Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1905.
I
Vettä, vettä, vettä loppumattomiin asti! Se välkkyy ja kimaltelee kuin
kulta, se lepää tasapintana aavikon lailla, uneksivana ilta-auringon
loisteessa. Saaret ahtavat sen tuon tuostakin kaitaiseksi valotieksi,
mutta se laajenee jälleen, ojentautuu joka suunnalle ja kurottaiksen
kaukaisuutta kohti, kunnes unelmissaan syleilee äärettömän avaruuden
rantaa, sulaen pilvien hehkuun.
Saaret, te kääpiöt -- mitä voittekaan jättiläiselle? Mitä voitte sen
nukkuessakaan?
Vastaukseksi ne terhakkoina kohottavat harmaita kallioharjojansa. --
Samaa me voimme kuin merikin meitä vastaan! Taistella, puolustautua,
varjella vapauttamme. Olemme tasaväkiset. Kunnia meille! Kääpiö ja
jättiläinen -- oikein sanoit. Ja kääpiö kuitenkin kestää, ylivoiman
alle sortumatta.
Mutta kova on taistelu ollut. Sileiksi huuhdotut kivet kertovat siitä.
Samoin männyt kallioilla. Ne ovat kuin hartevia tanakoita sotaurhoja;
tuuli niitä tuivertaa, vaan ei taita. On sellaisiakin, jotka ovat
käppyröihin taipuneet, ja toisia, joiden on täytynyt kiertyä kiven
povelle viheriäiseksi havumatoksi, minkä keskeltä tynkä turhaan
pyrkii korkeammalle. Ei onnistu. Tuuli painaa alas jälleen, ja meren
suolaiset pisarat ilkamoiden pirskuvat lannistetun yrittelijän päälle.
Yksi vaipuu, toiset nousevat. Vaan kalliosaari kantaa niitä kaikkia,
tyynenä, uljaana, järkähtämättömänä.
Aurinko mailleen mennessänsä suutelee karkeata kiveä ja rosoisia
mäntyjä niin hellästi kuin ulapan silopintaakin. -- Nyt on rauha, se
kuiskaa. -- Älkää muistelko menneitä, älkää tuleviakaan taisteluita!
Samaahan te tavoitatte eri lailla, yhteiseen jaloon päämäärään pyritte.
Sinä, mereni, etsit valoa, kurkottaen eteenpäin; sinä kallio mäntyinesi
kohoat ylös päivää kohti. Te saatte syleilyni kumpainenkin. Kaulatkaa
nyt ystävinä toisianne myöskin! Hyvää yötä.
Hiljallensa hehku sammuu ja kulta himmenee taivaalta, vesiltä,
kallioilta. Puiden huipuilla kajastus vielä hetkisen viipyy, sitten
väistyy ja katoaa.
Kuulakas, harsoinen hämy laskee yli meren ja maan. Kaikki on hiljaa,
hiljaa.
Silloin kuuluu äkisti kumea puhallus. Saarien lomasta ilmestyy jotakin
valkoista, joka ui kuin jättiläisjoutsen. Se kantaa liikkuvia olentoja,
myttyjä, koppia, arkkuja määrittäin. Kuorma on suuri, mutta eipä näytä
painavan. Uusi puhallus -- ja kaikki katoaa kiviniemen taakse, keveästi
kuin siipien lehahtamalla.
Mutta lahdenpoukaman kummallakin rannalla, siellä missä kaksi asumusta
seisoo vastatusten, selät kallioitten suojaamina, etuseinät veden
tyynessä kuvastellen -- siellä on syntynyt vilkas liike, kun laivan
puhallus kuului.
Itärannan mökin ovi lentää rempahtaen auki, ja ulos syöksyy kokonainen
liuta pellavapäitä. Edellä vanhin, Atlanta, sitten William ja Kolumbus,
sitten kaksoiset Iisakki ja Taavetti. Ulla ei pääse kynnyksen yli
ja alkaa huutaa, ja Hellu säestää kätkyessä. Äiti, pitkä, laiha,
huolimattomasti pukeutunut nainen, sieppaa kiivaasti tyttösen ovelta
tupaan takaisin ja huutaa toisten jälkeen:
-- Atla, kuuletkos -- älkää nyt kaikki sinne lentäkö! Viljo ja Kolu!
Mutta Atlan tukka liehuu jo metsän reunassa, Viljo on sivuuttanut
sisarensa ja kadonnut kivikkoon, ja Kolu vähän kääntää päätänsä,
juosten kohta edelleen. Pikku pojat äiti saa kiinni, ravistaa
käsivarsista ja juoksuttaa toruen sisälle. Lapset parkuvat kaikki
neljä, äiti lupaa piiskaa, jos eivät vaikene, mutta uhkaustaan
toteuttamatta hän sitten heittäytyykin penkille istumaan epätoivoisena
valittaen:
-- Kyllä teidän kanssanne käskee!
Toista on naapurin Annin, joka asuu poukaman tuolla puolen. Hänellä
ei ole joukkoa harmina ja vaivoina, ei muuta kuin yksi tyttö.
Kummankin mies on kalastaja. Mutta Länsirannan Erkin asuntoa sanotaan
"huvilaksi", ja hänellä on neljänsadan markan arvoinen vene, osa
nuottaan kaksitoista silakkaverkkoa ja vielä muita pyydyksiä.
Itärantalaisilla ei ole kuin kuusi vanhaa verkkoa, ja monta suuta
syötettävänä.
Anni astuu juuri ulos ovesta taluttaen seitsenvuotista Lainetta. Hän
on nuori, siisti ja soma, ja lapsi on perinyt hänen kullanruskeat
hiuksensa ja suuret, kirkkaat silmänsä, joiden väri on omituisen
epämääräinen.
-- Äiti, mennään laiturille asti, pyytää tyttönen.
-- Ei, nyt on jo ilta myöhäinen. Huomenna te ehditte tavata toisenne.
Mutta veräjältä saat katsella vaunuja.
-- Viljokin meni, huoahtaa pikku Laine kiivetessään veräjän
poikkipuulle. Hänen äitinsä vetäytyy puiden varjoon ja istahtaa kivelle.
Jo kuuluu kuminaa, ja kahden mustan hevosen vetäminä vaunut vierivät
tietä pitkin; jäljessä kääsit notkuvat ja rattaat ratisevat.
Tämä on saaren ainoa kunnollinen ajotie. Paroni Einar von Stern,
Helsingissä asuva arkkitehti, on teettänyt sen laivarannasta
"Valkamaansa", ihanaan kesäkotiin, joka on rakennettu kaikkien
taiteen vaatimusten mukaan. Saarelaisten mittakaavan mukaan tila käy
kartanosta, vaikka viljelykset eivät laajuudessa voita mantereen
suurimpien torppien maita. Päärakennuksen tornit ja parvekkeet ja
ruokasalin korokkeinen ikkunakomero ovatkin paronille suuremmanarvoiset
kuin pellot, niityt ja karja -- laskematta lukuun mustia hevosia.
Vaunuissa istuu itse paroni rouvinensa. Sorja, uljas pari! Voi kuinka
Anni rakastaa paronitarta, ja kuinka paroni on ylhäinen ja ryhdikäs!
Entä kuka heitä vastapäätä? Valkoisiin vaatetettu tyttönen, Sigrid,
paronin velivainajan tytär. Anni on kolme vuotta palvellut paronilla
sisäneitsyenä ja tuntee kyllä ne perheen sukulaiset, jotka Suomenmaassa
asuvat.
Vaunut kulkevat ohi. Paronitar nyökkää herttaisesti päätänsä Laineelle,
joka veräjältä kurkistelee. Annia hän ei puiden takia huomaa. Paroni ei
huomaa ketään.
-- Mikä nyt on? kysyy renki kohoten takaistuimelta, jolla istuen hän
joka hetki pitää tietä ja hevosta varalla.
Siinä ajavat paronin pojat, Valio Waldemar ja Aarre Thorolf.
Jälkimmäiset nimet on isä valinnut -- hänen sukunsa on peräisin Tanskan
ja Saksan rajoilta --, edelliset äiti, suomalainen maalaajatar, joka
ihan huomaamatta on muuttanut paroninkin jo puolittain suomalaiseksi.
Pojat ovat merimiespuvuissa, ja nuorempi, kahdeksanvuotias Aarre,
hoitaa ohjaksia. Hän se hevosen pysähdytti niin äkisti, että Viljo,
joka on kääsien takana riippunut, pudota töksähti maahan.
Valio luo veljeensä yhtä kummastuneen katseen kuin renki, mutta he
eivät ehdi sanaakaan lausua, ennenkuin Aarre jo on hypännyt maahan ja
juossut suoraan veräjälle. Siinä tuokiossa on Lainekin kavunnut ylitse,
muistamatta enää äidin määräystä.
-- Laine, Laine, hyvää päivää! riemuitsee Aarre, heittäen kätensä tytön
kaulan ympäri.
Mitä ne nyt nauravat, renki ja Viljo?
Eiväthän he muuta tehneet kuin suutelivat toisiansa...
-- Aarre! huutaa Valio.
-- Minä tulen huomenna, vakuuttaa Aarre Laineelle, rientäessään
takaisin kääseihin.
Ne vierivät pois, samoin kuormarattaat, ja Atla ja Kolukin ehtivät jo
läähättäen paikalle. Anni on hehkuvin poskin kiirehtinyt noutamaan
Lainetta, ja nyt he palaavat polkua pitkin kotiin.
Viljo ei enää naura. Hän tuuppaa Lainetta kyynärpäällään ja sanoo
totisesti:
-- Hyi sinua!
Laine katsoo hämmästyneenä ja vastaa sitten huulet pitkinä:
-- Hyi _sinua!_
-- Lapset, lapset, hillitsee Anni heitä. Ja Kolu ja Atla eivät voi
ymmärtää, mitä tämä merkitsee, sillä pitkin talveahan Viljo ja Laine
ovat parhaina tovereina leikkineet.
Itärannan Liinu on kovasti äkäinen, kun lapset liian myöhään tulevat,
eikä lupaa antaa iltapuuroa. Atla ei ole kuulevinaan, nauraa vain
veikeästi, lappaen puuronjäännöstä kupin kukkuralleen. Kolukin saa
raappeita, mutta äiti ehtii käsipuolesta rytyyttää Viljon pois, jotta
hän jää ilman.
Mutta Anni Länsirannalla toimittaa Laineen nukkumaan ja katselee häntä
omituisen hellästi ja huolekkaasti, silmin, joissa kyynel väräjää,
vierähtämättä esille. Sitten hän keveästi huoahtaen kääntyy pois ja käy
ikkunan ääreen.
Meri on tyyni ja kaunis. Tänä yönä kalastajien on hyvä nukkua
avoveneissään.
Anni ei koskaan voi olla värisemättä, kun myrsky ulvoo ja sade
pieksää lämpimän tuvan seiniä. Liinu ja muut vaimot ovat oikeassa,
kun ylenkatseellisesti sanovat häntä vennokkaaksi ja herrasmaiseksi.
Onhan hän Helsingin lapsi, monta vuotta istunut koulunpenkillä ja
sitten kulkenut pehmeillä matoilla paronin huoneissa... Erkki yksin ei
moiti. Hän kutsuu kukkaseksensa ja kantaa kuin kämmenillä eikä vielä
milloinkaan ole vienyt vaimoansa rajuilmoihin ponnistelemaan. Muita
Erkki ei paljon säästä, eikä itseänsä myöskään, oli sää millainen
tahansa, ja siitä Annille on johtunut monta unetonta yötä.
Jumalan kiitos tyynestä merestä!
Laine on kasvatettava kalastajatytöksi. Mereltä hänellä on nimensäkin.
Oi äidin sydänkäpystä! Jumala, siunaa, siunaa häntä! Varjele kareilta,
joita voi piillä kotilahden tyvenessäkin... ja auta meren vihureissa!
Anni osaa rukoilla, ja se on hänen rauhansa. Hän on sen oppinut
paronittarelta.
Monelle on paronitar jo saanut opettaa sen taidon. Ei vielä
miehellensä. Mutta Valio on nukkunut kädet ristissä pieneen
vuoteeseensa Valkaman lastenkamarissa, ja paraikaa äiti istuu toisen
sängyn luona, lapsen kielellä. Huone on tilava ja miellyttävä,
laudoituksen yläpuolella leveä reunus hevosia, koiria, oravia ja muuta
hauskaa. Poika ei kuitenkaan niitä katsele tällä hetkellä, hän katsoo
äitinsä silmiin. Siinä hän on hyvin herttainen pitkässä, puhtoisessa
yöpaidassaan, tummine kiharoineen, kasvot eloisina ja kumminkin
vakaina. He pyytävät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä ja Valio veikkoa
ja Sirkkua ja alustalaisia ja palvelusväkeä ja kaikkia ihmisiä --
-- Ja Lainetta, jatkaa Aarre. -- Ja anna meille oikein hauska kesä ja
hyvin paljon kaloja.
Äiti suutelee häntä hymyhuulin. Kun Aarre on kömpinyt peiton alle,
menee hän pois hiljaa hyräillen:
-- "Polvella äidin hartaana
hän rukoili pienoinen,
niin puhdas kuin kaste aamulla,
ja silmä kuin tähtösen..."
Hän pysähtyy kesken. Ei, ei sitä laulua. Se on tuhlaajapojan
lapsuudesta. Mutta sanat tulivat välittömästi hänen mieleensä.
Ruokasalissa, josta ovi vie avonaiselle parvekkeelle, Sigrid
sipsuttelee tätiänsä vastaan.
-- Tuletko sanomaan hyvää yötä, Sirkkuseni? paronitar kysyy
ystävällisesti: --
-- En vielä, minä menen kukkia katsomaan.
Ne heloittavatkin puutarhassa kauniina, keltaiset esikot, tulipunaiset
tulpaanit, ja krookukset, jotka hohtavat valkoiselta kuin lumi. Paroni,
joka päärakennuksen on laatinut suurenmoiseksi, hän on puutarhankin
suunnitellut; mutta kukkien valinnasta ja hoidosta paronitar pitää
huolen.
-- Sehän on hauskaa, että pidät minun lemmityistäni, hän sanoo
ystävällisesti tyttöselle. -- Entäpä jos kuitenkin nyt käännyttäisin
sinut takaisin ja veisin Nukku-Matin luokse? Sinä tarvitset paljon
punaa poskiisi.
Sirkku luo paronittareen kummastuneen katseen, selittäen tosissaan:
-- Meillä Viipurissa ei kukaan mene aikaisin nukkumaan. Mamma ei saa
unta, hänen päätänsä kivistää, ja sentähden hänen täytyy lukea hauskoja
kirjoja.
Paronitar ei voi olla naurahtamatta. -- Vai niin. Äitisi lähtikin
Norjaan, koska hän on sairas. Mutta me täällä koetamme pysyä terveinä,
nukumme yöllä ja nousemme aamulla katsomaan, kuinka meri loistaa
auringonpaisteessa ja kalaveneet palaavat rantaan.
Sirkun silmät kiiltävät ja hän empii, pidellen kiinni oven
kädensijasta. Mutta sitten hän sen jättää, juosten tädin luo
vakuuttamaan, että hän kyllä tahtoo nukkua, kunhan herätetään _oikein_
varhain... Hän ei ole koskaan sitä koettanut, se olisi niin uutta ja
hauskaa!
Pian Sirkku on Höyhensaarille purjehtinut, ja paronitar, kuullessaan
parvekkeen oven käyvän, palaa ruokasaliin, johon hänen miehensä on
ulkoa tullut. Einar von Stern on hilpeä ja raitis, heittää hattunsa
tuolille ja pyyhkäisee kaunista, korkeata otsaansa, jolle on valahtanut
samanlainen musta kihara kuin pikku Aarteen. Pojat ovat ulkomuodolta
isäänsä kumpainenkin. Äiti on hyvin vaaleaverinen, oikea Hämeen tytär,
hienostunein piirtein.
-- Missä olet ollut? paronitar kysyy herttaisesti mieheltänsä.
-- Pienellä kiertoretkellä. Kaikki hyvin! Paitsi tallin ovi ja
purjeveneen kiinnitys, hän lisää nauraen.
Paroni tuntee itsensä erinomaisen tyytyväiseksi. Kyllä kelpaa päästä
pääkaupungin tomusta saaristoilmaa hengittämään! Ja lisäksi tämä
taiteellinen asunto, hänen henkensä luoma -- on se toista kuin
Helsingin vuokrakasarmit. Oikein hänen täytyy poikamaisessa ilossa
kiepauttaa vaimoansa vyötäisistä. Mutta sitten hän pysähtyy, pidellen
hänen kättään omassansa.
-- Tule, Mailis, katsomaan, hän pyytää. -- Siellä on niin ihanaa
ulkona. Sinä toimit ja puuhailet, ja ympärillämme on eläviä, vaihtuvia
kuvia, joista jokainen pitäisi kankaalle kiinnittää.
He ovat astuneet porrasaskeleen ylös komeroon leveän ikkunaryhmän
ääreen; sitten paroni avaa sivuoven ja vie hänet parvekkeelle,
kesäillan hienoon hämärään, joka kuultohuntuunsa kiertää meren ja maan.
Einar ja Mailis, he ymmärtävät luonnon verhottuakin kieltä. Meren
syvyys päilyy salaperäisenä, tallentaen piilossa povessaan auringon
yöhyväisiä, ja hiljaa, hellästi se kietoutuu saarien ympärille,
ikäänkuin pyytäen anteeksi ja sovittaen kiihkopäiviänsä. Saarien
varjot sulavat veteen; ei tiedä, missä maa loppuun ja meri alkaa.
Yksi piste vain on kirkas. Jokin kalastajaryhmä on vetämässä nuottaa
täällä sisävesissä; rannalle on tehty tuli, ja nyt vietetään rattoisaa
lepohetkeä sen ympärillä, kunnes uudelleen on potkettava nuotta
apajalle.
-- Eikö tämä ole suurta sopusointua? lausuu paroni ihaillen, kun he
hetken ovat seisoneet ääneti.
-- Minä soisin sen siirtyvän sieluuni, kuiskaa Mailis. -- Ja lastemme
sieluun.
Hänen miehensä ei vastaa. Mailis luo jälleen katseensa kauas meren ja
taivaan yhtymille ja huomaa äkkiä pilvenlongan, joka luoteesta kohoaa.
-- Tuleekohan myrsky? hän kysyy, tuntien kylmän puistatusta.
-- Tulee kalailma ja purjehdusilma, arvelee paroni iloisesti.
Mailisin ajatukset siirtyvät merestä kalastajiin ja kalastajista kauas
pois. Jumalan kiitos, että kaikki säät ovat _hänen_ vallassaan, niin
meren kuin elämänkin...
He palaavat sisälle ja kulkevat ohi palvelustytön, joka asettaa pestyjä
pöytäastioita ruokasalin uusmuotiseen kaappiin. Paronitar taputtaa
keveästi hänen olkapäätänsä, kiitokseksi päivän työstä. Paroni hiukan
kääntää päätänsä, kysäisten, onko purjevene jo käskyn mukaan köydellä
kiinnitetty.
-- On, herra paroni. Ja huomenna seppä tuo rautavitjat.
-- Hyvä, kuuluu lyhyt, jyrkkä vastaus.
Tukahdutettu huokaus tunkee paronittaren rinnasta. Miksi hän huokaa?
Ulkona meren povi alkaa hiljalleen kohota ja laskea, ja tuuli kohisee
hillitysti, salaperäisesti. Miksi kohisee?
Levottomuutta, kysymyksiä, joihin yö ei saata vastausta antaa.
* * * * *
Yön helmasta valkeni kirkas ja kaunis päivä, kuten paroni oli
ennustanut. Myrskyn siivet leijailivat ohitse, ja aamuaurinko valoi
loistoansa aalloille, jotka tasaisesti lipatellen rantaa hyväilivät.
Kello kahdeksan tienoissa kalastajaveneet palasivat täysin purjein, ja
rannalta huudettuihin kysymyksiin Erkki jo kaukaa vastasi, että taisipa
kaloista kertyä joku tynnyrillinen. Lapset riemuitsivat. Kaikki he
olivatkin sinne ennättäneet: Laine äitinsä mukana, Liinu, sylissä Hellu
ja jäljessä Itärannan koko liuta, Tuuleman Oiva, jonka isä oli toisena
apumiehenä Erkin veneessä, Syrjälän vaimo, Senja, Jusu ja Sanelma
hökkelistä mäen takaa, ja vielä lisäksi Valio ja Aarre. Sirkkua oli
herätelty, mutta hän vain hiukan siristi silmiänsä, kääntyi seinään
päin, ja luomet sulkeutuivat kohta jälleen. Paraikaa hän näki unta
kukkaisesta rannasta, joka hohti kuin tähtikoristeissa. Kun hän juoksi
tähtiä katsomaan, olikin jokainen niistä pieni, kimalteleva kala, niin
kaunis, että --
Kalastajan lapset olivat odotellessa hiukan kierrelleet kaarrelleet
paronin poikia. Nämä tuntuivat vierailta pitkän talven eron jälkeen,
varsinkin Valio, joka oli paljon kasvanut ja pysytteli syrjemmällä.
Mutta Aarre ei kauan aprikoinut. Tuskin oli Erkin vene laituriin
törähtänyt, ennenkuin hän jo hyppäsi keulatuhdolle. Toiset lapset
tunkivat ympärille, ja siinä iloisessa mylläkässä, kalojen paljoutta
ihastellen, he parissa tuokiossa muuttuivat tuttaviksi taas.
-- Nyt perkaamaan! käski Erkki.
Astiat, suolat ja muut tarpeet oli jo tuotukin valmiiksi rannalle.
Vanhemmat ottivat johdon, ja lapset pantiin aputyöhön. Kolu pääsi
Mäentaustan Jusun kanssa puikahtamaan tiehensä, ja Atla yritti mukaan,
mutta Itärannan Janne komensi hänet niin tuimasti takaisin, ettei
auttanut muu kuin totteleminen.
Hellu oli herännyt jo aamuyöstä ja alkoi itkeä unillansa. Ulla söi
santaa, ja kaksoiset nyppivät silakoita veneestä, koetellakseen,
vieläkö ne osaisivat uida.
-- Aina te olette pahanteossa, tuskitteli Liinu. -- Mihinkä se Kolukin
on mennyt, että katsoisi edes tuota lasta? Viljo, vie Hellu maata!
Poika vilkaisi vastahakoisesti pikku siskoon, jonka Liinu oli laskenut
hiekalle, ryhtyessään perkuuseen. Mutta lapsi itki yhä kovemmin, ja
silloin isän kärsivällisyys loppui.
-- Vie se juuri joutuun, hän ärjäisi Viljolle, -- ja nuo toiset
myöskin! Ja pysykää sitten alallanne.
Ei se hauskaa ollut. Lapsenpiian toimi oli kaikkein viheliäisintä, mitä
Viljo tiesi. Mieluummin hän olisi kalojakin perannut, sillä vaikka
siinä täytyikin pari tuntia istua paikallansa, niin saihan kumminkin
olla ulkona ja toisten seurassa.
Tupa oli kuuma ja ilma raskas vielä yötiseltä. Ulla ja kaksoiset olivat
surkealla päällä, kun heidät ajettiin pois, ja Viljo murjotti kätkyen
ääressä, tuutien jotta permanto kolisi. Oven hän oli heittänyt auki, ja
rannalta tunki vietteleviä ääniä hänen korviinsa.
-- Se oli nähnyt kaloja, niin isoja kuin tuo vene, kuului Syrjälä
kertovan.
Sitten Hellun itku katkaisi häneltä jatkon. Viljo puri huultansa ja
keikutti kehtoa oikein vihan kyydillä.
Taas hän kuuli vähän:
-- Mutta onpa siellä pieniäkin elukoita, jos on suuria. Kerran
Sööterpummin laiva oli tarttunut kiinni semmoiseen saareen, jossa
ei ollut tavallista maata ollenkaan, vaan pelkkiä pieniä itikoita
paksuissa kasoissa.
-- Muurahaisiako?
-- Ei, eihän nyt. Semmoisia merieläviä, ettei niitä nähnyt ilman
kiikaria. Ja koreilta ne olivat näyttäneet, kun lasin läpi katsoi.
Voi sitä onnellista Sööterpummia! Viljo löi yhtäkkiä kämmentä
polveensa. Se oli totinen tosi! Merelle hänkin tahtoi mennä kaikkia
ulkomaan eläviä ja muita kummia ihmettelemään. Sitten ei ikipäivinä
tarvitsisi Hellua tuutia.
Samaa päättelivät kaikki pojat, jotka rannalla suu auki ja silmät
selällään läheltä kuuntelivat, mitä Syrjälä tiesi Sööterpummin
seikkailuista. Merimiehiä heistä piti tulla. Se mahtoi olla ihanaa
elämää!
-- Ja minä tuon sinulle näkinkenkiä ja niitä merieläviä, lupasi Aarre
innostuneena Laineelle, työntäen peukalonsa silakan vatsaan. Valio oli
mennyt pois, mutta Aarre opetteli kaloja perkaamaan.
-- Mitäs nuori herra sitten sanoo, jos sattuu haaksirikko? tokaisi
Tuuleman Oiva virnistellen.
-- Minä uin lautojen päällä rantaan. Niin teki Roobinson, ja hän pääsi
ihmissyöjäin saarelle.
-- Kerro vielä! Eiväthän he sinua syö? Laine innostui ja jännittyi,
jotta silmät loistivat.
-- Siunatkoon! päivitteli Liinu. -- Luuleeko Aarre, että mamma ja pappa
laskevat merelle? Aarre koulutetaan korkeaksi herraksi.
Toiset nauroivat lapsille, mutta Anni sanoi: -- Meidän Aatu otti hyyryn
kohta ripille päästyänsä, siitä on jo kolme vuotta, eikä ole kuulunut,
onko kuolleena vai elossa. Hän pyyhki silmiänsä esiliinan kulmalla. --
Jumala sen tietää, mihin poika parka on joutunut. Kun ei vaan olisi
pahuuteen vietelty, juomiseen ja muuhun. Se oli niin nuori, ja mitä ne
sitten muistavat varoituksia...
-- Niin, mitäs ne nuoret, vielä vai, säesti Liinu huojutellen
ruumistansa.
-- Ei nuoret, kun ei vanhatkaan, sanoi Erkki terävästi, katsahtaen
Janneen ja Syrjälään.
-- Pojalla isän elkeet, kikatti Mäentaustan Senja Tuuleman Oivan
korvaan.
Janne iski Erkkiin vihaisen silmäyksen ja murahti, ettei ryyppy
miestä tapa. Mutta Syrjälän ukko, kylän kuulu "tuulestansa", tekeytyi
kuuroksi keskustelulle ja alkoi hoilata "kapteenia joka seilasi
Valsterporeiviin".
Täysikasvuisten puhe ei enää lapsia huvittanut. Aarre ensiksi
pitkästyi, nykäisi Lainetta ja sanoi:
-- En minä huoli niin kauan perata. Tule pois!
Tyttö nousi kohta, ja he pistivät yhtaikaa kätensä veteen, huuhtoen,
nauraen ja loiskuttaen. Pinta välkkyi kuin täynnä kipenöiviä tähtösiä,
ja kirkas säde leikki mustissa ja kullanruskeissa kutreissa.
-- Mennään laivoja uittamaan, ehdotteli Aarre.
-- Mennään, mennään! riemuitsi Laine. -- Ja Viljo myöskin. Hän veistää
kauniita laivoja -- voi, sinun olisi pitänyt nähdä --
-- Viljo rallattaa, sanoi Aarre, kääntäen päätänsä.
Siellä Viljo istui tuvan kynnyksellä. Hän ei katsonut kehenkään, hän
vain tähysteli merelle, silmät tuimina. Kuin ajatuksissaan hän veteli
harvakseen ja totisesti:
-- Laivurin nimi oli Sööterpummi,
Sööterpummi --
-- Voi, Viljo rukka on yksin ja hänen on ikävä, huudahti Laine. --
Tule, me noudamme hänet --
-- Eikö mitä, keskeytti Erkki, joka nyt vasta huomasi hankkeet. --
Tänne vain takaisin, Laine, kaloja on vielä paljon! Mikä apulainen se
on, joka juoksee kesken työstä?
-- Ja Aarretta mamma ja pappa tuolla kaipaavat, sanoi Liinu, viitaten
poukaman taa.
Paroni ja paronitar seisoivat kalliolla, puolittain puitten
varjostamina. Jo kotvan he olivat siinä seisoneet. Mailis ei voinut
silmiänsä irroittaa eloisasta ryhmästä tuolla lahden rannalla, ja
varsinkin hän omaa pikku poikaansa ja Lainetta ihasteli, siinä kun he
välkkyvän veden äärellä ilakoivat.
-- Minä maalaan heidät! hän huudahti miehellensä. -- Siitä tulee
suloinen taulu. Hehku kohosi hänen poskillensa, ilon hehku odottamatta
löydetystä aiheesta ja luomisinnon polttava tuli.
Mutta paroni ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän lausui muutaman
epämääräisen sanan siitä, ettei ollut ensinkään tyypillistä asettaa
Aarretta siihen ympäristöön.
-- En sitä aiokaan. Oi tiedätkö, kuva on aivan elävänä silmäini edessä.
Tällainen: aava, kirkas meri, ja rannan hietikolla ainoastaan kaksi
herttaista lasta, mustakutrinen ja kultatukkainen, jotka loiskivat
vettä käsillänsä, ja he hymyilevät viattomassa onnessa, ja vesi
välkähtelee... noin -- katso!
Taitelija-ajatus ei voinut olla herättämättä vastakaikua toisen
taiteilijahengen sisimmässä. Sentähden paroni vastustamatta vaikeni,
vaikka katse, jonka hän loi paljasjalkaiseen tyttöön, ei juuri
suopea ollut. Nyt jo rikkoutuikin elävä kuvaryhmä, ja Aarre juoksi
vanhempainsa luo.
-- Me menemme pois purjerantaan, Lokin siipiä kastamaan, virkkoi
paroni, silittäen pojan sekaisia kiharoita. Ja Aarre riemastui,
unohtaen kaikki kalanperkaajat.
Polulla he kohtasivat Sirkun, jota Valio opasti rantaan.
-- En jaksanutkaan nousta, hän selitti. -- Nyt juoksemme pian
kalastajien luo, ja sitten Valio vie minut lammelle.
-- Entä purjehtimaan? Me aiomme juuri lähteä.
-- Huh, minä pelkään! Ja säikähtyen Sirkku karkasi pois, Valio
uskollisena saattajana. Paroni ja Aarre nauroivat, mutta Sirkku ei sitä
enää kuullut.
Pettymys siitä tuli. Eihän siellä ollut ensinkään sellaista kuin hän
oli kuvitellut. Ei kukkakenttiä eikä tähtikiiltoa, paha löyhkä vain ja
perkeitä hiekalla. Ja kaikki väki katseli häntä, ja hän katseli heidän
likaisia käsiänsä, peräytyen loitommalle ikäänkuin koskemista peläten.
-- Mennään lammen rantaan, hän pyysi hiljaa, hätäisesti. Mutta
kalanperkaajat arvelivat, että sepä oli ylpeä pikku röökinä, kun ei
päivääkään sanonut.
Tähtilampi oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä Valkamasta,
piilossa jyrkkien äyräittensä sylissä, tiheän kaislavyön varjoamana.
Se katseli ympärillensä kuin viaton, kirkas silmä, kysyvänä ja
uteliaana. Mikä on se kohina, joka tänne kuuluu? Tuuli on kuiskannut
sen noille suurille koivuille, jotka täällä suojassa ovat jaksaneet
kohota korkealle yli kaislikon ja ulottuvat kuvasteleimaan selkeässä
tähtisilmässä. Ne kumartuvat kuiskaamaan, että meri se kohisee, suuri,
ääretön, ihana meri. Ja lampi lapsukainen katsoo yhä kysyvämmin kahta
ihmislasta, jotka kevein askelin rientävät rinnettä alas. -- Te
tietäisitte varmaankin kertoa, mitä meri oikein on? Voiko olla ihanata
semmoinen, mikä on niin äärettömän suurta? Semmoinen, mikä välistä
pauhaa niin kummallisesti? Eikö se hirvitä?
Ja lapset vastaavat tähtisilmälle.
Sirkku huudahtaa haltioissaan, kun lampi vastaan välkkyy:
-- Tämäpä kaunista onkin! Oi kuinka kaunista! Täällä minä uskallan
soudella.
-- Meri on suuri, mutta lammesta minäkin pidän enemmän. Tule, Sirkku,
tuosta on paras astua ruuheen. Nyt airo lipuu hyvin, mutta syksymmällä
pinta on kokonaan pitkien, hienojen vesiruohojen peitossa. Äiti sanoo
niitä Aallottaren hiuksiksi. Silloin valkoiset lummekukatkin kukkivat
-- tuolla, katso, noiden isojen lehtien joukossa.
Sirkku istuu ruuhessa onnellisena, ihastuneena, unohtaen varoa sinistä
musliinipukuansa ja vaaleita kenkiänsä. Hän kuvittelee, kuinka
elokuussa poimitaan lummekukkia Tähtilammesta, ja hän kuuntelee, mitä
Valio kertoo metsästä ja linnuista ja kilteistä hevosista, joille voi
aivan pelkäämättä tarjota leipää. Vasta he havahtuvat mielikuviensa
maailmasta, kun joku rannalta huhuilee.
Aamiaiskello oli soinut, purjehdus siirtyi, ja paroni ja paronitar
poikkesivat noutamaan lapsia lammelta. Aarre oli pettynyt ja pahoillaan
eikä lähtenyt mukaan.
Siellä lammen kaltaalla paroni sanoi vaimollensa:
-- Tuossa, Mailis, on sinulle hieno taulun aihe. Maalaa _heidät_ minun
ilokseni!
Hän näytti surulliselta eikä heti vastannut. Pian kuitenkin hänen
katseensa kirkastui:
-- Taidanpa saada niin paljon työtä, että tuskin koko kesänä ehdin
valmiiksi. Minä maalaan molemmat aiheet, ne täydentävät toisiansa.
-- Niin, meri ja lampi? Kentiesi.
-- Aarre on minun levoton mereni, Valio tyyni lampeni. Jumala
siunatkoon kumpaistakin!
Hetken äänettömyys. Valio meloi rantaan takaisin, ja lapset hyppäsivät
maalle. Lähdettiin astumaan kotiin. Aarretta vaan ei näkynyt missään,
eikä hän vastannut, kun Mailis huuteli rantaan päin.
-- Mitä... mitä tuo on? virkkoi paroni äkkiä, viitaten merelle.
-- Lokki ulkona! huudahti Mailis.
Valkoiset purjeet viipottivat levällään, ja tasaisesti keinuen vene
eteni sinertävällä, aavalla tiellä. Ei se kuitenkaan vielä kaukana
ollut. Kun he rantaan ehtivät, näkivät he selvästi pojan, joka perässä
istui purjenuoria pidellen, leveälierinen hattu niskassa, katse
tarkkana ja tähystävänä.
Mailis säikähti ja huolestui, mutta paroni työnsi reippaasti
soutuveneen teloilta, hyppäsi siihen ja lausui helkähtävin äänin:
-- Kas siitä minä pidän! Muista, Mailis, että häntä ei nuhdella! Me
voimme olla ylpeät Aarteestamme.
Pian karkuri oli onnellisesti rannalla, punoittavin poskin ja iloisena.
-- Osasinpa minä yksinkin! hän kehui.
Valio ja Sirkku katselivat häntä vallan hämmästyksissään, ja äiti sulki
hänet syliinsä. -- Mutta kultaseni, jos vene olisi kaatunut?
-- Saattaapa se lammellakin kaatua.
Riemuiten isä taputti mustaa kutripäätä:
-- Se on oikein. Sinusta tulee mies!
* * * * *
Taulujen maalaaminen oli kesän suurin tapahtuma, tai oikeammin
tapahtumain sarja. Aarre ja Laine pantiin rakentelemaan sulkuja ja
kivisiltoja meren rannalle, ja lammen ruuhessa Valio ja Sirkku saivat
huviksensa meloa tai lukea hupaisia kertomuskirjoja. Kun toinen pari
pääsi irti, tuli heti kiire katsomaan, miten toista maalattiin. Ei
heitä kauan saanut paikoillaan pysymään, varsinkaan meren paria, ja
siksi molemmat taulut olivatkin yhtaikaa tekeillä. Suuri esiliina
edessä, hihat ylös käärittyinä, koko olento työn iloa uhkuvana Mailis
maalasi. Olikin niin paljon kirkkaita päiviä. Auringonpaistetta,
vedenvälkettä, onnen loistoa lasten silmissä... Se heitti
heijastuksensa äidin ja taiteilijattaren sydämeen, ja värit saivat
lämpöä ja siveltimeen tuli sykkivää elämää, joka tulvehtivin aalloin
virtasi kankaalle. Ihastuen täytyi paroninkin sitä ihmetellä, kun hän
purjeveneestään, tallistaan tai rakennuspiirustuksistaan irtautuen tuli
vaimonsa työtä katselemaan.
Länsirannan Erkki vaan ei moisia temppuja ymmärtänyt. Eihän tuo ihme
ollut, että Anni oli luvannut, kun paronitar pyysi; mutta joutavaa
sentään oli katsella, kuinka tyttö pyhäpuvussaan rannassa huppuroitsi
pitkät arkipäivät paronin pojan kanssa.
Oli toinen, joka ei iloinnut eikä ihastellut, ja se oli Itärannan
Viljo. Hän oli kadottanut leikkitoverinsa, eikä mikään ollut enää
hauskaa. Mäentaustan Jusun kanssa hän tappeli, Kolu oli hänen
mielestään pieni ja tyhmä Atla kanteli ettei hän viitsinyt raapustaa
Hellua mukanaan, ja siitä isä antoi selkään. Eikä kalakaan purrut
onkeen, kun Iisakki ja Taavetti puhua läpättivät veneessä, ja päivä
paistoi vasten silmiä, kun Ulla oli rikkonut lipan hänen lakistansa.
Kaikki, kaikki oli hullusti. Viljo ei lähestynyt sitä paikkaa, jossa
paronitar maalasi; kaukaa hän vain murjotteli.
-- Tule veistämään meille laivoja! huuteli Laine.
-- Älä vallan likelle tule, ettet sekoita äidin taulua, lisäsi Aarre
pikkuviisaasti.
-- Ei hän sekoita, sanoi paronitar hymyillen. -- Viljo poika, tule
tänne vain leikkimään!
Mutta Viljo vastasi yrmeänä:
-- En minä.
Silloin Laine unohti, että hänen piti pysyä paikallansa, juoksi Viljon
luo, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja kysyi pyytävästi:
-- Mikset sinä tahdo tulla?
-- En minä ole herraslaakainen, kuului vastaus.
Laine katsoi uudestaan, ja silmät, jotka äsken hohtivat sinisiltä,
näyttivät kummastuksesta tummenevan.
-- Sinä siellä purjeitasi pullistat, jatkoi Viljo suu mutussa.
Kerrankin hän pääsi purkamaan täyden sydämensä. Mutta samassa hän jo
katui, sillä Laine rupesi katkerasti itkemään. Viljo joutui kovin
ymmälle, ja vielä enemmän, kun toisaalta raikas nauru kiiri häntä
vastaan. Vilkaistessaan ylös hän hämmästyksekseen huomasi itse kartanon
herran vallan likellä.
-- Tuo ei ole tyhmä poika, sanoi paroni saksaksi. Häntä huvitti
suunnattomasti se lausetapa, jota Viljo oli käyttänyt. Ja Mailis näki
hänen tekevän jotain ihan tavatonta: lähenevän poikaa ja kysyvän mistä
hän oli.
-- Tuoltahan minä, virkkoi Viljo, viitaten Itärannan mökkiä, hämillään
kunniasta ja samalla ällistyksissään, kun ei paroni häntä tuntenut,
vaikka melkein joka päivä näki.
-- Käytkö sinä koulua?
-- Enkä.
Paroni pyörähti pois, sanoen saksaksi: -- Se on niin heidän tapaistansa.
-- Ei heillä ole varoja, koetti paronitar puolustaa, vaikka hän
punastui, lausuessaan ne sanat omasta alustalaisestansa. -- Mitä
arvelisit, jos me --
Paroni keskeytti hänet torjuvalla, huolettomalla kädenliikkeellä: --
Eihän se ole meidän asiamme. Minua vain tuo nulikka miellytti.
Siihen jäi paronin ja Viljon tuttavuus. Mutta tästä lähtien poika oli
suopeammalla tuulella ja alkoi hiipiä rantaan asti maalauspaikalle.
Ennenkuin taulu oli valmis, hän jo lauhtui leikkimään.
Heinäkuun hellittelevässä päivänpaisteessa paronitar viimeisteli lammen
lapsinensa, mutta elokuun keltaiset lehdet jo lentelivät syystuulessa,
kun hän siveltimellään siroitteli viimeiset hohtohelmet meren laineille
ja niille pisaroille, joita pienet kädet ilmaan loiskuttivat.
Hän ei vielä koskaan ollut maalannut mitään niin kaunista. Sen
paronikin myönsi. Pieni Sirkku huudahteli ihastuksesta, ja Valio
kuiskasi äidille suuren salaisuuden: että hän kerran tahtoi tulla
maalaajaksi hänkin. Mutta Aarre ja Laine nauraen nyökkäsivät päätänsä
kuville, osoittivat niitä sormellansa ja sanoivat: -- Katso, ihan
sellainen kuin sinä! Ja sellainen kuin minä!