III

Silloin oli suven armahin aika. Tuomet ja mansikat kukoistivat,

koivujen täysi lehti oli hento ja vaalea, ja aalloilla läikehti ilo,

vapautuksen ensimmäisen kulta-ajan luoma, sellainen, joka säilyy vain

juhannukseen asti, pian tasoittuakseen ja vihdoin vaihtuakseen syksyn

raskaiksi huokauksiksi.

Viljo ja Laine laskivat pitkääsiimaa kotivesiin. Naapurukset olivat

aina yksissä kalastushankkeissa, ja siksipä ihmisten mielestä nuorten

olisi sopinut liittyä yhteen kokonaan, nyt kun he jo alkoivat siihen

ikään ehtiä.

Samaa Viljokin ajatteli. Hänen oli edellisenä talvena ollut äärettömän

ikävä Lainetta, joka oli mantereella kansanopistoa käynyt. Aina täytyi

pelätä, että kunhan se vain ei unohtaisi. Nyt hän itse vuorostaan

hiukan aprikoi lähteäksensä kotoa, ja silloinen ahdistus tuli taas

mieleen. Kylläpä pitäisi puhua, jos saisi sanat suustansa.

Laine huomasi, kuinka Viljo häntä katseli ja katseli hievahtamatta.

Hän loi suloisesti silmänsä alas, heitti viimeisen koukun veteen ja

sovittausi joutilaana istumaan, kädet helmassa. Aallot lipattivat

somasti laitoihin, kun Viljo käänsi veneen, ja sitten kuului vain

airojen tasainen tahti.

Viljo souti väärään, eikä Lainekaan perää pitänyt. Sitten airot äkisti

pysähtyivät, ja Viljo sanoi:

-- Minä taidan nyt mennä merelle.

-- Merelle!

-- Niin, katsos, johan Kolu ja Iisakki tulevat kalassa toimeen.

Hän veti taas airoja muutaman kerran ja pysähtyi uudestaan.

-- Et sinä taida välittää, vaikka minä menenkin.

-- Voi, välitänhän minä hyvinkin. Me olemme aina yhdessä tehneet työtä.

Minun tulee ikävä Kolun ja Iisakin kanssa, niin ikävä sinua...

Viljo rohkaisihe.

-- Mutta jos... jos ei erottaisikaan. Jos laittaisimme oman tuvan ja

omat verkot, vaikkapa velaksi ensin --

-- Mitä sinä puhelet? katkaisi Laine punastuen.

-- Niin, jos sinä tulisitkin minun vaimokseni... Laine, Laine, etkö

sinä siis ole ymmärtänyt, että minä jo kauan --

-- Mehän olemme niin nuoria, minä vasta seitsemäntoista. Älä nyt vielä

semmoisia ajattele.

-- Kuinka vanhaksi sinun pitää tulla? kysyi Viljo puoleksi leikillään,

puoleksi pahalla mielellä.

Laine helkähti nauramaan. Viljon korvia viilsi yhtaikaa sen naurun

kirkas helinä ja toinen kumea odottamaton ääni, joka kuului sivulta

edempää.

Laiva puhalsi.

Molemmat käänsivät päänsä sitä kohden. Viljo rupesi taas rivakasti

soutamaan, mutta laiva läheni suuremmalla vauhdilla. Ennenkuin he

ehtivät niemen suojaan kotilahdelle, sivuutti se heidät vallan läheltä.

Kaksi sorjaa nuorukaista seisoi kannella, molemmat tervehtien nostivat

lakkiansa -- tai oikeammin vain toinen, sillä toinen sitä liehutti

ja viipotteli, kuin riemulla näyttääksensä, että tässä se oli nyt

vihdoinkin voitettuna.

Laine punastui hiusmartoon asti. Hän tempasi huivin päästänsä ja

heilutti sitä kerran, veti sitten kätensä takaisin ja painoi alas

päänsä. Viljo souti tuimasti, ja samassa jo niemi erotti laivan ja

veneen.

He eivät enää kumpikaan sanaa vaihtaneet. Laineelle oli kuin sähköä

Aarteen avomielinen ilo, tuo entisajoista tuttu, jota hän niin kauan

oli turhaan kaivannut. Viljolla oli omat syynsä murjotella äänetönnä.

-- Hyvästi, hän sanoi rannassa.

-- Mennään kai aamulla kokemaan yhdessä? kysyi Laine.

-- Mennään kai, vastasi Viljo. Mutta kun aamu tuli, seisoikin Kolu

veneen luona Lainetta odottamassa.

Ei ollut vielä kesä puoliväliin kulunut, ennenkuin jo kalamökeissä

sohistiin Laineen tähden.

-- Kuules, sanoi Syrjälän Sere Itärannan Liinulle noin hiukan kautta

rantain, -- onko se totta, että teidän Viljo on ottanut paikan laivaan?

-- On niinkin, "Pilvi" nimiseen kuunariparkkiin. Kas, meidän Atla

on hyvin paljon laivamiesten kanssa tekemisissä siellä Helsingissä,

niin että hän sai asian toimitetuksi suoraan vain. Harvoin köyhälle

lykästää, mutta sattui se nyt meillekin kerran.

-- Kova se semmoinen onni on huokasi Sere. -- Aatukin on aina vaan

teillä tietämättömillä. Hän niisti nenäänsä ja rykäisi. -- Jos

menee sinunkin poikasi iäksi päiväksi... Tai ehkä Viljolla on tyttö

katsottuna täällä, hän lisäsi tutkien, -- niin kyllä sitten sentään --

-- Mikä tyttö? ärjäsi Liinu. -- Tuoko Laine letukka? Herrain hempu!

Sere näytti kauhistuneelta ja kumartui Liinun puoleen kuiskatakseen:

-- Ne kertovat, että Aarre paroni käy Länsirannassa. Käykö se?

-- Käy, sanoa paiskasi Liinu täyteen ääneen, niin että Sere

säikähtyneenä kimmahti koholle.

Ja sitten alkoi päivitteleminen.

-- Jaa, jaa, semmoista siitä tulee, kun on niin hieno ja olevinaan.

-- Annikin niin jumalinen muka. Hyi sentään! Ulos minä ajaisin että

koivet soikkaa. Ihme oikein, ettei edes Erkki pidä parempaa kuria.

Mutta hän on aina poissa kotoa, kalassa tai kartanon päivätöissä, kun

se paroni suotta ei ota useampia renkejä.

-- Mitä Erkistä, laskihan se tytön opistoonkin. Varokoon vain, ettei

kapsahda katajaan, kun kuuseen kurkottelee. Teidän Viljo vasta mies on,

ei ole oppinut ryyppäämäänkään, vaikka Janne... Niin, tuota noin, hullu

tyttö, kun ei ymmärrä onneansa!

-- Viljo ei ikinä häntä ottaisi, vakuutti Liinu, niskaansa nytkähyttäen.

Viljo korjasi verkkoja rannalla ja hyräili hampaitten välistä:

-- "Hoi on, hoi on, huolettaa ja hulluksi taidan tulla:

Kultani on vallattuna, jok' oli ennen mulla.

Sinä olit oma kultani, olit monta vuotta;

miksipä nyt vierastuit ja hylkäsit mun suotta?"

Viljo suri, mutta Aarre oli onnellinen, äärettömän onnellinen pitkistä

ajoista jälleen. Oli kuin valkoinen lakki olisi isän silmissä

kelvannut vapauden avaimeksi, sillä pojan askeleita ei yritettykään

vartioida enää eikä kysellä missä hän kesäiset päivänsä vietti. Hän

tunsi hillitöntä riemua, kuten irtipäästetty ilmojen tuuli. Vapautta

luvuista, vapautta pakon kahleista, vapautta vetää keuhkoihinsa suven

ja nuoruuden nautintoa täysin henkäyksin...

Sirkku oli taas sinä kesänä Valkamassa. Hänen äitinsä lähetti hänet

mielellään, ja vielä mieluummin hän itse tuli. Tiedettiin kyllä

miksi. Valio viihtyi hänen seurassaan ja hän Valion. Heillä oli

paljon yhteisiä harrastuksia: he ihailivat luontoa tai liitelivät

mielikuvituksen maihin, selailivat suuria taidehistorioita ja

keskustelivat milloin kreikkalaisista Veenuksista, milloin

renessanssiajan kirkoista tai Rafaelin ja Murillon madonnatauluista.

Usein isä ja äitikin innostuivat mukaan, kypsyneellä arvostelullansa

kypsymättömiä ohjaamaan. Mutta Aarre pitkästyi heitä kuunnellessaan,

ja vallankin Sirkku oli hänen mielestänsä "tyhjää ilmaa". Ja Valiokin

oli aina niin tasainen ja säännönmukainen, juuri niinkuin hyvin

kasvatetulle paronille ja vastaiselle papille soveltui, että Aarteen

olisi tehnyt mieli kerran kunnollisesti ravistaa häntä tai niskasta

nostaen pistää kylmään kylpyyn, kuten Edith tädin valkoisen sylikoiran.

Ei, toista oli kalastajien parissa, kun pursi vetten kantamana liiti

suolatuoksuisessa, raittiissa tuulessa -- toista silloinkin, kun meri

nukkui, kun nuotiotulet välkähtelivät rannoilta ja ilo kallioilta

kajahteli. Siellä oli luontoa ja vilpasta elämää, juuri sitä,

mihin Aarre janoten kaipasi. Ja Laine, hänen lapsuutensa kesäinen

päivänpaiste, oli kauniimpi entistään ja viehkeämpi ja armaampi

kainossa tuttavallisuudessaan, joka puoleksi kartteli ja puoleksi

lähestyi, niinkuin säde, joka lehvikössä leikkii.

He olivat paljon yhdessä. Laine epäröi ja sanoi "maisteri", Aarre

nauroi ja vastasi "mamselli". Sitten he nauroivat kumpikin ja olivat

jälleen vain Aarre ja Laine. Mitäpä he olisivat huomanneet pahansuopien

katseiden ukkossähköä ja panettelevien sanojen etäisiä salamoita.

Kaksi oli, jotka huolella tähyilivät taivaanrantoja, aavistaen, että

jotakin oli tulossa. Mailis ja Anni. Mutta he olivat vielä vaiti, sekä

toisilleen että lapsillensa.

Sitten eräänä elokuun iltapäivänä tapahtui, että Valio ja Sirkku

onnesta loistavina kertoivat menneensä kihloihin. Isän mielestä se sopi

hyvin; äiti suuteli heitä, lausumatta ilmi ajatustaan, että he olisivat

vielä jonkun vuoden saaneet kehittyä ja odottaa; ja Aarre -- niin,

Aarre tunsi, kuinka veri karkasi hänen poskiinsa ja sydän löi rajussa

tahdissa.

Valio ja Sirkku. Miksi ei hän ja Laine? Tulkoon mitä tuli, hänkin

oli ottava omansa, vaikkapa kymmenen kallioista isäntahtoa seisoisi

vastassa!

* * * * *

Ihana ilta. Meri oli hurmaava valkotäpläisessä, hulmuavassa vaipassaan,

ja lampi koreili sekin, kuvastellen ensimmäisiä tähtiä ja hiljaa,

hiljaa tuuditellen uneksivia lummekukkiansa.

Mailis istui lammen kaltaalla Sirkun ja Valion kanssa. Kauan he olivat

aivan ääneti istuneet. Vihdoin Sirkku sanoi, syvään hengähtäen:

-- Ovatko kauneus ja onni yhtä vaikeat kuvailla? Täällä on niin

kaunista ja minä olen niin onnellinen, mutta kummallekaan tunteelle en

löydä sanoja.

-- Minkätähden maailmaa sanotaan pimeäksi laaksoksi? puhkesi Valiokin

puhumaan. -- Onhan elämä niin ihana. Iloja enimmiten, ja jos surut

tulevat, ei kaikki kauniit tähdet sammu. Me emme pelkää elämää,

emmehän, Sirkku?

Hän katsoi Valiota hämmästyen:

-- Mitä me pelkäisimme?

-- Elämän vakavuutta, vastasi Mailis Valion puolesta. -- Niin, se

ei olekaan leikin asia. Mutta kenellä on Jumala kanssansa, hänen ei

tarvitse pelätä.

-- Täti kulta, sanoi Sirkku, painautuen häntä lähemmäksi, -- minä

olen niin nuori ja lapsellinen vielä. En minä ole sellainen vakava

ja hurskas... mutta kyllä minä tahtoisin tulla sinun ja Valion

kaltaiseksi. Hyvä täti, pidäthän minusta kuitenkin vähäisen?

-- Paljon, rakkaani. Pidän kaikesta kauniista, niinkuin sinäkin,

ja onhan valoisassa onnessasi jotakin hentoisen ihanaa. Tiedätkö,

mihin vertaisin sinua? Hohtosiipiseen perhoon, joka liitelee

päivänpaisteessa. Mutta rakas pieni perhoseni, sinä palellut, kun talvi

tulee. Siksi toivon ja odotan aikaa, jona voisin verrata sinua johonkin

kestävämpään.

-- Olenko minä toinen perhonen? kysyi Valio puoleksi leikillään.

Äiti katsoi häneen hellästi: -- En luule.

-- Minä tiedän mikä Valio on, huudahti Sirkku. -- Hän on lummekukka.

Katso tuonne, Valio! Eivätkö ne ole kauniita?

-- Tyttöjähän kukkasiin verrataan, nauroi Valio. Mutta Mailis sanoi: --

Ehkä Sirkku on oikeassa.

Ne uneksivat valkeita unelmia niinkuin sinäkin. Niiden lailla sinä

tunnet vain lammen ja laakson, et vuoria, merta etkä suurta maailmaa.

Allasi on pohja, mutta kiintein juurin et ole juurtunut siihen...

-- Mitä tarkoitat, äiti?

-- Tarkoitan, että sinulla on taistelut vielä jäljellä. Ei kukaan pääse

ilman niitä. Sinä olet vakava poika, Sirkku kepeä keijunen, mutta sama

kauneus, sama vajavaisuus on teissä. Ymmärrän niin hyvin, että juuri te

rakastatte toisianne.

-- Sinä olet ihmeellinen, täti, sinä ymmärrät kaikkia ihmisiä! huudahti

Sirkku ihastuneena.

-- Niinpä neuvo, äiti, kuinka me pääsisimme kalliolle, sanoi Valio.

-- Tiedätkö kallion, lapseni?

-- Sinä, äiti, olet siihen viitannut aina.

-- "Mä kalliooni uskon

ja sille rakennan..."

-- Minä uskon, sanoi Valio vakavasti.

-- Opi siis rakentamaan sille kalliolle!

Syntyi jälleen äänettömyys. Tuuli vain humisi puissa ja tähdet

väreilivät lammen kalvossa.

-- Entä jos minä en kelpaakaan papiksi, sanoi Valio äkkiä. -- Ihan

varmasti minä en kelpaa.

-- Minä vielä vähemmin papin rouvaksi. En ole sitä ajatellut koskaan

ennen. Täti kulta...

-- Nöyrille Jumala antaa armon. Ken on pieneksi tullut, hän voi kasvaa.

-- En minä talonpoikien seurassakaan osaa olla, jatkoi Sirkku

hätääntyneenä.

-- Jos minä... jos minä jättäisin sen uran ja seuraisin isän jälkiä,

sanoi Valio epäröiden. -- Miksi ei minustakin voisi tulla arkkitehti?

Kyllä se olisi helpompaa.

Silloin Mailis tuli hyvin totiseksi.

-- Helppoa tai vaikeata -- pääasia, että kukin seuraa kutsumustansa. Se

nöyryys ei ole oikea, joka päämäärästä tinkii. Juuri siinä on elämän

vakavuus, että meidän tulee muodostua Jumalan tarkoitusten mukaisiksi,

maksoi mitä maksoi. Ja siinä on elämän ihanuus, että hän muodostaa

meidät.

-- Nyt minä käsitän, että voi puhua pelkäämisestä, vaikka on äärettömän

onnellinen, sanoi Sirkku värähtäen.

-- Sitäkö suurta elämänkysymystä sinä pelkäät? kysyi Valio.

-- Ja pientä ja kaikkea. Myöskin talonpoikia, hän lisäsi naurahtaen. --

Voi, minun täytyy tulla ihan toiseksi, sen minä huomaan.

-- Lapsena sinä leikit Länsirannan Laineen kanssa, kun tauluja

maalattiin. Kävihän se silloinkin.

-- Niin, silloin, Sirkku huokasi. -- Mutta se tyttö olikin erilainen

kuin muut. En minä voi mitään siihen, että talonpoikaiset ihmiset eivät

huvita minua.

-- Kyllä minä ihmettelen äitiä, joka niin hyvin ymmärtää heitä,

ja Aarretta, joka ei muiden kanssa viihdykään. Minä tunnen kaikki

kyläläiset, mutta vieras olen heille sentään, melkein niinkuin sinäkin.

Mistähän se oikein johtunee? Varmaankin luonteiden erilaisuudesta.

-- Rakkaus on sydänten avain, vastasi Mailis.

Ja Valio ja Sirkku, joiden rinta oli rakkauden runsautta tulvillaan,

tunsivat sinä hetkenä syvästi, että heiltä kumminkin juuri rakkautta

puuttui.

Pieninä he palasivat suurten unelmien mailta elämän

todellisuuteen. -- -- --

Kun Mailis heidän luotansa tuli kotiin, olivat huoneet tyhjät. --

Kaikki lintuni lennossa, hän hymyili. Ilta olikin hyvin ihana. Hän

alkoi siirrellä teekuppeja ruokasalista verannalle, odottaakseen heitä

siellä.

Ei mitään kuulunut. Jos hän olisi varhemmin tullut, olisi kaukaisena

helinänä soinut hänen korviinsa laulu rannan viidakosta kallioitten

juurelta. Sitä ääntä kohden oli Aarre rientänyt, sinne myöskin Einar.

Lehdet kahisivat, oksat taipuivat, Aarre astui tytön luo, joka haravoi

ja lauleli. Sävel oli kirkas, mutta surullinen. Laine muisteli Viljoa,

jonka oli määrä jo seuraavana aamuna lähteä Helsinkiin ja sitten kauas

Suomen rannoilta.

-- Mitä sinä toimit, Laine? kysyi Aarre.

-- Haravoin. Etkö näe? Lehtiä teidän lampaillenne. Tämä on päivätyötä.

Aarteen povessa kuumotti. Kiivaasti hän sieppasi pois haravan hänen

käsistään, jotta tyttö hämmästyen jäi toimetonna seisomaan.

-- Mitä aiotkaan, Aarre? Aivanhan sinä säikytät minua.

-- Lehtiä meidän lampaillemme! Niitä kootkoon ken tahtoo, mutta sinä

-- laula, laula vielä! Kuinka sinun äänesi kantaa ja helkkyy yli meren

kohinankin!

-- Yksi "Laine" laulaa, toiset säestävät, yritti tyttö leikkiä laskea,

vetäytyen viidakosta rantaa kohti. -- Käy tänne, kuuntele säestystä! Se

on kauniimpaa kuin laulu.

He olivat nyt ihan veden äärellä, kapealla hietakaistaleella, jota

valkopäiset aallot huuhtoivat. Laine siirtyi yhä poispäin, oikealle,

siihen suuntaan missä koti sijaitsi. Ei hän itsekään tietänyt miksi,

mutta sen hän tunsi, kuinka sydän aivan seisattui, kun Aarre äkisti

pysähdytti hänet, tarttuen hänen käteensä.

-- Laine, nyt on lammen pari kihloissa.

-- Valio herra ja Sirkku neiti? Todellako...

-- Miksi sinä olet niin kalpea? Ja vavahdat? Laine, meren tyttö, minun

tyttöni --

-- Laske minut, laske! Jokin rapsahti tuolla viidakossa...

-- Aalto vain taittui rantaan vastaan. En laske sinua, ennenkuin olen

saanut sanoa, että riistän sinut omakseni kaikista huolimatta, että

olet minun, Laine, rakkahin --

Silloin oksat risahtivat aivan heidän takanaan. Laine huudahti, Aarre

hellitti kätensä, ja nuolena pakeni tyttö. Mutta Aarre ja hänen isänsä

seisoivat silmästä silmään vastakkain.

Hetki ja leimaus -- hurjan kiivastuksen leimaus paronin mustista

silmistä.

-- Sinä kelvoton! hän pusersi huuliltaan, ja samassa hänen kohotetusta

kädestään läimähti lyönti Aarteen poskelle.

Toinen leimaus, ristituli toisesta mustasta silmäparista.

-- Isä! hän ainoastaan sai vastatuksi raivosta vapisevin äänin.

Sen kuuli Laine, muuta hän ei enää kuullut. Hän peittyi viitaan, ja

hengästyneenä, itkusilmin hän ennätti kotirannan aukealle.

Ensimmäiseksi hän näki Viljon, joka veneen luona askarteli, valmistaen

sitä matkakuntoon. Tuntui samassa turvalliselta, aivan kuin hän olisi

saattanut juosta Viljon luo suojaan. Viljo katsoi häntä kummastellen,

silmissä luonnollinen kysymys: -- Mikä nyt? Mutta sitten siinä vilahti

jotain muutakin, jotain ivansekaista, melkein halveksivaista. Laine

sävähti eikä lähestynytkään, kuuli Viljon viheltävän, riensi kotiovesta

sisälle ja purskahti ääneen itkemään.

-- Mikä sinun on? tutki äiti.

-- En tiedä, en tiedä, en ymmärrä mitään...

Vähitellen selitykset tulivat.

-- Hän rakastaa minua, minä kuulin sen nyt, mutta minun on niin

kummallinen olla... Äiti, enhän minä voi paronittareksi tulla, en

koskaan...

-- Et tietenkään, sanoi Anni hämmästyen. -- Kyllä minä levoton olen

ollut, mutta en osannut aavistaa tällaista. Voi Laine, Laine, mitä sinä

oletkaan mielessäsi kantanut!

-- Paroni _löi_ Aarretta, kun hän näki meidät yhdessä, jatkoi Laine,

närkästyksestä tummenevin silmin, tuskin kuunnellen äidin puhetta.

Säikähdys ja tuska raastoivat Annin sydäntä. Hyvä Jumala, auta! Joko

nyt paronikin tämän tiesi!

-- Ja mitä teit sinä? hän kysyi jännittyneenä.

-- Pakenin... Oliko se kehnoa? Mutta en minä pelosta paennut... en

_siitä_ pelosta. Olisin kyllä voinut katsoa paronia suoraan silmiin ja

antaa hänen minua lyödä, jos sillä olisin Aarretta suojellut...

-- Onneton tyttö, sinä siis häntä rakastat? Oletko todellakin tähän

päivään asti kuvitellut, että voisit päästä hänen vaimokseen? Sinä

lapsi parka --

-- En ole kuvitellut mitään! huudahti Laine kiihkeästi ja

loukkaantuneena. -- En milloinkaan ole sellaista ajatellut, en

kertaakaan!

-- Ja rakastat häntä sentään? Sehän on --

-- En tiedä... en ole sitä kysynyt itseltäni... Usein häntä pelkään

-- niinkuin tänään. Kyllä hän on minun kesätoverini, minun rakas

ystäväni... Mutta paronittareksi? Ei, ei, kuinka minä sitä voisin?

Kuinka tahtoisinkaan? Voi äiti, minun on niin tuskallinen olla. Mitä

minun pitää tehdä?

-- Jumala sen tietäköön huokasi Anni. Silloin ovea kiireesti

koputettiin, ja vastausta odottamatta Aarre astui sisälle. Suoraan

Annin ja Laineen eteen hän punoittavin poskin astui.

-- Oletko kertonut? Olet, minä näen sen. Minun olet sinä kuitenkin!

Anni, minä rakastan häntä, minä lähden vaikka minne ja vien hänet

mukanani...

-- Älkää noin puhuko, Aarre paroni, koetti Anni tyynesti sanoa. --

Ettehän te vielä moneen vuoteen voi naimisiin mennä, ja sitten kun

voitte, on Laine aikaa unohtunut teiltä.

-- Ei milloinkaan, niin totta kuin --

Laine keskeytti hänet tuskaisen levottomana:

-- Aarre, Aarre, älä vanno!

Hämmästyneenä Aarre kääntyi päin:

-- Etkö sinäkään usko minua? Minä tiedän mitä teen. Isää en kärsi

nähdä, merelle lähden, ja sinä tulet mukaan. Älkää kieltäkö, Anni,

sillä me rakastamme toisiamme. Me emme voi enää erota! Minä näytän,

että olen totta tarkoittanut.

-- Voi mitä te puhutte, Aarre herra! Ettekö edes ollenkaan ajattele

äitiänne?

Kysymys pisti, ja taistellen hän vastasi:

-- Laine on minulle äitiäkin kalliimpi.

-- Entä sinä, Laine lapseni, onko sinullekin Aarre herra rakkaampi kuin

äitisi?

Tyttö kääntyi pois, kätkien kasvot käsiinsä.

-- Näethän sen, Anni...

-- Ei, ei! sai Laine sanotuksi. -- Rakas olet minulle, sen tietävät

kaikki, Aarre, minun ystäväni, minun iloni... En ymmärrä, miten kestän,

että lähdet minun vuokseni pois... mutta lähde, lähde kuitenkin! Minä

en voi...

-- Äitisi tähden? Oi Laine... Niinpä muistele minua ja ole omani! Minä

noudan sinut, kun palajan.

Hän astui kohti, hän tahtoi sulkea tytön syliinsä, mutta estäen Laine

väistyi. Hän kysyi miksi, mutta ei vastausta tullut. Uudestaan hän

kysyi, ja silloin ratkesivat tytön kyynelten kaikki kahleet.

-- Sentähden... sentähden... Minä luulen, etten _niin_ rakasta sinua

kuin sinä minua...