoa keinuttamassa, vaikka ulkona

meri pauhaa ja toiset lapset leikkivät rannalla? Tiedätkö, onko silloin

hyvä olla, kun vatsassa nälkä kurisee, koska isä on ainoilla rahoilla

ostanut viinaa? Tai siitäkö mieli iloiseksi tulee ja luonto helläksi,

kun tuuppaukset ja tylyt sanat ovat jokapäiväistä leipää ja selkäsaunat

päällisherkkuja, syystä ja syyttömästi. Siksihän se minun parkittu

nahkani kyllä laivaköyttäkin sietää! Aavistatko sinä, miltä raakuus

ja huono elämä tuntuu, kun täytyy sitä aina nähdä ja kuulla, ja on

koulussa oppinut ikävöimään parempaa? Minä en olisi kestänyt, olisin jo

aikaa lähtenyt pois, ellei olisi ollut jotakin, joka pidätti... Siitä

ei kannata puhua, nyt ei ole sitä enää. Kaiken kukkuraksi minun piti

nähdä sisareni langenneena viettelijänä, pahennuksena itselleen ja

muille. Sano nyt, onko elämälläni arvoa? Sano, onko mitään, jota varten

säästäisin itseäni?

-- On paras kuitenkin -- Laine.

Maksoi ponnistuksen lausua sitä nimeä Viljolle. Aarre ei tietänyt

mitään varmaa, mutta hän aavisti ja pelkäsi. Vaistomaisesti hän oli

tuntenut vastenmielisyyttä Viljoa kohtaan tähän päivään asti, jona

hän näki hänet uudessa valossa, pelastajanansa ja hyväntekijänänsä.

Nyt saattaisi hän puolestaan olla jalo ja uhrautuvainen, nyt oli

hänellä ehkä mahdollisuus vuorostaan lohduttaa ja nostaa... Mutta

tuskin oli kallis nimi tullut hänen huulilleen, kun hän jo katui. Ei,

hän ei sitä kestäisi. "Meren tyttö" yksin Länsirannassa, valkoisten

uudinten varjossa, kyynelin kastamassa kukkiansa, jotka ikkunalaudalla

seisoivat, tai ulkona vapaalla rannalla, auringossa kultahiuksineen,

siellä, missä kerran kaksi lasta rakenteli siltoja hiekkaan -- se oli

kaihoisaa, se oli katkeraa, mutta sitä muistoa saattoi kestää, kun

ponnisti kaiken tarmonsa ja miehuutensa. Vaan tietää hänet toisen

rakkaaksi -- ei, se oli mahdotonta! Ja itse kehoittaa toista menemään

hänen luoksensa -- mahdottomampaa vieläkin, liikaa, yli-inhimillistä...

Pelonalaisena kuin se, joka tuomariltansa odottaa kuolemantuomion

lankeamista tai armahduksen ihmettä, hän katsoi Viljon kasvoihin.

Niissä ei ollut toivoa eikä iloa. Aarre hengähti helpotuksesta, ja

Viljo näytti lukevan hänen tunteensa, sillä synkkä, katkera piirre

hänen muodossaan muuttui syvästi ylenkatseelliseksi.

-- Sinä mainitset minulle hänen nimensä -- sinä! Tiedätkö, mitä hän

oli minulle lapsuudesta asti? Elämäni kolkossa pimeydessä hän oli

valon säde, mutta aina se uhkasi himmetä, kun sinä tulit. Osaan yhden

kertomuksen raamatunhistoriasta paremmin kuin kaikki muut: sen, jossa

profeetta kertoi kuningas Daavidille rikkaasta miehestä, joka otti

köyhältä ainoan lampaan. Hän oli minun ainoani, jonka sinä otit. Älä

pane kiveä kuormalle, älä tee pilkkaa! Minä tiedän kaikki...

-- Viljo, Viljo, älä pane kiveä kuormalle sinäkään! Eihän hän ole minun.

-- Ei, ei vielä -- tiedän senkin. Mutta _minulta_ sinä hänen sydämensä

varastit. Eikä siinä kyllin. Puhtaasta, hyvästä tytöstä teit liehakon,

joka paroniansa odotellessaan voi heittää hellän silmäyksen moukka

raukallekin... Olen puhunut sinulle kärsimyksistäni, mutta en siitä

kauheimmasta, että se alenee, joka oli kaunein ja korkein, ja että sitä

täytyy halveksia, jota rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä...

Aarre hämmästyi. Hän ei enää tuntenut Viljoa eikä ymmärtänyt, mitä hän

puhui.

-- Mitä sinä tarkoitat, Viljo? Me rakastamme häntä molemmat -- ja hän?

-- Itkee sinua arvatenkin, mutta mairitellen hymyilee minulle...

-- Niinkö se siis kuitenkin oli... Minä luulin, että menehtyisin, jos

saisin sen kuulla, ja nyt sinä sen sanot... Viljo, Viljo, sinä nimität

itseäsi onnettomaksi, ja hän rakastaa sinua!

-- Aarre!

-- Niin, se on totta, sillä minut hän karkoitti pois...

-- Aarre! Viljo pysähtyi läähättäen ja tuijotti häneen hurjasti, kuin

epäillen kauheata pilkkaa. Mutta vilpitön suru Aarteen kasvoilla puhui

totuuden kieltä. Viljo herpaantui sen edessä. Odottamaton onni tulvi

niin voimakkain aalloin hänen ylitsensä, että hän menetti kaiken

tasapainon.

-- Nyt minä suostutan "Pilven" kapteenin vaikka millä voimalla. Nyt

minä menen kärsimyksiin niinkuin juhlaan. New-Castleen vain -- ja

sitten kotiin, suoraan kotiin! Aarre, Jumala sinua siunatkoon...

Aarre näki suuret kyyneleet Viljon karkeilla poskilla. Itse hän oli

oudossa mielentilassa: ei riehunut, ei valittanut, oli vain hiljaa,

luonnottoman hiljaa.

"Pilven" kapteeni oli humalan hyvällä päällä. Viljo kävi reippaasti

hänen luokseen ja esitti paperinsa, selittäen olevansa oikea William

Rantanen, joka tahtoi vieraalta sijaiselta paikkansa pois.

-- Atlanta Rantasen veli? kysyi kapteeni, siristäen silmiänsä.

-- Niin olen, vastasi Viljo hilliten itseänsä. -- Minä tunnen

tämän toisen, joka sai paperini; hän on ylhäinen herra, huvitettu

seikkailemisesta. Laskekaa hänet menemään, hän on jo saanut kyllikseen.

Kuulin että hän on palkatta palvellut, ja minä suostun samaan, jotta

ette joutuisi vahinkoon.

-- Aa, sinä lurjus, sanoi kapteeni Aarteelle, -- missä olit koko yön?

Jos et täksi yöksi olisi palannut, olisin ilmoittanut poliisille. Vai

ylhäinen herra? Mitä? Kyllä minä semmoiset herrat opetan! Ajetaan

herruus nahasta ulos, se on hänelle parahiksi!

-- Saattaa olla, sanoi Viljo rauhallisesti. -- Jättäkää se kumminkin

tällä kertaa muiden tehtäväksi. Mitä hauskaa teillä on vastahakoisesta

työntekijästä, kun saatte toisen innokkaan ja alttiin? Minullehan

vahinko tulee, mutta en siitä välitä. No, herra kapteeni, eikö sovita?

-- Atlan veli, niinkö sinä sanoit? kysyi kapteeni uudestaan, vetäen

suutansa ystävälliseen hymyyn.

-- Niin, toisti Viljo.

-- Pikku Atlan tähden, hän sanoi makeasti. -- Kas niin, poikaseni, hyvä

on. Ja sinä, hän kääntyi Aarteen puoleen, -- laita luusi täältä ja

kiitä että ne ovat eheinä!

Se oli hyvästijättö. Aarre vastasi samalla mitalla, kääntäen selkänsä

sanaa virkkamatta, sillä välin kuin Viljo keskusteli vaihdoksen

vaatimista toimenpiteistä. Tovereista Aarre ei tavannut ketään, kun hän

ruhvista tavaransa nouti.

Viljolla ei ollut kiirettä, koska "Pilvi" viipyi vielä vuorokauden.

Konsulaatista palattua hän lähti saattamaan Aarretta Dianalle ja

maksoi melkein viimeisillä penneillänsä ajurin, jolla tavara-arkku

kuljetettiin. Kun se oli paikallaan tilavassa, hauskassa ruhvissa eikä

mitään enää ollut tehtävää, silloin molemmat nuorukaiset ojensivat

toisilleen kätensä, yhdistäen ne puristukseen, joka kertoi, että

kumpikin tunsi olevansa toiselle paljon velkaa, syvää kiitollisuutta ja

uskollista ystävyyttä, joka oli säilyvä eronkin yli.

-- Sinä pelastit minut, sanoi Aarre.

-- Sinä annoit minulle toivon katkeruudessani, sanoi Viljo.

-- Sinä säälit ja autoit minua, vaikka luulit että olin ottanut "ainoan

karitsasi"...

-- Sinä viittasit minua hänen luokseen, vaikka rakastit häntä...

-- Viljo, sanoi Aarre silloin äkkiä, -- älä siitä kiitä! Sinä olet

parempi ja voimakkaampi minua. Ei se ollut jalo uhri niin kuin

ajattelet, sillä en sitä vapaaehtoisesti antanut, ja minä pelkään,

että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun... Älkäämme puhuko siitä

enempää, en jaksa nyt... Vie terveisiä äidilleni, vie kaikille, myös

Länsirantaan... Hyvästi, hyvästi! Kiitos, Viljo, vielä kerran!

Päivä oli ollut liian vaiherikas ja liian täynnä mielenliikutuksia.

Aarre oli heikko edellisen yön jälkeen, ja kun hän jäi yksin ja

jännitys laukesi, tunsi hän voimansa olevan kokonaan lopussa. Hän oli

ollut niin turvassa Viljon luona, niin iloinen uudesta paikastansa,

niin huolissaan siitä, miten "Pilvellä" kävisi, ja sitten osaaottava

Viljon tuskaan ja epätoivoinen Laineen tähden, että kaikki muu oli

vähäksi aikaa unohtunut. Nyt uupumuksen ja hylätyn yksinäisyyden

tunteen mukana palasi omantunnon kalvava vaiva. Hän olisi tahtonut

rukoilla, mutta Jumala tuntui paenneen kauas pois. Hän ajatteli

äitiänsä, mutta häpeä vain kasvoi, sillä hän oli pettänyt rakastavan

luottamuksen. Kuinka onnellinen hän olisi voinut olla, päästessään

merta kyntämään suuressa, kauniissa laivassa, hyvän kapteenin

komennossa, kauas, kauas vieraisiin ihmemaihin! Kaikki muu suru olisi

ehkä saattanut siellä vaimeta ajan aaltoihin -- mutta synnin varjo oli

seuraava häntä minne hän menikin, vaikka merten ääriin. Hän katseli

tummaa vettä, ja hänen silmistäänkin vesikarpalot alkoivat vierähdellä.

Hän muisti runoilijan valitusta:

"Vuoskausia kärsimys kalvaa voi

ilon tyhjän ja kurjan tähden,

ja tahra, min hetken huumaus toi,

ei kuumin kyynelin lähde.

Punaruusuista tuskaa, murhetta vuotaa..."

-- Mutta se ei ollut minulle ilo! Ne eivät olleet punaruusuja!

Hän kohotti päänsä, ja piirteisiin tuli jälleen uhmaa ja terästä. --

Minä voitan surun, sillä tästedes olen voittava synnin ja vaaran,

nyt kun minä ne tunnen. Houkka joka lannistuu! Kun on yksin suuressa

maailmassa, voi pian tulla haaveilijaksi... Mutta minäpä näytän, etten

sittenkään ole mikään huono mies enkä mikään raukka!