SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni
peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun
unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä
miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi,
paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen
kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi
akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli!
(Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian,
jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen
muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda
ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo,
kaunis Kilian!
KILIAN. Miksi riehut?
SELMA. Oi Kilian!
KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.
SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti.
KILIAN. Mitä on hän päättänyt?
SELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa!
KILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa?
SELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme
mahdottomuuden muuri.
KILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikea
Gallian sankari.
SELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen
pyövelin-käsi. Pois!
KILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista,
heittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme?
SELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan
onnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet
minua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa!
Mahdotonta!
KILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa.
SELMA. Ah!
KILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam.
SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta
ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman
käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi
itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä
usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen
huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla
kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua!
KILIAN. Selma!
SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin
sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon.
KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles
pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja
huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi,
tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen
alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta.
SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota!
KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon
pyhästi: me emme koskaan eroo.
SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään
meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien
esteitä allansa.
KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä
patsas, seisoo haamussa sun isäs?
SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran
hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni
hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen
siivillä löydän minä pelastuksen tien.
KILIAN. Sano, mun impeni!
SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni
edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!--Rakastaako hän
minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään
naista? Ei ketäkän!--Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen,
minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian,
kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä?
Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi
hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme
yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä
vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua.
KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa?
SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs,
luottaen vaan rikkauksiinsa.
KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt
tuumasi.
SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on
taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän
tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen
palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa
päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä
unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen
unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on
päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä,
kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman
palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän
lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt
astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän
tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa
ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden
hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.--Huoma tämä.
KILIAN. Siinäpä aate!
SELMA. Eikö oiva?
KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit.
SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme.
Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi
isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa
pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!--Mutta ken
lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä)
THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu!
KONRAD. Ole tervehditty, sisäreni!