KILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään.
SELMA. Olethan siis tullut, veljeni!
KONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä.
SELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos!
KONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se
huomaa.
SELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit
itses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton?
KONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa?
SELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas
hymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä)
THEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin
lapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista
kohtaamista, aatteles!
KONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen
morsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas.
Hyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen
jotain oppineeksi maailman markkinoilla.--Mutta sisäreni, onpa
seurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne.
SELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä!
KILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit.
Terve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii.
KONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve
tuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä
kamppailtuaa hänen kanssansa.
KILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika,
tiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon
kirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä.
KONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan
vielä ripustele huulta.
KILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan
kaiken elämän elämä!
KONRAD. Mitä, poika?
KILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura
sinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs
toinen impi. Enköhän?
SELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni.
Tässä seisoimme koskas tulit.
KILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri
kaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä
kohtasit meidän tässä.
KONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys?
SELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle,
jonka sydämmeni hylkää.
KONRAD. Ken on mies?
SELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka,
niinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen--Fokas!
KONRAD. Hän! Fokas?
SELMA. Se kilpikonna!
KONRAD. Mitä aattelee isämme?
SELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta
tekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan?
Mahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha
karkotetaan pois!
KONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian?
KILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen
mahdan olla eremiitti!
SELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin
emäntänä Fokaksen pöydäs.
KONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman
kielillä.
SELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin
sinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt
tulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin
sinua kaipanut ja murehtinut.--Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta
pelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen
oikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi
Konrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen.
KONRAD. Mikä on aikees?
SELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin!
THEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän!
KONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin?
SELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa
vielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani
oikein.
KONRAD. Melkein niin.
SELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon.
Ilosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä
suurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat?
KONRAD. Jos taidan täyttää kohdan.
SELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen
tuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä
tässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen
pitää saaman rollinsa myös.
THEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä?
SELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad,
kuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan)
THEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne.
KILIAN. Kuinkapa hän asetellee.
THEKLA. Varmaan onnistuisitte.
KILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja.
THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän
luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla
myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja
lähde.
KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille
taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon
hiljasta autuutta.
THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä
ihmettele?
KILIAN. Onhan se teille verraton hetki!
THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo
vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma
käyvät esiin)
KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi!
KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi?
KONRAD. Kaikki vielä hyvin!--Haa! teenpä pienen katselman herra
Fokaksessa ja näytän missä tauti istuu.
SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla
yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta,
ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon.
THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma!
KONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen
kepposen.
SELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa
haamussansa.
KONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä,
kuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän
meille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän
pysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty.
KILIAN. Sinä viivyt vieraanani.
KONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni
noita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah!
SELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon.
KONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian?
KILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan
kaukana.
KONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas!
THEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin
noitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa.
KONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän
valttimme kanssa!
THEKLA. Herra varjele minua!
KONRAD. Ha, ha, ha!
SELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja
teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä.
THEKLA. Nonoh!
KONRAD. Minä myös tahdon kohtani.
SELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista
oikeasta reitistä pois.
KONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden?
SELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata!
KONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin.
SELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan.
KONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä
mitä lupasi, mikä rangaistus?
KILIAN. Hän poikaansa ei saakoon!
KONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa.
SELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi
jääkäät!
THEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein
körrinä, tiedän minä.
KONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon.
THEKLA. Ui!
KILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy
käsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi.--Hyvästi! (Syleilevät ja
poistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle)