Niin oli Aarre kokenut elämänsä ensimmäisen suuren surun. Kesti kotvan,
ennenkuin hän jaksoi sitä käsittää, ja kun hän oli käsittänyt, tuntui
mahdottomalta kantaa sen todellisuutta.
Uhma, kiivaus, vihakin oli monesti hänen rinnassansa kuohunut, mutta
nyt tuli ensi kerran masennus kuin outo, synkkä painajainen. Mitä
tehdä? Mihin mennä? Pahantekijän tavoin hän piilotteli rannalla metsän
varjossa, tuntien, että hän ei voinut nöyrtyä astumaan isän eteen,
joka oli hänelle korvapuustin antanut, ei taipua lähtemään jonnekin,
minne hänet suvaittiin rangaistukseksi lähettää, tai kotona alistua
lakkaamattoman valvonnan alaiseksi. Miksi häntä olisikaan vartioinut?
Tytön tähden, joka ei luvannut tulla hänen omakseen? Voi Laine, Laine,
mitä teitkään ystävällesi! Kuinka oli mahdollista jäädä tänne _häntä_
näkemään päivä päivältä? Nytkin oli sydän pakahtua katkeruudesta, kun
pelkkä ajatus vain lensi tuonne, mistä valo vaikeitten uudinten takaa
heijastui metsän rintaan. Muualla oli pimeätä, kaikkialla pimeätä.
Tähtiä taivaalla -- mutta niin kaukana... Ja kuolon hiljaista! Meri
vain kohisi taukoamatta.
Tuttu, rakas ääni kutsuu... Meri laulaa, meri houkuttelee:
-- Minä lemmin, lemmin sua!
Poikani uljas, poikani sorja,
täällä on vapaus, siell' olet orja.
Lemmi, lemmi mua!
Surut tuuditan, haihdutan pois,
kuohujen keinussa kauas kannan,
riehuni rinnoilla unhoa annan.
Tullos, tullos pois!
Olit armaani lapsesta asti.
Työnnä jo, lemmitty, purtesi uimaan,
tullos telmehen riemuun huimaan,
rientäös joutuisasti!
Aarre sipaisi otsaansa kuin heräten pahasta unesta. Niin, merelle!
Sinne, mihin hän aina oli ikävöinyt! Nytkö tosiaan oli koittava pääsön
hetki, hurmaavan, täyden vapauden kultainen päivä, jota hän ainoastaan
mielikuvituksessan oli rohjennut pitää mahdollisena?
Kuin vesilintu syvyydestä sukeltaa, niin hän äkkiä kohosi toivottoman
ikävänsä pimeästä. Samassa masennus oli kuin pyyhkäisty pois, tarmo
palasi ja mieli terästyi. Ajatus alkoi salaman nopeudella toimia,
tuumat risteilivät sinne ja tänne. -- Viljohan lähtee huomenna!
johtui hänen mieleensä. Siinä tuokiossa hän jo reippain askelin astui
Itärantaa kohti. Hän oli taas täysin oma itsensä.
Hän koputti ovea ja kutsui ulos Viljon, joka tuli jokseenkin yrmeän
näköisenä. Viljo ei voinut Aarretta sietää, ei tosiaan, varsinkaan
tänään, jolloin hän oli nähnyt Laineen itkien juoksevan kotiin. Sitten
vielä päälliseksi Aarre oli niin kauan viipynyt Länsirannassa, ettei
Viljo päässyt hyvästi jättämään. Oliko nyt sanottu, että siellä oltiin
hereillä neljän aikaan, kun hänen piti lähteä?
Mitä Aarre herra nyt sitten tahtoi?
-- Viljo, hän sanoi kiireesti, -- etkö voisi lähteä matkaan heti, jo
tänä iltana, ja ottaa minut mukaasi?
Viljon silmät lensivät selälleen.
-- Mitä varten niin? hän kysyi.
-- Älä minulta tiedustele, kysy isältäni, kysy Laineelta... Sano vain,
etkö voi? Minun pitää päästä merelle, joutua niin pian kuin suinkin.
Vie minut samaan laivaan, johon itsekin menet.
Ensin Viljo tuijotti häntä hämmästyksissään, mutta vähitellen hän alkoi
käsittää, mistä oli kysymys. Aarteella oli siis ollut tosi aikeita
Laineen suhteen, hän oli puhunut paronille ja saanut kiellon, tiesi
kuinka ankaran. Sitä Laine oli itkenyt. Onnellinen Aarre, jonka tähden
Laine itki! Viljo tunsi mustasukkaisuuden taas kohoavan kuin kyyn
kolostansa, mutta samassa sen pää painuikin takaisin. Tällä hetkellä
Aarre mahtoi tuntea tuskaa, niin suurta, että Viljon täytyi hävetä
pahoja ajatuksiansa. Kyllä hän tahtoi auttaa, vaikka Aarre olikin
häneltä varastanut Laineen sydämen.
Aarre kävi kärsimättömäksi, kun Viljo vaikeni.
-- Miksi et vastaa? Minun on kiire. En tahdo, että vanhempani tulevat
pidättämään, ennenkuin liikkeelle ennätän.
Viljon silmistä loisti vähän veitikkaa kesken kaiken. Niinkö sitä
vain piti lähdettämän, ilman passia ja papinkirjaa, ilman rahoja ja
varustuksia, ilman paikkaa missään laivassa? Moisia saattoi kuvitella
ainoastaan nuori paroni, joka ei tosi elämästä mitään tietänyt.
Niin, tuota kaikkea Aarre ei todellakaan ollut ottanut lukuun. Hetkeksi
hän hämmästyi Viljon huomautuksesta, mutta pian uusi tuuma pälkähti
hänen päähänsä.
-- Anna sinä minulle paperisi, saata minut veneellä mantereelle ja
ilmoita Atlan osoite Helsingissä! Rahoja minulla on ensi hätään. Se on
totta, nehän ovat kotona... Ja päällystakkini ja muut vaatteeni myös...
Kyllä minun täytyy käydä siellä, ei auta muu. Ehken olisikaan voinut
lähteä, näkemättä äitiä ja Valiota vielä kerran...
-- Ettäkö luovuttaisin teille paikkani "Pilvessä"? Tiedättekö kuinka
paljon pyydätte?
-- Viljo, sanoi Aarre, tarttuen molemmin käsin hänen ruskeaan
kouraansa, -- auta nyt minua tämä kerta! Voihan Atla pian hankkia
sinulle uuden paikan -- jos vielä tahdot... Ja minkä voin, sen teen
toiste hyväksesi, luota siihen.
-- Siinä saavat juuri oivallisen William Rantasen laivaansa, murahti
Viljo, puristaen Aarteen kättä tukevasti kuin karhun käpälällä.
Aarre ymmärsi, että se oli ystävän lupaus. -- Kiitos, sanoi hän
sentähden sydämellisesti. -- Odota minua täällä alhaalla kello
kahdentoista aikaan.
* * * * *
Kuun syrjä oli kohonnut ja valaisi tummaa vettä. Keinuen pursi eteni
rannasta.
"Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu
takaisin kodin metsien rauhaan...
Siintävä tie, mua vie!
Pois mua tuutien kantavat laineet
kauaksi maasta vilkuttavasta,
lapsuuden lahdesta pois.
Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu?
Tuollako siintää kaihosi saaret
vai kotilahdessa lie?" [L. Stenbäck.]
Aarre ei itseänsä ymmärtänyt. Hän olisi lähtenyt, hän olisi palannut.
Isän ylpeä katse, äidin lempeä katse vaati ja veti, toinen pois,
toinen luo. Valion tyyni onni ja Sirkun heleä hymy kuohuttivat hänen
mieltänsä; Lainetta hän kiihkoisasti ikävöi ja kuitenkin tahtoi paeta
merten ääriin asti; ja Viljoa, tuota poikaa tuossa, joka peräsintä
hoiti, hän tunsi yhtaikaa kunnioittavansa ja vihaavansa, vaikka syy
vain hämärästi hänen kuvituksissaan väikkyi. Ja luontokin puheli.
Kotilahti, armas lahti, jonka ympärillä liihotteli lapsuuden rauha!
Aarre kuuli sen aaltojen kutsun ja kuiskauksen. Mutta toisaalta soi
suuren meren kiehtova kohina, se soi, se soi vastustamattomasti. Ja
tunteiden risteillessä vene yhä eteni ja eteni, kotivalkama häipyi
häipymistään, ja rannat kietoutuivat yön utuihin.
Kuinka äiti oli katsellut häntä tutkivasti ja murheellisesti, ja sitten
hyväillyt kädellään hänen kutrejansa ja hellästi sanonut: -- Jumala
sinua, rakkaani, siunatkoon ja kätkeköön kaikesta pahasta! -- Oi äiti,
et tiedä, mitä Aarteesi on tehnyt sinulle... Hyräiletkö huomisaamuna
itkusilmin sitä laulua, joka aina niin kummallisesti on koskenut hänen
sydämeensä:
"Missä, missä on poikani,
laps huoleni hellimmän,
rukousteni lapsi, mun riemuni,
mun toivoni -- missä on hän?"
Aarre ei itse huomannut, että kuuma pisara putosi hänen poskellensa.
Hän sävähti vasta, kun Viljo sanoi:
-- Ehkä minä käännänkin kotiin, vai kuinka?
Hän katsoi Viljoon, ja tämän suu oli naurussa. Silloin Aarre suuttui
sekä toverilleen että itselleen.
-- Ole vaiti ja anna mennä, hän sanoi kovalla äänellä. Eikä yksikään
kyynel tipahtanut enää.
Kohisten keula halkoi laineita, ja kohta heidän ympärillään ei näkynyt
muuta kuin avara taivas ja hyrskyävä meri.
* * * * *
Kun mökeissä aamulla noustiin, oli Viljo jo palannut. Liinu piti kovaa
suukopua. -- Vai sinäkin yöjuoksuun! Ja vielä viimeisenä yönä ennen
lähtöäsi. Ennätätkö nyt enää ajoissa matkaan? Mutta suureksi kävi
ällistys, kun Viljo enemmittä selityksittä lyhyesti sanoi, että asia
oli kääntynyt eikä hän lähtenytkään vielä.
Myöhemmällä paronitar sai tietää, mitä oli tapahtunut. Alun hän kuuli
mieheltänsä, jatkon Annilta. Loppuna oli ainoastaan, että Aarre oli
poissa, ja Viljon epäiltiin tietävän jotakin, vaikka hän pysyi vaiti
kuin kala.
-- Kyllä Aarre on mennyt merelle, nyyhki Laine. -- Ehkä juuri
"Pilveen", johon Viljo aikoi. Miksi Viljo muuten olisi jäänyt kotiin?
Niin sen täytyi olla. Kalpeana Mailis sanoi miehellensä: -- Minä lähden
heti Helsinkiin.
Einarin mieli oli yhtä levoton. Syyttävä tuska ja polttava rakkaus
raastoivat hänen rintaansa -- mutta ennen kaikkea oli kunnia
säilytettävä.
-- Ei mitään melua, hän sanoi. -- Lähde ja ota Valio mukaasi. Ne, jotka
täällä jotakin aavistavat, me vaiennamme, ja muille selitetään, että
saimme kiireistä asiaa Helsinkiin. Jos Aarre jo on ehtinyt pitemmälle,
lähti hän ulkomaille sukulaisten luo, koska -- No niin, sinä ymmärrät...
Mailis ei vastannut, vaan riensi Valiota etsimään ja löysi hänet
puutarhasta meren partaalta, kokonaan hämmästyksen ja tuskan
valtaamana. Hän oli kyllä tottunut siihen, että Aarre pani toimeen
hurjia yllätyksiä -- olihan "pikku veli" oikea villivarsa, se oli
tunnettu asia niin kotona kuin koulussa -- mutta Valio ei koskaan
omasta puolestaan ollut ymmärtänyt pitää sitä vaarallisena. Pikemmin
hän oli ihaillut Aarteen suurta reippautta ja tarmoa, noita
ominaisuuksia, jotka häneltä itseltään puuttuivat, ja milloin hän
oli hetkellisesti huolta tuntenut, se oli johtunut osanotosta äitiä
kohtaan. Ja nyt -- mitä merkitsi tämä kaikki, tämä odottamaton yöllinen
tapaus, tämä suru, joka ei enää ollut huolehtivan mielen kuvittelua,
vaan täyttä todellisuutta? Oliko hän siis ollut sokea tähän aamuun
asti? Miten se oli mahdollista? Siten, valitettavasti, että hän ei
koskaan ollut oikein osannut lähestyä veljeänsä eikä koskaan voittanut
hänen sydämensä avonaista luottamusta. Ja nytkö se oli auttamattomasti
myöhäistä?
-- Äiti, mihin aiot ryhtyä? Tai miksi _minä_ sitä kysyn -- minunhan
pitäisi keksiä, minunhan pitäisi olla apuna ja tukena...
-- Niin, sinä tulet minun tuekseni. Me etsimme ja löydämme Aarteen, me
lähdemme yhdessä matkalle nyt kohta.
Mailis selvitti hänelle asian, ja Valio sai oikean lähtökuumeen, vaikka
olikin kysymyksessä ero Sirkusta ja Valkaman rauhasta. Tietysti hän
tahtoi tehdä kaikki mitä voi, ja nopeasti ja toimekkaasti hän ryhtyi
äitiänsä matkahankkeissa auttamaan.
Mutta aamujuna oli monta tuntia ennen vienyt Aarteen mukanansa, ja
parhaillaan hän jo käveli pitkin Helsingin syrjäkatuja, tähystellen
epävarmana kauppojen ikkunoihin. Yhteen puotiin, jossa myytiin
käytettyjä vaatteita, hän oli astunut sisälle, kysyen työmiehen pukua.
Myyjä katsoi häntä oudoksuen, mutta näytti sitten oivaltavan asian. --
Herra on hyvä ja käy tännepäin. Rengille varmaan... Onko se lyhyt vai
pitkä mies? -- Minun mittaiseni, vastasi Aarre punehtuen. Mutta pukua
hän ei saanut ostetuksi. Se oli hiukan nuhrainen, tuoksui tupakalta ja
hieltä... Mitä hänen piti tehdä?
Vihdoin hän päättävästi palasi keskikaupungille, osti öljytakin ja
lämpimän sinisen trikoopuseron valkoisine ankkureineen, valitsi
hauskan, pehmeän urheilulakin ja lähti kotiin pukeutumaan.
Kaupunki oli kuin puolikuollut näin kesäiseen aikaan. Pari tuttavaa
tuli vastaan, ja Aarre aivan säpsähti heitä. Ajaessaan tavaroinensa
Sörnäisiin hän tuskin uskalsi sivulleen katsoa.
Nyt piti olla työväen päivällisaika. Silloin on Atla asunnossaan, oli
Viljo sanonut.
He pysähtyivät ränsistyneen puurakennuksen eteen, ja Aarre käski ajurin
odottaa. Ovella oli kaksi likaista, raamusteltua korttia: Atlanta
Rantanen, Xenia Mäkeliin. Mutta sisältä kuului muitakin ääniä kuin
naisten.
Vastenmielinen näky kohtasi Aarretta. Hän häpesi silmiänsä. Tuoko
oli Mäentaustan Senja -- surkea tyttö, joka veltosti loikoi penkin
kulmassa, pää retkallaan, miehiä ja olutpulloja tovereinaan? Ja Atlako
tuo, punoittavin poskin, käherretyin pörröpäin, käsi meripojan kaulalla?
Miesten kesken nousi hälinää, Senja koki raottaa punaisia luomiansa,
ja Atla hypähti notkeasti pystyyn, käyden Aarretta kohti rohkein ja
mielistelevin elein.
-- Atla, te ette tunne minua, sanoi Aarre tavallista totisempana, yhä
seisoen kynnyksellä. -- Tulkaa hetkeksi ulos, niin puhun asiani. Olen
Aarre von Stern, hän jatkoi kuiskaten.
Tyttö joutui nähtävästi hämilleen, iski silmää huoneeseen päin, koetti
naurahtaa ja livahti sitten Aarteen mukana ovesta, hylätyn meripojan
huutaessa "Atlaa, senkin likkaa, joka karkasi".
Tilanne oli pian selvitetty. Käskemättä Atla hyppäsi paljain päin
Aarteen viereen issikkaan, ja niin sitä hurautettiin rantaan. Aarre oli
sellaisella mielellä, että hän olisi halunnut työntää tytön päistikkaa
tien ojaan. Tämmöisen välittäjänkö kanssa hänen oli pakko saapua
laivallensa -- ties millaiselle?
"Pilvi" oli uusi ja siisti alus, sen Aarre mielihyväkseen huomasi ensi
silmäyksellä. Mutta jo rannassa, odotellessaan Atlaa, joka lähti
kapteenia kajuutasta etsimään, hän kuuli eräältä matruusilta uutisen,
joka vähemmän miellytti. Laiva ei mennyt suoraan Englantiin, sen oli
määrä käydä Kööpenhaminassa ohimennen. Maa poltti hänen jalkojensa
alla. Tiesi mitä esteitä sukeutuisi. Niin pian kuin mahdollista niin
kauas kuin suinkin! Missä nyt viipyivät Atla ja kapteeni? Vihdoin he
tulivat.
Kapteeni, lyhyt, tanakka mies, näytti arveluttavan punakalta, räpytti
pieniä kalansilmiään ja sammalsi puhuessaan.
-- William Rantanen, niinkö? Atla neidin veli? Komea poika, niinkuin
tyttökin, helluseni...
Atla vastasi kapteenin leveään hymyyn vallattomalla naurulla.
-- Ei hän olekaan veljeni. Minun veljeni on Kolumbus, ettekö nyt taas
muista? Tuttava tämä on, hyvä tuttava vain! Sanoinhan minä sen jo
hyyryä toimittaessani, mutta te sekaannuitte liikanimen tähden. Aina
te joudutte päästänne sekaisin kun... kun... sanonko?... kun hän näkee
minut, jatkoi Atla veikistellen Aarteelle. Mutta Kapteeni sen kyllä
kuuli, niinkuin oli tarkoitus, heristi sormeaan ja nauroi hänkin:
-- Vaiti sinä! Käymme ylös nyt. Rantanen tuo arkkunsa ja näyttää
paperinsa. Mennään sitten merimieshuoneelle sopimusta tekemään.
Aarre kätteli ja kiitti lyhyesti Atlaa, puri huultaan ja kiipesi
astimia myöten kannelle, vaivalla pysyen tasapainossa kantamuksinensa,
niin tottunut urheilija kuin hän olikin. Aurinko loi kirkkaan valonsa
hänen hienopiirteisille kasvoilleen, ja kapteeni räpytteli silmiänsä
yhä enemmän. Äkkiä hän laski kätensä Aarteen olkapäälle, kysyen
puoliääneen:
-- Kuka te oikeastaan olette?
Se tuli odottamatta. Aarre ei vastannut, vaan ojensi paperinsa.
Kapteeni katsoi niitä, vilkaisi Aarteeseen, tutki taaskin papinkirjaa
ja näytti epäilevältä.
-- Kalastajan poika? Itse samoin ammatilta kalastaja?
Aarre ei kestänyt enää tätä näytelmää. Ojentuen suoraksi hän lausui:
-- En ole väittänyt mitään; olen lupauksen nojalla ja Atlanta Rantasen
välityksellä tullut laivaanne, tuoden mukanani tarpeelliset paperit.
Työhön, niihin käskette, olen valmis. Tarvitseeko teidän kysyä enempää?
Kapteenin pienet silmät saivat viekkaan ilmeen. Hän kumartui Aarteen
puoleen, kysyen vieläkin hiljaisemmalla äänellä:
-- Mitä maksatte?
-- Mitäkö maksan? huudahti Aarre ääneen, hämmästyksen, inhon ja
levottomuuden vallassa.
-- Vaiti...
-- Minä luulin, että te maksaisitte minulle työstä, jonka rehellisesti
aion tehdä, kuten merimiehen tulee. Hyvä herra, minulla on taskussani
kirje, jossa luvataan...
-- Käyttäkää nöyrempää kieltä, varoitti kapteeni, tarttuen hänen
käsivarteensa ja kumartuen niin likelle, että ääni sähisten tunki
Aarteen korvaan: -- Jos ette ole näitten paperien oikea omistaja, voin
minä antaa teidät ilmi. Satamarkkanen käteen! Se ei ole suuri summa
tämmöisessä tapauksessa.
Aarteen täytyi ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen mielenkuohunsa
sen verran, ettei hän nyrkillänsä iskenyt vasten noita turpeita huulia
ja punakkaa, kavalaa naamaa, jonka hymy oli muuttunut uhkaukseksi. Mitä
auttoi raivo ja ylpeys? Hän oli kuin olikin miehen vallassa.
-- Minulla ei ole kuin muutamia markkoja, hän sanoi kalpeana. --
Vakuutan teille, että olen kunniallinen nuori mies, en mikään vekselin
väärentäjä tai muu rikollinen karkulainen. Vaan ellette luota
työkykyyni, suostun palkatta palvelemaan Kööpenhaminaan asti.
Kapteeni päästi Aarteen käsivarren irti ja nauroi.
-- Kööpenhaminaan? Sanokaa New-Castleen. Muussa tapauksessa kutsun
poliisin.
-- Olkoon menneeksi New-Castleen, vastasi Aarre vapisten vihasta ja
nöyryytyksestä.
Kapteeni nyökkäsi päätään merkitsevästi. Hän oli arvannut oikein. Tämän
nuoren miehen saattoi vaikka kiertää sormiensa ympäri, sillä hän ei
ollut oikeilla retkillä. Mutta Aarteelle hän sanoi ainoastaan: -- Hyvä
on. Siis emme myöskään lähde merimieshuoneelle. Minä suoritan asian
ilman teitä... ymmärrättehän? Määrätkää nimi mikä tahansa.
-- Ei ole kuin yksi nimi, jolla minut on tänne otettu, vastasi Aarre,
astuen suorana alas kajuutan portaita.
Muutamaa tuntia myöhemmin alkoi miehistö olla koossa. Aarre näki Atlan
jälleen rannassa sen nuoren matruusin rinnalla, joka oli ollut hänen
luonaan. Mies nousi "Pilveen", ja tyttö heitti häikäilemättä pari
sormisuukkosta.
-- Täällähän minun kilpaveljenikin on, ilvehti matruusi Aarteelle.
Mutta Aarre ei pilaan vastannut, hän tunsi pelkkää harmia ja inhoa.
Alettiin avata purjeita, päästellä köysiä, hilata ankkuria. Virkeä
koillistuuli puhalsi, purjeet nostettiin, ja illan hiljaa hämärtyessä
"Pilvi" leijaili sinisestä salmesta kohti etäisiä ilmanrantoja.
Samaan aikaan juna tulla puhisi Helsingin asemalle. Siitä astui
hätäisesti ulos kalpea rouva nuoren ylioppilaan saattamana. Mailis ja
Valio saapuivat -- liian myöhään.
V
Voipiko rakkaus haihtua,
kun se on täyttänyt rinnan?
Voivatko tuntehet vaihtua
aaltona lahden pinnan?
Ehkäpä voivat -- ehkä ei.
En sitä tiedä nytkään:
Ehkä mun lempeni tuuli vei --
taikka en lempinytkään!
Tunnetko ristiaaltoset
salmien läikkehessä?
Kenpä tutkisi tuntehet
nuoressa sydämessä!
Laine istui rantakalliolla illan rauhan vaipuessa yli meren ja maan.
Kaikki unelmoi hänen ympärillänsä, ja hän unelmoi itsekin. Luonto
kertoi sydänten satua:
-- Nuori koivu kasvoi meren rannalla, ja meri oli jäässä pitkän
talven. Silloin tuuli lensi koivun luo laulamaan kotoisia säveleitä.
Koivu kuunteli, sillä hän rakasti laulua, mutta vähin hänestä tuntui,
kuin sävelet olisivat olleet liian tuttuja ja tavallisia. Unelmana
hän muisti toisen laulun, joka kauan sitten oli vaiennut. Se oli
vetävä, salaperäinen, uljas kuin kotkan siipien souto ja hellä kuin
kevätpäivä lapsuusaikoina. Mutta siitä oli kauan, se unohtui enemmän
ja enemmän. Ja aurinko paistoi, ja tuuli lauloi yhä tuttavammin.
Silloin koivu eräänä aamuna heräsi ryskeeseen ja solinaan. Hän ei
ollut huomannutkaan, kuinka heikoksi oli jää käynyt, ja nyt oli yön
myrsky murtanut sen. Outo, kertomaton sävel alkoi soida -- outo ja
tuttu kuitenkin, koivun unelmien kaihottu sävel. Suuri meri lauloi.
Koivu kumartui kuin lumottuna kuuntelemaan eikä kuullutkaan enää muita
ääniä, ei kotituulenkaan, joka koko talven uskollisesti oli laulanut
hänelle. Päivä lämmitti, lehti puhkesi, oli kesä jälleen. Pohjolan
kesä on lyhyt... Kerran aallot korkeina kävivät, löivät yli partaan,
huuhtelivat koivun juurta. Ei koskaan koivu unohda sitä myrskylaulua...
Meri tahtoi vetää hänet helmaansa, upottaa iäksi aaltojen säveliin.
Koivu vapisi ja vastusti. Kotituuli, hyvä tuuli, auta, käännä aallot!
Mutta se vihelteli kuin pilkaksi eikä kuunnellut. Yksin täytyi nuoren
koivun taistella ja voittaa...
Laine kohottausi hiukan kallion kanervapeitteeltä, luodakseen suuret,
surulliset silmänsä merelle.
-- Voi ajattelematonta koivu raukkaa, joka eli hetkessä eikä kysynyt
muuta! Ei koskaan hänen mieleensä johtunut, että meri kerran avaisi
sylinsä ja pyytäisi laulujensa palkkaa... Eikö se tuottanut riemua
silloin? Miksi koivu ei tahtonut? Ah, niin suuri, niin syvä oli meri,
niin mahtava, että pyörrytti... Se oli lähellä ja kaukana sentään, niin
kaukana kuin pilvi lintusesta, kuin tähti metsän latvoista. Koivu ei
koskaan olisi voinut vaipua meren syleilyyn irtautumatta juurineen,
kuihtumatta, kuolematta...
Hiljainen ilmanhenkäys värähti yli uinuvan luonnon. Tuuli! Kotoinen
tuuli!
Laine havahti unelmistaan, ja sydän tuntui äkkiä keventyvän,
kuin taakka olisi pudonnut pois. Oliko tämä nyt järkevää? Reipas
kalastajatyttö ei saanut heittäytyä haaveiden valtaan. Ja hän puisteli
kerran palmikoitansa ja lauloi jotta kalliot kajahtivat:
-- Tuttava tuulonen, rientäös, riennä,
valkaise oksani, aurinko armas,
välkkyös, rannan vuori!
Ilmojen keinuhun vihreät lehvät!
Laulua täynnä on maailma sentään,
riemukas mieleni nuori!
Hypellen hän joutui kalliolta alas. Isä ja äiti jo varmaan odottivat
levolle, täytyi rientää.
Kuka tuli vastaan tuolla? Viljoko? Laine asteli vielä kiireemmin ja
iloisemmin. Mutta Viljon muoto ei ollut iloinen, se oli yhtä jäykkä
kuin viime aikoina tavallisesti.
-- Sinä lauloit, hän sanoi. -- Minä kuulin ja tulin sanomaan hyvästi.
-- Miten niin? Mitä tarkoitat?
-- Sain Atlalta kortin. Nyt minun tulee lähteä heti yöllä.
-- Mutta sano, menihän "Pilvi" silloin, kolme päivää takaperin? Eikö
mennyt? Ja Aarre? Kuinka sinä siis --
-- Ota selvää siltä, jota se koskee. Ensi yönä lähden minä enkä vastaa
muista kuin itsestäni. Mitä siitä huolisit, lähdenkö "Pilvellä" vai
millä. Hyvästi nyt, Laine.
Hänen äänensä oli kova ja karkea, mutta se ei tuntunut oikein varmalta.
Sen kovuus oli sitä laatua kuin louhikon, jonka lomasta lähteensilmä
joka hetki on pulpahtamaisillaan esille.
Laineen olennosta oli ilo jo paennut. Se oli ollut kuin päivän pilke
sumusäällä.
-- Anna anteeksi, että olen pahoittanut mieltäsi, hän sanoi hiljaa.
-- Eihän sitä tarvitse anteeksi pyytää, vastasi Viljo.
-- Voi, älä puhu minulle tuolla äänellä! Etkö voi leppyä enää
milloinkaan, rakas Viljo? Ensin lähti Aarre ja nyt sinäkin tahdot
lähteä, ja sitten on yhdentekevää, onko kesää vai eikö...
Silloin Laine näki Viljon silmissä tulen, jommoista hän ei koskaan
ennen ollut niissä nähnyt. Se oli loukatun ylpeyden ja ylenkatsovan
miehekkyyden leimu, joka katkeran kirvelevänä leiskahti hänen ylitsensä.
-- En minä hätävaraksi rupea, sanoi Viljo kääntäen selkänsä. Ja sitten
hän meni. Louhikon lähteensilmä oli tukkeutunut. Eikä tyttö voinut
muuta tehdä kuin suuressa tuskassa seisoa paikallaan, katsoen hänen
jälkeensä.
-- Voi Viljo, Viljo, kuinka kipeästi se koski... Jumala antakoon
sinulle anteeksi! Hänestä tuntui kuin sydän olisi tahtonut pakahtua.
Silloin alkoi rannalta kuulua laulua. Se lähti Länsirannasta päin ja
eteni, hukkuen kartanon puolelle metsään.
-- "Siell' ei merta pauhaavaa,
mikä lohtu on se heille..."
Kuka lauloi? Äiti. Niinhän he aina laulelivat kilvan kuin lintuemo
ja poikanen vihreillä oksilla. Ehkä se oli iltakutsu, ehkä äiti etsi
häntä. Mutta hän ei voinut vielä tulla, ei tällä hetkellä... Kiitos,
äiti, laulusta kuitenkin!
"_Siell'_ ei merta pauhaavaa!"
Nyt Lainekin vasta tunsi, mitä ne sanat sisälsivät. Kiihkeästi itkien
hän nojautui kallion kylkeen. Oi ihanaa aikaa, jolloin ei enää ero eikä
erehdykset eikä mikään myrsky ota rauhaa pois!
-- Jumala, anna anteeksi minulle myöskin, sillä minäkin olen syntiä
tehnyt. En tahdollani, en, en, vaan tietämättäni ja ymmärtämättäni.
Minä olen Laine, meren tyttö, niinkuin Aarre sanoi, ja minä käsitän
hänen tarkoituksensa. Minua pelottaa... Voi, kunhan se ei olisi
onnettomuuteni -- minun ja muiden...
Hän muisti runon, jonka joku oli kirjoittanut hänen muistokirjaansa
kansanopistoaikana:
"Sydän sulla on aallon lainen,
niin lieto ja läikkeinen,
vaan helmiä katkoksissa
on syvyydessä sen."
Voi sitä huoletonta, raitista, vapaata "aaltosydäntä"! Oli jo
tosiaankin aika etsiä sen syvyydestä helmet, jos niitä löytyi.
-- Jumala, minut on opetettu tulemaan tykösi. Olisin tahtonut olla
sinun hyvä lapsesi, ja nyt huomaankin, että sydämeni ei ole vakaa,
niinkuin sen tulisi olla! Se oli niin kaunista, mitä runossa sanottiin
helmistä... Hyvä Jumala, tee minun sydämeni sellaiseksi... sinun
helmeksesi!
Hän nosti päänsä käsien varasta ja huomasi hämmästyen, että oli jo
melkein pimeä. Mitä ajattelivatkaan isä ja äiti, kun hän näin kauan oli
viipynyt? Juoksujalkaa hän kiiruhti kotiin.
Vanhemmat puhuivatkin hänestä juuri, vieläpä niin innokkaasti, että
unohtivat oudoksua hänen poissaoloansa. Annin laulaessa Erkki oli
tullut kartanon leikkuupellolta, mieli kovin kuohuksissa.
-- Oletko sinä kuullut, minkätähden Aarre herra lähti pois? hän kysyi
tiukasti.
Anni säikähti. Hän ei ollut uskaltanut kertoa Erkille. Varmaan hän
siinä oli pahasti tehnyt.
-- Oletko _sinä_ kuullut? kysyi hän vuorostaan, luoden pelokkaat
silmänsä Erkkiin.
Silloin Erkki alkoi kertoa. Paronitar ja Valio herra olivat tulleet
Helsingistä, ja paronitar kuului olleen hyvin suruissaan ja itkeneen
paljon. Paroni oli ollut synkkä ja totinen, ja Aliisa neitsyt
oli kuullut oven takaa, että he olivat valittaneet Aarre herran
karkaamista. Karannut hän oli eikä sukulaisiin lähtenyt! Johan sitä
heti vähän supistiin, mutta nyt se tiedettiin, vaikka paroni ja Sirkku
neiti olivat puhuneet toisella tavalla. -- Mikä hänen karkaamaan pani?
oli Erkki kysynyt. Silloin miehet olivat vaienneet, akat katsoneet
toisiinsa ja tytöt tirskuneet. Erkki ei ollut viitsinyt udella sen
enempää; mutta sitten Länsirannan Janne, joka taas oli juonut, oli
tullut aivan hänen nenänsä eteen ja härnännyt:
-- Oliko se nyt sen parempi, oliko? -- Mikä? kysyi Erkki. -- Janne,
tuletkos siitä, oli joku toinen sanonut ja koettanut vetää häntä pois.
Mutta Janne otti vastuksen ja rupesi puhumaan "Länsirannan röökinästä,
joka jäi kuin nalli kivelle". -- Ei meillä ole mitään röökinää, sanoin
minä. -- Mikä se sitten on? sanoi Janne. Ja taas tytöt virnistelivät
ja tirskuivat, Sanelma ylinnä, se Mäentaustan pieni räpätäti. -- Ole
sinäkin ääneti ja katso omat elkeesi, sanoin minä hänelle. -- Silloin
äkämystyi Mäentaustan akka, ja siltä kyllä sanoja riittää. Laine muka
ei mihinkään kelpaa, käy opistoissa ja ompelee kotona kuin herrasneiti,
ja Sere ja Liinu ovat kertoneet hänestä asioita, joita ei kukaan kehtaa
tytön omalle isälle puhua. Semmoinen Laine on, mutta hänen Senjansa
ansaitsee Helsingissä viisitoista markkaa viikossa, ja Sanelma -- No
sehän nyt on kuin Herran enkeli, sanoin minä, ja kaikki purskahtivat
nauramaan. Akka vaikeni koreasti, ja tyttö samoin. Pilkka sattui omaan
nilkkaan.
Anni oli ylpeä Erkistä. Niin piti isän tytärtänsä puolustaa!
-- Se oli oikein! Itärantalaiset ja Mäentaustalaisetkin juuri parhaita
puhumaan pahaa sellaisesta tytöstä kuin Laine.
-- Eikö siis ole syytä? keskeytti Erkki ankarasti, jotta Anni varsin
hämmästyi.
-- Mutta itsehän sinä uljaasti annoit heille vasten silmiä!
-- Se on eri asia. _Heiltä_ en tahdo kuulla uutisia tyttärestäni;
sinulta tahdon, jos tiedät. Ja minusta näyttää kuin tietäisit...
Erkin otsalla pilvi synkkeni, ja Anni hengitti hätäisesti.
-- Anteeksi, Erkki, etten ole kertonut. Se on totta, että Aarre herra
lähti hänen tähtensä...
Pilvi puhkesi:
-- Vai niin! Meitä onnettomia! Minun selkäni takana täällä liikutaan,
ja oma vaimoni ja tyttäreni pettävät minua. Anni, sinäkin! Ja missä nyt
on Laine? Kunnoton tyttö, jota kilpaa olemme hemmotelleet, ja palkaksi
saamme ikuista harmia ja häpeää! Älä sanokaan mitään --
Anni sai vihdoin keskeytetyksi hänet:
-- Erkki, Erkki, älä puhu pettämisestä ja häpeästä! En ole muuta
salannut kuin sen, että Aarre herra pyysi häntä omaksensa, vapaasti ja
avonaisesti, mutta paroni ei sallinut ja Laine itse sen kielsi.
Syntyi hiljaisuus, Erkki tuijotti Anniin.
-- Laine -- kielsi?
-- Niin. Omin korvin sen kuulin.
Vieläkin Erkki oli vaiti, ikäänkuin hän tuskin olisi käsittänyt, että
se oli totta. Sitten hän käänsi päänsä pois ja pyyhkäisi silmäänsä
hihallaan.
-- Jumala... lasta siunatkoon...
Annin täytyi kietoa kätensä Erkin kaulaan. Eihän se ollut heikäläisten
tapoja, vanhojen ihmisten, mutta Erkki sai pitää hyvänään. Ja Erkki
hymyilikin, mutta se ei estänyt häntä päättävästi sanomasta:
-- Nyt pannaan tyttö syyskalastukseen. Ei tarvitse kenenkään panetella,
että hän on hieno kuin herrasneiti!
Anni huolestui ja koetti lieventää: -- Niin, sopiihan hänen mennä
joskus, kuin ilma vielä on lämpimämpi...
-- Koko syksyksi ja täyteen työhön! Ei auta nyt, Anniseni! Jumalan
kiitos, että sain silmäni auki.
Silloin tuli Laine.
-- Tuossahan tyttö onkin. Tiedätkö, mitä me olemme tässä äidin kanssa
puhuneet? Sinä olet jo täysikasvuinen, ja minä aion ottaa sinut koko
syksyksi merelle.
Hän laski kätensä tytön olalle ja katseli häntä hyvin hellästi. Kaunis
hän oli, mutta terve ja kukoistava eikä mikään hienohenkinen. Kyllä hän
kestää ja karaistuu.
-- Olenko minä ankara mielestäsi? sanoi Erkki värähtävin äänin, kun
tyttö ei mitään puhunut.
Isässä oli jotain outoa, sitä Laine kummasteli. Nyt hän huudahti
kiihkeästi:
-- Ei, se on hyvä. Mielelläni minä tulen, ottakaa minut, pankaa
kovimpaan työhön! Kalastajatyttö tahdonkin olla enkä mitään muuta!
* * * * *
Se jäi kuitenkin toistaiseksi. Seuraavana aamuna Sirkku tuli
Länsirantaan kertomaan, että paronitar oli yöllä sairastunut ja toivoi
Lainetta hoitajaksensa.
-- Eihän hän ole tottunut, arveli Anni. Hänen sydämensä sykki alttiista
rakkaudesta, hän olisi mielellään itse tarjoutunut. Mutta Laine ei
epäröinyt.
-- Jumala on auttava minua, hän sanoi varmasti. -- Kun paronitar on
niin hyvä, että hän minua pyytää, menen vaikka tuleen hänen tähtensä.
Kyllä se käy. --
Mikä Mailista vaivasi? Hän ei voinut selittää. Pyörrytti vain ja
raukaisi niin äärettömästi, että olisi saattanut vaipua alas, syvälle
maan poveen. Einar tahtoi lähettää mantereelle lääkäriä noutamaan,
ja Valio lupasi heti rientää purjeveneellä, mutta silloin Mailis sai
niin paljon voimia, että jaksoi jyrkästi kieltää. Ei, tässä ei lääkäri
auta, lepo vain ja Jumalan rauha, joka laskeutuu sydämen kirveleville
haavoille...
Lainetta pyytäessään hän ei tahtonut loukata toisten mieltä. -- Älä ole
pahoillasi, Aliisa, kyllä minä tiedän, kuinka kiltti ja palvelevainen
sinä olet; mutta kuka pitää huoneet kunnossa, kuka pöydän kattaa ja
kastelee kukkaset, jos sinä minut hoidat? -- Sirkku pieni, nyt olet
sinä emäntänä. Koeta viserrellä sedän mieli iloisemmaksi ja auta
Valiota voittamaan raskaat ajatukset! -- Siinähän sinä oletkin, Valio
poikani. Älä istu niin paljon yksinäsi, älä liiaksi mieti ja murehdi,
vaan avaa luottavaisesti sydämesi Jumalalle. Sinä minun hyvä poikani,
kiitos, että jaksat muistaa äitiäsi kuitenkin. Jumala sinua siunatkoon!
Mutta hartaimmin hän kääntyi miehensä puoleen: -- Einar, rakkahin, älä
katso häntä synkin silmin! Hän piti rakkaana meidän Aarrettamme, mutta
ei tahtonut tulla hänen omaksensa. Hän on lohduttava minua. Sallithan
sen?
Ja Laine istui pylväsuudinten taakse vuoteen ääreen, ja Mailis silitti
pehmeätä kultatukkaa. -- Rukoiletko sinä hänen puolestaan, lapsi?
Teethän sen usein? Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa siitä
miten menettelit, siitä että olit luja ja puhdassydäminen. Puhtaat
muistot varjelevat pahoilta teiltä minun Aarrettani...
Sitten hän kohotti päätänsä toisinaan: -- Tuuleeko? Minusta on kuin
kuulisin kohinaa. Mene katsomaan, Laine, käykö meri korkeana!
-- Sade kohisee kovimmin, vastasi Laine vältellen ja loi silmänsä alas.
-- Lapsi, älä peittele! Minun täytyy tietää, mihin rukoustani
tarvitaan. Ja sinun myöskin...
Laineella ei ollut paljon tehtävää, ainoastaan pieniä palveluksia
silloin tällöin. Paronitar ei pyytänyt muuta kuin pitää hänet luonansa
ja katsella häntä. Sydänverensä Laine olisi tahtonut antaa saadakseen
hänet terveeksi, mutta hän näytti heikontuvan päivä päivältä. Ei
auttanut lääkärikään, jonka paroni ja Valio toimittivat kielloista
huolimatta.
-- Niin se on, sanoi paronitar Laineelle. -- Ellei tule kirjettä, en
kestä kauan. Tiedätkö, lapseni, että rakkauskin voi murtaa...
-- Oi paronitar, älkää sanoko niin! Se pistää kuin puukko sydämeeni.
Minunhan on syy.
-- Älä koskaan sellaista kuvittele! Olisitko sinä minun iloni ja
lohdutukseni, jos sinun tähtesi kärsisin? Ei, lapsi, syy oli maailman.
Ehkäpä sinä olit luotu hänelle -- sitä ei voi kenkään tietää --
mutta se ei voinut tapahtua kuitenkaan. Jumala on sinulle kääntävä
kaikki parhaaksi, ja kerran hän varmaan valmistaa elämällesi toisen
onnen. Mutta rukouksissa sinä olet aina muistava häntä, minun poika
raukkaani...
-- En unohda häntä koskaan, kuiskasi Laine.
Joku seisoi silloin ovella, mutta poistui kuulumattomin askelin. "Syy
oli maailman." -- Minun, minun se oli! huusi ääni hänen sydämessään. --
Poikani on minulta mennyt, ja nyt otetaan vaimoni. Jumala, sinä joka --
Hän ei ollut sitä nimeä rukoillen lausunut nuoruuden päivistä asti. Pää
vaipui käsien varaan, ja voimakas vartalo vapisi nyyhkytyksistä. Siitä
hän ei noussut, ennenkuin hiljaa koputettiin ovea.
-- Paronitar kutsuu, täällä on kirje Aarre herralta.
Paroni syöksyi ylös ja riensi vaimonsa luo, ikäänkuin elämä olisi ollut
kysymyksessä. Valio ja Sirkku saapuivat toisesta ovesta. Uutimet oli
vedetty syrjään, jotta valo vapaasti tulvi vuodekomeroon, ja Mailis
lepäsi tilallansa hymyhuulin, loistavin kasvoin, vaikka kyyneleet
silmissä välkkyivät. Liikutukselta hän ei voinut puhua, hän vain ojensi
kuoren ja paperin miehellensä.
Siinä oli Kööpenhaminan leima ja ainoastaan muutamia rivejä:
"Oma äitini!
Voitko antaa anteeksi pojallesi, joka on tuottanut sinulle
murhetta? Luulen, että olet minulle rakkaampi kuin koskaan ennen,
mutta jäädä en voinut ja palata vielä vähemmin. Sinun laulusi on
soinut korvissani lakkaamatta. Rakasta minua aina! Muista minua
usein! Hyvästi!