Laine oli saanut oman kirjeen, mutta se oli piilossa hänen povellaan.
Se oli vieläkin lyhyempi, siinä oli vain viisi sanaa: "Meren tytölle
viimeiset hyvästit Aarteelta."
Ei muille sanaakaan, ei edes tervehdystä. Se koski Valion sydämeen; se
koski paroniinkin, kovemmin kuin hän edes olisi saattanut ajatella.
Tuo pieni kirje paljasti hänelle hänen poikansa sydämen toisenlaisena
kuin yhdeksäntoista vuoden yhdessäolo. Mailis oli aina sanonut häntä
helläksi, Einar oli nähnyt vain uljuutta tahi itsepintaista uhmaa.
Ja samassa johtui hänen mieleensä, että Aarre varmaankin oli juuri
yhtä paljon isäänsä tuntenut. Miksi he eivät olleet löytäneet avaimia
toistensa sydämiin? Mikä oli ollut välissä?
Paroni ei sitä voinut tällä hetkellä harkita, hän tunsi vain suurta,
masentavaa surua. Jumalan kiitos, että oli jotakin lievennystä, että
Mailis hymyili jälleen!
Siitä hetkestä paronitar alkoi virkistyä. Toisena aamuna Laine
sai auttaa häntä hetkeksi pukeutumaan aamupukuunsa ja siirtymään
nojatuoliin ikkunan luo, josta näkyi kauas merelle.
-- Jätä minut nyt yksin, sanoi hän sitten. -- Odota lähellä, minä
soitan, kun tunnen väsyväni.
Uneksien Mailis katsoi ohi saarien, sinne, missä meri ja taivas
yhtyivät. Hän hyräili hiljaa:
-- "Ah jos sun vielä näkisin
kuin muinoin niin herttaisna,
kun leikkis ja riemus kotihin
loi auringonpaistetta..."
Viikkoa myöhemmin Mailis jo Valion ja Sirkun kanssa käveli puutarhassa
kukkiensa keskellä. Oli myrskynnyt paljon, mutta kerran yöksi
tyyntynyt; silloin halla oli käynyt, ja hennot, kirkkaat terälehdet
riippuivat paleltuneina. Hellästi hän nosti pieniä painuneita päitä ja
iloitsi, missä löysi karaistun, koskemattoman kukkasen. Harvoja niitä
oli enää, auttamattomasti oli kesäinen kenttä hävitetty. Mailis käänsi
katseensa kukkasista merta kohden, ja taaskin silmiin tuli uneksiva
ilme. Siinä oli surua, mutta siinä oli varmaa, syvää rauhaa.
Pian sen jälkeen Laine seurasi isäänsä ulos syksyisille vesille,
sillä paronitar ei tarvinnut häntä enää. Hän oli hyvin reipas, mutta
jotakin uutta oli hänessä sen ohella, jotakin ylevää ja vakavaa, jonka
hän paronittaren vuoteen äärestä oli mukanansa tuonut. Anni katseli
häntä vielä, kun hän seisoi purjepuun luona, ja tunsi, ettei tarvinnut
hänestä huolehtia, sillä hänellä oli hyvä suoja.