TAAVETTI. Herra Fokas on tulossa.
SELMA. Olkam valmiit!--Hän onko jo läsnä?
TAAVETTI. Eipä vallan. Tuolla niittukujalla hän tallustaa.
HERMAN. Mutta kas sinä!
TAAVETTI. Minä, herra?
HERMAN. Juuri sinä junkkari!
TAAVETTI. Teidän nöyrä palvelijanne, jos niin tarvitaan.
HERMAN. Junkkari!
TAAVETTI. Nimeni on Taavetti.
HERMAN. Kyllä tunnen sinun. Vai koirittelet sinä omaa herraas vastaan!
Eikö ole Fokas sinun herras ja sinä lurjus hänen trenkinsä?
TAAVETTI. Hän on minun herrani ja minä hänen trenkinsä, hänen koiransa,
nimittäin uskollinen, hyvä koiransa, ja se, joka herraani soimaa,
kavahtakoon hammastani, sillä niinkuin täällä jääkäri, niin on hänen
koiransa. Ja totta sanoen, niin koirittelenpa hieman nytkin ja yhdessä
juonessa näiden armaitten fröökinäin kanssa. Mutta hartaudella
sanottu...
HERMAN. Mitä mökiset!
TAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta
me vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse
on huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla;
kinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän
menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me
totossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin
nurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty.
Peijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen
pulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää.
(Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun)
KONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika.
TAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä
kuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen
teimme.
HERMAN. Kitas kiinni!
SELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan.
TAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas
siinä ryskettä ja paukkinaa,--Jessus!
HERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti!
TAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän
ja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä
miehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että
on hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden
lakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla
sauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen
edestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten
salaisesti naureskellen)
HERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani?
TAAVETTI. En tahdo, herra, en!
HERMAN. Tahdotko sauvastani?
TAAVETTI. En ensinkän, mun herrani! Maistukoon makeammallekin tämä
kylänkaakku, mutta sitä sorttia jokapäiväistä leipää saan kuitenkin
kotonani nauttia vallan tunsin sekä trenkinä että emäntänä.
HERMAN. (Polkien kerran jalkaansa) Mene tiehes, konna, ja paikalla!
TAAVETTI. Mitä sanotte?
HERMAN. Mene!
TAAVETTI. Pois tästä ja tällä hetkellä? Älä älä Herran tähden,
veikkonen, niin hangitsekkan!
HERMAN. Häh?
TAAVETTI. Älä Herran tähden!
SELMA. Me täydymme kärsiä häntä.
TAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen
sanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille
senpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille
ja voin sen myös--tämä huomakaat--voin sen myös ennen aikoja kumota,
jos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on
tullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se
putoo.
HERMAN. Höh! Vai putoo se.
TAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret.
HERMAN. Tytöt, onko mies viisas?
TAAVETTI. Noin »treqvart i bok» toivon minä, mutta pelkään pojan aivon
puristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi
saan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri
kaukana.
SELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt,
Matti, hänen tullessansa.