HERMAN. (Eriks.) Sinä peikko, mitä sinusta arvelisin? (Taavetti tulee)

TAAVETTI. Herra Fokas on tulossa.

SELMA. Olkam valmiit!--Hän onko jo läsnä?

TAAVETTI. Eipä vallan. Tuolla niittukujalla hän tallustaa.

HERMAN. Mutta kas sinä!

TAAVETTI. Minä, herra?

HERMAN. Juuri sinä junkkari!

TAAVETTI. Teidän nöyrä palvelijanne, jos niin tarvitaan.

HERMAN. Junkkari!

TAAVETTI. Nimeni on Taavetti.

HERMAN. Kyllä tunnen sinun. Vai koirittelet sinä omaa herraas vastaan!

Eikö ole Fokas sinun herras ja sinä lurjus hänen trenkinsä?

TAAVETTI. Hän on minun herrani ja minä hänen trenkinsä, hänen koiransa,

nimittäin uskollinen, hyvä koiransa, ja se, joka herraani soimaa,

kavahtakoon hammastani, sillä niinkuin täällä jääkäri, niin on hänen

koiransa. Ja totta sanoen, niin koirittelenpa hieman nytkin ja yhdessä

juonessa näiden armaitten fröökinäin kanssa. Mutta hartaudella

sanottu...

HERMAN. Mitä mökiset!

TAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta

me vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse

on huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla;

kinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän

menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me

totossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin

nurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty.

Peijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen

pulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää.

(Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun)

KONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika.

TAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä

kuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen

teimme.

HERMAN. Kitas kiinni!

SELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan.

TAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas

siinä ryskettä ja paukkinaa,--Jessus!

HERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti!

TAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän

ja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä

miehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että

on hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden

lakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla

sauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen

edestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten

salaisesti naureskellen)

HERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani?

TAAVETTI. En tahdo, herra, en!

HERMAN. Tahdotko sauvastani?

TAAVETTI. En ensinkän, mun herrani! Maistukoon makeammallekin tämä

kylänkaakku, mutta sitä sorttia jokapäiväistä leipää saan kuitenkin

kotonani nauttia vallan tunsin sekä trenkinä että emäntänä.

HERMAN. (Polkien kerran jalkaansa) Mene tiehes, konna, ja paikalla!

TAAVETTI. Mitä sanotte?

HERMAN. Mene!

TAAVETTI. Pois tästä ja tällä hetkellä? Älä älä Herran tähden,

veikkonen, niin hangitsekkan!

HERMAN. Häh?

TAAVETTI. Älä Herran tähden!

SELMA. Me täydymme kärsiä häntä.

TAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen

sanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille

senpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille

ja voin sen myös--tämä huomakaat--voin sen myös ennen aikoja kumota,

jos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on

tullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se

putoo.

HERMAN. Höh! Vai putoo se.

TAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret.

HERMAN. Tytöt, onko mies viisas?

TAAVETTI. Noin »treqvart i bok» toivon minä, mutta pelkään pojan aivon

puristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi

saan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri

kaukana.

SELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt,

Matti, hänen tullessansa.

Canzio; Selman juonet · 第 45 / 48 题