II

Kuusi vuotta oli kulunut, ja kesä oli jälleen.

Meri kävi, korkeina aallot vyöryivät, kuohut taittuivat kiviriuttoihin,

kauas räiskyi valkoinen vaahto. Tiirat parkuivat ja lokit huusivat,

valkoisten siipien välähtäessä taivaan ja meren tummalla taustalla.

Silloin purjevene laski luodon rantaan, sinne missä kalastajat avomeren

rinnassa ennen veneissänsä nukkuivat, mutta jonne nyt oli kyhätty maja

suojaksi ilmoja vastaan.

Ensin hyppäsi maalle kuusitoistavuotias ketterä Itärannan Viljo,

tarttui lujilla ruskeilla kourillansa keulan nokkaan ja koetteli pitää

tasapainossa ankarasti kiikkuvaa venettä. Hänen jäljessään hoippelehti

pitkä tytönhuitukka, Mäentaustan Senja. Sitten soljahti rannalle toinen

tyttö, kultatukkainen ja kirkassilmäinen. Häntä seurasi Aarre von

Stern, ja viimeisenä peränpitäjä, Tuuleman Oiva, nuoren joukon vanttera

johtomies.

-- Hyvinpä meni, virkkoi Viljo reippaasti; ja Oiva lisäsi

itsetietoisena: -- Mikä jottei?

-- Kyllä minä vain pelkäsin, sanoi Senja, suu naurussa nyt, kun oli

kuivalle päästy. -- Ai ai sentään, kun sillä tavalla löi vettä sisään

ja keinutti...

-- Se vasta hauskaa olikin, kehui Aarre iloisena ja punaposkisena.

Mutta nuorin tyttö hymyili jo kalamajan ovella.

-- Tahdotte kaiketi kahvia ensin? Viljo hoi, tuopas minun korini sieltä

veneestä! Minä alan risuja kerätä. Kuka tulee mukaan?

Aarre tietysti. Ei aivan heti kuitenkaan, sillä uteliaisuus vei hänet

kurkistamaan sisälle majaan. Hän oli jo kauan ikävöinyt tähän paikkaan,

josta kalastajat aina puhuivat.

Kallio oli lattiana, kivistä seinät. Lomapaikat oli tukittu sammalilla

ja veden tuomilla rojuilla. Ovi oli oikein hyvä, mutta ikkunan virkaa

teki luukulla varustettu aukko, ja katto oli turpeista kyhätty puitten

ja nojalautojen avulla. Huonekaluja ei ollut kehumoiksi; kiviä

tuoleina, pöytänä samoin, ja maassa olkisäkkejä makuupaikkoina.

-- Vuota vain, kohta näyttää hauskemmalta, lohdutteli Laine. Mutta ei

ollut lohdutusta tarviskaan, sillä Aarre oli mitä parhaalla tuulella.

Pian he istuivat risuvalkean ympärillä, nokisen pannun ääressä, jossa

kahvi kiehua porisi. Tuuli ulvoi ulkona, meri kohisi ja pärskyi,

mutta majassa oli hyvä olla. Laine emännöi, sillä Senjan mielestä oli

mukavampi vetelehtiä ja tarinoida. Pitihän tässä taas kohta voimiansa

ponnistella verkkoja laskiessa.

-- Onko Atla kirjoittanut? hän kysyi Viljolta.

-- Ei ole pitkään aikaan.

-- Mahtaa hänellä olla hauskaa. Eiköhän siellä Helsingissä tarvittaisi

enemmänkin tyttöjä lastaamaan? Kai sinne summattomasti laivoja tulee.

-- Menisitkö sinä?

-- Menisin, jos vain ottaisivat.

-- Et sinä jaksaisi tehdä lastaustyötä, sanoi Oiva suorasukaisesti. --

Eihän sinusta kalastajaksikaan ole.

-- Vai ei, vastasi Senja noppeissaan. -- Mitä sitten tahdoittekaan

minua mukaanne? Olisitte muita hankkineet. Missä sinun isäsi on, Viljo?

-- Ei samasta paikasta kahta tarvita, vastasi Viljo kierrellen.

-- Juo relluttelee taas parhaalla työajalla, vastasi Oiva hänen

puolestaan.

-- Suu kiinni! kivahti Viljo, silmät synkkinä. Mutta Laine ehätti

keskeyttämään:

-- Minun avuksenihan Senja lähti. Kyllä te sen tiedätte. Isä on

kartanon päivätöissä, ja äiti pelkäsi että minä olen liian nuori

työhön, kun tuli näin kova ilma. Neljässä hengessä me hyvin tulemme

toimeen.

-- Olenhan minäkin viidentenä, huomautti Aarre.

Oiva ja Viljo vetivät suutansa nauruun, vaihtaen merkitsevän

silmäyksen, ja Senja hätäili:

-- En minä vain tule verkoille, jos veneessä on niin monta. Kuulkaa

nyt, eikö tuuli ylly. Menemme pohjaan että molahtaa.

-- Kyllä se on parasta, että nuori paroni jää kivelle kokottamaan,

tuumi Oiva leveästi. -- Kuinkas teitä laskettiinkaan vesille tänään?

Eikö mammanne pelännyt?

-- Minäpä lähdin luvatta. Enkä minä maalle jää. Senja jääköön, jos

tahtoo.

-- Luvatta! hämmästeli Laine. -- Mutta Aarre --

-- Vähät minä välitän tuulesta ja Sirkusta ja vieraista!

-- Onko kartanossa vieraita? uteli Senja.

-- Entäpä sitten. Laine, muistathan sinä Sirkun, joka oli Valion

toverina taulussa? Hänkin on siellä äitinsä kanssa. Hän on semmoinen

sipsu ja lellikki, että minä en siedä häntä ollenkaan.

-- Mutta mitä paroni ja paronitar sanovat? kysyi Laine aivan ymmällä.

-- Isä varmaan sanoo, että se vasta on mies, joka tietää mitä tahtoo

eikä pelkää.

Oiva ja Viljo eivät enää näyttäneet ivallisilta. Taisipa hän tosiaankin

olla miehen alku, tuo herraspoika. Tulkoon sitten Senjan sijasta

verkkoja laskemaan. Mukamakin hoilakka se Senja. Paras apu hänestä, jos

toimittaa illallista.

Kun he astuivat ulos majasta, puhalsi ankara puuska heitä vastaan,

tuoden suuria sadepisaroita. Laine katsoi Aarretta ja Oiva Viljoa,

epäilevinä kumpainenkin.

-- Sinä kastut, sanoi Laine.

-- Ei haittaa, vastasi Aarre reippaasti.

-- Tokkohan tuuli yltyy niin, että rikkoo verkot? tuumi Oiva.

Viljo tähyili merta ja ilman rantoja ja vastasi varmasti:

-- Lasketaan muutamia, mutta ollaan varuillamme.

Ankara, tuima työ nuorille voimille. Aarre kyllä huomasi pian, ettei

hänestä tottumattomasta mihinkään ollut, mutta uhallakin hän koetti

reutoa mukana. Oiva ponnisteli airoissa, Viljo ja Laine laskivat verkot

mereen. Yhtenään aallot löivät laitojen yli, ja kiivaasti sade pieksi

kasvoja. Uupuneina ja aivan läpimärkinä he vihdoin pääsivät majaan

takaisin.

-- Sinä olet aika tyttö, sanoi Viljo ihaillen Laineelle. Aarre ajatteli

samaa, mutta häpesi ja harmitteli omasta puolestansa. Nuo kaksi

näyttivät tällä hetkellä olevan kaukana hänestä, aivan toista maata.

He olivat väsymyksestään huolimatta iloisia ja innostuneita, hän nolo

ja vieras koko hommassa. Hetken aikaan he eivät häntä muistaneetkaan

ensinkään, häärivät vain keskenänsä, nauroivat ja puhelivat. Äkkiä

häntä melkein kadutti, että olikaan tänne lähtenyt. Mitähän äiti

ajatteli kotona? -- Huh, tuota vettäkin, joka virtaili niskasta selkää

pitkin... Tuntui niin kylmältä ja ilkeältä...

-- Voi Aarre, sinähän olet ihan sininen, kuuli hän silloin Laineen

huudahtavan. -- Tule pian tänne lieden luo vaatteitasi kuivaamaan!

Viljo, etkö sinä vähän hieroisi hänen käsiänsä? En hän ole tämmöiseen

tottunut.

-- Jyskytän vaikka selkääkin, murahti Viljo. -- Johan minä sitä

arvelin, etteivät paronit kalastajiksi kelpaa.

-- Älä tulekaan hieromaan! hän kielsi kiivaasti, kun Viljo yritti

käsiksi käydä. -- Vai painitaanko? Kyllä minä --

Oiva torui, mutta Laine nauroi, ja painiessa poikien tuli lämmin. Pian

sopukin palasi illallista syödessä ja pakinoidessa. Oiva ja Laine

tiesivät monta hupaista merikaskua. Senja oli Atlan kautta kuullut

Helsingin ihmeistä, ja uteli Aarteelta, oliko totta, että siellä

jossakin hevoset tanssivat ja siat hyppelivät vanteitten läpi. Lopuksi

Viljo alkoi kertoa, mistä kukin heidän perheessään oli nimensä saanut.

Atlanta johtui valtamerestä, jota eno vainaja oli purjehtinut; William

oli englantia, sillä hänellä oli kummina Jussilan Ville, joka oli

muuttanut nimensä Englannissa; ja Kolu --

-- Minä kyllä tiedän, keskeytti Aarre. -- Kristoffer Kolumbus löysi

Amerikan. Kunpa pääsisinkin laivalla purjehtimaan kauas merien taakse!

Minä en tahtoisi käydä koulua. Te onnelliset, joiden ei enää tarvitse!

Viljo ei vastannut, vaan huokasi huomaamattansa. Hän muisti kuin

eilispäivän sen aamun, jona paronitar neljä vuotta takaperin tuli

Itärantaan ehdottamaan, että hänet lähetettäisiin kansakouluun.

Se oli niin suuri onni, ettei hän voinut sitä todeksi uskoa eikä

mahdolliseksi kuvitella. Kova nousikin vastus, mutta vihdoin isä ja

äiti suostuivat, kun paronitar lupasi kustantaa. Hän, pitkä poika,

joutui sinne pikku Laineen kanssa yhtaikaa. Entäpä sitten! Hän oli

ilosta aivan hurjana, teki kommelluksia, luki kuin vimmattu, edistyi

hyvin ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen. Sunnuntaiksi hän pääsi

kotiin Länsirannan Erkin mukana, kun tämä nouti Laineen, syksyin

keväin veneessä, talvisin hevosella. Jos ei näitä matkoja olisi ollut,

ei hän suinkaan olisi halunnut kirkonkylästä pois, sillä kotona

hän sai pelkkää harmia. Opettajan kauniiden puheiden jälkeen äidin

riiteleminen ja isän juoppous tuntuivat kahta kauheammilta, ja hänellä

oli käynneistänsä muistoja, jotka saattoivat hänet värisemään. Niin,

merelle -- vaikka kuinka kauas kotoa -- mutta koulu, se oli maailman

paras paikka!

Laine ikäänkuin jatkoi ääneensä Viljon ajatusta:

-- Sinä onnellinen olet, Aarre, kun saat lukea vielä monta vuotta. Minä

olen pyytänyt kaupunkiin kouluun, mutta isä ei tahdo siitä kuullakaan.

-- Parasta ettei kuule, mutisi Viljo, vaikka hän ei ääneensä saanut

lausutuksi niin itsekästä ajatusta. Se vain oli varma, että koska

kerran hänkään ei päässyt, niin... niin... Kuinka hän oli paha! Hän

hypähti pystyyn kuin itseänsä paetakseen ja selitti, että nyt oli aika

katsoa, miten verkkojen oli laita.

Oiva nousi hitaasti ja tyynesti. Hän arveli, että Aarre, herraspoika,

ja Laine, nuorin, voivat tällä kertaa jäädä maihin. Senja jouti nyt

vuorostaan tulemaan mukaan.

Viljo ei virkkanut mitään, vaan astui kiireesti ulos, toiset jäljessä.

Aarre puri huultaan, sillä herraspoika oli hänestä kuin haukkumasana,

mutta jäi sentään jotenkin mielellänsä sateensuojaan, kun ei Lainekaan

verkoille lähtenyt.

Kuohui, kohisi merellä, vaikka hiukan hiljemmin kuin äsken. Sadekin

rapisi tasaisemmin. Ei liene verkoilla hätää.

Oli hiljaista luodolla toisten lähdettyä. Aarre ja Laine istuutuivat

oven lähelle, jättäen sen auki, niin että voivat katsella ulos synkälle

merelle, jota jo pimeä peitti. Laine alkoi laulaa hyräillä:

-- "Siell' ei merta pauhaavaa,

mikä lohtu on se heille,

jotka kamppaella saa

lähteneinä myrskyn teille..."

-- Mitä sinä laulat? kysyi Aarre.

Laine vavahti ajatuksistansa. Tuskin hän itsekään oli huomannut, mitä

lauloi.

-- Äidin laulua, hän vastasi. -- Siinä sanotaan, että taivaassa ei ole

merta.

-- Sitten minun tulee ikävä taivaassa, nauroi Aarre. -- Minkätähden

siellä ei olisi merta?

-- Niin minäkin kysyin kerran. Äiti selitti sen minulle. Hän oli

oppinut laulun sinun äidiltäsi, kun hän eräänä myrskyisenä iltana

pelkäsi isän hukkuvan merellä. Paronitar oli sanonut, että se laulu

lohduttaa, sillä taivaassa ei ole eroa eikä pelkoa.

-- Meri siellä kuitenkin saisi olla, intti Aarre puoleksi tosissaan. --

Minä en pidä tuollaisista lauluista.

-- Ehkä siellä onkin aava vesi, tyyni ja kaunis.

-- Myrsky on parempi kuin tyyni. -- Jos vain ei sada, hän lisäsi

nauraen jälleen. Mutta sitten hän jatkoi vakavasti ja kiihkeästi: --

Minä tahtoisin merimieheksi. Katso, katso nytkin merta, kuinka komea se

on! Ajattelepas, aina vain purjehtia päivän toisensa jälkeen, kauas,

kauas pois... Minun täytyy päästä koulusta. Sinä et ymmärrä, kuinka

minä siellä ikävöin.

-- Onhan Helsinki meren rannalla.

-- Onhan se -- mutta voi kuinka toista on täällä! Laine keskeytti

puhelun, viitaten vilkkaasti merelle päin.

-- He palaavat, näetkö? Verkot olivat siis turvassa. Sitten hän juoksi

ulos sateeseen. -- Hyvä että tulitte niin pian! Lyöden kätensä Viljon

märkään käteen hän sanoi hämillään: -- Arvaa mitä: minä oikein olin

vähän levoton...

Tuli maatapanon aika. He rupesivat vetämään nurkasta olkisäkkejä

vuoteiksensa. Oiva ja Viljo heittäytyivät vieritysten toiselle

seinustalle, Senja ja Laine toiselle, ja Aarre säkkeinensä jäi

oviseinämälle yksinään. Kaikki he olivat täysissä vaatteissa, mutta

hyvin tarvittiin vaippojakin suojaksi yökylmää vastaan. Joka rakosesta

sen henkäykset tuntuivat, tulen päästyä riutumaan.

Olihan tämmöinen yö tavallaan hauska... Mutta Aarre ei voinut auttaa

sitä, että mieli alkoi vähän kolkoksi kääntyä, kun hiillos hiipui,

maja pimeni, ja tuuli vinkui ovea natistellen. Kotona äiti aina tuli

hänen ja Valion luo illalla, nytkin vielä, kun he olivat suuria poikia,

luki heidän huoneessansa kappaleen raamatusta ja rukoili ääneen. Tänä

iltana, kun äiti tuli, oli toinen vuode tyhjä. Äiti kulta, olikohan

hän pahoillaan? Annilta hän kyllä oli saanut tietää, että Aarre lähti

luodolle... Mutta entä jos hän kovin pelkäsi ja jos hän itki...

Aarteelle tuli tuska. Hän nousi istumaan. Jokohan toiset nukkuivat? Ei

ollut kuitenkaan ihan pimeä, hän saattoi erottaa heidät. Oiva kuorsasi

suu selällään. Senja oli kääntynyt seinään päin, ja Viljon silmät

olivat kiinni, mutta Laine valvoi istuen vuoteellansa kädet ristissä.

Uskaltaisiko hän häiritä?

-- Laine, etkö sinä nuku? kuiskasi Aarre epäröiden.

-- Minä rukoilen Isä meidän.

-- Jos nuo eivät heräisi, niin sinä laulaisit vielä sen... sen...

Laine nousi alttiisti ja kävi istumaan säkille Aarteen viereen. Hiljaa

hän lauloi:

-- "Siell' ei ole taistoja,

viimaisia vihureita,

seuraa lepo rauhaisa

Herran nimeen nukkuneita..."

-- Hyvää yötä, hän sitten kuiskasi, hiipien säkillensä takaisin. Eivät

he tietäneet kenenkään muun laulua kuulleen, eivät huomanneet kahta

polttavaa silmää, jotka Viljon vuoteelta seurasivat heitä. Kohta he

nukkuivat suloisen unen helmoihin.

* * * * *

Kotona Valkamassa valvottiin vielä. Ikkunoista heijastui kirkas valo

ulos sumealle rannalle, ja kauniisti poimuteltujen, hentojen verhojen

lomasta pilkisti silloin tällöin vilkkaita päitä. Sitten ne jälleen

vetäytyivät pois, jonkin parvekkeen lasiovi avattiin varovasti,

koetettiin ihailla luontoa läpi vesiusman ja laskettiin rakosesta

tulvimaan hilpeätä humua, joka outona sekaantui sateen ja meren

ääniin. Paitsi kapteenska von Sterniä ja Sirkkua oli joukko muitakin

vieraita saapunut, ja Valkaman runollinen erakkoisuus oli hävinnyt kuin

taikaiskusta. Paroni itse oli aivan erikoisen hauska ja kohtelias, ja

paronitar liikkui iloisten ryhmien keskellä nuorekkaana, herttaisena ja

ystävällisenä; mutta hän oli kalpea ja tavallista vakavampi.

-- No, Valio, osaatko huvittaa nuoria vieraitamme tässä sadeilmassa?

kysyi paroni, taputtaen olalle sorjaa poikaansa, vasta valmistunutta

ylioppilasta.

-- Koetan parastani, hymyili Valio.

Hän oli hienon näköinen, silmissä puhdas ja hyvä, hiukan haaveksiva

ilme. Tällä hetkellä niistä kuitenkin loisti harvinaisen paljon

vilkkautta ja intoa.

-- Vai mitä sinä arvelet, Sirkku? Ehkäpä olenkin huonosti toimittanut

virkani. Kun itse on iloinen jo pelkästään tervetulleitten vieraitten

läsnäolosta, silloin helposti unohtaa --

-- Sinäkö unohtaisit? Setä kulta, meillä on äärettömän hauskaa!

ilakoi Sirkku, hento, siro kuusitoistavuotias, jonka vaaleat hiukset

poltettuina kiharoina liehuvat otsan ympärillä.

-- Vai niin -- no mistäpä se hauskuus, tyttöseni?

-- En tiedä... kaikesta. Täällä Valkamassa on niin paljon muistoja.

-- Heittäkää täksi illaksi muistot unholaan ja tanssikaa meidän

silmäimme iloksi! Eihän teitä ole monta paria, mutta sitä enemmän

saamme ihailla sulavia liikkeitänne. Pas d'Espagne!

Ja paroni istui pianon ääreen soittamaan.

Mailis tunsi huoneen pyörivän silmissänsä. Kiinteästi hän nojautui

sohvan kulmaan, ja haikea, äänetön huuto kohosi hänen rinnastansa

leikaten tanssin säveltä:

"Miss' on tän'iltana poikani,

laps huoleni hellimmän,

rukousteni lapsi, mun riemuni,

mun toivoni -- missä on hän?"

Paronitar ei ollut mukana, kun viinilaseja kilisteltiin, mutta se ei

herättänyt huomiota, sillä siinä hän ei ollut mukana milloinkaan.

Kukaan ei aavistanut hänen mielentilaansa, hän kesti hyvin.

Vasta myöhään yöllä erottiin, kukin huoneisiinsa levolle. Valio yksin

sai äidin suudelman. Hän ei surrut, eipä edes paljon huolta tuntenut

Aarteen poikamaisuuksista, joihin hyvin oli totuttu ennestään. Toruja

hän kyllä olisi tarvinnut, pikku veli veitikka -- mutta tuskin

niistäkään olisi tänä iltana mitään syntynyt Valion puolelta.

Hän istui ikkunan ääreen hetkeksi ennen maatamenoansa. Sade

rapisi ruutuihin ja tuuli vinkui, mutta Valion ajatukset kulkivat

aurinkoisissa ilmapiireissä. Hän oli ahkerasti ja tunnollisesti tehnyt

työtä koko kouluaikansa, istunut priimuksena viimeiset vuodet ja tuonut

ylioppilastutkinnosta luokkansa korkeimman laudaturin. Oliko ihme, että

mieli nyt tuntui keveältä ja iloiselta ja tulevaisuus ruusunhohtoisena

kajasti? -- Hyvä Jumala, kiitos elämän onnesta! Minä tahtoisin joka

silmänräpäykselle sanoa niinkuin Faust: Viivy, hetki, sinä olet niin

ihana! Varsinkin tänä iltana...

Ajatuksissaan hän piirteli jotakin valkoiseksi maalattuun pöytään,

havahti samassa, punehtui ja alkoi hieroa sitä kastetulla nenäliinan

kulmalla. Ensimmäiseksi hävisivät pienet jalat suippokenkineen,

sitten hennon vartalon ääriviivat ja vihdoin pää, joka ei ollut

oikein valmiskaan. Hämillään hän nousi mennäksensä levolle. Kun hän

istui vuoteen laidalla, sattuivat hänen silmänsä korttiin, jonka äiti

oli ripustanut seinälle sänkyjen yläpuolelle: "Etsikää niitä, jotka

ovat ylhäällä." Hän jätti riisumisen kesken, palasi pöydän luo ja

avasi raamatun. Ajatukset haihattelivat kuin kesähattarat taivaalla,

mutta silmät olivat kirjaan kiinnitetyt, ja hän ponnisteli vakavasti

pysyäksensä mukana. Neljännestuntia myöhemmin hän oli jo riisuutunut,

katseli hetkisen hellästi "pikku veljen" vuodetta, jonka Aliisa neitsyt

tavan mukaan oli valmistanut yöksi, ummisti sitten silmänsä ja uinahti

pian kesäisiin unelmiin.

Vihdoin paroni ja paronitarkin pääsivät makuusuojaansa. Hetken he

ääneti katsoivat toisiansa, sitten Mailis peitti kasvonsa käsillään

ja purskahti hillittömään itkuun. Paroni samoin repäisi rikki ilonsa

tehdyn naamarin, asteli kiivain askelin edestakaisin lattialla,

pysähtyi ja sanoi jyrkästi:

-- Tämä ei kelpaa. Me olemme pilanneet pojan. Tai sinä, Mailis. Minä

kyllä olen ollut veltto, sokea, herkkäuskoinen, mutta sinä häntä olet

työntämällä työntänyt pois säädystänsä, noiden ihmisten pariin. Näin

pitkällä nyt ollaan.

-- En minä ole tahtonut opettaa häntä tottelemattomaksi, kuiskasi

Mailis nyyhkien.

-- Mitä ajattelevatkaan Edith käly ja muut vieraat? Kerrankin saamme

sukulaisia ja ystäviä luoksemme, ja juuri silloin poika karkaa merelle

kalastajani kanssa. Oivaa kohteliaisuutta!

-- _Siksikö_ vain sinä olet pahoillasi? kysyi Mailis hiljaa, kohottaen

kasvonsa. -- Oi, Einar, jos ei meillä muuta olisi surtavaa!

-- Turhia. Minä olen monta kertaa pahemmassakin tuulessa purjehtinut.

Ei hän siellä huku, kyllä he itsensä hoitavat.

-- Jumala sen suokoon. Ja hoitakoon hän myös lapseni sydäntä, joka

ennen oli pehmeä kuin vaha... Nyt ei äidin kielto enää tunnu siihen

painuvan.

-- Sinä taivutat häntä väärillä syillä. Tuulee muka liiaksi. Mitä

reipas poika semmoisesta joutavasta huolisi? Olisit sanonut, että hänen

ei sovi lähteä tänään.

-- Sanoin senkin.

-- Vai niin. Eikä auttanut.

Paronin kauniit piirteet näyttivät tällä hetkellä niin kovilta, että

Mailis tunsi sydämensä värisevän, ja kovalta kalskahti äänikin, kun hän

päättäväisesti sanoi:

-- Vieraitten lähdettyä saa Aarrekin lähteä loppukesäksi. Sen hän on

hyvin ansainnut.

-- Minne? kysyi Mailis säpsähtäen.

-- Minne tahansa, kunhan joutuu erilleen kalastajista. Hienoon

perheeseen, jossa ei hemmotella ja jossa vaaditaan sivistynyttä

käytöstä. Ehkä Edith voi suosittaa sellaista.

Päättävällä kädenliikkeellä hän työnsi syrjään pylväisiin kiinnitetyt

verhot, jotka vuoteita kaihtoivat. Nyt hän tiesi tahtonsa.

Mailis ymmärsi, ettei vastaaminen kannattanut tänä yönä. Huomenna, kun

Einar oli tyyntynyt. Silloin hän oli taisteleva rakkautensa hehkuvalla

voimalla, ja Einarin päätöksen hän oli varmasti peruuttava, sillä --

-- Jos tätä pitkittyy muutamia vuosia, tuo hän jonakin kauniina päivänä

morsiamensa noista mökeistä, jatkoi ivallinen ääni vuodekomerosta.

Pikku Aarre? Morsiamen?

Mailis oli vähällä nauraa kesken huoltansa, mutta samassa eräs ajatus

iski kuin salama hänen mieleensä.

Hän näki edessänsä nuoren Laineen kuvan, suloisena, säteilevänä. Lapsia

he olivat kumpainenkin, mutta lapset kasvavat... Einar, Einar, oletko

oikeassa kuitenkin?

Mailis valvoi vielä, kun aamu sarasti. Hän rukoili poikansa puolesta.

* * * * *

Yhä satoi ja tuuli siihen aikaan, jolloin veneitten piti palata.

Vieraat nukkuivat syvässä unessa, mutta Mailis oli jo kauan seisonut

verannalla odotuksesta sykkivin sydämin, tähystellen kaukoputkella

merelle. Huoahtaen hän kääntyi menemään, kun häntä sisälle kutsuttiin.

Juuri silloin vene liiti esille niemen takaa. Sen näki paroni, joka

sadetakkiinsa verhottuna käveli edestakaisin rannalla.

Aarteen sydämeen hän ei nähnyt. Se oli tällä hetkellä taas vahan

pehmoinen, hellä ja ikävöivä. Hän kaipasi päästä äidin luo, häntä

hyväilemään, pyytämään anteeksi ja kertomaan, ettei ollut mitään hätää.

Hiljaa hän aikoi kuiskata äidin korvaan senkin, että hän illalla

oli muistellut kaikkia heitä ja _melkein_ toivonut kotiin... Tai ei

sentään, ei hän sitä viimeistä sano edes äidille, sillä sehän ei ole

miehekästä. Isälle vielä vähemmin. Isä on ylpeä hänen reippaudestaan,

aivan niinkuin silloin, kun hän pikku poikana lähti luvatta yksin

purjehtimaan...

Jo oli rannalle tullut väkeä kalastajatuvistakin. Nuoret viittoivat

keinuvasta veneestä: -- Täällä ollaan onnellisesti! Mutta kaloja on

vähän vain. Emme me siihen mitään voineet.

Aarre näki jo kaukaa harmaan sadetakin huppupäähineineen. Veneestä hän

hyppäsi niin hätäisenä, että toinen jalka pulskahti veteen, ja ryntäsi

suoraan isän luo.

-- No, no, sanoi Einar huomattavan kylmästi, -- noinko kiire sinulla on

nuhteita saamaan sopimattomasta käytöksestäsi?

Aarre oli kuin puusta pudonnut. Vahasydän alkoi hyvää vauhtia kovettua,

Tiellä se ehti jo niin kovaksi käydä, ettei kotona sulanut enää äidin

kyynelistäkään.

Vai talonpoikamainenko hän muka oli? Ja poisko hänet lähetettäisiin

tapoja oppimaan? Eipä hän tahdokaan oppia toisia tapoja, eikä hän

välitä vieraista ollenkaan, ei ollenkaan...

Kaikki hienohelmat olivat juuri nousseet ja ilkkuivat märkää,

ryvettynyttä poikaa merisankariksi. Kipin kopin Aarre riensi

vaatteita muuttamaan, pahalla tuulella, sydän harmista kuohuen. Valio

tuli puhuttelemaan häntä. -- Aarre, tuhmahan sinä olet. Kuka nyt

leikinlaskusta noin suuttuu? Tule sisälle ja ole oikein ystävällinen

-- tulethan? Mutta Aarre tyrkkäsi hänet pois kyynärpäillään. Hän ei

tahtonut enää nähdä koko joukkoa, ei vaikka. Uhallakin hän juoksi

Länsirantaan, niin pian kuin Valio oli hänet jättänyt. Vähät siitä, jos

torutaan. Aikoohan isä toimittaa hänet pois joka tapauksessa. Mutta

hänpä karkaakin merelle ainiaaksi, karkaa ihan varmaan!

Länsirantalaisten kalaosuus oli silloin jo perattu, sillä eihän se

suuri ollut. Ja sen pienen erän tähden Laineen oli täytynyt merellä

ponnistella! Anni oli tuskissansa valvonut melkein koko yön, kuunnellen

tuulen ulvontaa. Vaan ei auttanut. Erkki kyllä rakasti tyttöä, mutta

oli kova vaatimuksissansa. Anni oli ja saikin olla kukkanen kämmenellä;

Laineen piti karaistua kallion nuoren männyn lailla.

Anni kutoi lämmintä sukkaa, Laine oli vaihtanut pukua ja söi juuri isoa

voileipää, kun Aarre tuli. Huoneessa oli siistiä ja sievää: valkoiseksi

maalatut huonekalut, valkoiset uutimet ikkunoissa, katajanhavuja

lattialla ja kukkia pöydällä.

Siellä Aarre sai tyhjentää uhman ja surun sydämestään, ja päätös oli

sama kuin tullessa: -- Minä en tahdokaan hienoksi herraksi. Jos en saa

olla teidän kanssanne, niin minä karkaan!

Annin sukkapuikot olivat pysähtyneet. Vasta nyt hän asian ymmärsi.

-- Aarre herra, hän sanoi vakavasti, -- menkää suosiolla, mihin

vanhempanne päättävät. He kyllä tietävät, mikä teille on paras.

Poika äimistyi. Ei hän täällä olisi odottanut moista kuulevansa.

Kaikkiko nyt liittoutuivat häntä vastaan? Paitsi Laine. Ei suinkaan

Laine?

Silloin joku koputti ovelle. Aarre peräytyi: se oli hänen äitinsä,

vakavana ja surullisena. Laine loi häneen suuret, hätäiset silmänsä,

vakuuttaen: -- Ei Aarre ole aikonut pahaa. Saahan hän jäädä tänne?

Kyllä hän pysyy hienona kuitenkin...

Hämmästyen paronitar käänsi katseensa tyttöön, ja Anni kiirehti

häpeissänsä nuhtelemaan:

-- Laine, kuinka sinä noin rohkea olet?

Laine painoi alas päänsä. Ei hän koskaan muistanut, miten ylhäinen

paronitar oli, siitä ajasta asti, jolloin tauluja maalattiin.

-- Ei, lapsi, se on oikein, sanoi paronitar liikutettuna. -- Älä pelkää

minua! Ja voimakkaan tunteen valtaamana hän sulki Laineen syliinsä.

Sitten hän sanoi Aarteelle: -- Mene nyt kotiin, mene äitisi tähden!

ja Laineelle: -- Juokse Itärantaan, sano että paronitar pyytää Viljoa

viemään kirjettä laivalle iltapäivällä.

Paronitar ja Anni jäivät kahden. Heidän ei tarvinnut mitään selitellä,

he ymmärsivät ajattelevansa samaa.

-- Me emme ole voineet estää heidän ystävyyttänsä, sanoi Anni nyyhkien.

-- Mutta älkää, hyvä paronitar, sentähden lähettäkö Aarre herraa

mihinkään. Minä puhun Erkille, että pannaan Laine palvelukseen. Ei

Aarre herra sitten tule niin paljon meikäläisten joukkoon, jos Laine on

poissa.

Armas pieni Laine! Mailis tunsi sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan.

Hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: -- Antakaa hänet minulle, ei

palvelukseen, vaan koulutettavaksi. Sitten johtukoon lasten ystävyys,

niinkuin Jumala tahtoo! Mutta Einarin kylmä, ylhäinen katse kuvastui

hänen eteensä. Ei koskaan, ei koskaan _hän_ voisi sitä sallia. Paras

oli ajoissa erottaa heidät -- niin, Einarin tahto oli tapahtuva.

Einarin tahto: kalliovuori; Mailisin rakkaus: lämpöinen aalto. Hiljaa

aalto huuhtelee ja kovertaa, mutta liian heikko on sen voima vuorta

puhkaisemaan. Musertavasti Mailis nyt sen tunsi, ja samassa hän

tappiolle joutuneena antautui. Siksi hän sanoi ainoastaan:

-- Ei Laine oli syypää Aarteen tottelemattomuuteen. Ole huoletta, Anni

rakas, ja pidä tyttö luonasi.

Iltapäivällä meni kirje eräälle luutnantille, Edith von Sternin

lähimmälle naapurille Saimaan kanavalla. Viikkoa myöhemmin saapui

vastaus, ja kohta sen jälkeen sukulaiset lähtivät, vieden Aarteen

mukanansa.

-- Kunpa _minä_ olisin päässyt, sanoi Valio surumielisesti, katsellen

etenevää laivaa, josta nuorten liinat liehuivat, Sirkun ylinnä. --

Aarre on pahoillaan, mutta minä olisin mielelläni mennyt. Tuntuu kovin

yksinäiseltä, kun he ovat lähteneet.

-- Ensi kesänä saatte molemmat matkustaa, lupasi isä. -- Käymme

Saksassa taas kerran pitkästä ajasta.

* * * * *

Ei Aarre merelle karannut, mutta monta harmia ja vastusta hän tuotti

luutnantille. Sitten talvella opettajat häneen tuskastuivat. Hyväpäinen

poika, ja niin laiska ja vallaton! -- Seuraavan kesän koko perhe vietti

ulkomailla. Aarre oli seitsemännellätoista, kun he toisen talven

jälkeen palasivat Valkamaan.

Silloin isä oli häneen jotenkin tyytyväinen. -- Poika on tasaantunut,

hän arveli hyvillänsä. Mutta Mailis näki, että se kaikki oli vain

pakotettua tyyntä. Hän ymmärsi, että Aarre ulkonaisesti taipui,

koska hän ei enää kestänyt eroa merestä ja Valkamasta. Joskus, kun

Laine, Viljo ja muut entiset kesätoverit yhdessä purjehtivat rannasta

tai lauantai-iltoina joutessaan kisailivat sileällä kalliolla,

silloin saattoi Aarteen muoto näyttää sellaiselta, että äidin sydän

vavahti. Ei ollut siinä suvipäivän aurinkoa, joka hänen iällensä

kuului, vaan synkän, uhkaavan pilven varjo. Pitkillä, yksinäisillä

purjehdusretkillä, ankarassa kamppailussa aaltojen kanssa hän tuon

tuostakin etsi purkausta sille kuohulle, joka muuten ahdistui poven

pohjaan.

Tuli sitten rippikoulun aika ja ylioppilastutkinnon vuosi. Äidin

rukoukset kävivät palavaa palavammiksi. Hän oli kyllä kerran

antautunut, mutta alistuneenakin pitänyt aseensa. Toivossa hän taisteli

näkymätöntä taistelua, ja häntä tuki herttaisella osanotollaan

Valio, isän hieno poika, äidin vakava poika, hän, joka oli paljon

epäröinyt, rupeisiko taiteilijaksi vai papiksi, mutta lopuksi valinnut

jälkimmäisen tien, koska se oli turvallisempi. Tyyni lampi ja kuohuva

meri! Aarre, hän tarvitsi rukouksia.

He näkivät iloksensa, miten hänen olentoonsa niinä aikoina palasi

jotakin lapsuuden avonaisesta herttaisuudesta, samalla kuin lähestyvä

tutkinto terästi hänen tahtoansa työhön. Isänkin sydän alkoi taipua

häntä kohti entisyyden uljailevalla hellyydellä. Kun sitten valkoinen

lakki keväisenä iltana painettiin hänen päähänsä, kiinnittivät isä,

äiti ja veli yhtä rajattomalla riemulla kilvan ruusuja hänen rintaansa.

Kuten juhlakulku oli Aarteelle sen kevään matka Valkamaan.

Olihan nyt kaikki tuleva hyväksi jälleen?