FOKAS. Hyvät herrat, terve!
LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!--Juokaat vettä, pojat, ja
siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä
kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.--Terve tuloa, herra Fokas,
terve tuloa!--No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania
valtasuoneen).
HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut!
LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän?
HERMAN. Minä tiedän sen.
LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto?
HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa
häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin,
mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon
leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä
kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen
onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman
käden. Nyt hän makaa makeasti.
LÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on
jotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä.
HERMAN. Hän on kuollut!
LÄÄKÄRI. Hän elää.
HERMAN. Kuollut on hän!
FOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin
on hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua
konsteillansa.
LÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta
seuraattepa toki johtoani tämän kesän?
HERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri
kuin vuorikauris.
LÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana
miehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi.
HERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon
se hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani
sameana koskena.
LÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko!
(Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä
kirkkaalla päivällä?
FOKAS. Synkeästi!
LÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis?
Minä en ymmärrä.
FOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut?
LÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä
luulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta
lähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne
kohden sydämmenne historjaa.
FOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies.
LÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies
täällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä
samentunut tuumiissa elämän pulmaa.
FOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja
Augsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko,
ota ad notam tämä.
HERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa
pelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä!
FOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani?
LÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun.
FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin
halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa
valtasuontani? Häh?
LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin
päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos?
FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan
piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus.
LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra,
uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä;
sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa.
FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut.
LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän?
FOKAS. Mitä tehdä siis?
LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida!
HERMAN. Hmk!
LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille
mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen
sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen
tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas.
Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat
vettä, naikaat ja olkaat ilosia.--Mitä! Onhan täällä teillä toveriina
kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat
päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä,
lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä
raikkaat tuulispäät!--Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen
meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle)
FOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta?
HERMAN. Tuikea asia.
FOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa,
sanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina
vimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani
pois.
HERMAN. Kuka mies?
FOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua.
HERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja
sen olen jo antanut hänen ymmärtää.--Noitua? Kuka? Minä olen se noita,
joka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin
päätän.
FOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät!
HERMAN. Kun päätän niin päätän.
FOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa.
(Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas!
Lupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärenne
vaimoksi, tuon Selman?
HERMAN. Ole rauhassa.
FOKAS. Lupaatteko?
HERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä.
FOKAS. Mitä sanotte?
HERMAN. Juo vettä.
FOKAS. Juo vettä?
HERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs.
FOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla
seison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän
verisen, verisen draman. Maa ja taivas!
HERMAN. Ha haa!
FOKAS. Herra!
HERMAN. Mitä tahdot?
FOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne.
HERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika.--
Kas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja
toivon että annan hänen miehelle.
FOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän.
HERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä.
FOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian.
HERMAN. Koska tahdot siis?
FOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät.
HERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä.
FOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan
kuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä.
Siinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä
käskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun
tuleva appeni!
HERMAN. Olkoon sitten päätetty.--Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja
tehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan
kohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee
vasemmalle)
FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks.
Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset
kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi
rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan
tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo
Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä
rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat
aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja
kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen
maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu
narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja
silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus
ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin
kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama
rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein
hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin
pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala
parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin
perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta
kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja
vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja
kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren
naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on
merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas
kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan
kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis
täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja
kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta
siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä
korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman
omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme
selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois!
Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.--Taavetti tulee
oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen)
TAAVETTI. (Eriks.) »Älä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja
vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri
toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin
ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä,
mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten
kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia.
Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät
tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana
riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki
nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja
saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua.
Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin
rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei
tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä
lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai
pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin
takasin, laulaen kovalla äänellä)
»Mistäs tulet, mistäs tulet,
Poikani iloinen?»
(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös)
FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä
sauvallansa)
TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat.
FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun
kitas, peikko!
TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan
tässä.
FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.--Mitä etsit, lurjus?
TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä
kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle
saapuvilla tänään kello viideltä.
FOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän?
TAAVETTI. Minä en tiedä.
FOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni
enemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä
vihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa
plaastaria. Mene ja sano hänelle tämä.
TAAVETTI. Te tahdotte niin?
FOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon
seittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä.
Mene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle.--Fokas hetken
päästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin)
TAAVETTI. Mitä tahdotte, herra?
FOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian?
TAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin?
FOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja
tietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä?
TAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet
poskeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät.
FOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin.
TAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu
päinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta.
FOKAS. Voiko hän myös selittää unia?
TAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä.
FOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä
kohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä
lähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa
mahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään
pyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että
palkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen
penniä.
TAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! »Kost' Jumal,
kost' Jumal!»
FOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna
varhain. (Menee periltä oikealle)
TAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin
pelastakoon minua palvelemasta »ahnas-sutta».--Tuolta lähestyy
morsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä,
sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen
ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt
minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee
ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi
tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi
yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan
ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi
hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee
vasemmalta tuskallisella muodolla)
SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä?
TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni?
SELMA. Herra Kiliania.
TAAVETTI. En ole.
SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän.
TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä
missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne,
fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä.
SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua?
TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen?
SELMA. Onko herras lyönyt sinua?
TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja
kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna.
SELMA. Miksi?
TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi
hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä,
Taave-poika?»
SELMA. Mitä vastasit sinä?
TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa
helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin
perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän
julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista
parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet.
Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän
peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa.
Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä.
SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu!
TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä?
SELMA. Ken huolisi houkon unista?
TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän,
pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin
kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä.
SELMA. Minusta?
TAAVETTI. Teistä.
SELMA. Mille kuului tämä?
TAAVETTI. Tuon houkon unista.
SELMA. No kerro se kuitenkin.
TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa
yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä
murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt
muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi
erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän
rakastaa teitä salasesti, luulen minä.
SELMA. Mahdollista kyllä.
TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.
SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista
unta.
TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo
kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna
varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme
profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette,
onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!
SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!
TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne,
fröökinäni?
SELMA. Helvetiksi!
TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen
kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän,
niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän
taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.
SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!
TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus,
jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin.
Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan
venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä
palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.
SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni,
ja minä kiitän sinua aina!