Lauttaa odotellessaan he olivat käyneet pitkäkseen rantatöyrän
siimekseen. Siinä he kauan aikaa ääneti katselivat Kubanj virran
nopeita, sameita aaltoja, jotka loisketta pitivät heidän jalkainsa
juuressa. Lenjka poika oli torkahtanut. Arhippa vaari tunsi kalvavaa,
ahdistavaa tuskaa rinnassaan eikä saanut unta. Tummanruskeata pohjaa
vastaan tuskin erottikaan näitä kahta repaleisia ja kutistunutta
olentoa: kaksi viheliäistä kasaa siinä vaan oli, toinen isompi, toinen
pienempi. Nuo väsymyksestä ja helteestä riutuneet, päivänpaahtamat ja
pölyiset kasvot olivat kerrassaan värisoinnussa ruskeain vaateryysyjen
kanssa.
Arhippa vaarin laiha ja kookas vartalo oli asettunut poikkipuolin
kapeata hietakaistaletta, joka keltaisena nauhana kulki pitkin rantaa,
töyrän ja virran välitse, torkkuva Lenjka, pienikasvuinen, hieveröinen,
makasi kiemurassa hänen sivullansa. Tuo ryysyinen poika näytti
kiverällä oksalla: se oli katkennut vaaristansa, vanhasta kelopuusta,
jonka nyt virran kylmät ja väkevät aallot olivat tuoneet mukanaan ja
heittäneet rannan hiekalle.
Kyynäspäähänsä nojaten vaari katseli toiselle rannalle, johon päivä
paistoi täydeltä terältä, ja jota niukasti reunaili moniahta harva
pajupensas. Muutamassa kohti pisti näkyville lautan tumma laita. Siellä
näytti niin alakuloiselta ja autiolta. Harmaa maantie eteni joen
rannasta kauas aron sisimpiin; se oli niin säälimättömän suora ja
kuiva, tuo tie, ja teki vaarin mielen niin alakuloiseksi.
Hänen tummat, tulehtuneet silmänsä, luomet punaisina ja pöhössä,
rävähtelivät levottomasti ja sairaaloisesti, ja ryppyjen uurtamilla
kasvoilla asui rasittavan kivun ja tuskan ilme. Tuon tuostakin tuli
yskänpuuska, jota hän koetteli pidätellä, suojellen suuta kädellään ja
levottomasti vilkaisten pojanpoikaansa. Yskä oli käheätä ja henkeä
salpaavaa. Se pani ukon joka kerta kohottautumaan maasta ja pusersi
hänen silmistään suuria kyynelkarpaloita.
Ukon yskä ja laineitten hiljainen loiskahtelu rannan hietaa vastaan ne
yksin häiritsivät aron äänettömyyttä... Siinä se levittelihe
kummallakin puolen jokea, suunnattomana, ruskeana, päivänpaahtamana, ja
vasta tuolla etäällä taivaanrannassa, mitä vanhuksen silmä tuskin
erottikaan, lainehti rehevänä kultainen vehnävainio, johon häikäisevän
kirkas taivaankansi jyrkästi laski. Taivasta vastaan kuvastui kaukana
kolme solakkaa poppelipuuta. Vuoroin ne näyttivät pienenevän, vuoroin
taas korkeammiksi kohoavan, nousten ja laskien... tahi äkkiä peittyi
kaikki aron auteren kimmeltävään hopeaharsoon.
Tämä heitteleivä, heleä ja petollinen harso läheni välistä etäältä
melkein virran rannalle saakka, ja silloin näytti se itsekin virralta,
joka äkkiä oli lähtenyt juoksemaan taivaasta, yhtä kirkkaana ja tyynenä
kuin sekin, lähtenyt tuomaan virvoitusta helteen uuvuttamalle arolle.
Mutta pian se katosi jälleen.
Arhippa vaarille, Ison-Venäjän miehelle, oli outoa tämä ilmiö, hän kun
ei milloinkaan ollut asunut aroilla, hänet oli nälkä pakottanut
lähtemään sinne. -- Hän hieroskeli nyt silmiänsä ja mietiskeli
murhemielin, että tämä helle ja aro ne vievät häneltä näön, niinkuin
olivat vieneet viimeiset voimat jaloistakin: niillä ei enää jaksa astua
kolmeakymmentä virstaa päivässä; tuskin niillä enää puoltakaan sen
vertaa kykenee käymään.
Tänään oli hänen tukalampi olla ja mieltä käänsi enemmän kuin koskaan
viime aikoina. Hän tunsi kuolevansa pian, ja vaikk'ei hän siitä niin
paljoa välittänyt eikä sitä mietiskellyt, se kun oli hänen mielestään
välttämätön vero, niin olisi hän sentään tahtonut kuolla kaukana
täältä, kotipuolellaan, Orlovan läänissä. Ja sitä paitsi oli hän
kovasti huolissaan pojanpojastansa... Minne joutuneekaan Lenjka?...
Tuota hän oli kysellyt itseltänsä monta kertaa päivässä, ja joka kerta
hänestä silloin tuntui, kuin kouristaisi häntä ja viluttaisi, ja
silloin rupesi aina niin pahasti panemaan ja oli niin tukala olla, että
hänen teki mieli heti kohta kääntyä kotia, Venäjälle...
Mutta sitten johtui mieleen Krim, autiot arot, tylyt ja kovat
tshabanit, heidän suuret äkäiset koiransa, roistomaiset ja ahneet
tatarit... johtui myös mieleen muuan Tamanassa sattunut tapaus, joka
oli ollut vähällä saattaa hänet ja Lenjkan tyrmään...
Ja sitten... ylen on matka pitkä Venäjälle... Ei sinne ennätä
kumminkaan; matkan varrella jonnekin kuolla käpertyy. Täällä Kubanjilla
ovat alttiit almuja antamaan. Kansa on kaikkialla varakasta, vaikka
juroa ja pilkallista. He eivät rakasta kerjäläisiä, itse kun ovat
rikkaita.
Lenjkalle kukaties keksisi jotain muuta. Mitäpäs sillä väliä: orpohan
hän on täällä, niinkuin kotipuolellakin, Venäjällä.
Hän katsahti poikaan kyyneleistä kosteilla silmillään ja silitti
varovasti hänen päätänsä karkealla kädellään.
Poika liikahti ja loi suuret siniset silmänsä häneen. Jotain
epälapsellisen vakavata ja miettiväistä oli noissa silmissä, jotka
näyttivät tavallista suuremmilta hänen laihoissa, rokon-arpisissa
kasvoissaan. Nenä oli terävä, ja hienot, verettömät huulet olivat
helteestä ja aron ahavasta halkeamissa.
-- Joko tulee? -- kysäisi hän ja, suojellen kädellään silmiänsä,
vilkaisi virtaan, joka tuossa niin välinpitämättömästi kimalteli
auringon säteissä.
-- Ei tule vielä. Tuolla se vaan seisoo. Mitäpäs se tänne lähtisi? Kun
ei kukaan kutsu, niin paikoillaanhan se pysyy, -- vastasi Arhippa
verkalleen, yhä edelleen silitellen pojan päätä.
Lenjka keikautti päätään, ties miksi, ja oikaisihe hiekalle. Kumpikin
oli kotvan aikaa ääneti.
-- Jos osais uida, niin lähtis uimaan, -- virkkoi Lenjka, tähystellen
joelle. Hänen äänensä oli omituisen kumea ja ilmettä vailla.
-- Kovin on vuolas tämä virta. Ei meidän puolella sellaisia ole.
Miksikäs se tuolla lailla väreilee? Juoksee, niinkuin pelkäisi
myöhästyvänsä.
Nureilla mielin käänsi Lenjka päänsä toisaanne.
-- Mutta tiedätkös mitä? -- sanoi vaari, hetkisen mietittyänsä. --
Päästetäänpäs vyöt auki ja sidotaan ne yhteen. Minä kiinnitän toisen
pään jalkaasi, mene sitten uimaan... -- Kylläpäs keksit! Luuletko sinä,
ett'ei virta vie sinuakin? Hukutaan vielä kumpikin.
-- Minä meinasin, että noin rannemmalla vain... Mutta kyllä se virta
sittenkin vie! Katsos, mitenkä puskeekaan kovasti... Entäs keväällä
sitten, kun se alkaa tulvia! Sitten se vasta... Niityillekin se tuhot
tekee. Ja niittyjä, näethän, -- ei ääriä näy!
Lenjkan ei tehnyt mieli puhua, eikä hän vaarille vastannutkaan. Hän otti
maasta kuivan savikokkareen ja jauhoi sen hyppysissään tomuksi, vakavan
ja miettiväisen näköisenä. Vaari katseli häntä ajatuksissaan, silmiään
siristellen.
-- Katso tuota! -- puheli Lenjka hiljaa ja yksitoikkoisesti puistellen
tomua sormistansa. -- Niinkuin nyt esimerkiksi tämä savikokkare...
hyppysissä kun hieraisi sitä, niin tomu vaan pöllähti... niin hieno
tomu, että tuskin silmällä erottaa...
-- Niin mitä sitten? -- kysäisi Arhippa, saaden uuden yskänpuuskan,
joka taas kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän katseli pojan
kuivakiiltoisia silmiä ja laihoja, kulmikkaita kasvoja. -- Mitäs sinä
sillä meinaat? -- lisäsi hän, yskittyänsä loppuun.
-- Sitä vaan, sanoi Lenjka, päätään heilauttaen. -- Sitä minä meinaan,
että tuommoinen se justiin on!... -- Hän viittasi virtaan päin. -- Ja
mitä kaikkea siihen on rakennettukaan!... On sitä jo yhdessäkin
kaupungissa käyty sinun kanssasi! On niinkin! Ja sitä ihmisten
paljoutta!
Kesken jäi ajatus Lenjka pojalta. Hän vaikeni jälleen ja alkoi katsoa
ympärilleen.
Vaari oli ääneti hänkin hetken aikaa. Sitten hän siirtyi aivan lähelle
poikaa ja haasteli lempeästi:
-- Voi sua, kilttiä poikaa! Kohdalleen sinä sanoit: tomua on kaikki
tyyni, kaupungit ja ihmiset, sinä ja minä, pelkkää tomua vain. Voi sua
Lenjka poika, voi!... Annas, että olisit oppinut lukemaan!... Mikä
olisi tullutkaan sinusta! Niinhän sinä olet nytkin kuin mikä aikamies
ja haasteletkin niin ymmärtäväisesti... Peippostani pientä,
tuiretuistani!... Mitenkähän sinun vaan käynee?
Vaari painoi pojan pään syliinsä ja suuteli sitä.
-- Maltahan nyt! -- huudahti poika, irroittaen pellavaisen tukkansa
vaarin koukeroisista, vapisevista sormista ja hieman vilkastuen. --
Mitenkä sinä sanoitkaan: tomua kaupungit ja kaikki, niinkö?
-- Niinhän sen kerran sääsi Herra Jumala, poikaseni. Kaikki on maasta,
mutta maa ei ole muuta kuin tomua. Ja kaikki kuolee, mitä siinä on.
Ni-in! Ja siksi pitää ihmisen tehdä työtä ja olla nöyrä. Pian tässä
minustakin aika jättää... -- Niin heilahti äijä omaan itseensä ja
lisäsi: -- minnehän sinä sitten joudutkaan ilman minua?
Lenjka oli kuullut tuon kysymyksen jo useampia kertoja, ja kovin oli jo
poika kyllästynyt tuohon alituiseen puhelemiseen kuolemasta. Siksipä
hän kääntyi ääneti syrjään, nykäisi maasta heinänkorren, pisti sen
suuhunsa ja alkoi verkalleen pureksia sitä.
Mutta vaarille tämä oli arka kohta.
-- Miks'etkäs sinä mitään puhu? Mitenkä sinun vainenkaan käy, kun minä
olen poissa? -- kysäisi hän hiljaa, kumartuen pojan puoleen ja yskien
jälleen.
-- Johan siitä on ollut puhetta... -- vastasi Lenjka hajamielisesti ja
nyrpeästi, viiramalta vilaisten vaariinsa.
Senkin tähden olivat nuo keskustelut pojasta vastenmielisiä, että ne
useimmiten päättyivät kinastukseen. Vaarin oli tapana puhua hyvin
lavealti lähenevästä kuolemastaan. Ensi alussa oli Lenjka kuunnellut
häntä tarkasti, kammolla ajatellen pulmallista tilaansa vast'edes, oli
itkenytkin, mutta sitten oli tullut reaktsioni: hän ei enää kuunnellut
vaarin puheita, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa. Vaari, tuon
huomattuansa, tavallisesti suuttui ja alkoi puhua, kuinka muka Lenjka
on typerä poika, joka ei rakasta vaariansa eikä käsitä, mitä kaikkia
tämä puuhillansa tarkoittaa. Ja vihdoin hän jo rupesi moittimaan
Lenjkaa siitä, että tämä muka toivoo vaan vaarin kuolevan niin pian
kuin mahdollista.
-- On muka ollut puhetta!... -- haasteli taas vaari. -- Tyhmä olet
vielä, poika riepu; et ymmärrä omaa elämääsi. Kuinkas vanha sinä olet?
Yhdennellätoista vasta. Ja heikko sinä olet ja hieveröinen; eihän
sinusta työntekijäksi. Minne sinä menet? Hyvät ihmiset auttavat, niinkö
luulet? Jos sinulla olisi rahoja, niin nuo hyvät ihmiset auttaisivat
sinua menettämään ne, se on vissi se. Mutta kerjuulla käynti ei ole
hauskaa minunkaan, vanhan äijän: kumarra jokaista ja pyydä jokaiselta.
Yksi haukkuu, toinen lyökin kolauttaa ja ajaa pois... Luuletko sinä,
että mierolaista kukaan ihmisenä pitää? Ei yhden yksikään! Kymmenen
ajast'aikaa olen minä jo kerjäläisenä kierrellyt, kyllä minä sen asian
tiedän. Leipäpalasen he näet tuhannen ruplan hintaiseksi arvaavat. Ja
kun sen kerjäläiselle antaa, niin jo hänelle heti taivaan portit
aukenikin. Sitä varten ne enimmäkseen antavat, jotta omatunto olisi
rauhassa; sitä varten vaan, eikä säälistä suinkaan. Ottaa ja viskaa
sulle palasen, sittenpähän itsekin ilkeää syödä. Kylläinen ihminen on
peto. Ei hän konsanaan nälkäistä sääli, sillä hän ei tunne häntä.
Vihollisia ne ovat keskenään, kylläinen ihminen ja nälkäinen; iät
kaiket he pysyvät toistensa silmätikkuna. Siitäpä syystä he eivät
koskaan osaa toisiansa sääliä eikä ymmärtää... Rapaa on kylläiselle
kerjäläinen.
Vaari joutui haltijoihinsa suuttumuksesta ja mielipahasta. Hänen
huulensa vavahtelivat, vanhat, himmeät silmät ne vilhuivat
punastuneissa kehyksissään, ja kasvojen pergamentilla uurtuivat rypyt
entistä tiheämmiksi ja räikeämmiksi.
Silloin hän oli Lenjkalle niin vastenmielinen. Jopa pelkäilikin poika
jotain.
-- Niin, mitenkä sinä aiot maailmassa menetellä? Sanopas se! Sinä olet
hieveröinen lapsi, mutta maailma on peto. Kitaansa se nielaisee sinut
kerrassaan. Mutta sitä minä en salli... Minä rakastan sinua, näetkös,
lapsi parka! Eikä minulla maailmassa muita olekaan kuin sinä, eikä
sinullakaan muita ole kuin minä... Mitenkäs minä sitten kuolisin
kupsahtaisin? Mahdotonta on minun kuolla ja sinun jäädä yksiksesi...
Kukas sinusta murheen pitää?... Hyvä Isä! Miksi onkaan piikasi poika
Sinulta niin hyljätyksi tullut?... En minä jaksa elää, enkä minä
kuollakaan saata, sillä lapsi on tuossa... minun on velvollisuus pitää
huolta hänestä. Seitsemän vuotta olen häntä vaalinut... käsivarsillani
kantanut tutisevilla... Auta, laupias Jumala!
Vaari istahti ja purskahti itkemään, painaen päänsä vapiseviin
polviinsa. Käheitä, epätasaisia nyyhkytyksiä nousi kipeästä rinnasta,
ja hartiat hytkähtelivät.
Virta kiidätteli kiireesti vesiänsä, loiskien rantaa vasten, ikäänkuin
olisi tahtonut kuulumattomiin tukahuttaa vanhuksen nyyhkytykset.
Heleästi hymyili pilvetön taivas, valaen alas polttavaa hellettä, ja
hymyillessään se tyynesti kuunteli sameain laineitten pauhaavaa
kohinaa.
-- No älähän itke, vaari! -- virkkoi äkkiä Lenjka yrmeällä äänellä,
käänsi sitten kasvonsa ukon puoleen ja lisäsi, silmät rypyssä ja juron
näköisenä: -- onhan siitä jo kyllin ollut puhetta. En minä hukkaan
joudu. Menen tästä vaikka passaripojaksi ravintolaan...
-- Pieksävät sinut siellä raajarikoksi... -- sanoi vaari itkusilmin.
-- Tokkopa! Mutta entäs, kun eivät pieksäkään, huudahti poika,
jonkinlaisella uhmalla, -- entäs sitten? Sittenpä siitä pääseekin
selville vesille. Ei minua niinkään joka mies pieksä.
Mutta äkkiä, miten ollakaan, menetti poika rohkeutensa. Hän oli hetken
aikaa ääneti ja virkkoi sitten hiljalleen, poika riepu:
-- Tahikka menen luostariin...
-- Jospa vainenkin luostariin! -- huokasi vaari, vilkastuen, mutta uusi
yskänpuuska pani hänet pian jälleen väänteleimään.
Heidän päänsä päältä kuului rattaiden ratinaa ja kajahti huuto.
-- Lautta hoi!... Lautta ho-hoi! -- tärisytti ilmaa joku mahtavan
äänekäs kulkku.
Vaari ja Lenjka säpsähtivät ja kavahtivat seisaalleen, siepaten
reppunsa ja sauvansa.
Ratisten ja vingahdellen ajoivat rannan hiekalle kaksipyöräiset
rattaat. Niissä seisoi kasakka, lakki toisella korvalla, kaula kenossa.
Hän oli juuri uudelleen kiljaisemassa ja veti parhaillansa, suu
ammollaan, ilmaa keuhkoihinsa. Siitä hänen leveä, pullistunut rintansa
näytti entistä pulleammalta. Tuuhea, musta parta verhosi kasvoja,
alkaen silmäin alta, jotka olivat selko seljällään ja ponnistuksesta
vertyneet, ja parran silkkisessä kehyksessä välkähtelivät miehen
valkoiset hampaat. Paidan ja harteille huolimattomasti heitetyn takin
alta näkyi karvainen, ahavoitunut rinta. Koko hänen tukeva ja kookas
olentonsa, niinkuin kömpelön suuri, lihava papurikkokin sekä suuret,
paksuanturaiset rattaanpyörät, -- kaikki osoitti itsetietoista
kylläisyyttä, voimaa, terveyttä.
-- Hoi, ho-hoi!
Vaari ja Lenjka kaappasivat lakit päästään ja kumarsivat syvään.
-- Päivää! -- mörähti vastatullut tylysti. Katsahdettuansa vastaiselle
rannalle, jossa mustalaitainen lautta verkalleen ja kömpelösti läksi
liikkumaan ulos pensaikosta, alkoi mies tarkasti tähystellä
kerjäläisiä.
-- Venäjänkö maasta?
-- Sieltä juuri, ystäväiseni, -- vastasi Arhippa, kumartaen.
-- Nälkäkö on siellä, vai?
Kasakka hyppäsi maahan ja rupesi jotain korjailemaan valjaissa.
-- Torakatkin nälkään kuolevat!
-- Hei! Vai torakatkin? Ei maar teiltä sitten murenat maahan jouda!
Kylläpäs syötte tarkkaan. Ei nälkä tule, jos kelpo lailla työtä tekee.
-- Maassa on vika, terttuseni, maassa. Vastaan panee, ei anna. Tyhjäksi
mehusta on maa meillä imetty.
-- Tyhjäksikö? -- virkkoi kasakka, päätään heilauttaen. -- Maa antaa
aina; sitä varten se on ihmisille suotukin. Älä maata syytä, syytä maan
muokkaajaa. Raatajat on teillä huonot. Niin juuri. Hyvän raatajan
kourissa kivikin tottelee ja leivän antaa. Oletkos käynyt Mustan meren
maissa? Siellä, äijä parka, kivikotkin kynnetään.
Lautta saapui. Kaksi rotevaa, punanaamaista lautturi-kasakkaa seisoi
siinä, välinpitämättömästi ponnistaen paksuilla jaloillaan lautan
kanteen. Lautta tärähti rantaa vastaan. Miehet horjahtivat ja päästivät
köyden käsistään, katsahtivat toisiinsa ja alkoivat löyhytellä.
-- Kuumako on? -- irvisti matkamies, taluttaen hevostansa lautalle ja
kädellään kajoten lakkinsa laitaan.
-- Huh-huh! -- äänsi toinen lautturi, pisti kädet syvälle
roimahousujensa taskuihin ja astui rattaiden ääreen. Hän vilkaisi
niihin ja veti kovasti ilmaa nenäänsä, niinkuin mitä vainuten.
Toinen istahti kannelle ja alkoi ähkien vetää saapasta jalastaan.
Vaari ja Lenjka astuivat lautalle ja lyyhistyivät laitaa vasten,
katsellen kasakoita.
-- No, lähtäänpäs nyt! -- komensi rattaiden isäntä.
-- Etkös tuonut mitään juotavaa tullessasi? -- kysäisi rattaita
nuuskinut.
Toinen oli saanut saappaan jalastaan. Ties mistä syystä hän nyt,
silmäänsä sirristäen, katseli varren sisään.
-- En. Kuinka niin? Vähenikö virrasta vesi, vai!
-- Vesi!... Enhän minä vettä...
-- Viinaako? En tuonut viinaa.
-- Mitenkäs sinä ilman viinaa? -- kysäisi toinen, miettiväisenä
tuijottaen lautan kanteen.
-- Lähtään pois nyt vaan!
Kasakka vetämään saapasta jalkaan. Toinen sylkäisi kouriinsa ja tarttui
köyteen. Matkamies rupesi auttamaan häntä, jotta hytkähtäisi lautta ja
lähtisi liikkeelle.
-- Äijä hoi! Miks' et tule auttamaan sinäkin? virkkoi saappaan vetäjä
Arhipalle.
-- Eihän minusta mihin, poikaseni! -- vastasi vaari valittavalla,
puoleksi laulavalla äänellä.
-- Ei niitä huoli auttaa. Tulee ne toimeen yksinkin, -- arveli Lenjka
ja, ikäänkuin vakuuttaakseen vaarille sanojensa todenperäisyyttä,
laskeusi raskaasti polvilleen lautan kannelle.
Vaari virkkoi hänelle eten kehdaten jonkun nuhtelevan sanan, ja,
saamatta siihen vastausta, alkoi kovasti tömisyttää jalkojansa, nojaten
niillä lautan kanteen.
-- Katsopas Lenjka, noita miehiä tuossa! Kookasta ja kylläistä väkeä.
Hätäkös täällä on talonpojan elää! -- Niin kuiskaili Arhippa, kumartuen
Lenjkan puoleen, joka katseli laidan yli veteen.
Vuolas vesi koetteli painaa lauttaa alas virtaa, kumeasti loiskahdellen
sen kupeita vasten. Lautta hätkähteli ja horjahteli, verkalleen
liikkuen eteenpäin.
-- Senkin karju! "Raatajat muka huonoja!" Ei ole mies ikinä sellaista
työtä unissaankaan nähnyt! -- kuiskasi vaari. -- Miksikähän se Jumala
antaakaan muutamille niin runsaasti ja jättää toiset ilman? -- Hän oli
vaiti hetken aikaa, ikäänkuin odotellen vastausta pojalta, mutta
vastasikin itse: -- sillä tapaa Hän vaan koettelee ihmistä. Ken
napisemaan rupeaa ja nurisemaan, se joutuu hukkaan, eikä pidä hänellä
oleman iloa eikä rauhaa elämässään.
Veteen katsellessaan tunsi Lenjka suloista huumausta. Kova virta oli
väsyttänyt hänen silmänsä, ja nyt ne pyrkivät painumaan kiinni. Vaarin
käheä kuiske, köyden natina ja laineitten mehevä loiskina tuudittelivat
häntä tuudittelemistaan. Häntä raukaisi ja torkutti, ja hänen teki
mieli laskeutua lautan kannelle pitkäkseen. Mutta äkkiä tuli sysäys ja
hän kaatui.
Hän avasi silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakat nauroivat
hänelle, kiinnittäen lauttaa kulon polttamaan kantoon rannalla.
-- Uniko voitti, poika ressu? Nouse rattaille', niin pääset stanitsaan
[kasakkakylä] asti. Nouse sinäkin, vaari!
Vaari kiitti kasakkaa yksitoikkoisella, painuneella äänellä ja kiipesi
ähkien rattaille. Lenjka hyppäsi hänkin sinne, ja niin he läksivät
ajamaan, hienon tomun pöllytessä, joka vaikutti sen, että vaari tuon
tuostakin oli tukehtua yskästä.
Kasakka alkoi laulaa. Omituista oli tuo laulu: äkkiä sävel keskeytyi ja
päättyi vihellykseen. Vuoroin alkoi lause aivan puhetapaan, mutta yks
kaks se katkesi, ja sitten seurasi jotain korkeassa kulkkuäänessä. Hän
tuntui soluttelevan säveleitä niiinkuin olisi rihmaa purkanut kerältä:
missä solmu, siitä rihma poikki.
Laulu oli luonteelleen aivan samallainen kuin tuo ääretön arokin:
siinäkin vallitsi yksitoikkoisuus, jota siellä täällä keskeytti
autereinen, ilmassa leijaileva ilmiö.
Rattaan pyörät vingahtelivat vaikeroiden, pöly kiiti pilvinä, vaari
yski yhtä mittaa, nytkähdellen, mutta Lenjka ajatteli, kuinka sitä pian
tullaan stanitsaan ja siellä sitä taas pitää ruikutella honottavalla
äänellä: Jeesuksen Kristuksen nimeen... Stanitsan pojat siellä taas
rupeavat härnäämään häntä, ja ämmät pistävät vihaksi alituisilla
kysymyksillään Venäjästä ja sen semmoisesta... Ei ole silloin hauska
katsella vaaria, joka yskii entistä enemmän ja kyykisteleikse entistä
syvemmälle, niin että hänen itsensäkin on hankala ja paha olla, ja
haastelee niin liikuttavasi, nyyhkien aina väliin ja kertoen sellaista,
missä ei ole perää eikä pontta... Kertoo, esimerkiksi, että Venäjällä
kansaa ihan kujille kuolee, ja sinne ne ruumiit jää, eikä niitä kukaan
kykene korjaamaan, sillä nälkä on pannut kaikki ihan pyörälle päin.
Eiväthän he vaarin kanssa olleet sellaista missään nähneet. Sellaisia
se vaari laskettelee siksi vain, että ihmiset olisivat auliimpia. Mutta
mihinkäs ne almut täällä panee? Kotipuolella maksetaan niistä 40
kopekkaa puudalta, mitäpä viisikin kymmentä, mutta täällä ei niitä
kukaan osta. Täytyy näitä antipaloja, usein makuisiakin, viskata
repusta arolle. Ja miksikä se vaari oikein vetelehtiikään turhanpäiten
stanitsasta toiseen? Pysyisi edes viikon päivät yhdessä kohden, mutta
eipäs: tulee, kiertelee, kerjää ja sitten kiiruimman kaupassa pois,
niinkuin varas vainoojia pakoon... Kerran oli Lenjka ottanut puheeksi
tuon asian vaarinsa kanssa, mutta ukko oli harmissaan ja tuskallisesti
vastannut:
-- Pidä suus kiinni, tuhma poika! Sin'et ymmärrä, mitenkä paljon huolta
minä sinusta pidän. Etkä sinä sitäkään tiedä, mikä minun meininkini on.
Mutta kukaties vaari vanha tavoittelee onnea sulle, tahtoo sinua
säästää raskaalta maantyöltä... Niin justiin! Pidä sinä vaan suus
kiinni!
-- Kerjuulleko sitä lähdettiin? -- kysäisi kasakka, vilkaisten olkansa
yli koukistuneisin olentoihin takanansa.
-- Minnekäpäs sitä muuanne, isäntä hyvä! -- huokasi Arhippa vaari.
-- Nousehan seisaalles, vaari, niin näytän, missä minun kotini on;
saatte tulla yöksi meille.
Vaari yritti kohottautua, mutta vaipui jälleen alas, lyöden kylkensä
rattaiden laitaan ja parkaisten surkeasti.
-- Voi sua, ukon rähjä! -- murahti kasakka sääliväisesti. -- No yks
kaikki, vaikk'et näekään. Kun tulee maatapanon aika, niin kysy, missä
Musta Antti asuu. Min' olen Musta Antti, minä. Ja nouskaa pois nyt!
Hyvästi jääkää!
Siinä kohden, missä vaari ja Lenjka olivat astuneet rattailta, kasvoi
tiheässä poppeleita. Niitten välitse näkyi kattoja ja aitoja, ja
kaikkialla, niin oikealla kuin vasemmallakin, kohoili kohti taivasta
samallaisia puuryhmiä. Lehdille oli yltäänsä laskeunut harmaata pölyä,
ja paksujen, solakkain runkojen kuori oli monessa kohdin helteestä
halkeamissa.
Heistä suoraan eteenpäin kulki kuja kahden lautalaipion välitse. Sitä
myöten oli mennyt äskeinen kasakka rattaineen. Tätä kujaa hekin, vaari
ja Lenjka, läksivät astumaan verkalleen ja huojumalla, niinkuin
konsanaankin sellaiset, jotka ovat paljon kulkeneet jalkaisin.
-- Mitenkäs tästä nyt lähdetään? Yhdessäkö vai kukin haaralleen? --
kysäisi vaari ja, vastausta odottamatta, lisäsi: -- Paras olisi kulkea
yhdessä; kovin vähän ne sinulle antavat. Et osaa pyytää, poika.
-- Mitäs sitä paljolla tekee? Eihän sitä kaikkea kumminkaan jaksa
syödä... -- vastasi Lenjka jurosti, katsellen ympärilleen.
-- Mitäkö tekee? Voi hassua, sua!... Entäs kun sattuu sellainen, joka
ostaa? Sepä se! Rahan maksaa. Eikä se raha mikään mitätön asia ole.
Rahaa kun on, niin et maar joudukaan hukkaan, kun minä kuolen.
Lempeästi myhähti vaari ja silitti pojanpoikansa päätä.
-- Arvaas, miten paljon minä olen säästänyt! Arvaas nyt!
-- No minkä verran? -- kysäisi Lenjka huolettomasti.
-- Yksitoista ja puoli ruplaa!... Jaa-a!
Mutta Lenjkaan ei vaikuttanut tuo rahasumma eikä vaarin riemuitseva
äänikään.
-- Laps mikä laps! -- kuiskasi vaari. Eri haaroilleko mennään, vai?
-- Niin mennään.
-- No mennään. Tule sitten kirkolle myöhemmin.
-- Tulen.
Vaari kääntyi kujalle vasempaan. Lenjka läksi edelleen. Kuljettuaan
kymmenisen askelta, hän kuuli vapisevan äänen: "Rakkaat ristityt ja
laupiaat lähimmäiset!" Tuo uikutus oli samallaista kuin jos kämmenellä
olis pyyhkäissyt gusleja [guslit = eräs kielisoittimen laji]
paksuimmasta kielestä ylös hienoimpaan saakka. Lenjka hätkähti ja
joudutti askeleitaan. Joka kerta kuin hän kuuli vaarin mankumisen, tuli
hänen niin tuskallisen ilkeä olla, mutta kun vaarilta kiellettiin,
silloin hän oikein säikähti: nyt muka vaari tuossa paikassa tillahtaa
itkemään ja alkaa parkua.
Kotvan aikaa vielä kuului pojan korviin vaarin väräjäviä, vaikeroivia
uikutuksia. Uninen, helteinen ilma kanteli niitä yli stanitsan.
Ylt'ympärillä oli hiljaa kuni yöllä. Lenjka astui säleaidan viereen,
minkä yli kirsikkapuu ojenteli oksiansa kadulle. Hän istahti oksain
siimekseen. Jonkun matkan päässä pörisi mehiläinen.
Lenjka otti repun hartioiltaan ja pani sen päänsä alle. Katseltuaan
hetken aikaa oksain lävitse taivasta, vaipui hän sikeään uneen. Tiheä
aroruoho ja säleaidan ristikkoinen siimes kätkivät hänet ohikulkijain
silmiltä.
Hän heräsi omituisiin ääniin, joita värisi lähenevän illan jo
viivästämässä ilmassa. Joku itki lähellä häntä. Se oli lapsen itkua,
ärtynyttä, yhtämittaista. Itkun nyyhkytykset kuoleutuivat hienoon
molli-äänteesen ja elähtivät jälleen, uudella voimalla. Parku ja
nyyhkytys tulivat yhä lähemmäs. Poika kohotti päätään ja katsahti
aroruohon lävitse maantielle.
Siellä kulki noin seitsenvuotias kaunis tyttönen, siistissä puvussa,
kasvot itkusta punaisina ja pöhössä. Hän astui verkalleen, vedellen
paljaita jalkojaan ja niillä pölyä pöyhötellen. Nähtävästi ei hän
itsekään tiennyt, minne ja miksi hän menee. Suuret, mustat silmät
olivat kosteat ja murheelliset; niissä asui mielipaha. Tummanruskean
tukan pörröiset suortuvat leikkivät tytön otsalla, poskilla ja
hartioilla, ja noitten suortuvain välitse pilkisteli niin vallattomasti
kaksi hienopiirteistä, punertavaa korvaa.
Ylimalkaan hän näytti Lenjkan mielestä varsin koomilliselta,
kyynelöivänäkin koomilliselta ja hilpeältä... Mahtaa olla aika
veitikka!
-- Mitäs sinä itket? -- kysäisi Lenjka, nousten seisomaan, kun tyttö
oli tullut hänen kohdalleen.
Tyttö säpsähti ja pysähtyi. Hän herkesi heti kohta itkemästä,
nyyhkyttihän vaan vielä. Muutaman silmänräpäyksen hän katseli poikaa,
sitten hänen huulensa jälleen värähtivät, kasvot vääntyivät
koomilliseen asuun, rinta hytkähti. Hän purskahti uudestaan itkemään ja
läksi edelleen.
Lenjka tunsi rinnassaan jotain puristusta, ja äkkiä hän läksi astumaan
tytön jälkeen.
-- Mitäs siinä kallottelet! Suuri tyttö semmoinen... häpeähän on tuolla
lailla! -- rupesi hän haastamaan, ollessaan vielä taampana hänestä.
Saavutettuaan hänet, katseli poika häntä kasvoihin ja kysäisi
uudestaan, kohauttaen, ties mistä syystä, olkapäitään:
-- Mitä sinä parut?
-- Ni-in! -- sanoa venäytti tyttö. -- Jospa sinulta... -- ja äkkiä hän
laskeusi maahan tomuiselle tielle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi
huutaa uudelleen.
-- Johan nyt! -- virkkoi Lenjka ylenkatseellisesti viitaten kädellään.
-- Ämmä! Ämmä kerrassaan... Hyh semmoista!
Mutta siitä ei apua tytölle eikä hänellekään. Lenjka näki, kuinka tytön
punertavain, hienojen sormien välitse purskahtaa kyynel toisensa
perästä, ja silloin tuli hänen niin tukala olla; hänenkin teki mieli
itkeä. Hän kumartui hänen puoleensa, kohotti varovasti kätensä ja
yritti koskettamaan tytön tukkaa, mutta säikähti äkkiä rohkeuttaan ja
veti kätensä takaisin. Tyttö se vaan itki itkemistään, sanaakaan
sanomatta.
-- Kuules! -- virkkoi Lenjka, oltuaan hetken aikaa ääneti ja
tuntiessaan nimenomaisen halun auttaa häntä. -- Kuules! Mitäs sinä nyt
tuolla tavalla! Löikö ne sua?... No meneehän se ohi! Vai muutako vielä?
Sanohan nyt! Tyttö, kuule! Virka mulle, niin sitten on helpompi olla.
Vai onko sinulta mitä kadonnut? Käytäisi yhdessä etsimään...
Ottamatta käsiä kasvoiltansa, tyttö puisteli murheellisena päätään ja
virkkoi vihdoin verkalleen, kesken nyyhkytyksiänsä ja olkapäitään
nostaen:
-- Huivi katosi!... Taatto toi markkinoilta... Sininen oli semmoinen,
kukikas... Minä panin sen päähäni ja nyt se katosi! -- Ja taas hän
alkoi itkeä, entistä kovemmin ja katkerammin, nyyhkien ja voivottaen ja
tuon tuostakin päästäen omituisen huudon: ui-ui-ui!
Lenjka tunsi olevansa voimaton häntä auttamaan. Pelvon-alaisena hän
vetäytyi syrjään ja katsahti aatoksissaan, alakuloisena taivaalle, joka
jo oli ruvennut pimenemään. Hänen oli raskas olla ja kovin sääli
tyttöä.
-- Älä itke! Eiköhän se vielä löytyne... -- kuiskasi hän hiljaa. Mutta
huomattuansa, ett'ei tyttö kuulekaan hänen lohdutustansa, vetäysi hän
vielä kauemmas hänestä ja rupesi ajattelemaan, että kyllä kai hänet isä
varmaankin kotona tuosta löylyttää. Ja samassa hän kuvaili mielessään,
kuinka isä, kookas ja musta kasakka, lyöpi häntä, ja tyttö, itkusta
läkähtymäisillään ja pelvosta ja kivusta väristen, vieritteleikse hänen
jalkainsa juuressa.
Lenjka nousi ja läksi pois, masentunein ja loukatuin mielin ajatellen,
ett'ei hän kykene ensinkään auttamaan tuota tyttöä. Mutta astuttuaan
moniaan askeleen, hän äkkiä kääntyi ympärinsä, pysähtyi tytön kohdalle
ja, nojautuen säleaitaan, koetti johdattaa mieleensä jonkun lempeän ja
hyvän sanan. Mutta ei vaan sattunut sellaista muistamaan.
-- Nouse jo pois siitä tieltä, tyttö! Ja heitä valtaan tuo itku! Mene
kotias ja kerro kaikki, miten sinun on käynyt. Sano niin vaan, että
katosi... Mitäs tuota niin kovin!...
Hän oli alkanut puhua hiljaisella, sääliväisellä äänellä, mutta päätti
puheensa kovaan huudahdukseen, iloksensa nähdessään tytön kohoavan
seisovilleen.
-- Kas niin! -- jatkoi poika hymyillen ja vilkastuen. -- Lähde nyt
kotia. Tahdotkos, niin minä tulen mukaan ja kerron kaikki? Älä pelkää,
kyllä minä pidän sinun puoltasi.
Ja ylpeästi kohautti Lenjka olkapäitään, katsahtaen ympärilleen.
-- Ei tarvitse tulla... -- kuiskasi tyttö, verkalleen puistellen pölyä
hameestaan ja yhä nyyhkytellen.
-- Lähdenpä vainenkin, vai?... julisti Lenjka, ihan valmiina toimimaan,
ja painoi lakkinsa toiselle korvalle.
Nyt hän seisoi tytön edessä, jalat haarallaan, ja siitä hänen ryysynsä
saivat jonkunlaisen urhean asun. Hän kolautteli sauvaansa lujasti
maahan ja katsoi tyttöön hellittämättä. Pojan suurissa ja surullisissa
silmissä loisti tuommoinen ylpeä ja rohkea ilme.
Tyttö vilkaisi häneen syrjästä, tahrien kyyneleitä pitkin poskiansa,
huokasi uudestaan ja virkkoi:
-- Ei tarvitse... älä tule... Maammo ei suvaitse kerjäläisiä.
Hän läksi pois, pari kertaa vilaisten vielä taaksensa,
Lenjkan tuli niin apea olla. Hänen varma, uhmaileva asentonsa muuttui
verkalleen, hänen huomaamattansakin, hän koukistui jälleen ja hiljeni.
Sitten hän heitti olalleen reppunsa, jota tähän asti oli pidellyt
käsissään. Kun tyttö oli jo kadota kujan kulmauksen taakse, huusi
Lenjka hänen jälkeensä:
-- Hyvästi!
Tyttö kääntyi hänen puoleensa, astui edelleen ja katosi.
Ympärillä tuntui entistä apeammalta ja pimeämmältä. Ilta läheni, ja
ilmassa asui tuo omituinen, raskas painostus, joka tietää ukkosta.
Aurinko oli alhaalla, ja poppelien latvat alkoivat punertaa. Mutta
illan varjot olivat kietoneet niitten oksat verhoonsa, ja siitä nuo
pitkät, liikkumattomat puut kävivät entistä tuuheammiksi ja pitemmiksi.
Lenjkan mielestä ne näyttivät mietiskelevän ja odottelevan jotain
kauheata... Taivaskin niitten yläpuolella pimeni pimenemistään, kävi
sametin-omaiseksi ja ikäänkuin laskeusi lähemmäs maata. Jostain tuolta
kaukaa kuului puhetta ja tuolta kauempaa niinikään, toisaalla kajahteli
laulu. Nuo äänet, hiljaiset, mutta kalseat, leijailivat ilmassa
keskeymättä ja tuntuivat olevan täynnä painostusta nekin.
Yhä murheellisemmaksi kävi Lenjkan mieli, jopa rupesi poikaa
hirvittämäänkin. Hänen teki mielensä mennä vaarin luo. Hän katsahti
nopeasti ympärilleen ja läksi kulkemaan kujaa pitkin. Kerjätä ei häntä
lainkaan haluttanut. Astuissansa hän tunsi rinnassaan sydämen
tykyttävän niin kovin tiheään; merkillistä, kuinka häntä nyt ei olisi
ensinkään haluttanut astua eikä ajatella... Mutta tyttö ei mennyt hänen
mielestään. Mitenkähän hänen nyt on käynyt? mietiskeli hän. Jokohan hän
nyt on tullut kotiinsa? Lieneekö se rikas? Jos hänellä on rikas koti,
niin selkäänsä hän saa: kaikki rikkaat ovat saitureita. Jos hän on
köyhä, niin kenties ei saakaan. Köyhissä taloissa rakastetaan lapsia
enemmän, niistä kun toivotaan työntekijöitä. Ajatus ajeli toistaan,
hellittämättä, ja hetki hetkeltä tuo raukaiseva, ahdistava apea tunne,
joka varjon lailla liittyi hänen mietiskelyynsä, kävi yhä raskaammaksi
ja sai hänet yhä enemmän valtoihinsa.
Ja illan varjot ne samenivat yhä sakeammiksi ja tukauttavammiksi.
Lenjkaa vastaan tuli kasakoita ja kasakattaria. He kulkivat ohitse,
kääntämättä häneen mitään huomiota: he olivat jo tottuneet nälkäisten
tulvaan Venäjältä. Poikakin puolestansa, väliä pitämättä, silloin
tällöin vain vilkaisi himmenneillä silmillään heidän kylläisiin,
kookkaisin olentoihinsa, ja kulki kirkkoa kohti, jonka risti välkkyi
tuolla suoraan edessäpäin vehreitten latvain ylitse.
Tuolta kuului laitumelta palajavan karjan iloinen melu. Tuossapa jo
kirkkokin, matala ja leveä, viisitorninen, kupukatot vaaleanvehreiksi
maalatut. Ylt'ympäri kirkon kasvoi poppeleita, kohotellen latvojansa jo
yläpuolelle ristien, joihin illan rusko valoi valoansa, ja jotka
vehreäin latvain läpi kimaltelivat punervassa kullassa.
Tuollapa jo vaarikin astua vääntää kirkolle päin, selkä kyyryssä
raskaan repun painosta, ja katselee ympärilleen, varjoten silmiä
kädellään.
Vaarin perässä astuu raskain, huojuvin askelin kasakka, lakki syvään
painettuna otsalle ja kädessä keppi.
-- Tyhjäkö on pojalla reppu? -- kysäisi vaari, astuen Lenjkan luo, joka
oli jäänyt häntä odottelemaan kirkon aitauksen luokse. -- Mutta katsos,
mitenkä paljon minä olen saanut! -- Ähkien hän laski maahan liinaisen,
täyteen sullotun reppunsa. -- Kovin ovat täällä anteliaita, ylen ovat
anteliaita... Mutta mitäs sinulla on suu törössä?
-- Päätä pakottaa -- virkkoi poika hiljaa, laskeutuen maahan vaarin
viereen, joka oli nojautunut seljin tiilikasaan ja nyt, kädellään
silitteli keräämiänsä antimia, silmissä ahneus ja samalla mielihyvä.
-- Mutta kylläpäs väsyttää minua kanssa!... Ei tahdo enää jalat
kannattaa!... Pian tästä käydään yöpuulle. Mikäs sen kasakan nimi
olikaan? sen...?
-- Musta Antti.
-- Musta justiin! Lähtään tästä ja kysytään tiellä, että missäkäs se
Musta Antti asuu. Kas tuoltapa tuleekin tännepäin mies. Häneltä sopii
tiedustaa. Jaa-a! Uhkeata on kansa täällä ja hyvin syötettyä. Eihän ne
täällä muuta syökään kuin nisua. Terve, kunnon mies!
Kasakka astui aivan heidän luokseen ja verkalleen vastasi vaarin
tervehdykseen:
-- Terve teillekin!
Sitten hän levitti jalkansa, kiinnitti heihin suuret, ilmeettömät
silmänsä ja raapaisi, sanaakaan sanomatta, niskaansa.
Lenjka katseli häntä tutkistellen, vaari räpytteli sameita silmiänsä
kysyväisesti, mutta yhä vaikeni kasakka. Viimein hän pisti kielensä
ulos ja rupesi sillä tavoittelemaan viiksiensä latvaa. Onnellisesti
suoritettuansa tämän tempun, vetäisi hän viiksen pään suuhunsa,
pureskeli sitä hetken aikaa, lykkäsi sen kielellään jälleen suusta ja
katkaisi viimeinkin äänettömyyden, joka oli jo alkanut käydä
väsyttäväksi.
-- Tuota... käydäänpäs tästä kunnantuvalle! virkkoi hän vetelästi.
-- Mitä vasten? -- säpsähti vaari.
Lenjka tunsi hytkäyksen rinnassaan.
-- Pitää tulla... Niin käskettiin. Kas niin!
Hän kääntyi heihin seljin ja oli lähteä astumaan, mutta vilkaistuaan
taakseen ja nähdessään, ett'eivät toiset liikahda paikaltaankaan,
kiljaisi uudestaan, tällä kertaa vihaisesti.
-- Joutuun nyt!
Vaari ja Lenjka nousivat seisaalleen ja läksivät astumaan hänen
perässään.
Lenjka tarkasteli kiinteästi vaariansa. Ukon huulet ja pää vapisivat.
Hän vilkui arasti ympärilleen ja kopeloi jotain povessaan. Silloin
aavisti poika ukon tehneen jotain kepposia, niinkuin kerran ennenkin,
Tamanassa. Häntä alkoi pelottaa, ja tuntui niin ilkeältä, kun mieleen
johtui silloinen tapaus. Vaari oli varastanut siellä pesuvaatteita ja
joutunut kiinni. Nauroivathan ne sitten ukolle ja haukkuivat häntä,
jopa löivätkin ja ajoivat yöllä ulos stanitsasta. Oli niin synkkä yö
silloin... He olivat olleet yötä jossain lahden rannalla, hiekalla, ja
meri oli koko yön ärjynyt niin äkäisenä... Hiekka oli sohissut, laineen
siirrellessä sitä... Vaari oli kaiken yötä voivotellut ja sopottaen
rukoillut Jumalaa, syytellen itseään varkaaksi ja anteeksi-antamusta
anoen.
-- Lenjka!
Lenjka säpsähti, tuntiessaan sysäyksen kylkeensä, ja katsahti
vaariinsa. Ukon kasvot olivat jänteissä, entistä näivempinä ja
harmaampina. Ne vavahtelivat yltäänsä.
Kasakka kulki noin viiden askeleen päässä heistä edellä, piippuansa
poltellen ja mennessään katkoen kepillänsä takkiaisia, heihin
kääntymättä. -- Otas tämä... heitä heinikkoon... mutta pane paikka
tähdelle... jotta löydetään perästä päin, -- kuiski vaari tuskin
kuuluvalla äänellä. Hän läheni aivan lähelle poikaa, ja pisti hänen
kouraansa jonkun riepukäärön.
Lenjka ponnahti hänestä erilleen. Kylmä kauhistus täytti koko hänen
olentonsa. Hän astui lähemmäksi aitaa, missä kasvoi tiheästi
aronruohoa. Jännityksellä kiinnittäen katseensa kasakan leveään
selkään, hän ojensi kätensä, vilkaisi siihen ja heitti rievun
heinikkoon. Heitti ja -- pysähtyi hämmästyneenä.
Riepu aukeni, pudotessaan maahan, ja näkyviin tuli vaaleansininen
huivi, kukikas, ja samassa silmänräpäyksessä astui sen eteen äskeisen
pienen, itkevän tytön haamu.
Hän nousi ilpoisen elävänä Lenjkan eteen ja peitti taaksensa kasakan ja
vaarin ja kaikki, mitä ympärillä oli... Hänen parkunsa alkoi jälleen
selvästi kuulua hänen korvissansa, ja niin näytti pojasta, kuin
putoilisi maahan kirkkaita kyynelpisaroita, kätkien häneltä koko
maailman ja täyttäen hänen rintansa haikealla kylmyydellä...
Tässä melkein tajuttomassa tilassa hän tuli vaarinsa perästä
kunnantuvalle, kuuli siellä kumeata pauhua, josta hän ei osannut eikä
tahtonutkaan ottaa selvää. Hän näki, kuinka vaarin repusta kaadettiin
leipäpalaset isolle pöydälle, ja kuuli niitten pehmoisesti putoilevan
pöydälle... Niitten yli kumartui sitten monta päätä korkeissa lakeissa.
Päät ja lakit olivat pörhöisiä ja synkännäköisiä. Siinä ne heiluivat
hämyssä ja näyttivät niin kamalan uhkaavilta... Sitten kuului vaari
käheästi jupisevan jotain, ja äkkiä hän alkoi pyörähdellä parinkymmenen
rotevan miehen käsissä.
-- Syyttä, suotta, rakkaat ristityt!... Viaton olen minä, sen näkee
Jumala, -- huusi vaari räikeästi.
Lenjka purskahti itkemään ja vaipui lattialle.
Sitten he tulivat hänenkin luokseen, nostivat hänet, panivat lavitsalle
istumaan ja kopeloivat kaikki ryysyt, joilla hänen hieveröinen
ruumiinsa oli verhottu. Sitten he kaikki yht'äkkiä pysähtyivät.
Lenjkalta takertui itku kurkkuun, niinkuin olisi se käynyt siellä
suurelle kerälle, joka pyrki salpaamaan henkeä. Vaiennut oli vaarin
epäselvä jupina, tauonnut oli kovaääninen humu, niinkuin olisi ken sen
ulos viskannut.
-- Houriihan se Danilovna, perhanan ämmä! paukautti joku, niinkuin
olisi paiskannut Lenjkaa korvalle syvällä, äreällä äänellään.
-- Entäs, kun ovat kätkeneet? -- huudettiin vastaan vielä äänekkäämmin.
Ja jälleen pauhaamaan nuo syvät äänet.
Lenjkasta tuntui, kuin kaikki nuo äänet hakkaisivat häntä päähän, ja se
teki niin kipeätä, että hän meni tainnoksiin, ikäänkuin äkkiä
syöstyänsä johonkin mustaan kuoppaan, jonka pohjaton kuilu oli auennut
hänen eteensä.
Toinnuttuansa hän tunsi päänsä lepäävän vaarin polvella. Vaari oli
kumartunut hänen ylitsensä, ja nuo vanhat kasvot näyttivät kurjemmilta
ja ryppyisemmiltä kuin milloinkaan ennen. Hänen säikähtyneistä,
räpyttävistä silmistään tipahteli Lenjkan otsalle pieniä, sameita
kyyneleitä, jotka niin ilkeästi kutkuttivat, valuessaan poskia myöten
kaulalle.
-- Joko tulit tuntoihisi, armas? Lähtään pois täältä, lähtään
vainenkin. Päästivätpäs, näet, peiakkaat.
Lenjka nosti päänsä vaarin polvelta ja kävi istumaan hänen viereensä.
Hänestä tuntui kuin olisi päässä jotain raskasta, ja niinkuin pää nyt
juuri putoaisi hartioilta maahan. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja
alkoi vaikeroiden huojua puoleen ja toiseen.
-- Päätäkö pakottaa? Voi sua, kullanmurustani! Johan ne meidät
näännyttivät pahanpäiväisiksi, senkin pedot! Tikari katosi, ja
tyttönenkin eilen huivin pudotti. No siitä heti meidän kimppuun.
Kerjäläisiä muka kun olette, niin varkaita olette kanssa! Voi hyvä Isä
kuitenkin! Miksis vainenkin rankaiset ihmislasta!
Vaarin rämeä ääni se raasteli Lenjkaa. Poika tunsi, kuinka hänen
rinnassaan on viriämäisillään polttava kipinä, joka pakottaa häntä
siirtymään loitommas vaarista. Hän siirtyikin ja katsahti häneen
tuimasti. Lenjkasta näytti silloin kuin joukko pieniä, ilkeitä,
valheellisia käärmeitä katseleisi häntä vaarin rypyistä... Hän säpsähti
ja silmäsi ympärilleen...
He istuivat vaarin kanssa stanitsan laidassa, tien varrella,
käiväräisen poppelin sakeassa siimeksessä. Yö oli jo. Kuu oli noussut
ja valoi himmeähopeaista valoansa tasaiselle, avaralle arolle, joka nyt
näytti vielä autiommalta ja surumielisemmältä kuin päivällä. Tuolta
kaukaa, aina sieltä, missä aro yhtyy taivaanrantaan, kohoili
sinervänpunaisia hattaroita, jotka hiljalleen leijuivat aron yli,
peittivät kuun ja heittivät maahan tummia varjoja. Taajoina laskeusivat
varjot maahan; verkalleen, mietteissään ne siinä siirtelivät ja äkkiä
katosivat, niinkuin olisivat vajonneet auringon helteen luomiin
halkeamiin maassa... Stanitsasta päin kuului ääniä; siellä täällä
tuikahteli valoja: näytti kuin ne olisivat silmäyksiä vaihdelleet
kullanheleäin tähtien kanssa taivaalla.
-- Lähtään, poikaseni! Jo on aika mennä, sanoi vaari.
-- Istutaanhan vielä! -- vastasi Lenjka hiljaa.
Aro oli pojalle rakas. Päivällä, sitä kulkiessaan, häntä miellytti
katsella eteenpäin, sinne, missä taivaankupu ikäänkuin nojautuu sen
leveätä rintaa vasten... Siellä, niin kuvaili hän mielessään, on
suuria, ihmeellisiä kaupunkeja, ja niissä asuu hyviä ihmisiä,
sellaisia, joita hän ei ollut vielä nähnytkään... ei heiltä tarvitse
leipää pyytää, itsestäänkin antavat... Ja kun aro yhä laajenemistaan
laajeni hänen edessään ja äkkiä loi näkyviin stanitsan, samallaisen
kuin muut, missä rakennukset ja ihmiset olivat kaikki sellaisia, joita
hän ennenkin oli nähnyt, silloin tuli hänen niin haikea olla; hän oli
pettynyt, ja se koski häneen kipeästi. Mutta seuraavana päivänä aro
taaskin levitteleimään hänen edessänsä, ja vapaasti silloin pojan mieli
taas rakenteli kaupunkeja tuolla kaukana, aron äärten toisella
puolella, kaupunkeja, joita hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
Nytkin hän istui ajatuksissaan, katsellen kauas sinne, mistä verkalleen
kohoili pilviä. Ne olivat hänen mielestään tuhansia savuja
uuninpiipuista siinä kaupungissa, jota hänen niin kovin teki mielensä
nähdä... Vaarin käheä yskä keskeytti hänen haaveilunsa.
Lenjka katsahti tutkistellen vaarin kasvoja. Ne olivat kosteat
kyyneleistä, ja ahnaasti haukkoi vanhus ilmaa.
Kuu valaisi vaarin kasvoja, joihin samalla lankesi kummallisia varjoja
repaleisesta lakista, silmäkulmista, parrasta; suu liikahteli
suonenvetoisesti; silmät olivat selko seljällään, ja niissä paloi joku
pidätetty riemastus, -- tuo hirvitti sekä säälitti Lenjkaa, ja yhä
vireämmäksi heräsi hänessä se uusi tunne, että hänen täytyy siirtyä
kauemmas vaarista.
-- No istutaan, istutaan... -- jupisi vaari ja kopeloi povessansa,
typerästi myhäillen.
Lenjka kääntyi hänestä pois ja alkoi jälleen katsella kaukaisuuteen.
-- Lenjka, Lenjka poikaseni! Katsos tätä! -- huudahti vaari äkkiä
riemuissaan ja, pahasti kiemurrellen tukahduttavan yskän pakosta,
ojensi pojalle jonkun pitkän, välkkyvän esineen. -- Hopeata! Aatteles:
hopeata!... Puolensadan ruplan veroinen! -- kuiski ukko.
Hänen kätensä ja huulensa vapisivat ahneudesta ja tuskasta, ja koko
kasvot liikahtelivat suonenvetoisesti.
Lenjka säpsähti ja sysäsi hänen kätensä pois.
-- Pane piiloon! Voi sua, vaari! Pane piiloon! rukoili poika
kuiskaamalla, pikaisesti vilkaisten ympärilleen.
Mitäs sinä nyt, hupsu poika? Pelkäätkö, kultaseni!... Minä kurkistin
sisään akkunasta... siinä se riippui, tikari... sieppis vaan, niin jo
se oli minulla povessa... Sinne minä sen sitten kätkin ruohikkoon.
Takaisin tullessa minulta muka lakki lensi maahan, minä kyykistyin ja
otin tämän ylös... Pöllöjä!... Otin minä huivinkin... kas tässä se
on!...
Vaari otti vapisevin käsin ryysyjensä välistä huivin ja huiskutti nyt
sitä Lenjkan edessä.
Oli kuin joku usmainen verho olisi temmaistu pojan silmäin edestä, ja
tällainen ilmeni nyt hänelle kuva: He rientävät vaarin kanssa, minkä
suinkin ennättävät, stanitsan kujaa myöten, arkaillen, vastaantulijain
katseita kartellen, ja Lenjkasta tuntuu, ikäänkuin jokainen, ken vaan
tahtoo, olisi oikeutettu heitä lyömään, sylkemään heidän päällensä,
haukkumaan heitä... Kaikki, mikä ympärillä on, aidat, talot, puut,
kaikki on kiedottuna kummalliseen usmaan, ja kaikki ne huojuvat,
niinkuin tuuli heitä heilutteleisi... kuuluu tuimain, äkäisten äänten
humua... Tätä tuskallista kulkua kestää loppumattoman kauan, eikä näy
sitä kohtaa, missä tie stanitsasta ulos kedolle vie. Sen peittävät
taajana joukkona huojuvat talot, jotka vuoroin lähenevät heitä,
ikäänkuin mielisivät heidät allensa musertaa, vuoroin siirtyvät heistä
loitommas, nauraen heitä vasten silmiä akkunainsa mustilla aukoilla...
Ja äkkiä kajahtaa eräästä akkunasta huuto: "Varkaita, varkaita, ukko
varasti, poika varasti!"... Lenjka vilkaisee salavihkaa sinne päin ja
huomaa tytön, jonka hän äsken oli nähnyt itkevän, ja jota oli tahtonut
puolustaa... Tyttö kohtaa hänen katseensa ja näyttää hänelle kieltä,
mutta hänen siniset silmänsä katselevat poikaa häijysti ja terävästi,
ja neuloina ne pistelevät häntä.
Tämä kuva se oli herännyt pojan muistossa. Se katosi silmänräpäyksessä
eikä jättänyt jälkeensä kuin kiukkuisen myhäyksen, jonka hän oli
heittänyt tytölle.
Vaari se haasteli haastelemistaan, väliin yskien, viittoili käsillään,
myhäili hyvillänsä, ties mistä syystä, ja puisteli päätään, pyyhkien
hikeä, jota suurin helmin kihosi hänen kasvojensa rypyissä.
Raskas, repaleinen ja pörröinen pilvenlonka peitti kuun, niin että
Lenjka töin tuskin erotti vaarin kasvoja... Mutta poika loi mielessään
esiin itkevän tyttösen kuvan, asetti sen vaarin rinnalle ja vertaili
nyt heitä toisiinsa... Raihnainen, ähkivä, ahnas ja repaleinen vaari
tuon terveen, punaposkisen, kauniin tyttösen rinnalla, jolle hän oli
tehnyt vääryyttä ja jonka oli saattanut itkemään, näytti hänestä
tarpeettomalta ja melkein yhtä häijyltä ja kelvottomalta kuin sadun
kulkeva luuranko. Kuinka se on mahdollista? Miksikä hän oli pahoittanut
tytön mielen? Eihän tyttö ole hänen tyttärensä...
Mutta vaari se vain ähkien puheli:
-- Annas kun saisi sata ruplaa säästetyksi!... Äsken minä rauhassa
kuolisin...
-- Vai niin! -- huudahti Lenjka, tuntien, että jotain hänessä sävähti.
-- Ole vaiti! "Kuolisin", ja "kuolisin!"... Etpäs vain kuole...
Varkaissa käyt! -- kiljaisi poika ja kavahti äkkiä pystyyn, vavisten
koko ruumiissaan. -- Sinä vanha varas! -- Haa! -- ja poikanen puristi
pienen kätensä nyrkkiin ja alkoi puida sitä äkkiä äänettömäksi käyneen
vaarinsa kasvojen edessä. Raskaasti vaipui hän jälleen maahan ja
jatkoi, hammastansa purren:
-- Lapselta varastit... Kyll' on kaunista!... Niin vanha, ja
sittenkin... Et maar saakaan sitä anteeksi tulevassa elämässä!
Äkkiä kajahti koko aro. Häikäisevä, sinervä valo välähti siinä; aro
laajeni... Pimeys, joka oli sitä kätkössänsä pitänyt, vavahti ja katosi
silmänräpäykseksi... Ukkonen räjähti ja läksi pauhaten vyörymään yli
aron, pannen tärisemään sekä sen että taivaan, jonka pinnalla nyt
kiiteli mustain pilvien sankka parvi, helmaansa kietoen kuun.
Ilma pimeni. Kaukana jossain iski vielä salama, iski ääneti, mutta
vihaisena. Tuokion perästä kumahti ukkonen... Sitten seurasi
hiljaisuus... tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Lenjka risti silmänsä. Vaari istui liikahtamatta ja ääneti, ikäänkuin
olisi kasvettunut kiinni puuhun, johon selkäänsä nojasi.
-- Vaari! -- kuiskasi Lenjka, tuskallisessa pelvossa odotellen uutta
jyräystä. -- Lähtään stanitsaan!
Taivas vavahti jälleen, ja jälleen sävähti sinertävä, tulinen kieli ja
sinkautti alas mahtavan metallisen iskun, niinkuin olisi tuhansia
rautalevyjä tullut maahan ja putoillut toistensa päälle.
-- Vaari! parkaisi Lenjka.
Hänen huutonsa, joka hukkui ukkosen kajauksiin, helähti niinkuin olisi
lyönyt pieneen, särkyneesen kirkonkelloon.
-- Mitä, poikaseni! -- Hirvittääkö, vai? -- virkkoi vaari käheästi,
liikahtamatta.
Hänen äänessään kuului katkeruutta ja kipua ja ivaa. Lenjkasta tuntui
kuin olisi hän lausunut ne jollekin muulle.
Alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Niiden rapina oli niin
salaperäistä, ikäänkuin olisi se mistä varoitellut. Mutta kauempana se
oli yhtynyt yhdeksi ainoaksi, laajaksi kohinaksi: kuului kuin olisi
kuka suunnattomalla harjalla hangannut kuivaa maan kamaraa, mutta
tässä, vaarin ja pojan lähellä, jokainen pisara rapsahti maahan
katkonaisesti, kajahtamatta. Jyrinä läheni lähenemistään ja yhä
tiheämmin leimahteli taivas.
-- En lähde stanitsaan minä! Täällä minut, vanhan koiran ja varkaan,
sade hukuttakoon ja salama kuolijaksi lyököön, -- puheli ukko
läähättäen. -- En lähde! Mene yksin!... Tuossahan se stanitsa on...
Mene!... Minä en tahdo, ettäs istut tässä... Lähde tiehesi!... Mene,
mene!... Mene!
Vaarin puhe oli käynyt käheäksi, äriseväksi huudoksi.
-- Anna anteeksi, vaari! -- rukoili Lenjka, lähennellen ukkoa.
-- Vai niin!... En lähde... Enkä anteeksikaan anna... Seitsemän
ajast'aikaa olen minä sinua vaalinut... Kaikki yksin sinua varten...
sinua varten olen elänytkin. Enhän minä itse mitä tarvitse... Minä
kuolen... kuolen tuossa paikassa... mutta sinä sanot: vaari on varas...
Kelle hän varastaa? Sinulle... sinulle vaan. Tuoss'on, ota... ota...
Sinun elämäsi varalta... koko elämäsi varalta minä kokosin... ja
varastelin kuin varastelinkin. Jumala näkee kaikki... Hän tietää minun
varastelleen... tietää niinkin... Hän rankaisee minua. Hän ei armahda
minua, vanhaa koiraa... pahantekijää. Ja johan Sinä, Herra Jumala, olet
rangaissutkin minua... olethan Sinä rangaissut minua?... olethan?...
Lapsen käden kautta sinä minut kuolijaksi löit!... Oikein se on,
Herra!... Syystä sen teit... Sinä olet vanhurskas, Herra Jumala!...
Minä käyn nyt tuomiolle Sinun eteesi. Lähetä noutamaan minun
sieluani... Voi... siinä se...
Vaarin ääni oli yltynyt läpitunkevaksi vikinäksi, joka lietsoi Lenjkan
rintaan kylmää kauhistusta.
Jyräykset, joista vavahteli aro ja taivaan laki, pauhasivat nyt niin
ankarasti ja kiireisesti, ikäänkuin jokainen niistä olisi tahtonut
virkkaa maalle jotain, mikä on välttämättömän tarpeellista sille, ja
kaikki ne, toisiansa ajellen, karjuivat melkein taukoamatta. Salamain
raastama taivas tärisi, tärisi arokin, milloin välkähtäin sinisessä
valossa, milloin vajoten kylmään, raskaasen ja synkkään pimeyteen, joka
kummallisesti kutisteli sitä kokoon. Joskus valaisi salama kankaiset
tienoot. Ne näyttivät kiireisesti pakenevan pauhua ja karjuntaa.
Tuli rankkasade, jonka pisarat, teräksenä kimallellen salaman valossa,
kätkivät taaksensa stanitsan ystävällisesti tuikkivat valkeat.
Lenjka oli menehtymäisillään kauhusta, vilusta ja jostain jäytävästä
syyllisyyden tunnosta, jonka hänessä oli herättänyt vaarin huuto. Hän
piti silmiänsä ihan auki, uskaltamatta räpäyttää niitä silloinkaan kuin
vesipisarat, valuen hänen märjistä hivuksistaan tipahtelivat niihin.
Yhä hän kuunteli vaarin ääntä, joka hukkui valtavain pauhujen
paljouteen.
Lenjka tunsi vaarin istuvan liikahtamatta, mutta samalla hän tunsi
olevansa pakotettu kohoamaan, lähtemään jonnekin ja jättämään hänet
yksiksensä. Tietämättänsäkin hän siirtyi yhä lähemmäksi vaaria, mutta
joka kerta kuin hänen kyynäspäänsä kajosi ukkoon, hän säpsähti,
odotellen jotain kamalaa.
Salama repäisi taas taivaan ja valaisi heidät kumpaisenkin: siinä he
istuivat rinnakkain, nuo kaksi pientä, kokoon hyyristynyttä olentoa,
joitten päälle vesi virtana valui puun lehviltä...
Vaari huitoi ilmaa kädellään, yhä jupisten jotain, nyt jo väsähtyen ja
hengästyen.
Lenjka katsahti häntä kasvoihin ja parkaisi säikäyksestä... Salaman
sinisessä valossa ukko näytti kuolleelta; sameat silmät ne kumminkin
pyörivät vielä, mutta järjen valoa vailla.
-- Vaari!... Lähtään pois! -- kiljaisi poika, painaen päänsä vaarin
polviin.
Vaari kumartui hänen puoleensa, kietoi laihat, luisevat kätensä hänen
ympärillensä ja likisti häntä lujasti rintaansa vasten, mutta äkkiä hän
päästi huikean, kimeän huudon, niinkuin päästää rautoihin sattunut
susi.
Melkein mieletönnä tästä parahduksesta riuhtaisihe Lenjka hänestä
erilleen, kavahti seisomaan ja läksi sitten nuolena kiitämään jonnekin
eteenpäin, salaman sokaisemat silmät selkoseljällään, lankeillen,
nousten ja yhä kauemmas rientäen pimeyteen, joka vuoroin hälveni
salaman sinisessä valossa, vuoroin lujasti kietoi helmaansa kauhusta
huumautuneen pojan.
Yhä tiheämmin ja ankarampana pauhasi ukkonen ja leimahtelivat salamat.
Sade kohisi niin kylmästi, yksitoikkoisesti ja murheellisesti...
Vihdoin tuntui siltä kuin ei arolla milloinkaan olisi muuta ollutkaan
kuin sateen kohinaa, salamain säihkyä ja ukkosen ärtyisätä jyryä.
* * * * *
Huomenissa sattui joukko stanitsan poikia juoksennellessaan joutumaan
kylän päähän, mutta äkkiä he palasivat ja nostivat stanitsassa melun:
he ilmoittivat nähneensä poppelien alla eilisen kerjäläisen. Hän mahtaa
olla murhattu, koskapa tikari on nurmikolla hänen vieressään, niin
kertoivat pojat.
Vanhemmat kasakat läksivät peräämään, niinkö on asianlaita, mutta eipä
niin ollutkaan. Ukko oli hengissä vielä. Kun ihmisiä tuli hänen
luokseen, yritti hän nousta maasta, mutta ei jaksanut. Häneltä näytti
olevan puheenlahja poissa, mutta kyynelöivillä silmillään hän
tiedusteli joka mieheltä jotakin, ja hakemistaan haeskeli jotain
väkijoukosta, mitään kumminkaan löytämättä ja mitään vastausta
saamatta.
Illemmällä hän kuoli, ja sinne he hänet kuoppasivat, missä olivat
löytäneetkin, poppelin juurelle, arvellen, ett'ei häntä sovi
kirkkomaahan haudata siitä syystä, että mies ensinnäkin oli outo,
toiseksi varas ja kolmanneksi kuollut ilman katumusta. Loasta hänen
luotaan löydettiin tikari ja huivi.
Parin, kolmen päivän perästä löydettiin Lenjkakin.
Erään notkon kohdalla arolla, vähän matkan päässä stanitsasta oli
alkanut leijua variksia parvittain. Mentiin katsomaan, ja siellä
löydettiin poikanen. Kädet levällään hän makasi alassuin vetelässä
loassa, jota oli sateen jäljiltä notkon pohjalla.
Aikoivat ensin haudata hänet kirkkotarhaan, sillä lapsihan se oli,
mutta, mietittyään jonkun verran, laskivat hänet vaarin viereen saman
poppelin juurelle. Kummun laittoivat sitten ja karkeatekoisen kivisen
ristin siihen pystyttivät.