(Makár Tshudrá)
Mereltä puhalsi kostea, kylmä tuuli. Aalto loiskui rantaa vastaan,
merenpuoleiset pensaat suhisivat, ja näitten kumpaisenkin umpimielistä
melodiaa tuuli kantoi kauas arolle. Villisti! toivat puuskat tullessaan
kohmettuneita, näivettyneitä ja keltaisia lehtiä ja heittivät ne
nuotioon. Silloin liekki leimahti, meitä ympäröivän yön pimeys vavahti
ja siirtyi arasti syrjemmälle. Hetkeksi silloin ilmeni näkyviin
vasemmalla ääretön aro, oikealla silmänkantamaton meri ja suoraan
edessäni Makár Tshudrá, vanha, kookasvartaloinen mustalainen, joka
täällä oli leirissä hevosia paimenessa. Leiri oli puolensadan askeleen
päässä meistä.
Hän ei välittänyt siitä, että kylmä tuuli oli lyönyt auki hänen
tshekmeninsä, paljastaen hänen karvaisen, ruskean rintansa, ja pieksi
nyt armotta sitä. Puoleksi makaavassa, kauniissa, vapaassa ja
mahtavassa asennossa hän siinä loikoi, määränperäisesti imeskellen
suurta piippuansa, päästellen suusta sekä sieramista paksuja savupilviä
ja kiinteästi tuijottaen minun pääni ylitse jonnekin arojen
kuolonhiljaiseen pimeyteen. Siinä hän puheli minun kanssani yhtä
mittaa, yrittämättäkään suojella itseänsä tuulen tuimilta puuskilta.
-- Vai vaellat vainen? Siinä teet oikein. Hyvän oletkin valinnut osan,
kotkaseni. Niin sen ollakin pitää: vaella vain ja katsele, ja kun olet
kylliksesi katsellut, niin oikaise itses sitten ja kuole. Sen pituinen
se.
-- Elämääkö? Muita ihmisiä, niinkö? -- jatkoi hän, epäuskoisesti
kuultuaan minun vastaukseni tuohon hänen "näin sen ollakin pitää". --
Hoh-hoo! Mitäs sinä niillä näkemilläsi teet? Etkös sinä ole elämää,
sinä itse? Muut ne elävät sinuttakin ja elävät ikänsä loppuun. Luuletko
sinä, että sinua kukaan tarvitsee? Et sinä ole leipä etkä sauva; sinua
ei siis kukaan tarvitse.
-- Oppia ja opettaa, muka, niinkö sanot? Voitkos sinä oppia tekemään
ihmisiä onnellisiksi? Etpä vainkaan. Vuota vielä, kunnes pääsi on
harmaa, ja puhu sitten, että pitää opettaa. Mitä pitää opettaa muka?
Kukin tietää, mikä hänelle on tarpeen. Viisas ottaa kaikki, tyhmä ei
saa mitään. Oma on opettajansa kukin.
-- Hassua väkeä, nuo sinun ihmisesi! Yhteen läjään lyyhistyivät ja
siinä toisiansa henkitoreille likistävät, ja tilaa maailmassa olisi,
näethän sinä. -- Hän viittasi arolle. -- Ja yhä ne työtä tekevät.
Miksi, ketä varten? Ei tiedä yksikään. Mies tuossa kyntää peltoa.
Hikihelmin hänestä voimat maahan vuotaa, ja samaan maahan hän sitten
itsensä oikaisee ja siihen mätänee. Eikä jää hänestä jäljelle yhtään
mitään, eikä hän pelloltansa sieltä mitään näe. Pöllönä eli ja pöllönä
kuolee.
-- Maatako kaivelemaan hän tänne syntyikin, kuollakseen sitten,
ennenkuin ennättää edes oman hautansakaan kaivaa? Tietääkö hän, mitä
vapaus on? Käsittääkö hän aron avaruutta? Kun meren-aalto haastaa,
tunteeko hän iloa sydämessään? Ja! Orja hän on syntymähetkestä saakka,
ja orjana hän pysyy ikänsä kaiken. Sen pituinen se! Mitä hän kykenee
itselleen tekemään? Panemaan narun kaulaansa, jahka hiukan viisastuu.
"Mutta minä, kuulehan, olen 58 ajast'ajan kuluessa nähnyt niin paljon,
että jos olis panna kaikki tämä paperille, niin ei mahtuis
tuhanteenkaan sellaiseen konttiin kuin sinulla on. Sanopas, missä
maissa minä en ole ollut! Etpä kykenekään sanomaan. Sin'et edes tunne
nimelleenkään niitä seutuja, missä minä olen ollut. Niin sitä pitää
elää: vaella vaan ja vaella. Sen pituinen se. Älä kauan seiso yhdessä
kohdin -- mitä siitä lähtee? Yö ja päivä ne iät kaiket maan ympäri
juoksevat, toisiansa tavoittelevat; juokse sinäkin äläkä mietiskele
elämää, muutoin kyllästyt siihen. Miettimään kun rupeat, samassa et
enää elämääkään rakasta. Niin se aina käy. Sellaista on sattunut
minullekin. Hohhoh! On niinkin.
"Istuin kerran tyrmässä, Galitshinassa. Mitäs varten minä maailmassa
elän? -- Näin iski kerran mieleeni, kun oli ikävä, -- ja tyrmässä on
ikävä, voi kuinka onkaan ikävä siellä, kotkaseni! -- Ikkunasta minä
katsahdin ulos kedolle, ja silloin kouristi sydäntä, kouristi kuin
pihdillä. Kuka osaa sanoa, miksikä ihminen elää? Ei sitä osaa kukaan
sanoa, kotkaseni. Ja mitäpäs sitä sellaista itseltään kyseleekään! Elä,
ja siinä se. Ja vaella ja katsele ympärilles; ei silloin ikävä koskaan
valtaa saa. Vähällä olin silloin hirttää itseni omaan vyöhön. Sellaista
se on.
"Hm! Haastelin minä kerran erään miehen kanssa. Ankara oli mies, niitä
teikäläisiä, venäläisiä. Ei sitä niin saa elää, sanoi hän, kuin itse
tahtoo, vaan niinkuin Jumalan sana neuvoo. Ole Jumalalle kuuliainen,
sanoi, niin Hän antaa sinulle, mitä ikinä Häneltä pyytänet. Mies itse
ihan ryysyissä ja repaleissa. Minä sanoa pöläytin, että miks'et sinä
pyydä Jumalalta uusia vaatteita! Mutta silloin mies suuttui ja ajoi
minut tieheni, toruen ja haukkuen. Ja sitä ennen hän oli puhunut siitä,
kuinka muka pitää rakastaa ihmisiä ja antaa heille anteeksi. Olis
antanut minulle anteeksi, jos olin loukannut armollista herraa!
Opettaja sekin! Syökää vähemmin, niin he opettavat, mutta itse he
syövät kymmenen kertaa päivässä."
Makár sylkäisi nuotioon, ja vaieten pani uudelleen piippuunsa. Tuuli
ulvoi jotakin, hiljaa ja vaikeroiden. Illan pimeässä hevoset
hirnahtelivat ja leiristä päin helähteli huuto ja intohimoinen
tarulaulu. Siellä lauloi Makár Tshudrán tytär, kaunis Nonka. Minä
tunsin hänen täyteläisen, heleän rintaäänensä, jossa aina värähti niin
omituinen tyytymättömyys ja vaativaisuus, niin hänen laulaessaan kuin
hyvää päivääkin sanoessaan. Hänen ruskeilla, himmeillä kasvoillaan asui
kylmä kuningattarenomainen korskeus, mutta tummanruskeitten
silmäin varjossa välähteli tieto hänen kauneutensa lumoavasta ja
vastustamattomasta voimasta ja kaiken sen halveksimisesta, mikä oli
muuta kuin hän itse.
Tshudrá ojensi piipun minulle.
-- Polta! Hyvinkö laulaa tyttö tuolla? Sepä se! Soisitko, että
sellainen sua rakastaisi? Et vainen? Se on hyvä se! Niin sen ollakin
pitää: älä usko tyttöväkeä, pysy erilläsi heistä. Tytön on hauskempi ja
mieluisampi antaa suuta kuin minun poltella piippua, mutta kun
kerrankin olet häntä suudellut, niin tiessään on silloin vapaus sinun
sydämestäs. Hän kietoo sinut itseensä jollakin sellaisella, jota et näe
etkä saa katki, ja niin annat hänelle koko sielus; sun omakses jää vaan
se, mikä jäljellä on. Se on varma. Varo tyttöväkeä! Valehtelevat,
senkin käärmeet. Ei ole minulla maailmassa mitään sen rakkaampaa kuin
sinä, niin hän haastelee, mutta pistäpäs häntä nuppineulallakaan edes,
niin sydämes hän repii palasiksi. Kyllä minä sen asian tunnen, voi
kuinka hyvin tunnenkin! Tahdotkos nyt, kotkaseni, niin kerron sulle
tarun, tositarun. Paina mielees se, ja kun olet painanut, niin vapaana
pysyt kuin lintu ikäsi kaiken.
"Oli ennen vanhaan Zobár, nuori mustalainen, Loiko Zobár. Koko
Unkarinmaa ja Tshekkien maa ja Slavonia ja kaikki, mikä meren ympärillä
on, kaikki hänet tunsivat. Uljas oli mies! Ei ollut niissä maan-äärissä
sitä kylää, jossa ei viis tai kymmenen miestä olis Jumalan edessä
vannonut tappavansa Loikon, mutta hengissä hän vaan oli. Ja jos hän
mihin hevoseen kerran oli mieltynyt, niin pane vaikka rykmentti
sotamiehiä sitä vartioimaan, -- ei aikaakaan, niin jo keikkuu Loiko sen
seljässä. Huihai! Vai olisiko se mies ketään peljännyt? Vaikka itse
pääpiru olis tullut hänen luokseen kaikkien pikku pirujen kanssa, niin
ellei Loiko olis häneen puukkoansa iskenyt, niin olis hän ainakin
haukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja pikku piruille antanut vast' kuonoa
jok'ikiselle, ihan vissiin!
"Ei ollut sitä mustalaisleiriä, joka ei olis häntä tuntenut tai hänestä
kuullut. Hän ei rakastanut muuta kuin hevosia, eikä niitäkään kovin
kauan yhtä mittaa: ratsasteli jonkun aikaa ja möi sitten, mutta rahat
-- ota ken hyvänsä. Ei ollut hänellä mitään, mistä hän ei olis
raatsinut luopua. Jos olisit tarvinnut hänen sydäntään, niin itse hän
sen olisi rinnastaan reväissyt ja antanut sulle, jos vaan sulle siitä
mitä hyötyä. Semmoinen mies oli Loiko, kotkaseni!
"Meidän leiri oli siihen aikaan Bukovinassa. Siitä on nyt kymmenkunta
vuotta. Kerran yöllä -- se oli tuossa kevätpuoleen, minä muistan sen,
-- istuttiin me yhdessä: minä, ja Taneli, se, joka oli käynyt sotaa
yhdessä Kossuthin kanssa, vanha Nur ja kaikki muut ja Radda, Tanelin
tytär.
"Tunnethan sinä minun Nonkani? Prinsessa kerrassaan! Mutta Raddaa ei
sovi häneen verratakaan, liian suuri kunnia Nonkalle. Hänestä, siitä
Raddasta, on mahdoton sanoin mitään sanoakaan. Viululla kukaties voisi
soittaa, kuinka kaunis hän oli, mutta ei siihenkään pystyisi muu kun
se, jolle viulu on yhtä tuttu kuin oma sydän.
"Monen pojan sydämen se tyttö oli piloille polttanut, voi sentään,
kuinka monen! Moravan rannalla kerran muuan magnaati, vanha, juureva
herra, sattui hänet näkemään, näki ja hämmästyi kovin. Istuu ratsunsa
seljässä mies ja vapisee kuin horkassa. Kaunis oli tuo vanha herra,
kaunis kuin piru pyhäpäivänä: takki kullan kirjoissa, vyöllä miekka...
hevonen kun vaan maahan polkaisee... niin jo kiiltokivissä säilä
säihkyy kuin salama... lakki vaaleansinistä samettia, kuin taivasta
palanen, -- ylen oli uljas vanha hospodaari! Hän katseli Raddaa
katselemistaan, eikä aikaakaan, niin jo virkkaa: Hei! Anna suuta,
tyttö! Saat rahaa kukkaron täyden. -- Tyttö se vaan selkänsä käänsi. --
Anna anteeksi, jos mieles pahoitin; katsahda edes leppeämmin, -- näin
se kerrassaan talttui mahtava magnaati ja heitti kukkaron hänen
jalkoihinsa, ja suuri olikin kukkaro, veli hyvä! Tyttö se vaan noin
niinkuin ohimennen potkaisi kukkaron rapakkoon. Sen pituinen se.
"-- 'Senkin tyttö!' -- huokasi hospodaari, iski ruoskalla ratsua, ja
pölypilvenä mies katosi.
"Huomenissa tuli uudestaan. -- Kuka tytön isä? pauhaa hän kuin mikä
ukkonen pitkin leiriä. Taneli astui esiin. -- Myö mulle tyttösi, maksoi
mitä maksoi! Mutta Taneli se sanoa paukautti: Herrat ne vaan kaikkea
kaupittelevat, sioista ruveten hamaan omaan-tuntoon, mutta minä olen
ollut sodassa Kossuthin kanssa enkä pidä kaupan yhtään mitään! --
Pahasti parkaisi silloin vanha herra ja oli vetää miekkansa, mutta
samassa pisti joku meidän miehistä palavan taulanpalan ratsun korvaan,
ja niin hänet hepo kiidätti pois. Me pantiin teltat kokoon ja
siirryttiin muuanne. Kuljetaan tuosta päivä, mitäpä toinenkin -- jo
saavutti! -- Kuulkaa, -- huutaa hän, kautta Jumalan ja teidän itsenne
minä vannon, että omatunto on minulla puhdas. Tytön kun vaimoksi mulle
antanette, niin puolekkain panen teidän kanssanne kaikki, mitä minulla
on. Ylen on äijä mulla rikkautta! -- Tulena hehkuu mies ja satulassa
heiluu kuin merenruoko. Meidän miehet miettimään.
"-- 'Mitäs sanot, tytär?' -- virkkoi viiksihinsä Taneli.
"-- 'Jos naaraskotka korpin pesään pyrähtäisi, mikä hänestä tulisi?' --
Näin kysäisi Radda meiltä.
"Nauramaan ratkes Taneli ja me muut kanssa.
"-- 'Hyvin lausuit, tyttäreni! Kuulithan, hospodaari! Hukkaan sulta
meni hyvät humalat. Kysy kyyhkysiä; ne ovat taipuvaisempia.'
"Ja niin lähdettiin edelleen.
"Mutta hospodaari sieppasi lakkinsa ja paiskasi sen maahan ja ratsasti
pois, ratsasti, niin että maa tömisi. Sellainen oli Radda, kotkaseni.
"Niin. Istutaan sitä sitten kerran yöllä nuotiolla, niin -- äkkiä alkaa
soittoa kuulua arolta. Sitä soittoa! Veri siitä suonissa kiehahti, ja
ihan se niinkuin olis minne maanitellut. Kaikista meistä tuntui kuin
tuota soittoa kuullessa tekisi mieli jotain sellaista, jonka perästä ei
enää maksa elääkään tai jos eläisi, niin kaiken maailman keisarina
eläisi, -- sellaista oli se soitto, kotkaseni!
"Se läheni lähenemistään. Ei aikaakaan, niin jo ajaikse pimeästä
näkyviin ratsu. Seljässä istuu mies, viulua soitellen, ja tulee meitä
kohti. Nuotion ääreen hän pysähtyi, lakkasi soittamasta ja katseli
meitä myhäillen.
"-- 'Kas, Zobár, sinäkö!' -- huusi Taneli iloissansa. Niin, se oli
justiin se Loiko Zobár.
"Miehellä viikset ihan olkapäillä, ja siinä ne yhtyvät hivuskutreihin,
mustiin ja kiiltäviin kuin damaskiteräs; silmät välkkyvät kuin
taivaalla tähdet, mutta kun myhäilee mies, niin ihan aurinko paistaa,
jumaliste! Siltä näytti kuin olis hän ja ratsu taottu yhdestä ainoasta
raudankappaleesta. Siinä hän seisoo veripunaisena nuotion valossa,
naurahtelee ja hampaat välkkyy. Vie minut vihoviimeinen tuho ja turmio,
ellen minä rakastanut häntä kuin omaa itseäni, ennenkuin mies oli
minulle sanaakaan sanonut tai edes huomannut, että minunkin moiseni on
olemassa tässä matoisessa maailmassa.
"Sellainen oli se mies, kotkaseni! Hän kun silmiisi katsahtaa, niin
samassa sydämesi vangiksi ottaa, etkä sitä yhtään häpeä, vieläpä
ylpeilet siitä. Semmoisen miehen kanssa tulee itsekin paremmaksi
kerrassaan. Harvassa on moisia miehiä. Ja hyvä niin. Kovin jos olis
paljo hyvää maailmassa, niin eihän sitä hyvää hyväksi huomaiskaan.
Niinpä niin! Mutta kuulehan vielä, kun juttelen.
"Radda sanoo: -- Hyvin soittelet, Loiko! Ken sulle viulun teki, niin
heleän ja herkän? -- Zobár naurahtaa: itse minä sen tein, enkä sitä
puusta tehnytkään, vaan nuoren tytön rinnasta rakensin, tytön, jota
kovasti rakastin, ja kieletkin mä hänen sydämestään punoin. Vielä
hiukan valehtelee viulu, mutta kyllä mulla käyrä kädessä on kohdallaan.
Näethän!
"Miehinen mies, tietty se, koettaa kerrassaan häikäistä tytöltä silmät,
jott'ei niistä sydän syttyisi, vaan että tyttö itse sua ikävöisi. Niin
se Loikokin. Mutta erehtyipäs tällä erää. Radda kääntyi pois ja
virkkoi, haukotellen: 'Kuulin Zobária kehuttavan viisaaksi ja
sukkelaksi. Turhia puhuvat ihmiset.' Ja niin hän läksi loitommas.
"-- 'Vai on sulla, ylpeä ympynen, niin terävät hampaat!' lausui Loiko.
Silmä iski tulta, ja hän astui alas ratsultansa. 'Terve, veljet! Tulin
vieraisin teille.'
"-- 'Terve tultua, kotka!' -- vastasi Taneli. Suuta siinä suihkattiin,
haasteltiin ja käytiin maata... Sikeästi nukuttiinkin. Aamu kun tuli,
niin kas! Siteessähän on Zobárilla pää. Mistä se? Hevonen potkaisi,
miehen maatessa.
"Vai niin vainen! Ymmärrettiinhän me, mikä se semmoinen hepo oli.
Viiksiin myhähdeltiin vaan, ja myhähti se Tanelikin. Eikös sitten Loiko
ollut Raddan veroinen? Huihai! Oli tyttö miten kaunis hyvänsä, mutta
ahdas on hänellä mieli ja kapea kanssa. Ripusta hänelle vaikka leiviskä
kultaa kaulaan, ei hän tuostaan parane. No niin.
"Elettiin sitten kotvanen niissä seuduin, ja hyvin meillä siihen aikaan
asiat kävivätkin. Zobár oli mukana. Siinä sitä sitten toveri! Viisas
oli kuin vanha mies ja tiesi vaikka mitä. Kirjaakin osasi lukea, pani
venäät sekä unkarit. Ja kun se mies alkaa tarinoida, niin vaikk'ei unta
oliskaan; yhä vaan kuuntelis häntä. Mutta kun soittamaan rupeaa, niin
lyököön minut ukkonen ihan tähän paikkaan, jos maailmassa kukaan muu
osaa soittaa sillä lailla kuin Zobár! Kun pyyhkäisi käyrällään kieliä
kerran, niin sydän sykähtää; pyyhkäisi toisen, niin jo hiukenee sydän,
mutta hän soittelee vaan ja myhäilee. Teki mieli sekä nauraa että
itkeä, kuunnellessa hänen laulujansa. Tuossa juuri joku käyrän alla
vaikeroi ja apua pyytää, ja silloin viiltää sydäntä, viiltää kuin
puukolla. Äkkiä taas aro lähtee taivaalle tarinoita kertomaan,
hiljaisia tarinoita, surumielisiä. Tuossa taas tyttönen itkee, soreata
poikaa saatellen, ja sorea poika kutsuu tyttöä arolle: siellä
kohdataan. -- Ja äkkiä -- hei! Ukkosena pauhaa uljas, vapaa laulu, ja
luulis, että nyt, ihan nyt itse aurinkokin lähtee taivaalla tanssimaan
moisen laulun tahdissa. Semmoista se oli, kotkaseni.
"Ihan jok'ikinen suoni ruumiissa ymmärsi tuon laulun, ja orjakseen se
miehen pani, ken vaan sattui sitä kuuntelemaan. Ja jos olisi Zobár
silloin huutanut: 'puukot käteen, pojat!' niin jokainen olis lähtenyt
puukkosille kenen kera hyvänsä, jonka vaan hän olis osoittanut. Hän
osasi hallita ihmisiä mielensä mukaan, ja kaikki häntä rakastivat,
lujasti rakastivatkin. Radda se yksin vaan ei hänestä välittänyt, ja
jospa vaan siinä kaikki, mutta väliin ivailikin häntä. Kipeän oli tyttö
iskun lyönyt Zobárin sydämeen, ylen kipeän! Hammastaan puree Loiko,
viiksiänsä nykien, katse kolkompi kuilua pohjatonta, ja välistä niissä
sävähtää niin tuimasti, että hirvittää. Väliin läksi uljas Loiko yöllä
ulos arolle, ja siellä hänen viulunsa itki aamuun asti, itki: siellä
mies vapauttaan hautaan vaivutteli. Me siinä vaan nurmella virumme.
Kuuntelen ja mietiskelen: mitä tehdä, miten olla? Mutta tietäähän sen:
kun kaksi kiveä vastakkain vierii, silloin ei ole hyvä käydä väliin,
rammaksi musertuu. Kului tuosta sitten aikaa vähäisen.
"Kerran istuttiin koolla taas ja haasteltiin asioista. Ikäväksi löi.
Taneli pyytämään Loikoa: -- 'Laulahan, Zobár, ilahduta sydäntä hiukan!'
Tämä vilkaisi Raddaan, joka vähän matkan päässä loikoi seljällään,
taivasta katsellen. Zobár iski kieliä käyrällänsä, ja viulu samassa
haastelemaan, niinkuin olisi vainenkin ollut immen sydäntä palanen.
Näin hän lauloi, Loiko:
"Hei! Suur' on aro, suunnaton.
Jo rintain liekehtää!
Kuin tuul', niin raju ratsuin on,
Ja käs' on vahva tää!
"Silloin käänsi päätänsä Radda, kohottautui istumaan ja naurahti
laulajaa vasten silmiä. Punaiseksi hän lensi, Zobár, kuin aamurusko.
"Hei! Orhi, taistoon tottunut,
Lähtäänkö liikkeellen?
Viel' usmissaan on aro, mut
Pian päivä kultaa sen.
"Hei! Valoa käy kohti vaan,
Kohoile korkeemmas!
Mut Kuutart' ällös koskekaan
Tuulleella harjallas!
"Niin hän lauloi. Eikä kukaan enää sillä lailla laula! Mutta Raddapa ei
tuosta tuon enempää; virkkaahan vaan:
"-- 'Älähän toki niin korkealle lennä, Loiko! Sattuisit putoamaan alas:
nenäs löisit rapakkoon, viikses tahraisit.' Varo vaan! -- Vimmastuneen
katseen viskasi silloin Loiko tyttöön, mutta ei sanonut mitään.
Hillitsi itsensä mies ja lauloi edelleen:
"Hei! Jos sais päivä silloin kuin
Me vielä nukuttais,
Niin häpeäänhän, harmistuin,
Me silloin suistuttais!"
"-- 'Se oli laulu se!' -- virkkoi Taneli. -- 'En ole mointa ennen
kuullut; tehköön minut piru piipuksensa, jos valehtelen!' Vanha Nur
väliin viiksiänsä väänteli, väliin olkapäitään kohautteli, ja kovin
meitä miellytti joka miestä Zobárin uljas laulu. Raddaa se vaan ei
huvittanut.
"-- 'Tuolla lailla se itikkakin kerran inui, kun koetteli matkia kotkan
huutoa.' -- Niin hän sanoi, ja tuntui silloin kuin olis tyttö lunta
heittänyt meidän päälle.
"-- 'Nyt taidat tahtoa ruoskaa, Radda!' -- virkkoi Taneli ja ojensihe
tyttöä kohti, mutta Zobár viskasi lakkinsa tanterelle, kasvot mustina
kuin maan multa.
"-- 'Seis, Taneli! Teräksestä suitset -- suuhun tulisen ratsun! Anna
tyttösi emännäksi mulle!'
"-- 'Kuules poikaa!' -- naurahti Taneli. -- 'Ota vaan, jos tahdot ja
saat!'
"'No, impi, kuulehan minua hiukkanen äläkä röyhentele! Olen minä
maailmassa tyttöjä nähnyt, ylen olen paljon nähnytkin, mutta ei ole
kenkään vielä sisimpiini satuttanut, niinkuin sinä. Voi sua Radda! Jo
veit kuin veitkin vangiksi miehen sydämen! No niin! Kukapa se
kohtalonsa karttanee? Ei ole ratsua niin rajua, jolla omalta itseltä
karkuun pääsisi! Emännäkseni sinut otan Jumalan edessä, omantuntoni ja
isäsi edessä, ja kaiken tämän väen edessä. Mutta varo, älä minun
tahtoani vastusta; vapaa mies olen yhä edelleen ja teen niinkuin
tahdon!' -- Zobár astui hänen luokseen, hammasta purren ja silmät
säihkien. Jo ojensi kätensä hänelle. Kas niin, arvelimme me, jo suisti,
tyttö kuin suistikin rajun aroratsun! Mutta annahan, kun äkkiä mies
levittää kätensä ja kaatuu takaraivolleen maahan!...
"Mitä ihmeitä? Niinkuin olisi luoti käynyt sydämeen. Radda, katsos, oli
heittänyt hihnaisen paimenruoskan hänen jalkainsa ympäri ja nyäissyt
siitä. Se se Zobárin kaasi.
"Mutta tyttö se jälleen on maassa seljällään; ei liiku eikä puhu,
naurahteleehan vain. Mitähän tuosta tuleekaan? arveltiin me, mutta
Loiko se istuu maassa ja päätään pitelee, niinkuin pelkäisi sen siihen
paikkaan halkeavan. Sitten hän nousi hiljalleen ja läksi ulos arolle,
katsahtamatta kehenkään.
"-- 'Käypäs peräämään miestä!' -- kuiskasi minulle Nur. -- Ja niin minä
läksin hiipimään Zobárin jälkeen yön pimeässä. Sellainen oli asia,
kotkaseni!'
Makar kopisti porot piipustansa ja alkoi panna pesään uutta tupakkaa.
Minä kiersin nutun tiviimmästi ympärilleni ja siinä pitkälläni katselin
hänen vanhoja kasvojansa, helteen ja ahavan paahtamia. Synkkänä ja
ankarana hän pudisteli päätänsä, jotain jupisten itseksensä; tuuheat,
harmaat viikset elähtelivät, ja tuuli tuiverteli hivuksia hänen
päälaellansa. Hän muistutti vanhaa tammea, ukonnuolen kärventämää,
mutta yhä vieläkin vankkaa, juurevaa ja voimistaan ylpeätä. Meri piti
edelleen kuiskettansa rannan kanssa, ja tuuli se yhä kanteli tätä
kuisketta ulos avaralle arolle. Nonka ei laulanut enää, mutta taivaalle
kasaantuneet pilvet tekivät yön entistänsä synkemmäksi ja kamalammaksi.
"Loiko kulki verkalleen, laahustellen, pää painuksissa ja kädet
riipuksissa kuin kaksi velttoa ruoskansiimaa. Päästyään notkoon puron
reunalla, hän istahti kivelle ja huokasi, ja niin huokasi mies, että
ihan minua sydämestä otti, -- niin kävi säälini häntä. En kumminkaan
astunut hänen näkyviinsä. Eihän sitä sanalla toisen surua hälvennä, vai
mitä? Sepä se! Istuu sitten tunnin, istuu toisen, jopa kolmannenkin,
eikä liikahdakaan, yhä vaan istuu.
"Minä piilin heinikossa, vähän matkan päässä. Yö oli valoisa, kuu
heitteli hopeitansa yli avaran aron. Kauaksi näki nyt joka haaralle.
"Äläs huoli: äkkiä astuu Radda kiirein askelin leiristä päin.
"Silloin mulle hyvä mieli. Sehän mainiota, arvelin itsekseni; uljas
tyttö, tuo Radda. Impi astui hänen luokseen, mutta Zobár ei huomaa.
Vihdoin laski tyttö kätensä hänen olalleen. Silloin säpsähti Loiko,
päästi kätensä irti ja kohotti päätään. Heti sen tehtyään hän kavahti
pystyyn ja tarttui puukkoonsa. Nyt hän pistää tytön kuolijaksi,
säikähdin minä, ja olin juuri kiljaisemassa leiriin päin ja lähtemässä
heidän luokseen, mutta äkkiä kuulen, kuinka Radda virkkaa:
"-- 'Heitä pois puukko! Pään sulta muserran muutoin!' -- Ja kun
tarkemmin katselen, niin Raddalla on pistoli kädessä, ja sillä tähtää
Zobária otsaan. Sen hornan tyttö! No niin, arvelin minä, tasaväkisiä
ovat nyt kumpikin. Mitähän tuosta tulla mahtaa?
"-- 'Kuule!' -- puhelee Radda ja pistää pistolin vyöhönsä. -- 'En minä
sinua surmaamaan tullut, sanoo, vaan sopimaan tulin. Heitä pois
puukko!' -- Toinen heitti ja kulmat rypyssä katselee tyttöä. Ihme oli
kerrassaan katsella heitä, veikkonen! Siinä on heitä kaksi, petoina he
silmäilee toisiansa, ja kumpikin niin kaunis ja uljas, ja kirkas kuu
heitä katselee ja minä, ei muut.
"-- 'Kuule nyt, Loiko! Minä rakastan sinua', -- puhelee Radda. --
Toinen vaan olkapäitään kohautti; niinkuin olisi kammitsassa kädet sekä
jalat.
"-- 'Kyll' olen nähnyt nuoria miehiä minä, mutta uljaampi sinä olet
heitä ja kauniimpi sekä sielultasi että kasvoiltasi. Jok'ikinen heistä
olisi viiksensä ajanut yhdestä ainoasta silmän-iskustanikin; jalkojeni
juureen he olisivat langenneet jok'ainoa, jos vaan olisin tahtonut.
Mutta mitäpä heistä? Ei ne ylen uljaita muutoinkaan olleet, ja minä
olisin heidät kerrassaan akankirjoihin pannut. Kovin vähä on enää
maailmassa jäljellä uljaita mustalaisia, Loiko. En ole ketään konsanani
rakastanut, Loiko, mutta sinua minä rakastan. Vielä minä sentään
vapauttanikin rakastan, rakastan enemmän kuin sinua, Loiko! Mutta
sinutta en voi elää, niinkuin et sinäkään minutta voi elää. Nlinpä
tahdonkin, ettäs omani olisit niin sieluinesi kuin ruumiinesikin,
kuuletko?' Toinen naurahti vaan.
"'Kuulen kyllä. Ja mieluisia ovat minulle sun sanasi. Puhuhan vielä!'
"-- 'Puhun niinkin. Kiertele sinä, Loiko, minkäs kiertelet, minä sinut
sittenkin valtaan, omakseni tulet kuin tuletkin. Älä siis turhaan aikaa
kuluta. Sinua odottavat minun suuteluni ja hyväilyni... tulisesti minä
suutelen sua, Loiko! Ja minun suudelmiini sä unohdat uljaan elämäsi...
unohdat huimat laulusi, joita niin kernaasti kuuntelevat reippaat
mustalaiset. Ei ne enää aroilla kajahtele. Pian laulelet vain
lemmenlauluja, hempeitä lauluja minulle, Raddallesi... Älä vainenkaan
turhaan aikaa kuluta... Kun minä kerran näin olen sanonut, niin
huomenna jo taivut mun alleni, niinkuin vanhemman toverisi junakin
alle. Huomenna kumarrat minua jalkoihin koko leirin nähden ja suutelet
minun oikeata kättäni, -- äsken olen vaimosi.'
"Kas sellaista se vaati, perhanan tyttö. Mointa ei ollut kukaan koskaan
kuullutkaan. Ennen vanhaan, niin sanotaan, oli montenegrolaisilla ollut
sellainen tapa, mutta mustalaisilla ei milloinkaan! Veljeysliitto tytön
kanssa! Voitko sinä, kotkaseni, keksiä mitään sen hassumpaa! Pääsi saat
palasiksi mietiskellä, etkä keksi sittenkään.
"Syrjään ponnahti Loiko ja parkasi ulos avaralle arolle, parkasi kuin
olisi haavan rintaansa saanut. Radda vavahti, mutta jaksoi hillitä
itsensä.
"'Hyvästi sitten huomiseksi, mutta huomenna sä teet, niinkuin olen
käskenyt. Kuuletko, Loiko?'
"-- 'Kuulen ja niin teen!' -- vaikeroi Zobár ja ojensi kätensä häntä
kohti. Tyttö ei häneen katsahtanutkaan. Silloin horjahti Zobár, kuni
tuulen taittama puu, ja kaatui maahan, nyyhkien ja nauraen.
"Noin masensi riivattu tyttö uljaan pojan. Tuskin sain hänet
tuntoihinsa enää.
"Merkillistä! Ketä hittoa se hyödyttää, että ihminen suruihinsa sortuu?
Kuka kuuntelee kernaasti, kuinka ihmissydän vaikeroi ja surusta
pakahtuu? Sanopas se!
"Minä palasin leiriin ja kerroin näkemäni vanhuksille. Ukot tuumivat ja
päättivät vuottaa ja katsoa, mitä tästä kaikesta tulee. Mutta
tällaistapa siitä tuli. Huomisiltana kun taas istuttiin nuotion
ääressä, saapui Loikokin. Hämillään oli mies, silmät kuopallaan, ja
kauheasti hän oli kuihtunut yön tietämissä. Silmiään nostamatta hän
virkkoi meille:
"-- 'Sellaista se nyt on laitaa, toverit: minä tutkistelin sydäntäni
viime yönä, mutt'en löytänyt siinä enää sijaa entiselle vapaalle
elämälle. Radda se siinä yksin vallitsee eikä kukaan muu. Tuossa tuo
Radda, ihana impi, myhäilee kuin kuningatar! Hän rakastaa vapauttansa
enemmän kuin minua, mutta minä rakastan häntä enemmän kuin omaa
vapauttani, ja niinpä olen päättänyt kumartaa häntä jalkoihin, sillä
niin hän on käskenyt, jotta näkisi kaikki kansa, kuinka hänen
kauneutensa on voittanut uljaan Loiko Zobárin, joka tähän asti on
leikkinyt tyttöjen kera, niinkuin leikkiänsä lyö tunturihaukka
sorsaparven kanssa. Ja sitten hän tulee vaimokseni ja rupeaa minua
hyväilemään ja suutelemaan, niin ett'ei minun enää mieli tee
laulujakaan teille laulella, enkä enää vapauttanikaan surkeile. Eikö
niin, Radda?' -- Hän nosti silmänsä ja katsahti epäillen Raddaan.
Ääneti ja tuimasti nyykäytti tyttö päätä hänelle ja osoitti kädellään
jalkoihinsa. Me katseltiin, tuijoteltiin, ymmärtämättä yhtään mitään.
Oikein teki mieli paeta jonnekin pois, jott'ei vaan tarvitsisi nähdä,
kuinka Loiko Zobár lankeaa tytön jalkain juureen, vaikkapa itse
Raddankin. Jo siinä hävetti ja säälitti ja oli niin ilkeä olla.
"-- 'No niin! -- huudahti Radda Zobárille.
"-- 'Ho-hoo! Älähän hätäile; ennättää sinuun vielä kyllästyäkin!' --
Zobár naurahti, ja teräkseltä kilahti miehen nauru.
"-- 'Onhan asia siis päätetty, toverit! Mitäs muuta olisi jäljellä?
Onpa jäljellä vielä tutkaista, onko Raddan sydän niin luja kuin näyttää
olevan. Tutkaistaanpas! Antakaa anteeksi, veljet!'
"Voi sentään! Ei osannut kukaan arvatakaan hänen aikeitaan, niin jo
makasi Radda maassa, rinnassaan Zobárin käyrä puukko kahvaa myöten.
Kauhu valtasi meidät.
"Mutta Radda tempasi puukon ulos, viskasi sen syrjään ja tukki haavansa
suortuvillaan pikimustilla. Hän naurahti ja sanoi lujaa ja selvästi:
"-- 'Hyvästi, Loiko! Noin sun tiesin tekevänkin ja kuolin.'
"Ymmärrätkö sinä tuota tyttöä, kotkaseni? Sellainen oli se pirun tyttö,
vaikka minut tähän paikkaan kärvennettäisi. Hohhoi-ja!
"-- 'Ja nyt kumarran sinua jalkoihin, korskea kuningatar!' Niin
huudahti Loiko, ja kajahti siitä huudosta koko avara aro. Hän heittäysi
maahan ja painoi huulensa kuolleen Raddan jalkoihin ja meni
tainnoksiin. Me otettiin lakit päästä ja seistiin ääneti.
"Mitäs nyt sanot, kotkaseni? Sepä se! Ukko Nur murahti: 'nuoriin mies!'
Mutta ei olis yhdenkään käsi kohonnut sitomaan Loiko Zobária, ei yhden
ainoankaan, ja tiesihän sen Nur itsekin. Kädellään viittasi vaan vanhus
ja läksi loitommas. Taneli nosti maasta puukon, jonka Radda oli
viskannut syrjään. Kauan hän katseli sitä, viiksiänsä liikutellen. Ei
ollut vielä puukon terällä hyytynyt Raddan veri, ja terävä se oli
semmoinen ja käyrä. Sitten astui Taneli Zobárin luokse ja iski puukon
hänen selkäänsä ihan sydämen kohdalle. Olihan hän Raddan isä, tuo
Taneli, vanha sotamies.
"-- 'Juuri niin!' -- virkkoi Loiko, kääntyen Taneliin. Niin hän virkkoi
ja läksi Raddan jälkeen.
"Me katseltiin heitä. Siinä makasi Radda, painaen rintaansa vastaan
suortuviansa, silmät auki katsellen sinistä taivasta, mutta hänen
jalkainsa juureen oli oikaissut itsensä uljas Loiko Zobár. Tytön
suortuvat olivat valahtaneet hänen ylitsensä. Hänen kasvojansa ei
näkynyt.
"Siinä me seistiin, mietiskellen. Vanhan Tanelin viikset vavahtelivat,
ja rypyssä olivat tuuheat kulmakarvat. Taivaalle hän katseli, sanaakaan
sanomatta, mutta Nur, harmaahapsi, heittäysi kasvoilleen maahan ja
purskahti itkemään, ja niin itki siinä ukko, että hytkähtelivät vanhat
hartiat.
"Olipa siinä itkemistäkin, kotkaseni! Oli niinkin!
"Vaeltavasi sanoit. Niinpä vaellakin sitten teitäsi, äläkä poikkea
syrjään. Astu suoraan! Turhaan kukaties sittenkin kuihdut. Sen pituinen
se, kotkaseni."
* * * * *
Makár vaikeni, pisti piipun kukkaroon ja pani nuttunsa kiinni. Alkoi
sataa. Tuuli yltyi, meri kohisi kumeasti ja tuimana. Hevoset tulivat
sammuvan nuotion ääreen yksitellen. Ne katselivat meitä suurilla,
viisailla silmillään ja asettuivat meidän ympärillemme taajana,
liikkumattomana piirinä.
-- Hei hevot, hei! -- huudahti heille lempeästi Makár ja taputti
kämmenellään mustaa lempihevostansa. Sitten hän kääntyi minuun, sanoen:
-- Jo on aika käydä maata. -- Hän pujotti nutun päänsä yli, oikaisihe
nurmelle uljaaseen asentoon ja vaikeni.
Minua ei nukuttanut. Minä katselin kautta yön merta kohti, ja tuolla
ilmassa leijaili ohitseni ruhtinaallisen kauniina ja mahtavana Raddan
haamu. Kädellään hän painoi suortuviansa pikimustia rintansa haavaa
vastaan, ja hänen ruskeitten, hienojen sormiensa lävitse tihkui verta,
ja pisara pisaralta sitä putoeli maahan tulipunaisina tähtösinä.
Mutta hänen jäljissään leijaili uljas Loiko Zobár. Hänen kasvonsa
olivat tuuheitten mustain suortuvain peitossa, ja niitten alla
tipahteli tiheitä, kylmiä, suuria kyynelkarpaloita...
Sade yltyi rankaksi, ja meri lauloi synkkää, juhlallista hymniä
kauniille, ylpeälle mustalaisparille, Loiko Zobárille ja Raddalle,
vanhan Taneli sotilaan tyttärelle.
Mutta yhä he kumpikin kiirivät yön pimeässä hiljalleen ja ääneti, eikä
voinutkaan sorea laulaja Loiko Zobár saavuttaa ylpeätä Raddaa...