KONRAD. Minä en petä ketään.
HERMAN. Et itse piruakan?
KONRAD. En häntäkän.
HERMAN. Niin niin, korppi ei ronkkaa pois silmää toisen korpin päästä,
tiedän minä. Mutta mikähän kriipi sinä oikein olet?
KONRAD. Minä olen Matti.
HERMAN. Matti Matti! Mikä on virkas, joka sinun elättää?
KONRAD. On minulla pieni maja, majani ympärillä pieni turve, jota
kätten väellä viljelen. Mutta käynpä taasen ulos maailmallekin antamaan
ihmisille tietoja, sekä menneistä että tulevista, jonka ihmeellisen
lahjan Herra on minulle suonut ja josta häntä kiitän.
HERMAN. Sinä villitty, häväisethän sekä Jumalaa että ihmisiä! Tiedät
sekä menneet että tulevat! No peijakas! Sanoppas edes ristinimeni.
Mutta ollethan sen kaiketi kuullut. No sanoppas se kuitenkin.
KONRAD. (Juhlallisella äänellä) Erik Bonifacius Herman, Kuikkarissa
syntynyt, suuren Moution hallitsija nyt.
HERMAN. Totta äijä! Mutta sen olet koreasti kuullut. Sanoppas kuinka
vanha olen.
KONRAD. Ykstuhatta kahdeksansataa kakstoista kello seittemän aamulla
helmikuussa syntyi herra Erik Bonifacius Herman, ja syntyi samana
päivänä Kuikkarissa vallan kummallinen, eräs silmätön, sokea sonni.
HERMAN. Hmk!
KONRAD. Onkos totta?
HERMAN. Totta, äijä, totta! Niinpä syntyikin samana päivänä meillä
silmätön sonni, tiedän minä äitini kertomuksesta. Mutta peevelistäkö
sinä sen tiedät?
KONRAD. Minulla on vaan se omaisuus.
HERMAN. Omaisuus? (Selmalle) Häh? Minä luulen että sinä muikistelet.
Katsoppas tänne, tietäjä sinä, tässä minun ainoa lapseni ja suuri
kanalja. Kuinka ennustat hänestä? Lohduta minua sillä että saa hän
oikein ankaran miehen, miehen, joka pitää siippansa kurissa ja Herran
nuhteessa.
KONRAD. Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja
näilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä.
HERMAN. No peijakas! onko Fokas niin sievä sielu, että kumartaa hän
toffelia?
KONRAD. Ei hän, vaan eräs toinen mies.
HERMAN. Vaiti, ukko! Fokas on tuleva vävyni, ei kenkään toinen.
KONRAD. Minä vaan ilmotan mitä näkee sieluni silmä.
HERMAN. Nyt näkee se väärin!
KONRAD. Tämän ratkaskoon aika.--Mutta mitä, herra? Kutsuittepa neitoa
tässä teidän ainoaksi lapseksenne, ja kuitenkin näen hengessä teidän
uljaan poikanne lähestyvän kotoansa.
HERMAN. Näet väärin taas. Poikani on kuollut.
KONRAD. Hän elää, ja kohta seisoo hän edessänne.
HERMAN. Haa! jos totuuden nyt sanot, niin kehen uskon täällä, Jumalaan
vai pahalaiseen?
KONRAD. Uskokaat selkeään totuuteen. Ja jos hän tulee, niin lupakaat
minulle yksi asia.
HERMAN. Sen lupaan minä. (Eriks.) Mitä mahtanee hän tahtoa?
KONRAD. Ettehän arvaa mitä anon, mutta hyvin voitte sen täyttää. Myös
tyttärenne yhdistyy kanssani tähän pyytöön, sillä hän armottelee
vanhaa.
SELMA. Ah, isäni, minä rukoilen hänen puolestansa! (Eriks.) Mutta kyllä
tiedän mitä hän meinaa.
KONRAD. Pyhästi siis lupaatte, mun herrani?
HERMAN. Sen olen jo luvannut, ukko.
KONRAD. Minä kiitän.
HERMAN. Jos hän tulis, Konrad ilonen, mitä enkö antais minä!
KONRAD. Ellei hän tule, pääni annan minä!