KONRAD. Ha, ha, ha! rupeetko runoilemaan, sinä jeeveli?
SELMA. Poika mielii hieman vestellä.
KILIAN. Nyt tehkäät parastanne.
KONRAD. Minä kutsun sinua torvellani.
KILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee
vasemmalle)
SELMA. Missä on sitten torves, Konrad?
KONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle)
Tuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä
kuin ennen, mielestäni.
SELMA. Tämän vehkeemme tähden.
KONRAD. Että myöntyi hän.
SELMA. Töin ja tuskin.
THEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä »lunttuja», Jumala
nähköön!
SELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen,
hyvin tunnetun utelijaisuuden.--Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta
Konradia, joka seisoo syrjemmässä)
HERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu!--Mitä?
SELMA. No mun isäni...
HERMAN. Vaiti, vaiti! Isä, joka ei kärsi pilkkaa lapseltansa.
THEKLA. Ah emmehän teekkän teistä pilkkaa, hyvä setäni!
HERMAN. Vaiti sinäkin, jaa-ah sinäkin tässä!--Mitä hulluuksia!
SELMA. Vaan pieni, viaton ilve teidän huviksenne, ja lääkärimme
toiveesta.
HERMAN. Huvikseni? Senpä kohta näemme.--Mutta kyllä tiedän missä pieksu
likistää. Mutta koukisteleminen ei auta, piikaseni, ei auta, vaan tänä
kesänä olet Fokaksen vaimo. Hän on kelpo mies, tarkka ja Herraa
pelkäävä mies ja rakastaa sinua kovin.
SELMA. Sen näyttäköön hän tällä hetkellä.
HERMAN. Sen näyttäköön hän! Kuinka? Selma, Selma, antaisinko sinun
koiritella edessämme?
SELMA. Ei yhtään koiritusta, isäni. Tämä vanha mies on käyttävä asian
viisaudella, tiedän minä. (Herman huomaa Konradin, joka tekee hänelle
pienen ja kankean kumarruksen)
HERMAN. Hee!
SELMA. Hän on eräs siivo ja kunnon ukko.
HERMAN. Hiiteen sinä! Tuhtaushuoneesen koko mies! Kuka olet?
KONRAD. Matti on nimeni.